Kuin kaksi marjaa, vai?

// Elikkä tervetulloo Silkki kera Kaatajan. //

Uros oli nukkunut väsymystään pois joen vierellä, sen päälle oli satanut hetki sitten lunta.
Paksuturkki nousi hitaasti seisaalteen ja pudisteli ylimääräiset lumet turkistaan.
Se oli koko yön kulkenut rajoja vahtimassa, Tuiskun poistuttua alfalla itselläänkin oli enemmän tekemistä ja se meinasi ottaa voimille. Harakan lauma kun nyt muutenkin eli vaikealla paikalla. Harakansilmä kulki verkkaasti jokea pitkin solassa. Sillä ei ollut varsinaista päämäärää, mutta se ei ainakaan olisi poistumassa kovin kauvaksi reviiriltä.
Kookas uros pysähtyi haistelemaan ilmaa. Tuisku oli lähtenyt arvoituksellisesti yksi päivä, ja Harakansilmä ei ollut nähnyt urosta sen jälkeen. Missäköhän koko Tuisku oli?

Harakansilmä ei merkinnyt ainakaan viellä kylmässä viimassa mitään erikoisempia hajuhiukkasia, joten se jatkoi verkkaasti matkaansa. Alfa pudisteli taasen päätään ja veti syvään henkeä, päästäen sen raskaasti ulos. Sittemmin se nostatti ryhtiään, askelsi hieman nopeammin ja nosteli jalkojaan enemmän korkeahkossa lumessa. Jos täältä ei löytyisi sen kummempaa riistantynkää, olisi uroksen kohta palattava pienen ryhmittymänsä luokse.

// Täältähän me saavumme! :) //

Kaataja taivalsi Solassa, tutkien ja etsien. Vaikkei uros halunnut myöntää sitä edes itselleen, susi yritti löytää alfansa ruumiin. Edes tietääkseen varmasti, että Haukka oli kuollut. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Kaataja ei ollut osunut yhtienkään tuoreiden jälkien lähelle, koko elämä tällä suunnalla tuntui horrostavan. Hetken Kaataja salli itsensä murehtia Kuolon puolesta, ennen kuin totesi veljensä pärjäävän. Kuolo oli vahva, hyväkuntoinen ja pelottavan älykäs. Kuolo oli varmasti paremmassa kunnossa, kuin riutunut veljensä. Kaataja oli laihtunut, paljon. Luut eivät paistaneet, vielä, mutta lihasmassa tuntui muuttuneen sitkeämmäksi kudokseksi ja ylimääräinen rasva oli kulunut pois. Turkki oli menettänyt terveen kiiltonsa, karva oli takkuista ja huonokuntoista, vaikka tuuheaa olikin.

Kaiken kaikkiaan, Kaataja oli vain varjo itsestään.

Uros ei uskaltanut vielä lähteä kauemmas laaksoon, vaan halusi pysytellä laumansa reviirien lähellä. Entisen laumansa, sillä tulipalo oli ajanut kaikki erilleen. Susi ei uskaltanut kutsua laumanrippeitä kasaan, ei enää, kun ei tiennyt, vastaisiko kukaan kutsuun. Kaikki olivat kadonneet, paitsi Katala ja Koko, joita uros oli välillä nähnyt. Kaataja kulki matalin, voimattomin askelin, näyttäen kaikin tavoin uupuneelta ja epätoivoiselta. Ystäviä oli kuollut ja kadonnut liikaa. Tuntui kuin koko Kaatajan tuntema maailma olisi kaatunut niskaan, taivas pudonnut päälle sekä lumi ja tuhka haudannut kaiken alleen.

Yllättäen tuuli kantoi mukanaan suden tuoksua. Kaataja oli liian uupunut säikkyäkseen, uros päätti lähteä tervehtimään lajitoveria. Piankos vihertävänharmaat silmät erottivat Harakan, joka vaelsi hyvävointisena jokiuomassa.
"Tervehdys", Kaataja haukahti kauempaa tervehdykseksi, odottaen vastausta paikoillaan seisten. Aiemmin, ennen kohtalokkaita tulipaloja, uros olisi tervehtinyt häntä heiluen ja ystävällisenä. Nyt sudella ei enää ollut voimia siihen. Sitä paitsi, mitä järkeä oli ystävällisyydessä, kun kaikki ystävät olivat poissa?

Kaataja ei keksinyt yhtäkään hyvää syytä.

Uros poimi edelleen hajuhiukkasia raikkaasta lumesta, ei mitään. ' Eikun... ' uros pysähtyi ja tunki kirsuaan syvemmälle kylmään lumeen. Hyvin heikko riistan haju kantautui lumen alta. Se nosti päätänsä lumesta, naamavärkki lumesta valkoisena ja ryhtyi sitten kaivamaan hajun kohdilta lunta sivummas. Ja hetken kaivettuaan sieltä pilkisti maahan kiinni jäätynyt, vanha ja puoliksi mädäntynyt karibunluu johon paksuturkki iski hampaansa ja ryhtyi repimään sitä irti. Ja saikin sen.
Uros lähti askeltamaan viellä vähän edemmäs, roikottaen suussaan karibunluuta. Yllättävä kyllä, mutta luun ympärillä oli aika runsaasti lihaa.
Harakansilmä pudisteli vielä kerran paksua turkkiaan lumesta. Tosin, Harakansilmän päälle ei tulipalot ollu käyneet. Se oli selvinnyt vuorilla hyvin. Vaikka ruokaa oli yleensä niukasti vuorilla, mutta tulipalojen aikaan sinne oli eksynyt enemmän riistaa.

Uros askelsi edelleen reippaasti, mutta kuuli pian haukahduksen. Vieras susi. Alfa nostatti hieman häntäänsä, muttei erityisemmin uhkaavasti. Lyhyenläntä häntä oli aika lailla vaakatasossa selän kanssa. Se laski löytönsä maahan ja ulvahti/haukahti toiselle vastauksen '' Hei vain! '' Harakansilmä jäi tukevasti seisomaan paikoilleen, mikäli toinen halusi tulla tervehtimään itse.

Toinen susi vastasi tervehdykseen pudotettuaan jotakin maahan. Kaataja saattoi arvella sen olevan saalista. Onnekas tuntematon uros, toinen näytti hyväkuntoiselta ja voimakkaalta. Tummanharmaa susi astui lähemmäs, kohottaen häntänsä selkälinjan tasalle. Vaikka Kaataja olikin riutunut, ei susi aikonut suotta nöyristellä. Uhkailemaan ei susi alkaisi, se oli selvä, mutta lähestyi kuitenkin sen näköisenä, ettei ollut täysin luovuttanut. Kaataja heilautti häntäänsä väsyneesti, saaden eleen näyttämään melkein vastenmieliseltä. Uros ei osannut enää luontevasti olla iloinen ja heiluttaa häntäänsä, kuten ennen. Kaikki oli muuttunut tulipalojen jälkeen.

Susi pysähtyi muutaman loikan päähän, katsellen suoraan pienen lauman alfaa.
"Kuka olet?" Kaataja kysyi lempeällä äänellään, pehmentäen siten kovaa kysymystään. Uros olisi halunnut esittäytyä ensin, kuten aina ennen olisi epäröimättä tehnyt, mutta nyt se ei enää tuntunut yhtä luonnolliselta. "Olen Karhunkaataja", susi esittäytyi lopulta, joutuen todellakin ponnistelemaan sanojen eteen. Kaataja halusi löytää veljensä, ystävänsä ja laumansa, eikä ennen sitä pystynyt kunnolla keskittymään mihinkään muuhun. Se, mikä oli joskus ollut luonnollista ja enemmän vaisto kuin ajateltu teko, oli nyt pitkällisen harkinnan ja pakottamisen jälkeinen teko. Paljon oli muuttunut ja paljon tulisi vielä muuttumaan, ennen kuin asiat olisivat kunnossa.

"Mitä teet täällä?" Uros kysyi, heilauttaen häntäänsä jo hiukan sulavammin. Ehkä tämä tästä, kunhan susi tottuisi muiden seuraan.

Toisen uroksen lähtiessä rauhassa kohti, uros odotti että toinen pääsi kuuloetäisyydelle.
Harakansilmä oli juuri kysymässä ketä toinen oli, mutta Kaataja näemmä ehti ensin.

'' Olen Harakansilmä, johdan pientä ryhmää vuorilla. '' Uros vastasi, ja heilutti rennommin häntään. Muttei laskenut sen korkeutta paljoa. Kaataja vaikutti mukavalta sudelta.
Kookas paksuturkki pudisteli taas turkkiaan, lumi pöllysi. Lunta tippui hiljalleen taivaalta, mutta eipä se urosta paljoa haitannut. Se jopa mietti nyt löytönsä luovutusta toiselle. Lauma selviäisi kyllä ilman tätäkin, ja Karhunkaatajalle se olisi varmasti arvokkaampi.
'' Olen etsimässä jotain pienriistaa varalle. '' Uros vastasi totuudenmukaisesti. '' Entä itse? '' Harakansilmä kysyi. Uroksen ääni oli tyyni ja ystävällinen. Kookas susi vilkaisi ohimennen luuta.

// Anteeksi pienessä kiireessä kirjotettu, pitäisi siivotakkin :D //

Kaataja kuunteli, kuinka Harakansilmä esittäytyi pienen ryhmän johtajaksi. Ainoastaan se, miten Harakka kertoi ryhmän oleilevan vuorilla, sai Kaatajan valpastumaan. Ehkäpä tämä uros tiesi jotakin Kuolosta? Harakka kertoi etsivänsä ruokaa laumalleen, mikä sai uroksen luimistamaan korviaan. Lauma. Siinä oli sana, joka oli ennen kuulostanut vastenmieliseltä, mutta aina viimeaikoihin asti se oli merkinnyt turvaa. Rakkautta, perhettä, ravintoa, laumaa, turvaa.

"Olen etsimässä", Kaataja vastasi, jättäen auki sen, mitä oikein etsi. Eihän susi tiennyt sitä itsekään. Ystäviään, perhettään, laumaansa, veljeään, heitä nyt ainakin. Sen lisäksi, kukapa ei etsisi ruokaa, turvaa, suojaa, hyvää paikkaa elää, ja monia muita asioita.
"Et sattunut kohtaamaan vaaleanharmaata, suurta urosta vuorilla ollessasi? Kuoloa nimeltään", Kaataja kysyi, vaikkei uskonut mahdollisuuteen lainkaan. Kuolo oli oman tiensä kulkija, pysytteli varmasti kaukana lauman alueista. Mikäli siis Harakalla edes oli aluetta.

"Oletko valloittanut reviirin vuorilta? Laakson ulkopuolelta, vai?" Kaataja kysyi maahan istahtaen. Uros tunsi vanhojen taipumustensa pikkuhiljaa palaavan, kuin kohtelias ja ystävällinen käytös ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Ehkä kaikki vielä järjestyisi.

Kaataja halusi uskoa siihen.

Tosin, Harakansilmä oli usein melko dominoiva ja ei tykännyt elellä muiden käskytettävänä. Joten siksi se perusti oman laumansa. Tai no tuota ryhmittymää ei oikein voinut kutsua kunnon laumaksi.
Uros ei viitsinyt ruveta kyselemään mitä Kaataja etsi, koska se olisi varmasti itse kertonut mitä etsi, jos olisi halunnut.
Harakansilmä hönkäisi huurupilven eteensä tyynesti, vilkaisi hitaasti silmäkulmistaan ympäristöä ja sitten vei katseensa takaisin toiseen urokseen.

'' Kyllä vain, se ei ole kovin suuri eikä ulotu vuoria pidemmäs. '' Uros vastasi ja heilautti laiskasti häntäänsä. '' Olemme ennen kevättä valtaamassa jostain muualta aluetta. Vuorilla elo on äärimmäisen hankalaa nyt. '' Harakansilmä ravisteli päätänsä.
Sitten se laski päätän ja pökkäsi luunkappaleen edemmäs, melkein Kaatajan etusiin asti. '' Sinä taidat tarvita tätä enemmän. '' Harakka sanoi ystävällisesti ja susimainen hymy käväisi nopsaa sen huulilla.

Harakansilmä kertoi reviiristään, saaden Kaatajan kuuntelemaan valppaasti.
"Pysyn sieltä siis kaukana", uros lausahti huvittuneisuus äänessä karehtien. Ei Kaataja pelännyt rajojen rikkomisia, muttei mielellään ollut rikkuri.
"Vuorilla on aina hankalaa", susi myötäili, muistellen synnyinseutuaan. "Eritoten pohjoisessa. Synnyinlaumani eli vuoriston katveessa, kaukana pohjoisessa, kylmyyden ja lumen maassa. Pahimpina talvina lunta oli kaksi kertaa korkeuteni ja pakkasta niin paljon, ettei hengissä selvinnyt, jos paikalleen jäi", Kaataja muisteli.
"Ei sillä, täällä kaikki on helpompaa. Talvet eivät ole niin kylmiä, ravintoa on enemmän ja kaikki on paremmin. Tai ainakin oli vielä viime talvena, ennen tulipaloja. Nyt en ole niin varma", Kaataja jutteli. "Anteeksi, tällaisen vanhuksen muistelut tuskin kiinnostavat sinua", uros sanoi huvittuneena, tietäen näyttävänsä vanhemmalta kuin oli.

Harakan yllättävä ele tarjota luunkappaletta syötäväksi, sai Kaatajan jähmettymään yllätyksestä. Harakka tarjosi ruokaansa hänelle, tuntemattomalle, vaikka olisi voinut viedä sen laumalleen tai syödä itse. Uros oli yllättynyt. Harva susi olisi toiminut noin.
"Minä... Kiitos Harakansilmä. Olet hyvä susi ja alfa", Kaataja vastasi, puhuen suoraan suuresta sydämestään. Uros tarttui nälkäisenä hampaillaan luuhun, repien lihaa irti nälkäisenä. Voimakkaat leuat jauhoivat jäätynyttä lihaa, suden tuntiessa hyvän olon leviävän. Saatuaan revittyä viimeisetkin lihankappaleet, uros katsoi Harakansilmää. Vihertävänharmaat silmät olivat täynnä kiitollisuutta, kun Kaataja astui eteenpäin, koettaen puskea suurella päällään Harakan rinnusta.
"Kiitos", uros lausui, peruuttaen kauemmas, oli sitten onnistunut puskemisessaan tai ei.

// Voi että, Kaataja on herttainen otus. :3 //

'' Heh, älä pelkää tulla joskus käymään rajoilla vierailemassa. On mukavaa nähdä muitakin susia. '' Uros saneli. Niin, nykyään Harakansilmä näki vain Lumi-tähteä, Tuskatarta, Tuiskua ja pentuja enimmäkseen. Tämäkin tapaaminen oli mukavaa vaihtelua.
Kookas uros kuunteli tarkkaan toisen kertomusta omasta synnyinseudustaan. '' Sepä vasta karulta kuullostikin, onneksi täällä laaksossa on kaikki neljä vuodenaikaa. '' Uros hymähti jälkeenpäin. Heh, Kaataja näytti yllättyneen uroksen teosta.
Harakansilmä oli hyväsydäminen alfa, ja pentujen saaminen pehmitti sen sydäntä viellä enemmän. Laumalla riittäisi viellä joksikin aikaa ruokaa ja Harakka oli varma ettei menettäisi tällä eleellä mitään. Se oli miltein varma, että Kaataja maksaisi sen jonain päivänä jollain keinolla takaisin. Uros vastasi toisen kehuihin vain kiittävällä nyökkäisyllä.

Uros katseli tyynesti toisen syömistä, päivän hyvä työ oli tehty. Nyt oli näköjään Harakan vuoro yllättyä, se antoi Kaatajan puskea rinnustaan. '' Ole hyvä, '' uros vastasi ja Kaatajan pakitettua laski perseensä lumihankeen.

'' Oletko sinä jossain laumassa? '' Se esitti kysymyksen ja heilautti tuuhean häntänsä vasemman takasensa viereen.

Harakka toivotti suden tervetulleeksi rajoilleen, jos joskus kaipaisi seuraa. Kaataja kuunteli tyytyväisenä. Mukava tietää, ettei tämä alfa olisi heti karvat pystyssä ajamassa pois. Uros heilautti häntäänsä jonkinlaisena huvittuneena eleenä, kun Harakka iloitsi laakson neljästä vuodenajasta.
"Olet oikeassa, se on onnemme. Täällä on enemmän ravintoakin", susi myötäili. Harakka ei vastustanut Kaatajan lempeää puskemista, mikä oli suuren uroksen tapa kiittää kaikesta. Uroksen peruutettua, susi istahti alas ja katseli myös istumaan käynyttä Harakkaa uudenlainen ystävällisyys silmissään. Ehkei kaikki ollutkaan menetetty tulipalojen seurauksena. Ehkä tässä maailmassa ja elämässä oli vielä jotakin hyvää, jotakin, minkä vuoksi voisi jatkaa eteenpäin.

Harakka tiedusteli kohteliaasti, kuuluiko Kaataja johonkin laumaan. Uros tunsi kipeän tunteen sisällään, kuin viiltävän kivun. Suoraan sanottuna, uros ei tiennyt varmasti. Haukan lauma tuntui olevan hajallaan ja rikkonainen, eikä Kaataja enää tiennyt, saattoiko varsinaisesta laumasta puhua.
"Kuulun Nuormetsän laumaan", Kaataja vastasi hetken harkinnan jälkeen. Kunnes toisin todistettaisiin, susi puhuisi Nuormetsän laumasta ja asemastaan siinä. "Metsästysryhmän johtajana", susi vielä lisäsi, heilauttaen häntäänsä. Ei Kaataja asemallaan ylpeillyt, kunhan vain mainitsi. Susi piti asemaansa kunnia-asiana, jonka voisi menettää, jos sen arvoinen ei olisi. Niinpä uros antoi aina kaikkensa, ollakseen saavuttamansa aseman arvoinen.

// Lyhyt, äiti häätää koneelta. //

// Ei haitta mitään, eikä tuo edes ole lyhyt :D //

Harakka nyökkäsi Kaatajan toteamukselle, se oli samaa vieltä. '' Emme voisi parempaa toivoa. '' uros lisäsi viellä. Kaataja oli varsin mukava susi, uros varmaan ennättäisi kohta top 5 kaverilistalle, jos näin hassusti sanotaan.
Paksuturkki silmäili toisen uroon harmaanvihertävää silmäparia johon oli tullut uusi pilke. Suden tummilla huulilla kävi ystävällinen hymy.
Uros heilautti taas lyhyenläntää häntäänsä, auraten täten lunta takanaan hännällään.

'' Vai Haukan laumassa. '' Uros hymähti jälkeenpäin, vai oli toinen laumassa. No, se ei alfaa haitannut. ' Ei koiraa karvoihin katsomista ' tai ' sutta laumaan katsomista ' harmaaturkki lipaisi suunpieliään. '' En epäillytkään sinua omegaksi, miten Haukan laumalla on asiat? Kuulin pieniä huhuja että toinen alfa olisi viellä kadoksissa. '' Harakansilmä kallisti hieman päätään, mutta palautti sen normaaliin asentoon pian.

Harakka tiesi Haukan, tai ainakin tuon lauman. Kaataja oli yllättynyt, mutta peitti tunteensa tottuneesti. Uros kuunteli Harakan keskustelua ja uteluja, heilauttaen häntäänsä pienesti. Niin, susi ei ollut omega, vaikka siihenkin asemaan suostuisi, jos se laumalle olisi parhaaksi. Harakansilmä oli kuullut huhuja, että toinen alfoista olisi kadoksissa. Jos Kaataja olisi ollut ihminen, se olisi pyöräyttänyt silmiään ja tuhahtanut turhautuneena, mutta koska uros oli karvainen nelijalkainen, se vain heilautti korviaan.
"Lauma on kunnossa", Kaataja totesi vakuuttavasti, vaikkei tosiasiassa uskonut sanoihinsa lainkaan. Uros mietti hetken, ennen kuin jatkoi. "En tiedä alfoista, en tiedä tilanteesta vielä mitään. Olen etsimässä veljeäni, en ole käynyt laumani luona hetkeen", Kaataja selvitti, vilkaisten huolissaan vuorille.
"Lähetin veljeni vuorille kesän lopuilla, tulipalon jälkeen. Haluaisin vain löytää hänet", uros jatkoi, korvat niskaan taittuen. Kaataja suri Kuolon puolesta tai sitä, ettei tiennyt veljestään. Oli ollut virhe lähettää Kuolo pois. Yhdessä veljekset olisivat selvinneet paremmin tulipalon seurauksista. Kaksikko oli kokenut niin paljon yhdessä, yksi metsäpalo tuntui pieneltä siihen verrattuna. Kaataja oli tehnyt virheen, mutta toivoi sen seurauksista syntyvän jotakin hyvää. Ehkä uros saisi veljensä takaisin, kunnolla takaisin elämäänsä. Ehkä he voisivat vielä jonakin päivänä olla läheisiä, toisiaan kunnioittavia veljiä.

"Sinä et ole törmännyt kokoiseeni, vaaleanharmaaseen urokseen laumasi liepeillä?" Uros kysyi toiveikkaana. Kuolo oli puhunut vuorista, oli pieni mahdollisuus, että Harakka olisi törmännyt Kuoloon. Toisaalta, vuoret olivat laaja käsite. Kuolo saattoi olla laakson sisällä, kaukana toisella laidalla yhtä hyvin kuin tässä lähellä. Veljestä ei koskaan tiennyt.

// Näin joulukiireessä yritän postata jotain, en lupaa mitään pituudesta ja laadukkuudesta! :s //

Kookas uros heilautti korviaan aavistuksen taaksepäin, pyöräyttäen niitä taasen ympäri. Kuulostellen ympäristöä.
'' Hmm, selvä, ymmärrän. '' Uros nyökkäili ja vastaili sitä mukaan mitä Kaataja puheli.

Karhunkaataja kertoi nuormetsän lauman olevan kunnossa, ehkä nuormetsän laumaa oli onnistanut hirveän tulipalon aikana? '' Sepä mukavaa kuulla. '' Paksuturkki lausahti.
'' En ole, enkä ole kuullut että kukaan laumalaisistanikaan olisi törmännyt. '' Harakka vastasi, heilauttaen rauhallisesti häntäänsä.

// ääh, tulipa tästä surkea -.- //

// Aina ei voi odottaa loistavaa tekstiä. :) Ihan hyvä tuo oli kiireessä kirjoitetuksi! //

Kaataja kuunteli Harakan puhetta, myötäillen sanoja. Susi huomasi uuden tuttavuuden kohteliaaksi ja ystävälliseksi sudeksi, joka ei näyttänyt välittävän ennakkoluuloista. Harakansilmä kuulosti jopa iloiselta, kun Kaataja vakuutti Haukan lauman olevan kunnossa. Ehkä se, mitä Kaataja sanoi, ei ollut aivan totta. Uros tiesi sisimmässään, ettei lauma ollut kunnossa. Asiat olivat kaukana hyvästä ja turvallisesta, mutta siitä ei ulkopuoliselle puhuttaisi. Niin ystävälliseltä kuin Harakansilmä vaikuttikin, kiusaus viedä hyvää reviiriä Nuormetsän laumalta olisi suuri, jos toinen kuulisi lauman huonosta tilanteesta.
"Sääli. Olisi ollut kiva kuulla, että Kuolo on kunnossa", uros totesi, tietämättä oliko varsinaisesti huono juttu, ettei veljeen oltu törmätty. Ainakin se tarkoitti, ettei veli ollut aiheuttanut ongelmia, tapellut kenenkään kanssa tai vastaavaa. Se oli aina hyvä asia. Kuolo oli hankala persoona jopa veljelleen käsitellä. Ehkä Kuolo vielä muuttuisi. Kaataja ainakin toivoi niin.

"Sanoit, että laumasi on pieni. Kuinka pieni, tarkalleen ottaen? Viisi sutta? Kymmenen?" Kaataja kysyi silkasta uteliaisuudesta. Uros oli miettinyt tulipalon jälkeen tulevaisuuttaan. Nuormetsäläisistä ei ollut kuulunut. Miksei siis Harakan lauma olisi yksi vaihtoehto? Parempi selvittää vaihtoehtoja ennen talvea, jotta pahimpien pakkasten koittaessa olisi jo jonkin lauman sisällä turvassa.

Nuormetsän reviirin valtaamisen pelkoon ei ollut syytä, sillä Harakansilmän oma pieni reviiri oli kaikista lähinnä Veren laumaa. Joten Harakansilmä luultavasti ahmisi itselleen rinnemetsän lauman reviiriä, ja siitä ei koituisi melkein kelleen harmia. Paitsi Verelle itselle, mutta tuo oli kahminut vallan Viimalta, joten, hieman tilien tasoitusta.

Uros heilautti korviaan ja häntäänsä reippaasti, tummaturkin tummilla huulilla käväisi taas pienoinen hymy. '' Meitä on neljä täysikasvuista sutta ja neljä pentua, joten kahdeksanpäinen lauma. '' Uros vastasi. Ja Harakansilmälle olisi ilo ottaa Kaataja vastaan, mikäli tuo siihen tulokseen päätyisi.
'' Oletko sinä kauvankin jo etsinyt veljeäsi? Uskon että hän on hakeutunut jonnekin ruokaa hakemaan, pois vuorilta. Tai ainakaan minun reviirini lähellä ei ole enään ravintoa kovinkaan paljon. '' Harakansilmä olisi ainakin itse Kuolon tilanteessa hakeutunut keskemmälle laaksoon, missä oli suurempi mahdollisuus saada riistaa.

Harakansilmän laumaan kuului neljä täysikasvuista ja neljä pentua. Pennut olivat Kaatajasta mukavia, uros mielellään puuhasteli keskenkasvuisten susien kanssa. Saalistamisen ja eloonjäämisen kannalta pennut olivat kuitenkin taakka, vaikka lauman toivo olivatkin. Pennut söivät, mutteivät itse saalistaneet. Aikuisten täytyisi elättää paitsi itsensä myös pennut. Näinä aikoina se olisi hankalaa ja raskasta, mutta keväällä sitäkin palkitsevampaa.
"Kahdeksan sutta kuulostaa idylliseltä. Tunnet varmasti jokaisen laumalaisen hyvin", Kaataja jutusteli, miettien hetken ihan vakavissaan liittymistä Harakan riveihin. Sitä ennen uros kuitenkin selvittäisi kaikki asiat Nuormetsän lauman kanssa. Se lauma oli ainoa Kaatajan perhe, eikä susi luopuisi siitä, jos lauma vain järjestyisi uudelleen ja kaikki palaisi jälleen hyväksi. Mutta se ei ollut varmaa. Uros pelkäsi alfojen puolesta, pelkäsi koko lauman kohtaloa.
Harakka kyseli Kuolosta, joten urossusi kuunteli valppaasti. Niin, laaksossa veli varmasti olikin.
"Olen etsinyt jälkiä suurimmaksi osaksi Nuormetsän reviirin lähistöltä. Sovimme tapaavamme reviirin rajoilla, joten en halua lähteä liian kauas, ettemme kulje ristiin", Kaataja selitti, luimistaen korviaan. "Olet oletettavasti oikeassa. Kuolo on varmasti laaksossa. Toivon mukaan velipoika on välttänyt ongelmia laumojen kanssa", Kaataja myönsi Harakan sanat oikeiksi ja viisaiksi. Viimeisen virkkeen uros mutisi hiljempaa, Kuolon maine oli turhankin tuttu Kaatajalle. Veli oli aina ongelmissa. Tuntui kuin Kuolon koko elämä olisi keskittynyt vaeltamiseen ongelmasta seuraavaan.
"Toivottavasti talvesta ei tule kylmä ja myrskyinen. Tulipalo poltti paljon metsää kumoon, eikä tuulelta ole senkään vertaa suojaa kuin viime vuonna", Kaataja sanoi, vilkaisten taivalle, etsien vastausta kysymykseensä. Toivon mukaan talvi olisi helpompi kuin aiempi, sillä ravinnon ja suojan puute vaikeutti elämää jo aivan tarpeeksi.

Kaataja osui suoraan ytimeen, lauma oli pieni - se oli kuin pieni kylä. Kaikki tunsivat toisensa, kaikki huolehtivat toisistaan. Ja ennenkaikkia, kaikki välittivät toisistaan.
'' Niin, niin tunnen. Ja olen jokaisesta sudesta todella ylpeä. '' Harakka jutusteli takaisin.

'' Kuullostaa järkevältä, tai sitten hän on vasta matkalla rajoille. '' Harakansilmä totesi, sen mielessä kävi lyhyesti ja nopeaa Pyryharakka. Ilkeää kyllä, mutta tätä veljeään Harakansilmä ei edes halunnut nähdä. Ei halunnut kuulla sen kuulumisia. Tai tietää olisiko tuo edes elossa enään. '' En usko että nyt ajautuu kovin helposti ainakaan rajarikkuriksi, kaikki on palanutta ja reviirin rajat häilyviä. Ja ainakin olen kuullut että aarnimetsän lauman reviiri on kärsinyt pahasti, en vain sitten tiedä, onko väite totta. Olisi kaikista parhainta ottaa itse selvää asiasta. '' Harakka jutteli toiselle, vaikka puoliksi mietti tuon äsken sanomansa ääneen.

Uros oli täysin samaa mieltä Kaatajan kanssa myrskyistä. '' Onneksi vuorilla on enemmän suojaa kuin laaksossa, vuorenseinämät ovat hyvin tuulen esteenä. Edes yksi hyvä puoli vuorissa. '' Harakka totesi.

Kaataja kuunteli kuinka Harakka ylpeänä kertoi laumastaan. Niin, oli mahtavaa, jos alfa tunsi jokaisen laumalaisen. Se tarkoitti kestävää, vakaata laumaa, jossa mullistukset koettaisiin yhdessä ja kaikesta selvittäisiin ilman turhia välikäsiä. Jokainen laumalainen tietäisi, että alfalle voisi puhua omasta puolestaan, ei tarvittaisi turhia välittäjiä ja pohdintoja. Pienessä laumassa oli puolensa. Toisaalta myös susi, jota joku lauman alkuperäisjäsenistä karsasti, sai nopeasti koko pienen lauman kääntymään itseään vastaan. Uudet liittyjät oli helppo sulkea pienen sisäpiirin ulkopuolelle ja äkkiä vastaliittynyt olikin yksin. Ei sillä, suurikin lauma saattoi syrjiä jotakuta. Kaataja oli nähnyt senkin. Toisaalta, pieneen laumaan päästessään sisälle oli heti paljon lähempänä alfaansa kuin suuressa laumassa pitkänkään ajan kuluttua. Uros arvosti ja kunnioitti pieniä laumoja, jotka sitkeästi elivät suurempien varjossa, selviten vuodesta toiseen. Kaataja ihaili vakautta, jota sellainen kestävä lauma edusti. Ei ollut äkillisiä johtajanvaihdoksia tai muita suuria muutoksia. Elämä kulkisi samoilla urilla päivästä toiseen, eikä tarvitsisi pelätä huomista.
"Uskon, että laumasi arvostaa kaltaistasi alfaa", Kaataja kehaisi häntäänsä heilauttaen. Harakansilmä oli mukava, uroksen kanssa pystyi puhumaan asiasta kuin asiasta täysin asiallisesti ja aikuismaisesti. Ja mikä parasta, Kaatajan ei tarvinnut varoa jokaista elettään ja sanaansa, kuten valitettavan usein kävi.
"Rajarikkoja enemmän pelkään itsevarman veljeni sotkeutuneen johonkin suurempaan. Kuolo tuntuu ajautuvan ongelmasta toiseen suuren kitansa ja vielä suuremman egonsa takia", Kaataja sanoi huvittuneella äänellä. Jos uros olisi ollut ihminen, tuo olisi nauranut kommenttinsa päälle, mutta nyt susi tyytyi vain heiluttamaan häntäänsä ja roikottamaan kieltään suupielestään. Kuolo oli itsevarma ja räväkkä susi, joka ei aina tuntunut miettivän tekonsa seurauksia. Toisaalta Kaataja myös rakasti veljeään ja oli valmis antamaan asioita anteeksi. Vähän hiomista, pahimmat särmät pois, ja Kuolosta kehkeytyisi mahtava veli.

Harakan puhuessa suojasta vuorilla, Kaataja jännittyi. Uros kuunteli, muttei pystynyt samaistumaan Harakan sanoihin.
"Älkää viettäkö talvea vuorilla, tai laumasi on puolet pienempi keväällä, jos teitä enää on. Jos viime talvesta voin mitään päätellä, tänäkin talvena lunta riittää. Vuorilla lumi valuu veden tavoin alas rinnettä, haudaten kaiken alleen", Kaataja sanoi vakavana. Uros tunsi lumivyöryt ilmiönä pohjoisen kasvuvuosiensa takia. Kaataja oli nähnyt pienenä, mitä lumi saattoi tehdä vyöryessään hallitsemattomana massana alas vuoren rinnettä. "Lumi vie kaiken mennessään. Usko pois, sen voima on suurempi kuin raivokkaan kosken, jota yksikään susi ei lähde ylittämään edes karhun takaa-ajamana", Kaataja vielä vannotti. "Jäin kerran pienen lumimassan alle. Onneni oli kieleke, jonka alla seisoin. Pahin voima pyyhki ylitseni, mutta näin sen kiskovan kokonaisia puita irti jäisestä maasta. Älkää leikkikö hengellänne. Varokaa vuoria lumen jälkeen. Alarinteillä teidän pitäisi olla paremmassa turvassa, mutta yhtään puiden kasvualueita ylempänä... Älkää menkö sinne", uros jatkoi vakavalla äänellä. Tämän asian Kaataja tiesi todeksi.

Harakansilmä olisi ollut samaa mieltä kaikesta, mitä Karhunkaataja pienestä laumasta ajatteli, jos olisi vain kuullut toisen ajatukset. Alfa heilautti häntäänsä ja sen korvat käänyilivät hieman Kaatajan kehaistessa alfaa taasen. Jos uros olisi ollut ihminen, se olisi varmasti hymyillyt imarreltuna.
Uros hymähti hieman huvittuneesti Kaatajan kuvaillessa veljeään. '' Ehkä joku päivä jokin tapahtuma tai asia mullistää hänenkin elämänsä, ja saa kohtaamaan totuuden. '' Harakansilmä vastasi.

Kaataja sai täydellisesti Harakan huomion tämän ruvetessa puhumaan
'' Tuolta kantilta en olekkaan asiaa ajatellut, kiitos Karhunkaataja. '' Uros näytti miettivän hetken ja antavan katseensa vaeltaa solassa. '' Olen viellä vasta nuori alfana, toivottavasti saamme vallattua reviiriä laaksosta, ainakin väliaikaista sellaista. '' Uros oli myös nyt vakavoitunut ja nyt se näytti ulkopuolisestikkin hieman vaivautuneelta. '' En olisi uskonut että näin pian olisimme joutunut vaihtamaan paikkaamme ja kohtaamaan isoa muutosta. '' Harakansilmä harmitteli ja pudisteli sitten hieman päätään.

Harakansilmän todetessa, että ehkä jokin tapahtuma muuttaisi vielä Kuoloa, Kaataja heilautti hännänpäätään. Niin, ehkä se olisi mahdollista. Kuolo oli ennenkin yllättänyt, miksei siis nytkin? Uros huomasi lajitoverinsa valppauden, kun Kaataja puhui lumivyöryistä. Harakka vaikutti älykkäältä, kuunteli valppaasti ja näytti painavan jokaisen sanan mieleensä. Hyviä ominaisuuksia alfalle. Toinen kiitteli kovin, mikä sai Kaatajan puolestaan vaivaantumaan.
"Kaataja riittää, äläkä suotta kiittele. Tein vain sen minkä jokainen olisi tehnyt", uros vakuutti lempeällä äänellään, kehottaen Harakkaa käyttämään suden lempinimeä. Suotta toistella koko pitkää nimeä, kun lyhyempikin oli tarjolla.
"Luulen, että reviirien rajat ovat hyvinkin epäselvät näin tulipalon jälkeen. Laumat ovat kärsineet, alarinteiltä ja niiden läheisyydestä reviiriä on varmasti helppo saada", Kaataja jutusteli. "Niin kauan kuin rinteillä kasvaa puita, lumi ei vyöry ylitsenne. Vasta aukeilla paikoilla on vaarassa, muistakaa se", uros vielä muistutti. Alarinteet olisivat turvallista aluetta, lumi ei pääsisi vyörymään tiheässä kasvavien puiden keskellä. Sen sijaan korkeammalla, puurajan yläpuolella, rinteet muuttuisivat petolliseksi alueeksi, siellä ei olisi mitään pysäyttämässä lumen liikehdintää.
"Toivon, että löydätte hyvän elintilan itsellenne talven ajaksi", Kaataja toivoi vilpittömästi. Uros ei nähnyt Harakkaa uhkana, toinen oli ystävällinen, kohtelias ja kaikin tavoin reilu susi. Oli vain hyväksi, jos laaksossa olisi keväällä enemmän Harakan kaltaisia, laumaansa ajattelevia susia.

Harakansilmä vaikutti jo rentoutuneen vähän enemmän, onneksi sen reviiri ei sijainnut kovin ylhäällä ja aukealla alueella, joen laumaa ei tarvinnut siirtää paljoa. Hyvä.
Harakka nyökkäsi Kaatajan kehottaessa käyttämään lempinimeä, selvä.
'' Onneksi reviirini on melkein alarinteellä, joten siirrymme vain alemmaksi, ja varmaan kesän aikana tai ennen syksyä. Olemme jo enemmän laakson puolella. '' Harakansilmä jutusteli.'' Sitä minäkin toivon. ''

// Hui että, tulipa lyhyt. ):

Kaataja istuskeli rentona maassa, katsellen Harakansilmää lempeästi. Toinen tosiaankin välitti laumastaan ja oli huolissaan, kun joutui siirtämään laumaansa. Kaataja arvosti Harakkaa hetki hetkeltä enemmän. Lajitoveri oli mukavaa vaihtelua pikkusieluisten ja omaa etuaan tavoittelevien tuttavuuksien jälkeen.
"Hyvä teille", Kaataja totesi lyhyesti ja ytimekkäästi, lempeyttä äänessään. Uros piti Harakansilmästä ja olisi vilpittömän pahoillaan, jos toisen laumalle tapahtuisi jotakin pahaa. Juuri sen takia Kaataja oli varoittanut lumivyöryistä ja kertonut tietonsa mahdollisimman hyvin.

Uros vilkaisi vuoria, muistellen pakoaan tulipalolta. Takku oli lähtenyt, Kaataja tiesi sen syvällä sisimmässään. Taas yksi ystävä oli vain lähtenyt ja jättänyt suuren uroksen yksin, keskelle muistoja ja karrelle palaneita alueita. Susi vilkaisi Harakansilmää, miettien. Kaataja muisti menettämänsä ystävät, mutta muisti myös ne hyvät hetket, joita oli jakanut heidän kanssaan. Vaikka lopussa olikin vain tuskaa, oli ystävyys kuitenkin tarjonnut ikimuistettavia hetkiä. Ehkä Kaataja voisi luottaa Harakansilmään, ottaa uudelleen riskin, jonka oli ottanut ennenkin. Ehkä aina loppu ei tarjonnutkaan vain tuskaa.
"Jos olisin joskus alfa, toivoisin, että voisin olla yhtä hyvä kuin sinä", uros totesi hetken hiljaisuuden jälkeen yllättäen. Kaataja piti Harakasta. Yksinkertaisesti, uros nautti keskustelusta ja toisen seurasta. Harakka herätti luottamusta vakaalla käytöksellään, ja se miellytti Kaatajaa. Uros piti vakaudesta ja rauhasta, arvosti niitä piirteitä tovereissaan.