Yön salaisuus //Kutsupeli Huurre kera Korpinkutkan//End

//Jatketaan siitä mihin jäätiin, voisi vaikka olla kulunut päivä lauman saalistusretkestä jos sopii ;)

Tuulenkuiske heräsi hätkähtäen pesästään. Hurja uni oli saanut sen heräämään ja narttu arveli, ettei se enää vähään aikaan saisi unta. Niimpä se kömpi jaloilleen ja ravisteli itseään miten ahtaassa kolossa kykeni. Uninen tuhina kävi pesän läpi. Hymyillen tummaturkki asteli ulos yöilmaan laumalaisiaan vilkaisten. Narttu hengitti syvään raikasta ilmaa ja tallusteli kivenlohkareen juurelle. Kevyellä loikalla se hypähti kiven päälle istumaan. Tummaa päätään kallistaen neiti kohotti kuononsa taivasta kohti, jolla miljardit tähdet loistivat. Kuisketta olivat tähdet aina kiinnostaneet ja nytkin se yritti katseellaan paikantaa emonsa tähden. Siellä se tuikki kirkkaana, niinkuin joka ainoa yö tähän mennessä. Hiukan surullisena narttu sulki silmänsä. Se kaipasi emoansa.
"Emo, jos kuulet minua", tummaturkki kuiskasi ilmaan. "Muista minua siellä missä oletkin. Voi, kaipaatko minua yhtä paljon kuin minä sinua..?" Huokaisten Tuulenkuiske avasi meripihkasilmänsä. Se ei ehkä koskaan saisi lukemattomiin kysymyksiinsä vastausta, joita se joka yö kuiski tuuleen. Joskus jopa unissaan. Kuonoaan nuolaisten neiti painoi leukansa kylmää kiveä vasten. Se tuijotti pimeyteen. Yö oli niin kaunista aikaa, ettei Tuulenkuiske koskaan käyttänyt sitä kokonaan nukkumiseen. Nyt sitä kuitenkin väsytti. Vielä kerran Kuiske kohotti katseensa tähtiin yrittäen saada niiltä vastausta. Tähtien kimallus silmissään tummaturkki venytteli ja loikkasi alas kiveltä aikomuksenaan palata pesään. Äkkiä se höristi korviaan. Pesän suunnalta kuului ääniä. Kuiskeen häntä heilahti odottavasti, olisiko joku muukin hereillä..?

//Mainiosti sopii (: //

Musta uros heräsi katkeilevasta unestaan ja kuulosteli hetken aikaa, mitä yöstä kuului. Etujalkaa sekä lapaa kivisti jälleen ikävästi, huono nukkuma asento sai koko jalan puutuneeksi ja pieninkin liike tuntui viiltävänä kipuna lavassa. Uros ei ollut tohtinut mainita laumalaisilleen huonosti nukutuista kahdesta yöstä vahingoittumisen jälkeen, muttei varmaan menisi kauaakaan ennenkuin joku huomaisi lavan haavan vaivaavan enemmän kuin uros itse antoi ymmärtää. Korpinkutka väräytti korvaansa ja avasi toista silmäänsä nähdäkseen pesään. Haalea valo siivilöityi sisälle pesään saaden ilman hämäräksi. Jalan kankeus sekä kipu ja puutumus ajoivat uroksen jälleen ylös kesken unien.

Musta uros ponnisti hiljaa ylös, varoen satuttamasta lapaansa lisää. Hän oli satuttanut itsensä lauman yhteisellä metsästys reissulla ja nyt haava oli jo umpeutunut, mutta kipeä ja repeäisi kyllä uudestaan liiasta rasituksesta. Eli toisin sanoen lapa oli herkkä eikä oikean jalan käyttäminen ei onnistunut ilman kipua. Kipu ja hyödyttömyys saivat hiukan kireän ilmeen uroksen suden kasvoille. Korpinkutka askelsi hitaasti sekä hieman ontuen pesän suuaukolle ja näki tähtien valossa suden hahmon piirtyvän kiven päälle, vasten metsää. Nopeasti hän tajusi tuon olevan lauman tuorein jäsen Tuulenkuiske, jonka tuoksu leijui ilmassa muita vahvempana. Hetkeksi uros vain jäi aloilleen katsomaan nartun tummaa hahmoa, mutta tuon venytellessä ja loikatessa alas kiveltä hän liikahti aikeenaan kääntyä takaisin, eihän hän halunnut vaikuttaa salakuuntelijalta. Mutta nähdessään Kuiskeen höristelevät korvat hän tiesi tuon jo havainneen jonkun liikkuneen, ja uros tuskin saisi enää unta, joten kai sitä voisi mennä tutustumaan paremmin uuteen laumalaiseen.

Korpinkutka käveli hiukan jäykästi kokonaan ulos pesästä ja tervehti narttua hännän heilautuksella ja pään nyökkäyksellä. Hän ei halunnut pitää turhaa meteliä ja herättää muita, joten askelsi niin hiljaa kuin ontumiselta ja rytmittömältä kävelyltään pystyi kunnes oli päässyt kauemmas pesältä, lähemmäs Kuisketta. "Huomenta." Uros tervehti häntä heilahtaen ja tavoitellen iloista äänen sävyä. "Sinäpä olet aikaisin liikkeellä" Hän hymyili katsahtaessaan taivaalle. Tähdet kimmelsivät siellä eikä auringon noususta ollut vielä tietoakaan. Joskin se nousisi nopeasti kunhan nuosun aloittaisi.

Tuulenkuiskee korvat värähtivät yllättyneesti, kun se huomasi Korpinkutkan astelevan esiin varjoista. Se heilutteli häntäänsä iloisesti, juuri tuon uroksen narttu oli halunnut tavata. Kuiskeen sisällä kutitteli omituinen tunne ja se ravisteli kärsimättömänä itseään saadakseen tunteen häviämään.
"Huomenta vain", neiti vastasi hymyillen uroksen tervehdykseen. "Et sinäkään enää kovin väsyneeltä näytä!" tummaturkki lisäsi hiukan kiusoittelevaan sävyyn, mutta vakavoitui sitten. Se oli jo aikaisemmin pannut merkille, kuinka vaikealta Korpinkutkan liikkuminen näytti. Haava taisi olla oikeasti todella kipeä... Kuiske heitti huolestuneen silmäyksen uroksen lapaan. Korpinkutka oli aikaisemmin sanonut pärjäävänsä, mutta nartun vaistot sanoivat toisin.
"Onko lapasi yhtään parempi..?" neiti kysyi kallistaen tummaa päätään.

Sumu leijaili kaksikon ympärillä, niin ettei Kuiske erottanut enää edes kiveä, missä se oli juuri äsken istuskellut taivasta tuijotellen. Tummaturkki tiesi kuitenkin missä se oli. Kääntyen taas urosta kohti narttu heilautti päätään kohti kiveä.
"Tule", Tuulenkuiske kutsui pehmeästi ja lähti varman oloisesti tassuttelemaan kohti kiveä. Se loikkasi sumussa kohti lohkaretta ja saikin onneksi otteen siitä. Sitten se kääntyi Korpinkutkan puoleen ja vinkkasi tälle hännällään seuraamaan perässä. Kuiske toivoi, ettei loikka tuottaisi urokselle suurta tuskaa. Onneksi kivi ei ollut kovin korkea, Korpinkutka pystyisi varmasti hyppäämään sen päälle.

Musta uros hymyili sudenhymyään Kuiskeen kiusoittelulle siitä ettei hän itsekkään ollut nukkumassa. "Eihän neitoa voi yksin yöhön päästää. Ja sitä paitsi, yö on kaunista aikaa, ei sitä sovi tuhlata" Hymy karehti uroksen kuonolla hännän heilahdellessa mukavaan tahtiin. Kuiske oli mukava narttu ja uros oli jo päivä aijemmin toivonutkin kahdenkeskeistä hetkeä. Nyt hän sai sen. Kuiskeen vakavoituessa uros huokaisi sillä näki tuon katseen ja arvasi ajatuksen, jo ennen kysymystä. "Kokoajan paranee. Älä sinä siitä turhaan huoli, kyllä se paranee." Uroksen matala ääni vastasi rauhoittavan hymyn kera.

Korpinkutka oli laittanut sumun merkille, mutta tajusi vasta kiveä kohti kääntyessään kuinka tiivistä se olikaan. Eihän täällä nähnyt kuonoaan pidemmälle. No, mutta suden tarkoilla korvilla sekä kuonolla suunnistaminen onnistui sumussakin, tosin kosteus peittää hajut. Uros hymähti ja seurasi häntä heilahdellen varmanoloista narttua kiven juurelle. Uroksen kävely ei ollut yhtä tasaista kuin nartun siitä syystä ettei se ollut alkuunkaan rytmillistä. Nopeasti Korpinkutka arvio kiven korkeuden ja loikkasi sitten sen päälle, Kuiskeen viereen. Vihlaisu lavassa muistutti haavasta, mutta tosiasiassa uros oli jo varautunut pahempaan.

Kiven päällä seistessään uros tunsi nartun turkin kyljessään sillä ei siellä ollut kovin paljon tilaa. Sumu kietoutui heidän ympärilleen tuoden yöhön salaperäisen vivahteen. Uros käänsi mustaa päätään ja loi silmiensä meripihka katseen narttuun. Häntä heilahteli rauhaksiin ja uros tunsi kiusallisen mukavan tunteen hiipivän sieluunsa. Hän olisi halunnut ottaa vielä yhden sivuaskeleen lähemmäs Kuisketta, mutta pysyttäityi silti tahdonvoimallaan paikoillaan. "No, onko lauma sinulle mieluinen?" Uros kysyi matalalla äänellä käätämättä katsettaan.

Tuulenkuiske hymähti huvittuneesti uroksen sanoille. 'Eihän neitoa voi yksin yöhön päästää...', Korpinkutka oli varsinainen herrasmies! Kuiske hymyili vastaukseksi uroksen katseeseen, tämän läheisyys tuntui hyvältä ja turvalliselta. Narttu painoi takamuksensa kiveen ja suuntasi katseensa taivaalle, tähtien joukkoon. Se nautti yön hiljaisuudesta, samanlaista ei kokenut päivisin. Kuullessaan Korpinkutkan kysymyksen neiti käänsi kuitenkin hehkuvan silmäparinsa takaisin urokseen. Sumu muuttui koko ajan tiheämmäksi, oli vain kivi, Kuiske ja Korpinkutka.
"Luulenpa, että tähän laumaan liittyminen oli tähän mennessä elämäni paras päätös!" tummaturkki tuumasi vastaukseksi ja hymyili toiselle sudenhymyään. Kaikki tuntui jo nyt turvallisen tutulta, aivan kuin narttu olisi viettänyt jo monta viikkoa lauman parissa. Neiti veti keuhkonsa täyteen raikasta yöilmaa, lauman parissa oli niin hyvä olla.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Kuiske kääntyi varovasti kohti urosta.
"Mistä sinä tulet?" narttu kysyi hiljaa toiselta. Se toivoi, ettei asia olisi kovin arka Korpinkutkalle. Tuulenkuiske tahtoi mielellään tietää lisää toisesta. Oltiinhan tässä nyt samaa laumaa. Ja yö oli parasta aikaa. Metsän pimennosta kuului rasahdus ja Kuiske valpastui. Kun se ei kuitenkan havainnut mitään, neiti käänsi päänsä takaisin kohti urosta.

//sori, meni ehkä vähän jaaritteluksi (;

//Ei tuo mitään :) niin mullakin välillä menee, hehe kuten vaikkapa juuri nyt//

Uros hymyili susimaisesti saadessaan mieluisen vastauksen. Häntäkin heilahti iloisesti. Kuiske vaikutti iloiselta, huolehtivalta sekä lannistumattomalta nartulta, jolla oli sisua vuoristossa elämiseen. Ja oli oikein mukavaa että toinen viihtyi laumanparissa. Korpinkutka itse rakasti pientä laumaansa jo nyt suuresti, eikä luopuisi siitä enää ilman taistoa. Hän tunsi olevansa hyödyksi ja avuksi, hän tunsi olevansa osa laumaa, mutta myös osa syvää yhteistyötä sekä ystävyyttä, joka perustui luottamukseen.

Korpinkutka seisoi hetken aloillaan, mutta istui pian itsekkin. Sumu tiheni ja kietoi kaksi tummaa hahmoa sisäänsä. Uroksen korvat olivat valppaina pystyssä, mutta muuten hän oli täysin rento. Hän oli luotttavaisin mielin, sillä kaksikko oli lauman aluiden keskustassa eikä täällä tuskin liikkunut muita kuin itse laumalaiset. Tietenkin muut pedot oli huomioitava, mutta kukaan ei ollut raportoinut mistään hälyttävästä. Joten hän oli rento sekä itsevarma, luottaen korvien havaitsevan, jos jotain tapahtuisi. Sumussa ei nähnyt mitään ja hajut tulivat maitoisen valjuina kirsuun.
Uros veti tuoksuja kirsuunsa ja tunsi voimakkaana Kuiskeen ominaisen tuoksun, johon oli jo ehtinyt tarttua lauman yhteistä tuoksua. Muut metsän hajut jäivät usvan alle ja häneltä huomiotta. Kuiskeen tuoksu sulki hänet sisäänsä samoin kuin sumu sulki ulos kaiken turhan. Metsän ja puut.  

Musta uros oli jo aloittamassa vastaustaan nartulle kun metsästä kuului rasahdus. Korvat kääntyivät äänen suuntaan, mutta pää ei kääntynyt. Kun muuta ei kuulunut Korpinkutka päätyi siihen tulokseen ettei tarvetta liikkumiselle ollut ja vastasi toisen kysymykseen tulopaikastaan.
"Etelästä, aika kaukaa. Mutta luulenpa ettet tarkoittanut sitä" Uroksen häntä heilahti ystävällisen sudenhymyn noustessa kuonolle.
"Asuin siellä syntymälaumani keskuudessa pari vuotta, ennenkuin lähdin. Harhailin siellä täällä, mutta laumattomana elo ei sovi minulle, joten niinpä sitten löysin tieni tänne ja samalla löysin lauman, jonne oikeasti halusin. Tämän lauman." Hetken uros oli hiljaa, mutta susimainen hymy ei kadonnut minnekkään.
"Monia varmaan kiinnostaisi tietää miksi lähdin syntymälaumastani, mutten voi antaa vastaukseksi muuta kuin epämääräisen ilmauksen siitä etten tuntenut kuuluvani sinne. En tutunut täyttävän tarkoitusta, jonka itse itselleni asetin."

Korpinkutka vilkaisi toista nähdäkseen ymmärsikö tuo vai pitikö vain sekopäisenä sutena, joka ei ollut tyytyväinen synnyinlaumaansa. "Entä sinä? Oletko vasta saapunut tänne lähistölle vai kierrellyt jo jonkin aikaa ja miettinyt liittymistä?" Ystävällinen ääni kysyi laumatoveriltaan.

Kuiske kuunteli Korpinkutkan kertomista pää kallellaan. Hymy kohosi sen kasvoille, uros oli heti käsittänyt mitä tämä oli tarkoittanut kysymyksellään. Narttu antoi toisen kertoa rauhassa, eikä keskeyttänyt, välillä se vain nyökäytti ymmärtäväisenä tummaa päätään. Korpinkutka sanoi, ettei tuntenut kuuluvansa synnyinlaumaansa. Kuiskeen mielen täytti katkeruus, sillä itsellään ei ollut silloin ollut valinnanvaraa... Se oli kuitenkin hyvillään, että uros oli jättänyt laumansa. Muutenhan narttu ei olisi tavannut tätä komeaa susiherraa. Neiti suuntasi meripihkasilmänsä Korpinkutkaa kohti ja hymyili ymmärtäväisesti. Sumu kietoi kaksikoon verhoonsa.

"Kuulostaa siltä, että tahdot tosiaankin päättää itse mitä elämältäsi haluat... Ja se on tietenkin hyvä asia!" Tuulenkuiske myönsi hymyillen. Viha täytti taas sen mielen. Narttu ei ollut saanut tuollaista mahdollisuutta... Mutta kuullessaan Korpinkutkan kysymyksen, neiti ei oikein tiennyt miten vastaisi.
"Elin nuorempana idässä laumani kanssa", tummaturkki aloitti äänellä, josta ei voinut päätellä mitään. "Laumassani oli koettu paljon menetystä, joten kaikilta susilta odotettiin epäluuloista käyttäytymistä tunkeilijoita kohtaaan, jopa agressiivisuutta... Heidän piti olla valmiina jopa kiduttamaan ja tappamaan..." Kuiske vaikeni hetkeksi kääntäen katseensa, miettien mitä seuraavaksi sanoisi. Viimein Se kohotti kuitenkin katseensa kohdaten Korpinkutkan silmäparin.
"Ja, no niin... Jos nyt katsot minua", narttu huokasi silmiään siristäen. "...huomaat varmaan, ettei minusta ole sellaiseksi sudeksi. Minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen..." neiti totesi ja katkeruus paistoi sen äänestä. "Siksi lähdin" se lisäsi vielä hiljaa. Narttu loi surumielisen hymyn Korpinkutkaan. Se ei enää tiennyt mitä toinen siitä ajatteli. Kuu tunkeutui esiin pilviverhon välistä ja soi valoaan kivelle.

Uros hymähti nartun todettua että hän halusi itse päättää mitä elämältään halusi. Niinhän se oli. Hän ei aikonut elää laumassa, jossa ei tuntenut elämäänsä kokonaiseksi. Mutta puoli vuotta aijemmin uros oli katunut päätöstään lähteä. Silloin hän oli ymmärtänyt mitä oli hylännyt ja vaihtanut laumattoman vaikeaan elämään sekä taisteluun selviytymisestä. Mutta nyt hän oli iloinen että oli kuunnellut sydäntään ja lähtenyt, sillä nyt hänellä oli lauma, jota hän oikeasti palveli mielellään ja jota hän rakasti.

Kuiskeen alkaessa vastaustaan uros tiesi heti värittömästä äänestä että jotain -ei niin iloista- oli tulossa. Muuta hän ei siitä saattanut päätellä, joten kuunteli vaitonaisena mitä nartulla oli kerrottavanaan. Häntä heilahti myötätuntoisesti pariin kertaan ja olemus ylipäätään kertoi ettei toisen tarvinnut kertoa, jos ei halunnut. Kuiskeen mainitessa epäluuloiset sudet ja sanat kiduttamaan sekä tappamaan, kulki kylmäväristys hänen selkäpiissään nostattaen niskavilloja ylemmäs, paljastaen miten hän suhtaitui asiaan. Nopeasti tuo kuitenkin sai ne tasoitettua ja kohotti vakaan katseensa Kuiskeeseen, joka vastasikin pian katseeseen omilla kauniilla meripihka silmillään.  
Tottatosiaan, Kuiske ei ollut epäluuloinen saatika agressiivinen, joten oli mahdotonta odottaa että hän olisi kiduttanut toista. Korpinkutkaa kylmäsi koko ajatus ja hän oli iloinen siitä että narttu oli lähtenyt eikä hänen sydämeensä ollut juurtunut epäluuloisuuden siementä. Mutta samalla uros tunsi heikkoa vihaa tuota laumaa kohtaan. Millainen alfakin laumalla oli? Alfa, joka vaatii laumalaisilta karskia luonnetta eikä hyväksy lempeitä sekä ystävällisiä susia. Alfa, joka ei välitä laumalaisistaan sen vertaa että viitsisi antaa heidän olla keitä ovat.
Uros huomasi selvästi katkeruuden nartun äänessä ja myötätunto valtasi hänet. Miten kovan nuoruuden narttu olikaan saanut elää sillä välin kun hän itse oli tyytyväisenä loikoillut laumansa suojissa. Ystävällisen laumansa, jonka kuitenkin oli hylännyt.

Korpinkutka oli hetken hiljaa miettien toisen kertomaa, mutta käänsi sitten ystävällisen katseensa Kuiskeeseen ja vastasi heikon hymyn noustessa kuonolle. "Voit olla varma, että koko tämä lauma hyväksyy sinut juuri tuollaisena. Minä en voisi kuvitella sinua minkään muunlaisena, pidän sinusta tälläisena". Hymy nousi uroksen kuonolle ja häntä heilahti pyhkien kiven viileää pintaa.

Kuiske huomasi Korpinkutkan myötätuntoisuuden tämän kertoessa nuoruudestaan. Narttu oli hyvillään että uros osasi osoittaa olevansa tukena, mutta tummaturkki ei todellakaan halunnut tämän säälivän häntä. Ei missään tapauksessa, sen verran neidilläkin oli ylpeyttä. Mutta heti kun Korpinkutka katsahti Kuiskeen silmiin ja kertoi pitävänsä siitä juuri tuollaisena, nartun kylmät ja varautuneet tunteet sulivat pois. Neiti vastasi uroksen hymyyn omalla hurmaavalla tavallaan. Miten Korpinkutka oli osannutkin valita juuri oikeat sanat...
"Olet oikeassa ja uskon, että tämä lauma on minulle juuri se oikea", tummaturkki hymyili. "Et sinäkään hullumpi ole", se vielä lisäsi nauraen. Kuiske ei voinut lakata hymyilemästä. Sen olo oli keventynyt huomattavasti, vuodattaminen auttaa aina. Narttu huokaisi onnellisesti, aivan kuin sen sisintä olisi lämmittänyt kesäaurinko, vaikka olikin sydänyö.

Päätään kallistaen Tuulenkuiske katsahti Korpinkutkaan. Se hätkähti hieman, puhuessaan narttu oli huomaamattaan hivuttautunut lähemmäs urosta. 'Kivi on niin ahdas, että ei tähän muuten mahtuisikaan!' tummaturkki yritti keksiä mielessään järkevää selitystä. Neiti uskoi kuitenkin, ettei tämä ollut Korpinkutkaa haitannut ja voisihan uros halutessaan siirtyä kauemmas. Enempää jaarittelematta Kuiske kääntyi taas toisen puoleen.
"Katso", se kuiskasi viitaten tassullaan kohti pientä, mutta kirkasta tähteä erillään muista. "Emoni antoi tuon aikoinaan minulle, jotten ikinä unohtaisi kuka olen." Neiti toivoi, ettei uros pitäisi sitä aivan hölmönä sutena. Se nuolaisi tummaa kuonoaan rauhoittuakseen. Tuuli puhalsi pesäpaikan yli ja sai kaksikon turkit väreilemään. Kuiske tunsi Korpinkutkan lämpimän kyljen omaansa vasten. Narttu kohotti katseensa nopeasti taivaalle ja yritti saada sydämensä lyönnit tasaantumaan.

//Tunnelma tiivistyy... :D:D

//Totta tosiaan(: //

Korpinkutka hymyili edelleen sudenhymyään, Kuiskeen vastatessa. Nartun lämmin hymy lämmitti uroksen mieltä viileässä vuoristoilmassa. "Vai etten hullumpi?" Tuo tuhahti hymyillen toiselle onnellisena. Nartun nauru kuulosti kauniilta hiljaisessa yössä, josta sumu heidät erotti.
Samalla uros huomasi nartun hitaan, ujuttautuvan liikkeen lähemmäs. Ehkä narttu oli lähellä kiven reunaa, niin varmaan, uros tiesi itsekkin ettei se ollut ainoa syy. Korpinkutka hymyili edelleen siirtyessään sivulle niin että tunsi toisen lämmön vieressään. Jonkun muun hän olisi saattanut häätää vierestään, tai siirtyä itse kauemmas, muttei kuitenkaan Kuisketta. Hän huomasi pitävänsä nartun seurasta ja tunsi kutkuttavan tunteen mahan pohjassa istuessaan niinkin lähellä laumatoveriaan. Tuo miellyttävä lämmin tunne jatkoi vain voimistumista.

Musta uros hymyili katsoessaan Kuisketta, joka jo viitasi tassullaan taivaalle. Hetken uros vain katsoi toisen kauniita meripihka silmiä, saamatta katsettaan irti. Tumma narttu oli oikeastaan todella nätti. Ei, ei nätti vaan kaunis. Tumma kaksikko oli niin lähekkäin että jos he kääntäisivät päitään yhtä aikaa, osuisivat kuonot yhteen.
Lopulta uros käänsi katseensa taivaalle, jonne Kuiske oli osoittanut. Tuon sanojen myötä sudenhymy uroksen kuonolla vain leveni, hymy tuli suoraan sydämestä ja oli avoimen lämmin. Meripihka katse löisi nopeasti taivaalta erottuvan kirkkaan tähden, jota narttu näytti osoittavan. Päätään pienesti kallistaen ja tähteä arvioiden hän kuiskasi takaisin. "Kaunis. Minulla ei ole omaa nimikko tähteä." Hetken hän oli hiljaa, muttei voinut olla lisäämättä hymy kuonollaan. "Melkein yhtä kirkas kuin sinä." Katse käväisi vieressä istuvassa nartussa, tutkailemassa oliko tuo ymmärtänyt heiton. Toisin sanoen sanan 'kirkas' uroksen lauseessa olisi voinut korvata sanalla 'kaunis'.

"Jos joku noista tähdistä kuvastaisi minua, mikä niistä?" Uros kysyi taivasta tarkkaillen. Oikeastaan tähdet olivat kauniita ja mielenkiintoisia tutkittavia. Ne olivat erilaisia, toiset kirkkaita ja toiset himmeitä, jotkut suuria ja jotkut pieniä, kaipa ne voisivat olla vielä erimuotoisiakin, ja sijaintikin oli kaikilla eri. Ja mikä hassuinta, jotkut niistä näki vain silloin kun ei suoraan katsonut. Se tuntui oudolta.

Tuulenkuiske hymyili itsekseen. Miten onnellinen se olikaan siitä että oli noussut tänä yönä ylös ja saanut tämä kahdenkeskeisen hetken tuon hurmaavan uroksen kanssa. Narttu nyökkäili ajatuksissaan Korpinkutkan kehuessa sen tähteä. Mutta kun uros heitti kehu, joka kohdistui itse neitiin, tämän korvat ponnahtivat ylös. Kuiskeen viikset värähtivät ilosta ja se katsahti Korpinkutkaan virnistäen. 'Voi ei, mihin tämä vielä päättyy?' tummaturkki hymyili itsekseen, kohta sen sydän hypähtäisi esiin rinnasta.
"Hih, kiitoksia hyvä herra!" Kuiske kiusoitteli leikkisästi sipaisten hännällään toisen kylkeä. Ilma oli viileä ja tuuli oli voimistunut entisestään, mutta Korpinkutkan läheisyys lämmittä narttu enemmän kuin mikään muu. Kuu piiloutui takaisin pilviverhon sekaan, joten Kuiske saattoi erottaa enää uroksen kasvot, sumu peitti alleen kaiken muun. Neiti siirsi vastahakoisesti katseensa takaisin taivaalle kun Korpinkutka esitti kysymyksen. Narttu silmäili hetken kirkkaita tähtiä. Päätös ei ollut vaikea. Musta uros oli lempeä,mukava ja komea, joten Kuiske valitsi suuren, mutta hehkeän tähden, jolla oli kirkkaampi sisus. Se oli suhteellisen lähellä nartun omaa tähteä.
"Tuolla", neiti viittoi taas taivaalle. "Tuo sinä olet. Upea susi, jolla on kultainen sydän! Tiedän sen vaikka emme ole tunteneet vielä kovin kauaa." Tummaturkki hymyili ja se todella tarkoitti sanojaan. Ei epäilystäkään, Kuiske tiesi sen jo nyt. Heistä tulisi vielä hyvät ystävät. Tai ehkä enemmänkin... Narttu ei halunnut kuvitella liikoja, mutta se ei voinut ajatukselleen mitään. Sen meripihka katse kääntyi taivaalta uroksen samanvärisiin silmiin. Sekin vielä.
"Tämähän on melkein kuin unta", Kuiske jakoi ajatuksensa toverinsa kanssa onnellisesti huokaisten. "Vai mitä sanot?"

Musta uros hymyili iloisena huomattuaan sanojensa vaikutuksen Kuiskeeseen. Narttu oli valpastunut huomattavasti, ja mukava suden virne oli tuon kuonolla kertoen ilosta. Uros oli itsekkin onnellinen, hän piti tästä uudesta nartusta kovasti ja toinen näytti antavan tunteelle vastakaikua. Hän saisi nartusta lempeän, mutta päättäväisen ystävän, tai ehkä muutakin... Kuka tietää?
Kuiskeen hännän käväistessä hänen kyljellään uroksen omakin häntä heilahti kevyesti ja kuonolla oli odottava ilme. Minkä tähden narttu hänelle näyttäisi?

Kun ilmoitus tuli uros kohotti katseensa taivaalle seuraten nartun meripihka katsetta. Meripihkan, josta löytyi muuten samaa sävyä kuin hänen omista silmistään. Kuiskeen jatkaessa mustan uroksen katse kääntyi narttun. Säihkyvät silmät kuvastivat loistavasti mitä uros tunsi. Kuiske oli vilpitön, sen näki, ja sanat tämän nartun suusta tulleina merkitsivät paljon. Todella paljon. Hetken Korpinkutka vain hymyili onnellisena katsoen aivan kyljessään kiinni olevaa Kuisketta, mutta tuon huokaistua hän vastasi onnellinen hymy kuonollaan. "Hyvää unta, todella hyvää unta". Hän lisäsi hiljaa katsettaaan kääntämättä.

Sillä hetkellä: hetkellä, jona Korpinkutka katsoi Kuisketta yön pimeydessä, hetkellä jona tähtienvalaisema taivas hehkui kauniina, hetkellä jona sumu kietoi tumman kaksikon suojiinsa, hetkellä jona kuu purjehti esiin pilven takaa tehden kuin spottivalon kaltaisen himmeän loisteen kiven päällä istuvaan kaksikkoon. Sillä hetkellä Korpinkutka tiesi rakastuneensa. Hän tiesi löytäneensä jonkun jolla oli merkitystä hänen koko elämälleen. Uros tiesi että heidän välilleen voisi kehittyä jotain aivan uutta.

Silmien säihke puhui puolestaan, eikä uros sanonut sanaakaan. Ei halunnut rikkoa taianomaista hetkeä. Lopulta tuo kuitenkin ravisti päätään selvittääkseen ajatuksensa, ja yritti saada sydämensä hidastamaan tahtia. Se hakkasi vasten kylkiluita, eikä kutkuttava onnellisuuden tunne jäänyt varjoon hetkeksikään. Mutta toinen puoli uroksesta, se tietoinen puoli mietti miten hän tunsi narttua kohtaan niin suuresti, hehän olivat tavanneet vasta paria päivää aijemmin. Hullua.

//Ohops, se olikin minun vuoroni! ;oo Anteeksi kesto x3

Kuiskeen valitsema tähti selvästi miellytti Korpinkutkaa. Narttu oli mielissään, kerrankin sekin oli osannut ilahduttaa toista sanoillaan. 'Todella hyvää unta', niin uros oli todennut silmät säihkyen. Tuulenkuiske räpäytti meripihkasilmiään, se todellakin oli samaa mieltä. Neiti kääntyi katsomaan Korpinkutkan nimikkotähteä. Se loisti nyt hyvin kirkkaana. Kuiske vilkaisi vaivihkaa sivulleen, uros ei ollut kääntänyt katsettaan pois tästä. Makea hymy huulillaan narttukin kääntyi toista kohti. Se kallisteli päätään hiukan ihmeissään. Kuiske oli huomaavinaan Korpinkutkan katseessa uudenlaista loistetta. Jotain, mitä se ei ollut havainnut koskaan ennen. Neiti jumittui uroksen silmiin, miten lempeät ne olivatkaan... Tummaturkki ei päässyt irti katseesta, se vain hymyili hölmönä. Ehkä uusi kiilto uroksen silmissä olikin... rakkautta? Sydän ponnahti Kuiskeen tummanharmaan turkin alla, voisiko se olla mahdollista... Kuinka ihanasti Korpinkutka katsoikaan tätä... Tuulenkuiske huokaisi, kumpa tämä hetki ei loppuisi koskaan...

Raju tuulenpuuska puhalsi kaksikon läpi ja Kuiske horjahti melkein pudoten kiveltä. Sen tasapaino oli ilmeisesti kadonnut Korpinkutkan pohjattomiin silmiin. Ravistellen itseään narttu hypähti takaisin kiven laelle yrittäen pitää ajatuksensa järjestyksessä. 'En saa alkaa unelmoida liikoja!' neiti melkein suutahti itselleen. Ei katse välttämättä merkinnyt rakkautta... Ehkä uros oli vain huomannut jotain erikoista. Tai sitten Kuiskeen aivot olivat pehmentyneet. Hymyillen hiukan hämillään Korpinkutkalle se loi katseensa taivaalle. Tähdet olivat alkaneet vaalentua. Aamukaste oli langennut maahan, mutta oli vielä sentään hämärää. Korpinkutkakin oli selvästi jo herännyt kaksikon yhteisestä unesta. Tuulenkuiske astui askeleen lähemmäs urosta, muttei enää laskenut takamustaan kivelle.
"Noniin, herraseni", tummaturkki tokaisi pilke silmissään. "Mitäs tuumit, käydäänkö välillä nukkumaan?" Sumu oli hälvennyt ja Kuiskeeseen iski pieni paniikki. Toivo saattaisi pian herätä ja saattaisi huomata kaksikon yhdessä kivellä. Se saatettaisiin käsittää väärin...

//Älä ihmettele, Kuiske yrittää vielä pitää rakkauden tunteen poissa. Se ei usko rakkauteen ensisilmäyksellä x3 Mutta kyllä se siitä retkahtaa c:

// Eipä mitään(: //

Korpinkutka oli eläytyvää, mutta myös pitkiä suhteita arvostavaa sorttia. Uros saattoi rakastua hetkessä, vaikkei tätä itse tiennytkään, mutta todellisen rakkauden herättyä se ei sammu. Uskollisena ja muutenkin oikein vaakaata elämää rakastavana sutena hän ei pidä 'yhden yön jutuista' tai muusta sellaisesta. Tämä parin päivän aikana syttynyt kiintyvyyden sekä välittävyyden tunne oli suuri, mutta hiukan hämmentävä sekä sekoitti osaksi tumman uroksen ajatukset.

Tuulenpuuskan herätettyä kaksikon 'transsimaisesta' tilasta uros murahti itsekseen ja kohottautui seisomaan Kuiskeen hypähtäessä takaisin. Tuon puhuessa uros nyökäytti päätään hyväksyvästi, muttei vielä liikkunut mihinkään. "Se voisi olla järkevää." Tuo totesi pian jatkaen "Sillä emme toki halua olla väsyneitä päivällä" Hitaasti kuin sanoja maistellen uros lisäsi matalalla äänellään "Alfan silmien alla."
Nielaisu ja ajatus. Uroksen päähän pomppasi ajatus siitä, että koko ilta oli vain ollut hänen omaa kuvitelmaansa, siitä että oikeasti Kuiskeen kulmasta katsottuna he olivat vain kuin kaksi tavallista laumalaista, jotka tutustuvat toisiinsa. Mutta Korpinkutka tunsi itse enemmän, hänestä kyse oli muustakin. Mutta Kuiske näytti jo käyttäytyvän kuin ei mitään, joten herrakin paransi ryhtiään.

Korpinkutka oli noussut seisomaan jo hetkeä aijemmin, mutta vasta nyt unohtaessaan kipeän lavan ja laskiessaan sille painoa hän muisti rajoitteensa uudelleen. Tuo kirosi hiljaa murahtaen kun irvistys levisi kuonolle. Nopeasti hän vaihtoi asentoa ja pyyhki kivun aiheuttaman ilmeen pois. Jalka olisi kyllä pian kunnossa, ei siihen ihmeitä vaadittaisi, mutta kaiken tai edes puolen painon laskeminen jalalle oli lähes tulkoon mahdotonta.
Meripihka katse käväisi nopeasti Kuiskeessa toivoen ettei tuo ollut huomannut. Uros ei halunnut laumalaistensa huolehtivan turhaan, kyllä jalka paranisi viikossa taas käyttö kelvolliseksi. No, eriasia oli se että malttaisiko hän pysyä pesällä muiden ruokittavana siihen saakka, vai lähtisikö itse metsälle silläkin riskillä että paraneminen veisi kauemmin.

//Een ihmettele ;) Kai siinä sisäistämisessä hetki saa mennäkkin :DD //

Korpinkutkan järkeillessä Kuiske vilkuili jatkuvasti pesiä kohti. Se ei missään tapauksessa halunntu jäädä kiinni. Sehän oli vasta koeajalla, eikä kiinnijääminen ainakaan auttaisi laumalaiseksi pääsyä... Helpotuksekseen narttu kuitenkin kuuli vain tasaista tuhinaa kääntäessään korvansa pesän suuntaan.
"Totta", neiti vastasi hajamielisenä uroksen tuuminnalle kääntämättä meripihkasilmiään pesästä. Niin se ei myöskään huomannut Korpinkutkan aristavaa lapaa. Onneksi. Päätään ravistaen Kuiske loikkasi kevyesti alas kiveltä. Yön tapahtumat risteilivät sen päässä. Aivan kuin tuo kaikki olisi ollut vain unta... Kääntäen päänsä tummaturkki loi hymyn Korpinkutkaan pyytäen tätä seuraamaan. Avaten suunsa haukotukseen neiti askelsi väsyneenä pesälle ja pujahti hiljaa sisään. Se yllättyi nähdessään punertavaturkkisen suden nukkuvan aivan alfan läheisyydessä. Tätä narttua se ei ollut ennen tavannutkaan. Kuiske hymyili huvittuneena, tassutteli pesän pimeimpään nurkkaan ja painoi päänsä tassujensa väliin huokaisten. Vielä ennen nukahtamistaan narttu viittoi hännällään Korpinkutkalle merkiksi tulla tämän viereen nukkumaan. Hymy huulillaan se vaipui uneen uneksien yön tapahtumista.

//Kiitoksia mielenkiintoisesta pelistä ;))<3

// Kiitos itsellesikin (: Pian uusiksi? //

Korpinkutka seurasi nartun jäljessä niin vaivattomasti kuin taisi. Jalka oli jäykkä sekä kipeä, jos sille painoa laski. Mutta uros pysyi kuitenkin Kuiskeen perässä ja onnistui vielä hymyilemäänkin tuolle. Kävely oli jäykempää kuin yleensä, mutta suhteellisen hiljaa uros livahti pesäkoloon tumman nartun perässä, mutta pysähtyi hetkeksi aloilleen.
Suden silmät tottuivat pimeään lähes heti, ja kiertävä katse erotti Alfan sekä Luumun nukkumassa lähekkäin. Pilvikin näytti olevan paikalla ja vielä unessa. Hitaasti Korpinkutka seurasi syvemmälle luolaan mennyttä Kuisketta. Hetkeksi hän jäi miettimään menisikö tuon viereen, kuten tahtoi tehdä vai jättäytyisikö kauemmas. Nartun hännän heilahdus ratkaisi asian ja uros asettui Kuiskeen viereen makuulle.

Musta uros laski päänsä etujalkojen päälle hakeutuen mukavaan asentoon niin ettei lapaan sattunut. Sitten hän sulki silmänsä suuren haukotuksen saattelemana ja onnellisena. Uros tunsi Kuiskeen turkin omaansa vasten, haistoi tuon ominaistuoksun lauman tuoksujen seasta sekä kuuli nartun hengityksen. Syvä huokaisu ja onnellinen mielentila saivat uroksen nukahtamaan hetkessä. Ja kuka vain voisi arvata mistä uros näki unta. Kuka vain, joka tiesi mitä Korpinkutka tunsi vieressään makaavaa narttua kohtaan.

//Todellakin, ihan milloin vain :D//