Veljekset kuin ilvekset - Loppu

// Silkki ja Kotkankynsi :)) Otsikko oli spontaani veto... Ajankohta alkukesä(?) //

Ronski kulki yksin heikon ja heiveröisen laumansa rajoja. Oli suoranainen ihme, että Rinnemetsän lauma oli vielä olemassa tai että sen rajat olivat pysyneet niinkin isona. Lauman koko ei ollut ainoa asia, mikä teki siitä heikon. Myös lauman sisäiset suhteet olivat hyvin, hyvin heikkoja ja etäisiä. Tällainen ei sopinut ollenkaan Ronskille. Se ei pitänyt turvattomuuden tunteesta, jota se tunsi joka päivä laumassaan. Ronski ei ollut rohkea eikä millään tavalla vihamielinen, ylpeä tai uhka muille susille. Suurikokoinen uros halusi läheisyyttä ja turvaa. Silti se vielä oli Rinnemetsän laumassa, vaikka se ei tuntenut saavansa turvaa taikka läheisyyttä siitä. Se ei vain voinut jättää sen perhettä lähes oman onnensa nojaan.

Nyt Ronski oli hieman kasvanut kropan lisäksi myös henkisesti. Se oli joutunut ottamaan paljon vastuuta jo pienenä, mikä oli suurin syypää pienoiseen vakavoitumiseen. SIlti se oli vielä omalla tavallaan pöljä ja yksinkertainen. Suuri tumma uros kulki jo tottuneesti rajoja ja tarkisti, että kaikki oli kunnossa. Ronski nuuhki jo selvästi lämpenevää ilmaa olettaen jälleen normaalia päivää rajarikkurien suhteen. Ronskin pelastus oli sen suuri koko. Moni pötki pakoon jo pelkästään suuren suden nähtyään. Jos joku uskaltaisi jäädä suutaan soittamaan, niin totuus suden luonteesta saisi luultavasti kunnon naurut.
Nyt susi oli seurannut rusakon hajua pienelle ei-kenenkään-maalle, tietenkin turvallisen lähellä oman lauman rajoja ja turvallisen kaukana vieraan lauman rajoista. Uroksen kuonoon kantautui vieraan suden haju ja se otti asennon, minkä se oli oppinut tehokkaaksi vieraiden karkoitukseen. Haju oli kuitenkin häiritsevän tuttu. Siinä oli vain pieni vieras vivahde, mikä sai Ronskin epävarmaksi ja hieman hämmentyneeksi.

// Täältä me saavumme! //

Kotkankynsi oli säiden lämpenemisen myötä uskaltautunut kauemmas reviiriltään, ja kerta kerralta eksynyt lähemmäs synnyinlaumansa alueita. Huomattuaan päätyneensä liian lähelle, punaturkki oli kiepahtanut siltä seisomalta ympäri ja pinkonut pysähtymättä aina pesäkoloille asti. Kotkankynnellä ei ollut enää mitään asiaa Rinnemetsään. Koti oli nyt täällä, Sysimetsässä. Tämän lauman luona, joka oli läsnä, oli tukena ja turvana.

Nyt voimakkaan punertavan turkin omaava nuorsusi oli jälleen kerran liian lähellä Rinnemetsää, mutta minkäs susi sisimmälleen mahtoi. Jokin Rinnemetsässä veti Kotkankynttä puoleensa. Kenties se oli huoli perheestä, olihan Rinnemetsään kuitenkin jääneet emo ja veljet, isäkin kaiketi, siskosta puhumattakaan. Pitkäkoipi tuijotti kaipaus sydämessään ei-kenenkään-maan taakse, jossa aukesivat Rinnemetsän alueet. Susi lupasi itselleen, ettei rikkoisi rajoja. Kävisi vain... haistamassa, vieläkö jäljet olivat voimakkaat, vieläkö niistä löytäisi perheen jälkiä. Vaan ennen kuin siihen tarjoutui mahdollisuutta, Kotkankynsi kuuli liikettä etuviistosta. Susiuros jähmettyi niille sijoilleen, haluammatta kääntää selkäänsä lajitoverilleen mutta toisaalta, uros ei myöskään halunnut kohdata toista.

Tuulen suunta oli väärä punaturkki ajatellen, mikä sai uroksen turhautumaan. Kotkankynsi halusi tietää, kuka oli lähestymässä, tietääkseen, olisiko pakeneminen kuitenkin paras vaihtoehto. Tuskin ajatus nopeasta pyrähdyksestä Sysimetsän suojiin oli syttynyt suden mielessä, kun uros näki suuren uroksen. Kotkankynsi kirosi mielessään, kun ei ollut liuennut paikalta aiemmin. Nyt oli liian myöhäistä. Punaturkin häntä kohosi korkealle selän ylle ja karvapeite pörhistyi. Siniharmaiden silmien katse oli naulittu Ronskiin. Toisessa oli jotakin tuttua, mikä sai Kotkankynnen epäröimään hiukan. Kuka oli tuo suuri uros?

Nyt myös Ronski näki vieraan suden. Se naulitsi katseensa ja jännitti lihaksensa. Se ei osannut ennustaa miten toinen käyttäytyisi. Uros oli valmis nopeaan juoksuun, mikäli toinen liikahtaisi äkisti. Ongelma vain oli se, että pitäisikö sen juosta karkuun vai puolustautua. Ronski matki hieman punaturkin liikkeitä ja nosti häntäänsä hitusen ylemmäksi, mutta ei ollut niin uhkaileva mitä toinen. Tummaturkin nenä tuhisi kun se haisteli ilmaa. Normaalisti Ronski pitäisi vain rajoja, eikä omatoimisesti lähtenyt vieraiden perään, mutta haju oli niin häiritsevä ja vainoava, että se ei voinut muutakaan kuin lähestyä hitaasti, mutta suhteellisen varmasti toista, jotta se näkisi ja kuulisi toisen. Ronski ei näyttänyt minkäänlaisia uhkaavia eleitä, se ainoastaan piti häntänsä korkealla, ryhdin hyvänä ja korvat höröllään. Ei karvojen pörhistystä tai muuta mahtailevaa murahtelua tai ölinää. Uros oli utelias. Ronski ei sanonut mitään, vaan sen sijaan se yritti tarkkailla toista silmä kovana, yritti kuulla pienenkin rasahduksen ja haistaa paremmin. Edelleen se oli valmis pinkaisemaan tilanteen vaatimaan suuntaan.

Ronski seisahtui pienen välimatkan päähän toisesta. Sillä oli omat aavistuksensa kuka toinen mahdollisesti oli, mutta ajatus siitä teki kipeää ja synnytti lievän vihan tunteen. Tummaturkki oli sekaisin. Ennenkuin se kerkesi miettiä mitä teki, se lipsautti "Kuka sinä olet? Tai pikemminkin, oletko se keneksi luulen sinua?" Sen sanottuaan sen eleet olivat hetken varsin epäselviä: sen häntä tipahti ja korvat menivät hetkeksi sivuille. Sudella meni hetki ennenkuin se tajusi taas koota itsensä.

Ronski lähestyi, ja jokaisen askeleen myötä Kotkankynnen epävarmuus kasvoi. Toisessa oli jotakin häiritsevän tuttua, jotakin, joka sai punaturkin tuntemaan olonsa jälleen nuoremmaksi. Muistamaan aikoja, jotka Kotkankynsi oli taivaltanut perheensä kanssa Rinnemetsässä.

Punaturkin kirsu värähteli, kun nuorsusi yritti tavoitella toisen tuoksua ilmasta. Lopulta Kotkankynsi onnistui tavoittamaan toivomansa hajun, mikä sai nuoren suden itsevarmuuden romahtamaan sillä samalla sekunnilla. Ilmeisesti Ronskille kävi samoin, kun toinen koetti kovin itsevarmana tivata Kotkankynnen nimeä, mutta lopussa eleet paljastivat totuuden. Hetken punaturkki vain seisoi paikallaan, tietämättä miten reagoida. Se ei osannut vastata toisen kysymykseen, sillä Kotkankynnen ajatukset kulkivat tuhatta ja sataa muistojen sokkeloissa.
"Olen", punaturkki lopulta sai sanottua käheällä äänellä. "Minä... Eh... Tervehdys, veli", Kotkankynsi yritti jatkaa, muttei saanut sanoja ulos kidastaan. Punaturkki ei tiennyt, mitä tehdä. Kenties ensimmäistä kertaa Ronskin nähden Kotkankynsi antoi häntänsä painua alemmas ja heilua puolelta toiselle, innon vallatessa jatkuvasti enemmän tilaa punaturkin sisältä. Veli oli täällä! Veli oli hengissä!

Ronski seisoi jähmettyneenä. Tuossa siis seisoi sen veli, joka oli vain lähtenyt ja jättänyt heidät muut vaikealla hetkellä. Ronski ei tiennyt miten sen olisi pitänyt reagoida. Toisaalta se oli iloinen toisen näkemisestä, mutta tuota tunnetta varjosti pieni suru siitä, ettei Kotkankynsi ollut enää laumassa, eikä toinen ilmeisesti välittänyt heistä. Tummaturkki oli lähes yhtä sanaton kuin veljensä. "Tervehdys sinullekin... " Se sai kakistettua. Sen häntä laski hieman, mutta se heilui kuitenkin hieman. Ronski ei tiennyt miten sen olisi pitänyt toimia. Nyt se vain toivoi, ettei sen olisi tarvinut olla yksin. Kohdata pitkästä aikaa veli yksin. Tässä laumassa se ei ollut mitään outoa tai uutta, mutta nyt enemmän kuin koskaan uros olisi halunnut jonkun apua. "Tuota... hienoa että olet elossa... Lähtösi jälkeen kun emme tienneet mitä oli sattunut, emmekä tienneet minne katosit..." Ronski sanoi surullisena. Sanojensa myötä sen häntä jäi vain roikkumaan ja korvat menivät matalaksi. Ronski ei osannut esittää muuta kuin se oli ja se näkyi myös sen elekielessä hyvin selvästi.
Nyt se oli ymmällään, eikä uros ymmärtänyt miksi veli oli jättänyt sen ja muun perheen. "Miten muuten voit? Toivottavasti uusi paikkasi on nyt parempi kuin säälittävä laumamme." Ronski sanoi pieni pistävä sävy sanoissaan. Se oli vihainen veljelle ensimmäistä kertaa sen elämässä. Mihin oli kadonnut se itsevarma ja perheen tukena ollut susi, joka rohkaisi muita? "Miksi sinä lähdit ja jätit meidän pahimmalla hetkellä?" Se vingathi pienesti ja jos sudet voisivat itkeä, olisi Ronski nyt itkun partaalla.

Kotkankynsi sai varmuutta, kun Ronski alkoi epäröimään. Tilanne tuntui taas normalisoituvan, asetelma oli sama kuin pentuinakin. Ainoa vain, että tällä kertaa toisiaan tapittivat aikuisten mittoihin yltäneet nuorukaiset. Kotkankynsi ei kuitenkaan ollut niin pistävä ja ivallinen, kuin nuorempana. Kokemukset olivat hioneet sutta, tehden siitä kenties paremman olennon.
"Minäkin olen iloinen, että olet elossa", Kotkankynsi myönsi häntä puolelta toiselle heiluen ja silmät iloisesti tuikkien. Suden veli oli kunnossa! Kun toinen sitten surullisesti ihmetteli punaturkin katoamista, ei uros voinut kuin astua lähemmäs ja koettaa puskea päällään toisen kaulaa ja rintamusta kannustuksena. Ronski näytti niin säälittävältä surullisena, eikä punaturkki halunnut nähdä veljeään tuollaisena. Ei nyt, kun kohtalo oli vihdoin saanut kaksikon polut risteämään.

Kotkankynnen yllättävä läheisyyden ja ilon puuska meni kuitenkin ohitse, kun Ronski kysyi pistävästi, oliko punaturkin uusi lauma parempi paikka. Häpeä sai Kotkankynnen painumaan hiukan kasaan, ja häntä jäi takakoipien väliin. Koko pää kääntyi katsomaan sivullepäin ja korvat roikkuivat varsin surkeasti. Ronskin sanat olivat totta. Kotkankynsi oli vaihtanut laumaa. Petturi. Veljen seuraava surullinen kysymys siitä, miksi punaturkki oli jättänyt laumansa, sai surkeuden vaihtumaan epätoivoisen vihan korvatessa sen tilan.
"Minä en jättänyt laumaamme! Te hylkäsitte minut, katositte yhdessä, ettekä vastanneet kutsuihini!" Kotkankynsi liki huusi päin veljensä naamaa. "Minä etsin teitä, etsin niin pitkään kuin pystyin. Mutta jouduin antamaan periksi talven edessä. Te jätitte minut yksin kylmyyden keskelle, enkä olisi nyt tässä, jos en olisi lähtenyt etsimään suojaa muualta", uros äyski terävällä ja kovalla äänellä, raivoissaan toisen syytöksistä. Kotkankynsi oli tehnyt kaikkensa, mutta minkä pieni pentu mahtaisi yksinään pakkasten armoilla? "Hylkäsitte minut!" Susiuros vielä toisti syytöksensä liki sylkien sanat suustaan. Vaan heti hiljennettyään suden viha tuntui hiipuvan, ja surkeus valtasi jälleen sen mielen. Se oli hylätty sen oman, rakastavan perheen toimesta. Ja nyt Ronski kehtasi väittää, että Kotkankynsi oli syypää. Uros ei pystynyt epätoivoltaan edes vihaamaan veljeään. Susi oli lyhyesti ilmaisten varsinaisen tunnemyrskyn keskellä, heiluen tunteesta toiseen jatkuvasti.

Veljen töytäisy tuntui lämpimältä ja mukavalta. Pitkästä aikaa... Ilon hetkeä kesti kuitenkin vain hetken kun Kotkankynsi räjähti huutamaan. Tämä antoi vielä enemmän ristiriitaisia viestejä Ronskille ja nyt se oli aivan sekaisin. Se ei räyhännyt veljelleen, vaan enemmänkin ihmetteli ja suri. "Mutta minä yritin ja yritän vieläkin! Minä yritin kutsua kaikkia, mutta en saanut vastausta. Minä kyllä etsin, mutta löysin vain vanhoja jälkiä, jotka eivät johtaneet mihinkään." Se sanoi surullisena veljelleen. "Minä en ole jättänyt ketään! Minä olen jatkanut etsimistä ja vasta nyt löysin etsimäni - tai ainakin osan siitä" Nyt oli Ronskin vuoro suuttua. Se ei ollut jättänyt laumaansa, vaikka silläkin oli ollut kurjaa. Se ei ollut jättänyt laumaansa, vaikka olikin talvi. Eikä se ollut lähtenyt vaikka se oli nähnyt nälkää. "Minullakin oli kylmä ja nälkä, mutta minä olen elossa!" Tummaturkki ei edes ymmärtänyt onneaan kuinka hän oli vieläkin elossa. Joku voisi sanoa Ronskia idiootiksi, mutta se ei välittänyt. Se tiesi, mitä se halusi ja se myös tiesi mikä oli sille tärkeää. "Emmekä me ole hylänneet ketään!!" Suuri susi korotti ääntään ennenkuin se taas muuttui surulliseksi.

Ronskin heikkous oli aina ollut sen järkkymätön usko perheen hyvyyteen, vaikka epäily olisi ollut paikallaankin. Se ei voinut uskoa, että joku oikeasti jättäisi perheenjäsenen oman onnensa nojaan. "Sinähän olet veljeni. Miksi kukaan jättäisi veljensä tahallaan oman onnensa nojaan?" Se kysyi oikeasti hämillään, jälleen surullisena ja korvat matalana. Kotkankynsi oli aina sen isoveli-hahmo, mutta se ei tarkoittanut, etteikö isoveli tarvinnut apua. Ronski kyllä sen ymmärsi ja Kotkankynnen syytökset tuntuivat pahalta, varsinkin kun se itse ei tuntenut itseään hylkääjäksi.

// Aww, Ronski on aivan ihana :3 //

Ronskin eleiden taas osoittaessa suurta surua, Kotkankynsi ymmärsi hävetä omaa riehumistaan. Eihän se pohjimmiltaan ollut veljen vika, jos aikuiset olivat päättäneet jatkaa matkaa ilman yhtä kakaraansa. Eikä siitäkään välttämättä voisi syyttää edes aikuisia, Kotkankynsi kun oli aina julistanut itsenäisyyttään ja vapauttaan. Ronskin tunnustus siitä, että toinenkin oli nähnyt nälkää ja selvinnyt talvesta yksin, sai Kotkankynnen hämilleen. Oliko velipoika selvinnyt aivan itsekseen? Vau. Ehkei Ronski ollutkaan niin säälittävä, kuin punaturkki oli aina väittänyt.

"Minä en tiedä, Ronski", Kotkankynsi vastasi epävarmalla äänellä toisen kysymykseen veljen hylkäämisestä. Ei punaturkki tiennyt, miksi joku sen tekisi tahallaan. Uros oli tehnyt sen pakon edestä, tai niin oli ainakin luullut. "Olen pahoillani", susi sai sanottua hetken hiljaisuuden jälkeen. Ei Kotkankynsi turhan usein pyytänyt anteeksi, mutta pyytäessään todella tarkoitti sitä. "En olisi saanut huutaa. Anteeksi, veli", punaturkki koetti hieroa sovintoa ja puskea toista uudemman kerran päällään. "Olet veljeni, aina ollut ja aina tulet olemaan. Olen pahoillani, etten ollut seuranasi, kun olisit tarvinnut minua", pitkäkoipinen susiuros sanoi surullisesti. Kotkankynsi oli oikeasti pahoillaan, nähden nyt ensimmäistä kertaa tilanteen toisen puolen. Sen, ettei Ronskinkaan elämä ollut ollut helppoa. Sen, ettei punaturkki ollut ainoa hylätty ja yksinäinen.

Ronski yllättyi silmin nähtävästi kuinka Kotkankynsi pyysi anteeksi. Vaikka veli ei olisi edes tarkoittanut mitä sanoi, olisi Ronski hyväksynyt sen. Se muisti millainen toinen oli hieman nuorempana ollut ja vilpitön anteeksi pyyntö tuntui todella isolta asialta. Lisäksi tuntui todella hyvältä, kun Kotkankynsi kutsui sitä veljeksi ihan oikeasti, eikä mitään puolivakavaa pelleilyä Ärhämän kanssa siitä, kuinka Ronski muka olikin oikeasti rusakon kakara. Ronski tökkäisi veljeään takaisin ja sen häntä heilui. Oli niin mukavaa löytää pitkästä aikaa joku muu kuin rajarikkuri ja joka näytti vielä välittävän. "Sinä olet minun veljeni ja minun olisi pitänyt etsiä enemmän. Minua harmittaa kun en voinut auttaa sinua." Se sanoi pahoillaan. Ronski haluaisi olla rohkea ja pätevä, niinkuin muut, mutta ei kyennyt siihen. Olihan se selvinnyt hengissä näinkin vanhaksi asti, mutta se ei ollut sama asia. Se harmitti sitä oikeasti. "Minusta on oikeasti kiva nähdä sinua. Anteeksi kun olin ilkeä." Se sanoi hieman nolona. Suuri susi ölisi hetken ja tökkäisi punaturkkia kuonollaan. Se ei pitänyt yhtään riidoista, varsinkaan riidoista veljien kanssa.

"Mutta missä sinä sitten olet ollut ja miten olet voinut?" Se pysähtyi ja kysyi aivan äkisti. Ronski tiesi kyllä toisesta laumasta hajun perusteella, mutta se ei osannut sanoa mikä lauma. "Karibut tulevat vihdoinkin meidän saalistusmaillemme ja saan mahani täyteen! Sitten on lämmin ja maha täynnä. Kaikki hyvin!" Ronski selitti omia uusimpia uutisiaan innoissaan. "Sitten minulle jää myös aikaa etsiä muita lisää! Minun täytyy olla nopea, etteivät muut lähde enää." Tummaturkki lisäsi itselleen päättäväisesti.

"Olemme tasoissa", Kotkankynsi sanoi iloisella äänellä, kun toinen pahoitteli omaa ilkeyttään. Olihan pitkäkoipinen susiuroskin osallistunut ilkeilyyn tässä hetkessä ja saanut ilmeisesti sen anteeksi. Niin valmis ei punaturkki suuriin tunnustuksiin ollut, että olisi nyt pahoitellut sitä, miten oli Ronskia kohdellut pienempänä. Helpompi Kotkankynnen kannalta oli vain jatkaa, kuten mennyttä ei olisikaan ja leikkiä, ettei punaturkki koskaan ollut ollut ilkeä Ronskille. Ehkä se oli pitkäkoiven tapa suojella itseään omien tekojensa vääryydeltä, ken tietää.
"Minä liityin Sysimetsän laumaan, aivan naapuriin. Olen voinut oikein hyvin, lauma on... erilainen kuin Rinnemetsä, mutta ainakaan en jäänyt aivan yksin..." Kotkankynsi selitti, puheen vaientuessa loppua kohden. Susi oli hetken hämillään, ennen kuin jatkoi. "Kaipasin kovin kotia, tuttuja seutuja ja ennen kaikkea perheeni seuraa. Mietin monesti palaamista, mutta pelkäsin, että olette vaeltaneet pois tai... tai kuolleet", susi juttusi, koettaen estää surua kuulumasta äänestään liian voimakkaana. Punaturkki oli pelännyt saavansa kuulla huonoja uutisia palatessaan Rinnemetsän alueille. "Pelkäsin, että ajaisitte minut pois kuin kenet tahansa rajarikkurin", Kotkankynsi nimesi yllättäen oman pelkonsa torjutuksi tulemisesta.

"Hyvä, että sinä olet yhä pitämässä huolta muista, veli", Kotkankynsi sanoi iloisesti. "Olen ylpeä sinusta", punaturkilta lipsahti, ja kun ei tilannetta kerran enää voinut korjata, pitkäkoipi päätti heittää viimeisenkin kovan ulkokuoren rippeensä sivuun. Susi koetti heittää toisen etutassunsa veljensä sään ylitse ja kiskoa lempeästi toisen korvaa leikkisän murinan kohotessa kurkusta. Olipa mukavaa, kun veli oli täällä.

"Emme me sinua häädä!" Ronski sanoi lähes järkyttyneenä. "Saat aina tulla takaisin jos haluat." Ronski sanoi. Se uskoi muidenkin ajattelevan samalla tavalla. "Välillä on heikottanut, mutta tässä minä seison. Ärhämä, Murha, äiti ja isä ovat taatusti hyvässä kunnossa tuolla jossain. Voin kertoa sinulle heidän kuulumisensa sinulle kun olen löytänyt heidät." Vaikka Kotkakynsi oli eri laumassa, Tummaturkki näki sen edelleen osana sen omaa laumaa. Ja velihän oli ihan naapurissa! Ronski ei uskonut muiden vaeltaneen pois, he olivat vain hieman hukassa. "Nyt kun tiedän mistä sinut löytää, niin sen luulisi olevan helppo homma!" Roteva susi sanoi iloisesti. Ronski oli käytännössä laumaton jolla oli lauma, joten sen tiedot lauman normeista olivat hieman hakusessa, eikä se ymmärtänyt, että laumojen välinen kaveraaminen ollut kovin hyväksyttävää.

Kun Kotkankynsi sanoi olevansa ylpeä Ronskista tämä jäätyi niille sijoilleen. Kukaan ei ollut ikinä sanonut sille mitään vastaavaa. Se oli aina ollut jotenkin vääränlainen tai pettymys. Ei tarpeeksi välkky, ei tarpeeksi rohkea, ei tarpeeksi sitä ja tätä. Nyt, kun joku, etenkin sen veli, kehuis sitä, tummaturkki sai lisä pontta sen aikeille etsiä muut tassuihinsa ja pitää huoli siitä etteivät kaikki joudu jälleen erilleen toisistaan. "Ja sinä olet tosi rohkea!" Ronski heitti takaisin. Se ei itse olisi uskaltanut lähteä pois laumastaan vaikka olisi joskus halunnutkin.

Yhtäkkiä tassu lennähti sen sään päälle ja toinen nyki Ronskin korvaa. Tästäkös se innostui ja alkoi leikillään murisemaan ja ulisemaan yrittäen heilauttaa päätään poispäin toisesta ja yritti tökkiä ja näykkiä veljeään niskasta ja kyljistä. Suuresta kropasta oli paljon hyötyä, mutta myös haittaa. Ronski ei ollut yhtä notkea ja ketterä kuin veljensä joten liikkeet olivat suurieleisiä ja hitaita. Silti Ronski yritti parhaansa. Ronski oli nyt kotonaan ei-kenenkään-maalla.

Kotkankynnen sydäntä lämmitti Ronskin lupaus siitä, että nuori uros voisi koska tahansa palata ilman pelkoa häätämisestä. Uros halusikin lähteä samalta seisomalta veljensä matkaan, mutta jonkinlainen alkeellinen velvollisuuden taju repi sitä kahtialle. Toinen puoli halusi palata Ronskin mukana Rinnemetsään, mutta toinen puoli Kotkankynnestä taas kiskoi nuorsutta Sysimetsän suuntaan. Sysimetsä oli tarjonnut talveksi kaiken, mitä punaturkki oli toivonut, eikä pystynyt hylkäämään uutta laumaansa, vaikka veri veti Rinnemetsään, perheen pariin.

"Ja me olemme veljiä!" Kotkankynsi julisti ylpeästi toisen kehujen jälkeen. Ehkä sen täytyikin olla niin. Kaikki eivät voineet olla samanlaisia, mutta ei se estänyt veljeyttä. Punaturkki oli iloinen, kun Ronski yhtyi innokkaaseen leikkiin, ja hetkeksi tuntui, kuin pitkäkoipi olisi jälleen vain muutaman kuukauden ikäinen pennunpallero painimassa veljensä kanssa. Toisen näykkäisyt vain yllyttivät punaturkkia, joka koettikin parhaansa mukaan pysyä mukana toisen liikkeissä. Uros laskeutui takaisin neljälle koivelle, muttei aikonut jättää leikkiä sikseen, vaan hetkeäkään epäröimättä loikkasi uudemman kerran häiriköimään Ronskia. Punaturkki loikki suuntaan jos toiseenkin, koettaen napsia hampaillaan hellästi mistä vain saisi otteen. Nopea käännös yhdistettynä Ronskin onnistuneeseen tökkimiseen kuitenkin vei Kotkankynnen tasapainon, ja niin susi päätyi kompuroimaan ja lopulta kaatumaan kyljelleen maahan.

"Niin olemme!" Ronski julisti ylväästi Kotkankynnen kanssa. Ronski oli kasvanut lähes ilman perheen neuvoja ja tukea, niinkuin Kotkankynsikin ja nyt se tunsi jotaki mitä se ei oikein osannut selittää. Tämäkö oli se tunne mitä Ronski oli kaivannut? Ainakin tunne oli mukava ja lämmin. Tummaturkki oli etsinyt jotakin mistä se ei tiennyt juuri mitään. Miltä tuntuisi tavata myös muut? Ronski oli nyt onnellinen pitkästä aikaa. Se oli jälleen se pieni pentu ilman mitään vakavampia huolia tai murheita, saati vastuuta -ainakin edes hetken ajaksi.
"Mitä minä tekisinkään ilman teitä kaikkia!" Se tokaisi tohinan keskellä, mikä oli tavallaan tiivistelmä sen ajatuksista.

Kotkankynnen kellahtaessa kyljelleen Ronski tunsi pientä voitonriemua ja säntäsi tökkimään toista kuonolla ja heilutteli ja taputti toista tassullaan, häntä hurjasti viuhuen. Tässä olisi ollut Ronskin tilaisuus yrittää saada "korkeampi asema" veljesten kesken pitämällä toinen maassa, mutta Ronski ei sitä halunnut, eikä se edes käynyt toisen mielessä. Nyt tummaturkki vain pyöri ja hyöri toisen ympärillä ja näykki, tökki ja taputti toista kuonollaan ja tassuillaan ulvahdellen innokkaasti. "Sinusta on tullut iso!" Se älähti hieman yllättyneenä, aivankuin se ei itse olisi itse huomannut omaa kasvuaan, vaan ainoastaan toisten. Sitten aivan yhtäkkiä se säntäsi toista karkuun, vähän matkan päästä tarkistaen, että toinen seuraisi sitä.

Kuten olettaa saattaa, Ronski ei jättänyt Kotkankynttä rauhaan edes nuorsuden kaatuessa. Sen sijaan velipoika tökki ja näykki minkä kerkesi, saaden punaturkin huitomaan kaikilla neljällä jalallaan. Uros oli varma, että Ronski käyttäisi tilanteen hyväkseen ja estäisi punaturkin pystyynnousun, mutta niin ei käynyt. Ehkei Ronski ollutkaan muuttunut niin kovasti... Toinen oli se sama nyhverö, jolle Kotkankynsi oli nuorempana nauranut.

Ainoa ero oli, että tällä kertaa punaturkkinen uros osasi arvostaa veljensä pehmeyttä uudella tavalla.

Kotkankynsi kiepahti jaloilleen, ampaisten Ronskin perään siltä seisomalta. Punaturkki hyödynsi pitkiä jalkojaan, ja kiri nopeasti Ronskin rinnalle, näykkien ja tökkien veljeään.
"Sinustakin on tullut iso!", punaturkki älähti iloisesti. Olivatpa Veren kauhukakarat kasvaneet, toinen korkeaksi ja siroksi, toinen jykeväksi ja suureksi, mutta yhtä kaikki tunnistettaviksi veljeksiksi. Ainakin, mitä kaksikon väliseen suhteeseen oli katsomista. Ilmeisesti aika paransi haavat ja välimatka selvitti erimielisyydet, sillä tuskinpa kukaan olisi uskonut tälläisen tilanteen koittavan sen perusteella, miten Kotkankynsi oli Ronskia kohdellut pienempänä.

Ronskilla oli tapana elää vain tässä hetkessä. Se ei ajatellut menneitä, eikä miettinyt tulevaa. Nytkin se vain nautti veljensä seurasta ilman ajatuksia menneistä tai tulevasta. Se oli tummaturkille varsin helppoa, sillä se ei kantanut kaunaa kenellekkään eikä sillä ollut muita tulevaisuuden suunnitelmia kuin löytää loputkin perheestä. "Olisikohan isä ylpeä meistä?" pääsi sen suusta. Ronski ei yllättynyt kun Kotkankynsi saavutti sen leikiten. Tummaturkki ei ennenkään ollut nopea tai ketterä, voimaa ja kestävyyttä löytyi sitäkin enemmän. Kotkankynnen kehut kasvamisesta susi painoi syvälle mieleensä ja se vaalisi niitä kuin kalleinta aarretta. Ronski halusi olla iso ja mahtava kuten heidän isänsä ja pelkästään tuosta syystä kehut merkitsivät tummaturkille paljon. Ronski yritti tehdä kömpelöitä käännöksiä, joista valitettavasti puuttui nopeus suuren massan takia. Tarkoituksena oli muka karistaa toinen kannoiltaan. Lopulta Ronskin nopeus vastasi kävelynopeutta ja sen uusi tarkoitus olikin näykkiä ja tökkiä toisen päänseutua. //kirjoitin tän kännykällä jossa ei toimi enter jostakin syystä, en tiedä viestin pituutta enkä tiedä miltä tää näyttää koneen näytöllä joten sori etukäteen sekavuudesta. Mun oli silti pakko tunkea tämä vastaus jo nyt xD//

// Eipä mitään, hyvältähän tuo näyttää ja helposti sain selvää. :) //

Ronskin yllättävä kysymys sai Kotkankynnen hetkeksi vaikenemaan. Niin, olisiko mahtava Veri ylpeä kaksikosta? Samassa punaturkin sisällä kytevä epätietoisuuden sekainen viha vei voiton, ja Kotkankynsi päätti, ettei ainakaan tätä urosta voisi kiinnostaa vähempää, mitä isä ajatteli. Veri oli hylännyt pentunsa, tuskin punaturkille oli jäänyt muuta muistoa isästään kuin kaukainen hahmo pentuajoista.
"Oli tai ei, minä ainakin olen ylpeä sinusta ja itsestäni. Selvisimme itseksemme", Kotkankynsi totesi. Susi oli ylpeä veljestään, joka oli pystynyt siihen, mihin punaturkista ei ollut. Ja itsestään, koska oli löytänyt oman paikkansa, tai ainakin kovasti sitä oli etsimässä.

Ronski hidasti hidastamistaan, muttei lopettanut tökkimistään. Kotkankynsi keskittyikin lähinnä loikkimaan toisen ympärillä, samalla kun tökki ja näykki takaisin minkä kerkesi.
"Minä luulen, että Veri on ylpeä meistä", susi vielä jatkoi rauhoituttuaan. "Tietenkin isä on ylpeä, kun omat pennut ovat kasvaneet ja selvinneet."

//Vihdoinkin vastaus!//

"Niin selvisimme." Ronski toisti veljensä sanoja. "Ja tulemme selviämään myös huomenna ja huomisen huomenna ja senkin jälkeen, mutta emme ole enää yksin niinkuin eilen." Tummaturkki jatkoi yksinkertaista järkeilyään. Ronski oli löytänyt yhden veljensä ja vaikka toinen olikin toisessa laumassa, se silti oli osa Ronskin perhettä. Nyt uros tiesi mistä Kotkankynnen löytäisi, jos tarve sitä vaatisi. Se riitti Ronskille. Veljellä oli erilainen lauma. Tummaturkki ymmärsi toisen syyt lahteä ja oli nyt iloinen toisen puolesta. Kunhan toinen ei unohtaisi perhettään, niin kaikki olisi hyvin. Tosin punaturkin sanat kertoivat, että toinen oli jo unohtanut tai unohtamassa isän. "Niin... Olisihan se outoa, jos isä ei olisi ylpeä meistä, kerran olemme päässeet näin pitkälle." Ronski lausui hieman epävarmana. Olisiko se oikeastaan edes outoa? Mitä Ronski oli saanut aikaan? Hengissä pysyminen oli rajojen puolustamisen kanssa ainoa asia mitä se oli viime aikoina tehnyt ja saavuttanut. Se ei ollut löytänyt ketään muuta kuin yhden veljen. Ajatusten lomassa susi oli seisahtunut niille sijoilleen. "Se ei taida riittää... Siis se että olen hengissä, eihän? Mitä isä sanoisi jos saisi tietää että hukkasin äidin! " Jykevä susi katsoi veljeään. Kotkankynsi oli aina ollut se välkky, ehkä toisella olisi vastauksia joita Ronski ei löytänyt itse.

Vaikka Kotkankynsi ei aina arvostanutkaan veljensä yksinkertaista päättelyketjua, tällä kertaa Ronskin järkeily kuulosti vallan mahtavalta. Se oli aukotonta ja yksinkertaista. Mutta mikä parasta, se antoi lupauksen paremmasta huomisesta. Kotkankynsi heilautti häntäänsä iloisena. Veli oli mahtava. Ihan mahtava.
"Emme ole enää yksin", Kotkankynsi toisti veljensä sanoja. Niin. Sudet eivät enää olleet yksin, mikä oli ihanaa. Punaturkki oli hyväntuulinen ja ylpeä, mutta ei vain ylpeä itsestään, vaan kenties jopa enemmän ylpeä Ronskista. Siitä avuttomasta ja kaikessa vanhempiinsa nojaavasta pennusta oli kasvanut itsenäinen ja varma aikuinen, joka selviytyi. Ronski oli selviytyjä.

Ilmeisesti Ronski itse kuitenkin epäili saavutustensa tasoa, mikäli toisen äänensävyyn oli luottamista. Kotkankynsi kuunteli loppuun asti, ennen kuin astahti lähemmäs ja koetti puskea päällään toisen rintamusta.
"Isä olisi ylpeä sinusta", Kotkankynsi aloitti varmalla äänellä. Ilmeisesti oli aika siirtää tuttu johtoasema veljesten kesken jälleen punaturkin haltuun. "Monet eivät olisi selvinneet. Eivät yksin, kuten sinä. Minä en olisi selvinnyt", punaturkki jatkoi, mietti hetken ja aukaisi jälleen kitansa, "mutta sillä, mitä minä tein ei ole merkitystä. Minä olen erilainen. En olisi koskaan ollut Veren pentu, kuten sinä olet. Sysimetsässä olen nähnyt, miten lauma todella toimii. Lauman jäsenet auttavat toinen toistaan. Keneltäkään ei vaadita liikaa. Edes aikuisilta ei vaadita samaa kuin mitä sinulta on jo vaadittu, Ronski. Isä on sinusta ylpeä", uros lopetti. Vaan tuskin se oli ehtinyt suutaan sulkea, kun vielä hetken mielijohteesta päätti lisätä, "minä ainakin olen sinusta ylpeä."

Ronski kuunteli veljensä sanoja hiljaa. "Kiitos" Se vastasi toisen lopetettua. "Laumasi kuulostaa mukavalta. Tästäkin laumasta tulee vielä samanlainen." Susi sanoi päättäväisesti. Sekin halusi kokea samanlaisen laumaelämän kuin mitä Kotkankynsi nyt koki joka ainoa päivä.

Tummaturkki ei uskonut kaikkia Kotkankynnen sanoja. Eivät he olleet niin erilaisia. Kummatkin selviytyivät puoleksi ihmeen kaupalla, puoleksi onnen avulla. "Me olemme siis oma lauma! Autamme toisiamme, emmekä vaadi liikoja toisiltamme. Vaikka olet hieman kauempana, niin sinun tarvitsee vain kutsua minut niin tulen apuun ja autan parhaani mukaan." Ronski totesi ja heilautti häntäänsä pienesti. Punaturkin sanat merkitsivät Ronskille enemmän kuin paljon. Veli kertoi sille kuinka se oli onnistunut jossakin. Kuinka se ei ollut turha vätys. Noita sanoja ei kuullut turhan usein. Jykevä susi tulisi muistamaan toisen lämpimät sanat vielä pitkään. "Minä olen myös ylpeä sinusta. Minulla ei ollut eikä ole rohkeutta lähteä lauman alueelta, vaikka monesti olen hallunnut niin tehdä, mutta sinä teit sen ja pääsit todella hyvään laumaan. Monet eivät olisi myöskään selvinneet sellaisesta, mutta sinä selvisit." Ronski sanoi. Vaikka Kotkankynsi vakuutteli Ronskille isän olevan ylpeä heistä, susi huomasi veljen olevan nyt isää tärkeämpi. Kuinka veljen tekeminen ylpeäksi tuntui arvokkaammalta, kuin isän. Näin luultavasti siksi, koska isä ei ole koskaan moisia sanoja sanonut. Ronskin halusi saada kuulla samat lämpimät sanat isältäkin. Tummaturkin ei ollut tarvinut edes yrittää todistella veljelleen mitään.
Ronski katsahti Kotkankynteen mietiskelevän näköisenä. "Älä unohda meitä." Se viimein sanoi ääneen pienen takaraivossa hiljaa naputtavan pelkonsa.

"Laumani on mukava", Kotkankynsi sanoi hiljaa. Olihan Sysimetsä mukava lauma, mutta jotenkin sen myöntäminen tuntui petturuudelta Ronskin edessä. Veli oli kärsinyt yksinään, ja nyt punaturkki hehkutti uutta perhettään. Ei mikään paras tapa kohdata veljensä kanssa pitkästä aikaa. Onneksi Ronski ei tuntunut olevan vihainen Kotkankynnen päätöksestä.
"Sinun johdollasi tästä laumasta tulee vielä Sysimetsääkin parempi", Kotkankynsi sanoi jo varmemmin. Ronski pystyisi aivan varmasti kasaamaan Rinnemetsän rippeet ja aloittamaan alusta. Joko Veren avulla tai ilman. Ronski pystyisi siihen, koska toinen oli Ronski.

Veljen seuraavat sanat lämmittivät punaturkin sydäntä. Ronski ei pystyisi valehtelemaan moisesta asiasta, ja sitä paitsi, sanoista kaikui vilpittömyys. Ronski todella uskoi siihen, mitä sanoi. Kotkankynsi heilautti häntäänsä innostuneen oloisena.
"Samat sanat sinulle, veli. Kutsu minua ja olen tukenasi niin nopeasti kuin vain mahdollista. Ja jos ikinä... jos ikinä tarvitset apua, teen kaikkeni auttaakseni sinua", punaturkki vakuutti. Viime hetkellä Kotkankynsi vaihtoi viimeisen lauseensa kevyempään versioon, sillä nuori uros ei halunnut tuoda uudelleen esiin epävarmuutta isän ja muun perheen tilanteesta. Oli helpompaa puhua avuntarpeesta. Yksinkertaista logiikkaa.

Ronskin hiljainen pyyntö viilsi syvälle Kotkankynnen sisimpään. Hetken punaturkki vain katsoi surullisin silmin veljeään, kysyen mielessään, miten tähän tilanteeseen oli päädytty ja miksi. Miksi veljet joutuivat vain kerran toisensa perään hyvästelemään toisensa? Miksi he eivät olleet yhdessä, kuten perheen kuuluisi? Miksi, oi miksi? Punaturkin katse painui maahan, kun uros häpeissään pohti, joko Sysimetsä oli syrjäyttänyt Rinnemetsän kotina. Joko Kotkankynsi oli alkanut unohtaa perhettään, johon oli verensä kautta sidottu? Susi huokaisi, ennen kuin nosti katseensa Ronskiin.
"En unohda, veli. Niin kauan kuin te muistatte minut, muistan minäkin teidät", punaturkki lopulta vannoi. Uros onnistui omasta kalvavasta epäluulostaan huolimatta säilyttämään itsevarman äänensävynsä, joskin urokselle tyypillinen terävyys puuttui puheesta. Ei Kotkankynsi ollut niin varma, kuin mitä halusi Ronskin uskovan. Oli turha aiheuttaa enempää huolta rakkaalle veljelle. Ronskilla oli jo riittävästi murehdittavaa laumansa kanssa.

Tummaturkki oli iloinen veljensä puolesta toisen kertoessa laumansa olevan mukava. Silti siihen tunteeseen oli sekoittunut lievä harmi. Olisihan se ollut mukavaa jos veli olisi vielä Rinnemetsäläinen, mutta sille ei voi enää mitään. Toinen oli löytänyt paikkansa, toisin kuin Ronski.
Susi hieman hätkähti veljensä sanoja. Laumasta tulisi parempi paikka hänen avustuksellaan, ei hänen johtamisellaan. Tosin Ronski ei tiennyt ketä se muka avustaisi. Äitiä? Isää? Rinnemetsän lauma ei voinut jatkaa tällaista menoa, sen tiesi Ronski sanomattakin. Jonkun olisi pakko toimia, eikä muista näkynyt vielä jälkeäkään. "Toivottavasti kaikki kääntyy vihdoin paremmaksi" Se sanoi ajatustensa lomasta. Oli outoa ettei ketään ollut löytynyt niinkään pitkän ajan jälkeen ja se teki tummaturkin hieman hermostuneeksi kaikista uskottelusta ja positiivisten asioiden hokemisesta huolimatta.
Onneksi Kotkankynsi pelasti tilanteen piristävällä kommentilla kuinka myös toinen tulisi hädän hetkellä apuun. Ronski tunsi pientä helpotusta; se ei olisi enää täysin yksin. Se heilautti häntäänsä veljelleen iloisena ja kiitollisena. "Nyt jaksan taas etsiä muita ja yrittää saada asiat taas kuntoon" Se lähes haukahti. Veljen näkeminen antoi toivoa Ronskille myös muiden perheenjäsenten kohdalla. Ehkä hän tapaisi toiset vielä. He, veljen tavoin, olisivat myös kunnossa. Taatusti olisivat.

Kotkankynsi lupasi muistaa heidän perheensä. Veljen sanat riittivät Ronskille vallan mainiosti. "No hyvä! Sillä minä en ainakaan unohda sinua. Eli sinäkään et unohda minua." Ronski oli oikein tyytyväinen. Tummaturkki vielä yritti tökätä toista ja murahti kevyesti. Sen päivä oli nyt pelastettu.

// Ronski on aivan ihana. :3 //

Kotkankynsi heilautti häntäänsä.
"Kyllä kaikki vielä kääntyy paremmaksi, älä huoli", uros vakuutti veljeään. Ronskin elämä järjestyisi mitä parhain päin, aivan varmasti. Kotkankynnen elämäkin oli järjestynyt. Miksei siis velikin saisi osakseen onnea ja kaikkea sitä ihanaa, mitä elämällä oli tarjota? "Hyvä niin. Sinä varmasti löydät vielä heidät", uros jatkoi vakuuttamistaan. Ronski selkeästi kaipasi vain jotakuta, joka kertoi, että suden teoilla oli merkitystä. Kotkankynsi oli iloinen saadessaan kutsua Ronskia veljekseen. Toinen oli ihan mahtava. Ronskista oli selkeästi tullut Kotkankynnen paras kaveri, vaan eipä punaturkilla montaa ystävää ollutkaan. Ihmekkö siis, jos veli oli yksi luotetuimmista.

Uros antoi Ronskin tökkiä ihan mielensä mukaan, sillä ei veljien kanssa tarvinnut vahtia selustaansa. Kotkankynsi luotti -ja tiesi-, ettei Ronski käyttäisi tökkimistä minkäänlaisena aloituksena valtakamppailulle. Sitä paitsi, ei se nyt olisi niin hirveää ollut, vaikka Ronski olisikin halunnut pönkittää omaa asemaansa. Veli oli tärkeämpi.
"Minun on pian palattava takaisin. Olen ollut jo useamman päivän kauempana lauman pesiltä", Kotkankynsi liki huokaisi surullisesti. Veljen löytäminen oli parasta, mitä punaturkille oli pitkään aikaan tapahtunut. "Etsin sinut piakkoin, jotta voimme jälleen vaihtaa kuulumisia. Toivottavasti olet löytänyt loputkin siihen mennessä", punaturkki sanoi jo iloisemmin. Susiuros koetti näykkäistä toista leikkisästi hartian seudulta, lähinnä keventääkseen tunnelmaa. Eivät nämä olleet lopulliset jäähyväiset. Hetki vain, ja veljekset kohtaisivat jälleen. Ainakin toivottavasti.

"Näkemiin, veli!" Uros haukahti ja kääntyi lähteäkseen. Mikäli Ronskilla vielä olisi jotain sanottavaa, punaturkki jäisi kuuntelemaan, mutta muussa tapauksessa uros jolkottelisi ketterällä askelluksellaan oman laumansa reviiiriä kohti.

// Kiitokset ihanasta pelistä 8) //

//Kotkankynsi on kans niin sympaattinen! :DD //

Ronski uskoi veljensä sanoja varmemmin kuin koskaan. Nyt olisi takana ne yksinäiset yöt jolloin kutsuva ulvonta oli aina kaikunut kuuroille korville. Takana olisivat myöskin ne päivät jolloin jäljet johtivat umpikujaan. Nyt uusin voimin se lähtisi etsimään muita.

Kun Kotkankynsi sanoi lähtevänsä, pieni hätä mutta suurempi suru yltyi. Tunne leppyi kun veli lupasi etsiä Ronskin taas. He näkisivät pian uudestaan. "Ja aivan taatusti olen löytänyt muut!" Se uhosi nyt huomattavasti iloisempana.
Kun punaturkki kääntyi kannoillaan ja suuntasi takaisin laumansa luo, Ronski istahti alas ja jäi katsomaan veljen loittonevaa kuvaa pää hitusen kallellaan.
Kun veli oli jo kadonnut näkyvistä, se pomppasi ylös ja ravisteli turkkiaan. "Ja nyt on muun perheen vuoro"


//Kiitos myös minun puolelta :))//