Kevät, Kutsupeli: _Chan_ & Mustikkaniska tänne

Mustikkaniskalla oli hauskaa toisen kanssa leikkiessä. Ryntäili edes takaisin leikin mukana ja välillä kellikin maassaan. Neidillä tuskin koskaan aikaisempaa olisi ollut yhtä hauskaa, kuin toisen kanssa olisi. Narttu heilutteli häntäänsä iloisesti ja koikkelehti hieman edestakaisin.
Mutta kaikki kiva ja hauskakin päättyisi aikanaan. Syrjemmällä, pusikosta kuului rapinaa. Ja puskasta kohta kompuroi pois pieni karhunpentu. Korviaan höristeli ja pysähty, päätään kallisti karhua tuijottaessa. Kohta kuitenkin painoi korvat luimuun, kun tunnisti pennun karhuksi.
".. voi ei "

Aluksi Järkäle suhtautui karhunpentuun varovaisen uteliaasti, mutta silti varsin pidättyväisesti. Se tarkkaili herkeämättä kontionpoikaa mantelinmuotoisten, hieman viistojen silmiensä katseella, sillä ei heti tiennyt kuinka eläimeen tulisi oikeasti suhtautua. Mikä tuo otus oikein on?, uros mietti mielensä sopukoissa, mutta ei osannut välittömästi yhdistää ennennäkemätöntä pentua vaaralliseen, kaikkiruokaiseen otsoon. Sekavasta, hämmentyneestä tunnetilastaan johtuen susi luimisti hivenen pyöreäkärkisiä korviaan, heilauttaen samalla levottomasti tuuheaa ja puolipitkän peitinkarvan omaavaa häntäänsä. Uroksen jännittyvät niskalihakset vetivät karvoja pystyyn osittain. Harmaaturkki antoi elekielellään varsin ristiriitaisia tietoja mielialastaan ollessaan kahden vaiheilla karhunpenikan suhteen.

Järkäle laski päätään alemmas rintakehänsä tasolle, jatkaen pennun liikkeiden tarkkailua alati katseellaan, vetäen eläimen ominaishajua sisäänhengityksen myötä mustaan, huokoiseen ja kosteaan kirsuunsa. Haju oli entuudestaan harmaaturkille tuttu, sillä sen aivot olivat rekisteröineet hajusta muistijäljen jo aikoja sitten, kun Järkäle oli ensimmäisen kerran joutunut vastakkain karhun kanssa. Uros kavahti ikään kuin reaktionomaisesti kauemmas karhunpennusta ja valpastui silmänräpäyksessä. Se nosti päätään ylös ja käänsi korvansa höröön pälyillessään ympäristöä jokseenkin hätääntyneen oloisena katseellaan, peläten pennun emon tallustelevan sen näkökenttään samaisen pusikon takaa. "Lähdetään ja äkkiä!", kimeä ja lyhyt, pelonsekainen vingahdus karkasi suden kurkusta ja vankkarakenteinen harmaaturkki käännähti ympäri niin nopeasti kuin massiiviselta olemukseltaan ja motoriikan hallinnaltaan kykeni, pinkaisten äkkiä pois päin uteliaasta karhunpennusta, kiepsauttaen pörröisen häntänsä paon ohella takaraajojensa väliin ilmaistakseen pelkonsa ja hätääntyneisyytensä lajitoverilleen selkeästi, jättämättä mitään arvailujen varaan.

Mustikkaniska seurasi esimerkkiä ja korvat paino luimuun ja häntä hieman koipien väliin toise perässä kompuroiden.
Aluksi nelistys oli kömpelöä, koska ei ollut varautunut äkkiseen karkuun pakenemiseen. Mutta kuitenkin piakoin rynni sulavasti ja pitkin juoksuaskelin eteepäin. Maa tömisi hivenen kevyehkön suden alla, mutta ei hirveän kuultavasti. Narttu painoi päätään hiema lähemmäs maata ja nelisti eteepäin. Neiti oli kevytrakententeisempi ja sulavaliikkeisempi kuin toinen, joten ei tuottanut hankaluuksia välillä sujahtaa puun ohitse ja kiitää eteenpäin tuulen lailla.
Piakoin hieman toisen edelle kiri, sen verran haipakkaa nelisti eteepäin.

Järkäle ei katsonut taakseen kertaakaan. Se ei halunnut tietää, oliko karhunpennun emo huomannut sudet vai ei. Pelko tykytti sen takaraivossa häiritsevän voimakkaasti suden elimistön alkaessa tuottaa suorituskykyä merkittävästi parantavaa adrenaliinia, jonka turvin Järkäle saattoi jatkaa matkansa taittamista nopeasti vailla varsinaista päämäärää. Harmaaturkkista susiurosta moitteettomasti palveleva selkäranka köyristyi ja suoristui jokaisen maatavoittavan, vaivattoman ja sulavaliikkeisen nelistysaskeleen aikana, lantion liikkuessa myötäilevästi joustavan rangan tahdissa. Rangan ja lantion, sekä lihasten että jäntevien, voimakkaiden raajojen saumaton yhteistyö mahdollisti askelmitan venyttämisen äärimmilleen saakka, kiidättäen raskasrakenteista sutta mukavaa tahtia eteenpäin. Keskeisin ja sudenelämään olennaisimpana asiana vaikuttava halu jäädä henkiin kannusti Järkälettä jatkamaan, mikäli se mieli pysyä hengissä. Susi sulki kaikki ulkoiset häiriöt ja häiriöntekijät pois mielestään pelon vallatessa sen ruumiin liki täydellisesti. Järkäle ei kuullut enää mitään muuta, kuin omien polkuanturoidensa iskeytymisen maata vasten rytmikkäästi nelistysaskelten tahdissa, kiihtyneen hengityksensä ja tuulenvireen terävän suhinan korvanjuuressaan, syöksyessään joenvartta mukaillen kauemmas karhun kohtaamispaikasta.

Mustikkaniska taas oli persoonaa, joka oli utelias ja vilkaisi aina välillä taakse. Haisteli nelistäessä ilmaakin, sillä ei aikoisi kuluttaa 'turhaan' energiaa, mikäli karhu ei enään ajaisikaan takaa.
[i].. ehkä se meni jo.. [/i, narttu ajatteli ja rupesi hiljalleen hiljentämään vauhtiaan. Mistään ei kuulunut mitään, ei haissut tai näkynytkään. Mustikkaniska höristeli korvia ja kuunteli mahdollisia ääniä, joita ympäristöstä kuului. Kuuli vain lähinnä linnun laulua ja jänisten sun muiden eläinten puskien havisuttelun. Mutta takaa ei kuulunut tömähteleviä, painavia askelia.
Karhu oli luultavimmin jäänyt pennustaan huolehtimaan, ja tajuttuaan susien poistuneen, ei ollut vaivautunut ajamaan niitä takaa.
" Se ei seuraa.. "

Järkäle pysähtyi vasta päästyään monien satojen metrien päähän vaaravyöhykkeestä. Uros hiljensi vauhtinsa verkkaiseksi jolkotteluksi, jatkaen matkaansa rauhalliseen tahtiin hartiat lysyssä, ojentaessaan kaulaansa eteenpäin säilyttäessään valppautensa tilanteen muuttumisesta huolimatta. Järkäleen häntä oli jännittynyt selän tasolle selkärangan jatkeeksi, ilmentäen uroksen olevan varautuneen oloinen. Susi tarkkaili ympäristöä katseellaan havaitakseen mahdolliset vaaralliset eläimet ennen kuin ne ehtisivät havaita sen ensin ja pyrki tarkkaavaisuutensa avulla minimoimaan riskaabelit kohtaamiset toisten suurpetoeläinten kanssa. Pelon laantuessa ja hengityksen tasaantuessa adrenaliinin erityksen vähentyessä, tieto Mustikkaniskan jäämisestä johonkin tavoitti uroksen tietoisuuden ja sai sen pysähtymään. Harmaaturkki haravoi maastoa katseellaan, kääntäen korviaan sivuille epäluuloisena. Se kävi istumaan maahan ryhdikkäästi rauhoituttuaan täysin, odottaen naaraan saapuvan luokseen. Kärsimättömän luonteenpiirteensä vuoksi harmaaturkki ei jaksanut kauaa olla toimeettomana, vaan kohotti katseensa taivaankanteen raottaessaan mustia ja aistikkaita huuliaan vaimeaan, asteittain kovenevaan kaipuuta julistavaan ulvontaan, jonka perimmäinen tarkoitus oli ilmiantaa Mustikkaniskalle Järkäleen sijainti.

Kuultua ulvontaa Mustikkaniska höristi korviaan.
Järkäle..! Unohdin hänet kokonaan ,narttu ajatteli ja lähti jolkottelemaan ulvojaa kohde. Verkkaisasti eteenpäin jolkotteli hieman häntäänsä heilutellen puolelta toiselle rennosti. Askeleet olivat kepeitä ja kevyitä, jolloin energiaa säästyi aikalailla enemmän, kuin juoksisi täyttä toisen luokse. Neiti katseli ympärilleen ja korviaan höristeli, oikeaan suuntaan eteni.
Toisen luokse ennätettyä susi 'haukahti' pienesti ja korviaan höristi pirteästi.
" Juoksit sitten tänne näin? "

Mustikkaniskan äänen kuultuaan uroksen ulvonta katkesi hetkessä, jota seurasi hetken vallitseva hiljaisuus. Järkäle laski katseensa itseään pienempikokoiseen lajitoveriinsa, kääntäen korviaan etuviistoon. "Olet elossa.. hyvä niin... Mitä useammin karhuihin törmään, sitä enemmän pelkään ja inhoan niitä... Uskalsin vasta täällä pysähtyä..", se myönsi pelkonsa ystävälleen luottamuksen osoituksena niin ikään, sillä uskoi nartun tietävän jo minkälainen susi Järkäle oli. Harmaaturkki ymmärsi myös, ettei sen kannattanut enää koskaan esittää jotain toista ystävälleen, sillä sellainen turhanpäiväinen toisen suden esittäminen ei olisi nykyään uskottavaa Mustikkaniskan silmissä. Sen vuoksi harmaaturkki katsoi parhaaksi pysyä rehellisellä, kaidalla tiellä, sillä ei arvellut Mustikkaniskan pitävän sitä kuitenkaan pelkurina teoistaan ja tunnustamisestaan huolimatta. Pelkuriksi kun harmaaturkki ei mielellään luonnehtinut itseään, vaan pikemminkin täysijärkiseksi sudeksi, joka osasi kyllä arvioida, milloin kannattaa paeta tilanteesta ja milloin taistella. Eikä sillä ollut minkäänlaisia taipumuksia saati halua heittäytyä uhkarohkeaksi, jos oma henki oli vaarassa, sen verran arvokkaaksi se koki oman elämänsä.

" Älä huoli, pelkään minäkin niitä.. Niin monesti olen niihin törmännyt ", narttu tokaisi ja pienesti turkkiaan ravisteli.
Istahti sitten ja alkoi raaputtamaan korvansa takaa toisella takajalalla. Hännän oli kiepsauttanut toista jalkaa vasten etutassujen päälle. Päätään piti kallellaan raaputuksen ajan ja toinen korva rennosti.
" Mitä me seuraavaksi teemme? ", toista vilkaisi ja höristi sitten korviaan, istuen jokseenkin ryhdikkäästi. Häntäänsä narttu alkoi heilutella ja päätään hieman kallisti taas. Odotti kärsivällisesti vastausta toiselta, ja oli kyllä hieman utelias, sillä halusi tietää mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Ja että törmättäisiinkö taas karhuihin.

"En tiedä.. Mutta se on varmaa, että aion vältellä karhuja mahdollisimman paljon..", se urahti varmaan äänensävyyn, ja jatkoi hetken jälkeen "...onko sinulla ehdotuksia sen suhteen, mitä teemme seuraavaksi?" Harmaaturkkinen urossusi vilkaisi ympärilleen hunajankeltaisin silmin, joissa oli keltaisen eri asteisia vivahteita. Susi väräytti mustia, herkkiä ja aistikkaita suupieliään käännellessään pyöreäkärkisiä korviaan toisistaan riippumatta eri äänien suuntiin, säilyttäen yhä valppaan vireystilansa. Järkäle tosin sortui jälleen kerran selittämättömästä syystä antamaan itsestään dominoivan ja mahtailevan, pelottoman kuvan levittäessään eturaajojaan vähän haralle, ja kääntämällä keskivertoa hivenen suuremmat korvansa etuviistoon höröön samalla, kun pörhisti aavistuksen verran niskakarvojaan. Tehostaakseen antamaansa vaikutelmaa itsestään, uros myös nosti häntänsä kaarelle selkärankansa yläpuolelle seisoessaan vakaasti ja ryhdikkäästi paikoillaan. Kenties se taas kerran halusi osoittaa olevansa Mustikkaniskaa korkeammalla näiden välisessä hierarkiassa - tai sitten susi vain pyrki osoittamaan itselleen, ettei ollut pelkuri karhua pakenemisesta huolimatta, saati sitten nartun kanssa tasavertainen. Vastausta odottaessaan harmaaturkki mittaili lajitoveriaan katseellaan hivenen arvioivasti, muttei halveksuvasti, sillä olihan nartusta kieltämättä suuri apu metsästysmailla ja ylipäätään hengissä säilymisen kannalta.

Mustikkaniska oli jo tottunut olemaan alemmalla arvotasolla, mutta ei jaksanut kummoisemmin reagoida. Antoi toisen mahtailla ja olla suurempi, mutta narttu istui paikoillaan ja painoi korviaan hieman luimumpaan.
" No miten olisi, että etsisimme vaikka ruokaa, ja sitten lepopaikan? Päivä on kyllä aika aluillaan, mutta tulee päivän mittaan useasti nälkä ja sitten tulee väsymys ", totesi ja häntäänsä pari kertaa heilautti.
Neiti vilkaisi ympärilleen ja kuunteli erilaisia ääniä, juurikaan toisesta välittämättä. Painoi kyllä päätään hieman alemmas, jottei vaikuttaisi olevan liian innokas pääsemään toisen ylitse hierarkiassa.

Kookasta harmaaturkkista urosta miellytti se, kun huomasi nartun alistuvan sen dominoivan ja mahtailevan eleen edessä. Järkäle oli hyvin tyytyväinen siihen, kun tiesi ettei Mustikkaniska uhkaisi sen asemaa, vaan naaras näytti ilmeisesti tyytyvän elämään näiden välisessä hierarkiassa alemmalla arvoasteikolla. "Saatat olla oikeassa.. Pitäisi vain löytää ruokaa ensin..", susi lipaisi lihanvärisellä kielellään mustia huuliaan keventääkseen tunnelmaa ja ilmaistakseen selkeästi Mustikkaniskalle ystävälliset aikeensa, sillä se ei halunnut vaikuttaa millään tavoin uhkaavalle tai hyökkäävälle. Järkäle lopetti mahtailun ja dominoimisen esiintuomisen elekielessään, antaen häntänsä laskeutua takaruumistaan vasten rennosti roikkumaan, samalla kun jolkotteli verkkaisesti pienemmän lajitoverinsa luo ja vei ystävällisiä eleitään pitemmälle käytännössä lipaisemalla nartun suupieliä osoittaakseen osittaista tasavertaisuutta ja alistumista samalle tasolle arvoasteikossa väliaikaisesti Mustikkaniskan kanssa.

Narttu höristi korviaan ja häntäänsä heilautteli.
" Alkaakin tulla hiljalleen nälkä ", narttu tokaisi ja nousi ylös istumasta. Sitten vain mietitään, että mistä lähdetään etsimään syömistä. Karhujen luokse ei palattaisi, sillä sieltä tuskin löytyisi syömistä, koska karhuemolla oli pentukin ja se söisi varmasti jo lihaa.
" Mihin suuntaan menemme? ", toiselta kysy, sillä yleensä toinen hoitaisi jäljittämisen. Narttu vain hoiti takaa-ajon ja suurimman osan väsyttämisestä - siihen Mustikkaniska soveltu.

Uros hengitti mustan ja huokoisen, hieman kosteahkon kirsunsa kautta raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Sen pyöreäkärkiset korvat kääntyilivät toisistaan riippumatta eri äänien suuntiin vastaanottaakseen mahdollisimman paljon informaatiota ympäristöstä. Mantelinmuotoiset, viistot silmät pyyhkäisivät horisontin yli uroksen pysähdyttyä hetkeksi paikoilleen. Nälkä kivisti ikävästi harmaaturkkisen ja vankkarakenteisen suden vatsassa, kannustaen Järkälettä matkan jatkamiseen. Susi lipaisi lihanvärisellä, haaleanpunertavalla kielellään kirsuaan ylläpitääkseen sen kosteutta ja tehostaakseen hajujen kulkeutumista kirsuunsa hajureseptoreiden käsiteltäväksi. Hunajankeltaisen väriset silmät, joissa oli keltaisen eri asteisia vivahteita, tarkkailivat alati ympäristöä mahdollisten uhkien ja vaaratilanteiden varalta suden laskiessa päätään rintakehänsä tasolle lähtiessään jolkottelemaan verkkaiseen tahtiin vaivattomin, sulavaliikkeisin ja maatavoittavin askelin. Se antautui täysin tilanteelle ja vaistojensa vietäväksi, etsien tuoretta saaliseläimen hajujälkeä maastosta, keskittyen siihen hetkeen kokonaan.

Mustikkaniska urahti lähinnä itselleen pienesti ja höristeli korviaan.
" Mistä päin sitä kannattaisi lähteä ruokaa etsimään? ", narttu kysyi ja vilkaisi toista. Jolkotteli Järkäleestä vain pari metriä sivummalla. Narttu pienesti haukotteli ja yritti keskittyä siihen, mitä oltiin parhaillaan tekemässä.
Hajut meinasivat viedä neidin mukanaan, kaikenmaailman kurrejen ja pikkujyrsijöiden hajut varsinkin. Sillä niiden 'kanssa' neiti useasti leikki, oikeastaan ajoi vain takaa.
Häntäänsä pienesti heilautti ja ympäristöä silmäili. Ei mitään merkkiä siitä, että lähistöllä olisi jotain syömistä.

Jonkin aikaa kuljettuaan verkkaisesti joenvartta pitkin, uros löysi tuoreen hajujäljen karibusta. Tilanteelle täysin omistautuneena se ei noteeraanut Mustikkaniskan sanoja, vaan keskittyi olennaisimpaan asiaan sillä hetkellä. Massiivinen ja raskasluustoinen harmaaturkki käänteli korviaan eri äänien suuntiin valppaana, nopeuttaen jolkottelunsa tahtia seuratessaan hajujälkiä. Susi väräytti mustia, aistikkaita ja herkkiä suupieliään, vilkaisten olkansa ylitse muutamaan otteeseen lajitoveriaan kuin varmistaakseen, että naaras seurasi yhä, eikä ollut jäänyt ajamaan oravia tai pienjyrsijöitä takaa.

" Löysitkö jäljen? ", narttu uteli toiselta ja haisteli edelleen maata.
Mustikkaniska käänteli korvia äänien suuntiin, ja löysi itsekin sitten karibujen hajujäljen.
" Jaa tämän sinä siis löysit ", heilautti häntäänsä ja korvia äänien suuntiin. Kohta saataisiin ruokaa, narttu ajatteli ja hyräili jotain ihan hiljaa. Lähinnä sitä mitä kuuli yleensä tuulessa, muka jonkinlainen sävel. No, neiti olikin joskus päänsä kolauttanut, joten ei ihmekään että luuli moista jatkuvasti.
Mustikkaniska jolkotteli verkkaisesti eteenpäin, haistellen edelleen maata.

// Kelaan nyt tällä kertaa saalistuksen yli //

Poikkeuksellisen kauan kestänyt, fyysisesti raskas takaa-ajo palkitsi lopulta susikaksikon höyryävällä, lämpimällä ja lihaisalla aterialla. Uros lipaisi haaleanpunertavalla kielellään mustia, hyytyneiden veriroiskeiden tahrimia huuliaan ja käänsi korvansa etuviistoon, höröön tyytyväisyyden tunteen läikähtäessä suden sisällä. Harmaaturkki hengitti ilmaa rauhallisesti kirsunsa kautta laskiessaan päätään alemmas, nuuhkaisten vasta kaadetun karibun ruhoa. Pelkästään jo tuoreen veren ja lihan hajut saivat Järkäleen kielen makunystyrät kihelmöimään nautinnosta, eikä uros tyytynyt kauaa ruhon haisteluun, vaan aloitti nälkäisenä aterioimisen. Susi hotki mahdollisimman suuria suupaloja kerrallaan, jotta ehtisi täyttää vatsaansa edes jonkin verran, ennen kuin mahdollisia haaskansyöjiä ilmaantuisi paikalle vaatimaan omaa osuuttaan karibusta. Järkäle levitti eturaajojaan kauemmas toisistaan saadakseen mahdollisimman laajan tukipinta-alan repiessään hieman kumarassa lihaa irti luista, karibun ruhon nytkähdellessä revinnän tahtiin. Välillä raskasluustoinen harmaaturkki kohotti päätään ja tarkisti pikaisesti selustansa välttyäkseen kaikilta ikäviltä yllätyksiltä ja kuunteli hetken ympäristöä tarkkaavaisen oloisena ennen kuin jatkoi syömistä.

Kylläisyyden tunteen tavoitettuaan susi lopetti aterioimisen ja nuolaisi mustaa, huokoista kirsuaan vilkaistessaan Mustikkaniskaa. Uros heilautti muutamaan otteeseen tuuheaa, mustakärkistä häntäänsä pienieleisesti sivuttaisliikkein ja väistyi karibun ruhon luota, antaen susinaaraalle tilaa syödä. Järkäle jolkotteli sulavaliikkeisesti ja sangen vaivattomasti sopivan välimatkan päähän lajitoveristaan ja omaksui hetkeksi tarkkailijan roolin, jotta Mustikkaniska saisi syödä rauhassa sen, minkä jaksaisi tai ehtisi. Järkäle avasi kitansa haukotukseen ja luimisti hieman pyöreäkärkisiä korviaan hetkellisesti haukotuksensa yhteydessä, lysähtäen istumaan maahan, säilyttäen silti ryhdikkyytensä. Harmaaturkki keskittyi erittelemään ympäristön hajuja toisistaan ja tunnistamaan niitä kirsunsa hajureseptoreissa, käännellen alituisesti korviaan eri äänien suuntiin vastaanottaakseen mahdollisimman paljon informaatiota lähistöllä olevista eläimistä, pyrkien havaitsemaan kaikki mahdolliset uhat ennen kuin ne havaitsisivat susikaksikon.

Mustikkaniska ruokaili kaikessa rauhassa. Luotti toiseen jonkin verran, joten pystyi ihan hyvin ruokailemaan niin kauan kuin halusi. Tai no, teoriassa niin kauan kuin halusi. Ei toinen pystyisi karhua pidättelemään tiukan paikan tullen, ja silloin otettaisiin jalat alle.
Mutta nyt sen sijaan oli oiva hetki ruokailla. Ympäristöstä ei kuulunut ylimääräisiä ääniä, joten Mustikkaniska oli rauhallinen, ja keskittyi ateriaan.
" Todella herkullista ", mumisi suu täynnä ruokaa ja häntäänsä heilautteli tyytyväisenä. Pureskeli huolella ateriansa, ja sen jälkeen repi lisää rihaa ruhosta syötäväksi. Toisella etusella piti ruumista paikoillaan, jotta repiminen kävisi helpommin.

Järkäle piti silmällä ympäristöä Mustikkaniskan aterioidessa kaikessa rauhassa ruhon äärellä. Uros käänteli korviaan eri äänien suuntiin ja lipaisi huokoista, mustaa kirsuaan. Ruumiinrakenteeltaan raskasluustoinen, takkuturkkinen susi lysähti istumaan maahan ja haravoi maastoa katseellaan tarkkaavaisesti. Koska se ei havainnut mitään uhkaavia tekijöitä lähistöllä, harmaaturkkinen uros sulki hieman viistot, mantelinmuotoiset silmänsä hetkeksi ja liu'utti pitkänomaiset eturaajansa maata pitkin käydessään hitaanpuoleisesti makuulleen maahan, lepuuttaen päätään etutassujensa päällä. Susi heilautti sivuttaisliikkeellä tuuhean, pörröisen häntänsä aivan toiseen takajalkaansa kiinni ja tuhahti vaimeasti miltei rentoutuneena. Pieni, mukavan viileä tuulenvire pörrötti eläimen turkin karheaa päällyskarvaa mielensä mukaan. Järkäle kuulosteli ympäristöä odottaessaan, että lajitoverinsa saisi vatsansa täyteen.