Vanhat ja viisaat

: Trishaaa ~ :



Lunta oli maassa jo muutamia senttejä, tarkalta arviolta ehkä noin kymmenen. Oli hämärä iltapäivä, joka ehtiessään pian vaihtuisi iltaan. Ei ollut kovin pimeää, muttei enää valoisaakaan. Hopeisen harmaan turkin omaava uros istui mäenkumpareella ja katseli hämyisää metsää. Ilma oli viileä, mutta tuuhea turkki ei antanut vanhan suden tuntea kylmää. Uros istui aloillaan ja nuuhki ilmaa. Se oli koko päivän lähinnä oleillut aloillaan kevyen lumipyryn aikaan ja levännyt. Samalla sillä oli ollut paljon aikaa ajatella kaikenlaista.
Harha oli jo hyvän aikaa ollut tyttärensä Kullan kanssa Ovelan lauman jäsenenä ja päässyt omegan arvosta asteen ylemmäs. Se oli siitä hiukan hyvillään, muttei tyytyväinen. Kullalle se ehkä riittäisi, mutta ei Harhalle. Ja jos urokselta itseltään kysyttäisiin, ei sen pitäisi riittää sen jälkikasvullekaan. Uros huokaisi itsekseen ja mietti tytärtään. Kulta oli isän ehdoton silmäterä, tosin ei hän ollut muita jälkeläisiään nähnyt miesmuistiin, ja ylpeyden aihe. Olihan nuori naaras elämässään vielä pahasti kesken, mutta kyllä toisesta vielä kehittyisi järkevä ja taitava susinaaras. Olihan Kulta jo kolmen vanha, mutta silti hän tulisi aina olemaan Harhalle lapsi, olisi toinen sitten minkä ikäinen tahansa. Harha välillä hämmästeli itsekin miten hanakasti hän oli tyttärensä perässä ja määräämässä Kullan elämästä. Ehkä se oli isyyden kirous tai lahja, tai molempia.

Harha kiersi tuuhean häntänsä tassujensa suojaksi ja lipaisi toista suupieltään mietteliäänä.

Leveät tassut astelivat lumessa seuraillen toisian samanlaisia. Nopeasti katsoen olisi voinut luulla, että vanha höperö susi siinä vain seuraili omia jälkiään, mutta niin ei ollut asian laita. Ovela kyllä seuraili jälkiä, mutta ne eivät olleet hänen. Ne olivat toisen, yhtä vanhan ja aika lailla samankokoisen suden jälkiä. Itse asiassa, joku olisi voinut luulla tätä kaksikkoa veljeksiksi. Tosiasiassa Harha, jota Ovela oli etsimässä, oli liittynyt hänen laumaansa vasta pari kuukautta sitten. Nyt matkallaan takaisin pesille alituisilta reviirintarkastuskierroksiltaan oli Ovela havainnut vanhan uroksen jäljet, ja lähtenyt seuraamaan niitä. Pian se jo tavoittikin katseellaan toisen istumassa korkealla mäen päällä, katse kohti metsää suunnattuna. Hetken aikaa Ovela katseli vierasta sutta, punniten mielessään asioita jos jonkinlaisia, ja lähti sitten kipuamaan mäennyppylää ylös. Sen hengitys huurusi, sillä lämpötila oli taas laskemassa rajusti yötä vasten. Vielä viima ei kuitenkaan purrut paksun turkin lävitse.

Alfana Ovela piti talvea rankkana aikana. Mutta öissä talvella oli silti jotain kaunista ja lumoavaa. Varsinkin silloin, kun kuu oli täysi.

Ovela odotti Harman huomaavan sen tulon ihan ilman sanomistakin, joten se kulki hiljaa. Se piti häntäänsä korkeammalla kuin yleensä, ihan vain koska se oli alfa ja toinen oli sen alamainen. Muutoin se ei tehnyt asemastaan numeroa. Se ei nähnyt sille tarvetta. He olivat kummatkin vanhoja ja viisaita susia. Ylitseampuva mahtailu ei vain enää tuntunut sopivalta. Se oli sitä nuorempien ja innokkaampien vouhotusta.

Harha katseli taivasta, jonne oli alkanut kerääntyä pieniä, kirkkaita tähtiä. Öinen tähtitaivas oli yksi kauneimmista asioista, mitä uros tiesi, joten se piti näkemästään. Tähdet tiesivät talvisin myös sitä, että yöksi saattoi tulla pakkanen. Harha oli aikeissa päästää ulvahduksen kidastaan, mutta se ei ehtinyt tehdä mitään, kun sen mustaan kuonoon kiiri tuttu tuoksu. Lisäksi se kuuli askeleita. Uros käänsi päätään ja veti sille ominaisen, vanhan suden hymyn kuonolleen. Ovelaa oli siitä aina mukava nähdä, vaikka eivät he mitenkään ylimpiä ystävyksiä edes olleet. Ehkä heitä sitoi kokemus ja samana ikäpolven tuoma veljeys, kenties. Uros piti jollain lailla Ovelasta, eikä se ollut pelkästään sitä, että hänkin oli johtaja, tosin ei enää.

"Näkeehän sitä sinuakin", Harha murahti velmulla äänensävyllä, mutta tarkkakorvainen kyllä aistisi siitä tyyneyttä, sekä kunnioitusta. Ei harmaaturkki ollut vähämielinen toista kohtaan, olihan Ovela kuitenkin hänen alfansa. Uros heilautti toverillisesti häntäänsä ja katseli urosta joka liittyi Harhan seuraan. Harha itse käänsi päätään ja tiiraili metsää. Ruskeilla silmillään se seurasi kevyen tuulen kiusaamia oksistoja ja sitä, miten lunta putoili puista. Uroksen olotila oli leppoisa, mutta valpas.

Ovela kipusi viimeiset metrit Harhan vierelle ja istahti sitten alas: "Olin tarkistamassa rajoja. Viiman lauma on kasvanut ja käynyt röyhkeämmäksi." alfauros totesi. Se katseli hetken samaan suuntaan, kuin Harha ja nosti sitten katseensa tähtiin. Siitä oli mukava katsella tähtiä, ja olla hiljaa. Se myös arvosti Harhan kykyä olla läsnä hiljaa. Eipä sekään vanhaa urosta kummemmin tuntenut. Tietenkin se oli tarkkaillut tämän toimia, kuten muitakin laumalaisiaan, ja tiesi tämän tekemisistä ja toimintatavoista yhtä sun toista. Mutta se ei tuntenut vanhan uroksen sisäpuolta. Sitä puolta, minkä se salasi muilta ja piilotti sisimpäänsä.

Ehkä tämä tosiaan oli saman sukupolven veljeyttä, tai jonkinlaista kokemuksen ja elämän mukanaan tuomaa yhteistä viisautta. Ovela tiesi, että Harhalle puhuessaan se voisi olettaa Harhan ymmärtävän. harhakin oli elänyt pitkään, ja Harhakin oli kokenut johtajuuden. Sen kohdalla tilanne vaan oli kääntynyt huonommaksi ja se oli menettänyt laumansa. Huolimatta siitä Harhassa oli edelleen tiettyä alfan ylpeyttä. Se oli oman elämänsä herra Ovelan käskynalaisena. Soturi, joka ei sotinut, koska häntä käskettiin, vaan koska hän halusi ja näki, että se oli oikein.

"Tulee kylmä yö." vanha uros totesi ja laski katseensa tähdistä. "Metsässä on runsaasti riistaa huomenna. Hyvä aamu metsästää peuroja."

Uros katseli kaukaisuuteen, mutta kuullessaan Ovelan sanat se tyytyi vain nyökkäämään hopeisenharmaan karvan peittämällä kuonollaan. Ajatus peurajahdista lämmitti uroksen mieltä. Ei Harha ollut enää se nopein tai ketterin susi, mutta kokemuksella ja taidolla se korvasi sen, missä sitten sillä oli puutteita. Uros haukotteli ja kaarsi päätään katsoen Ovelaa.
"Nuoret ovat varmaan innolla lähdössä metsälle aamutuimaan vai tarkoitiko tuota kutsuna?" Harha lipaisi suupieltään sanoen sanottavansa loppua kohden huvittuneeksi sävähtäneellä äänensävyllä. Ei Ovela ehkä ollut tarkoittanut sitä kutsuna ja harmaaturkki oli ottanut sen huomioon. Ehkä siksi hän olikin kysynyt ja puhunut noin. Hän oli tavallaan tarjonnut itseään seuraksi johtajalleen metsälle ja jos Ovela hyväksyisi Harhan seurakseen, olisi se hyvä juttu uroksen kannalta. Ei peurametsälle pääsy ollut tärkeintä, vaan lähinnä se, että uros pystyisi näyttämään taitojaan vähän johtajalleensakin. Loppujen lopuksi Harha ja Ovela olivat olleet hyvin vähän tekemisissään keskenään sinä aikana, kun uros oli ollut tyttärensä lauman jäsenenä. Olihan johtajalla omat kiireensä ja tiesi Harha sen, sekä senkin, ettei Ovela ihan heti ruennut kaveeraamaan kenen tahansa kanssa. Ehkä sekin kunnia piti jollain lailla ansaita. Ainakin Harha oli jo ikuisuuksien ajan ajatellut niin. Aivan kelle tahansa se ei omaa toveruuttaan ollut edes tarjoamassa ja hyvä niin. Ketä tahansa Harha ei ryhtyisi edes pokkuroimaan ja päinvastoin.

Susiuros kiersi häntänsä kiepiksi tassujensa suojaksi ja piti ruskeiden lämpöisen katseen yhä seurassaan olevassa Ovelassa.

"Se oli lähinnä toteamus." Ovela vastasi ja katsoi Harhan silmiin kaihtamatta niitä. Se höristeli korviaan vähän väliä sinne tänne pysyäkseen selvillä ympäristöstä. Öinen metsä tuntui kuitenkin uinuvan hiljaisena alati kiristyvässä pakkasessa. Tuuli oli lähes olematon, eikä se purrut millään läpi alfan paksusta turkista.

"No." Ovela kysyi ja käänsi katseensa taas metsään. Hanki näytti siniseltä tässä valossa. "Kuinka sinä olet viihtynyt laumassa?" alfa kysyi. Se ei maininnut Harhan tytärtä, koska se halusi kuulla Harhan mietteitä. Kulta ja Harha saattoivat olla isä ja tytär, mutta Ovela pyrki kohtelemaan niitä kahtena eri sutena eikä yhtenä, toisistaan riippuvaisena yksikkönä. Ovela oli kuitenkin pannut merkille vanhan suden kiintymyksen tyttäreensä. Harha halusi olla selvillä Kullan asioista, eikä Ovela oikeastaan voinut sitä siitä syyttää. Se tiesi itsekin isyyden kirot ja lahjat. Se oli seurannut omien pentujensa kasvamista järkeviksi aikuisiksi ja välitti niistä hyvin paljon. Usvankin kasvua se oli seurannut nuoresta sudesta lähtien. Usva oli sille vähän kuin oma pentu, ja se oli tyytyväinen siitä, että uros oli sen beta. Huolimatta nuoruudestaan ja kömpelyydestään Usvalla oli jotakin, mitä kellään muulla ei ollut; Ovelan täysin varaukseton luottamus.

Ovelan ensimmäisiin sanoihin harmaaturkki vain murahti vastaukseksi. Se oli arvannut oikein johtajan tarkoituksen peurametsällä, mikä sai Harhan hetken tuntemaan pientä hyvänolontunnetta. Se alkoi pikku hiljaa oppimaan lisää asioita Ovelasta, mutta se tiesi myös sen, että samaa teki itse johtajakin. Harha ei pelannut alfansa kanssa mitään peliä, joten nyt ei voitu puhua mistään avoimilla tai piilotetuilla korteilla pelaamisesta. Olihan vanhalla herralla pari ässää tassuissaan, mutta se olikin sitten jo toinen juttu. Harha piti Ovelasta jo sen verran, ettei sen mielessä käynyt mikään sellainen ajatus, johon liittyisi minkäänlaisia suunnitelmia luottamuksen saamisesta ja pian sen pettämisestä. Ehei. Jokin kunnia ja arvo piti sentään olla. Ja totta vie sellaista Harhalta löytyi enemmänkin kuin vähän ja kaiken lisäksi vanhus tiedosti sen itsekin.

"Minä olen viihtynyt oikein hyvin, eikä tämä laumaelämä ole yhtään hassumpaa kuin mitä vanhassa muistissa ylipäätään oli", uros vastasi neutraalilla, melko mitäänsanomattomalla äänensävyllä. Koko Harhan olemus oli tyyni, sellainen kuin se yleensä herralla olikin. Susiuros heilautti häntäästä ja taivutti korvansa eteenpäin kääntäen samalla päänsä Ovelaa päin.
"Vaikkakin onhan tämä erilaista olla jonkun alaisena kuin olla itse siellä huipulla", uros sitten totesi ja katseli sutta, joka istui hänen rinnallaan.

Ovela oli itsekin ollut pentu, pohjalla. Se oli ollut osa laumaa sen jäsenenä, ja sitten eronnut ja tavannut oman tulevan puolisonsa. Se oli kuitenkin ollut alfa suurimman osan elämästään, eikä olisi voinut enää kuvitella elämää jonkun alaisena. Ottamassa käskyjä sen sijaan, että se olisi antanut niitä. Siinä suhteessa se ja Harha olivat erilaisia. Ovela ei olisi kestänyt laumansa menettämistä. Se olisi masentunut ja menettänyt elämänilonsa. Kuollutkin, luultavasti. Se oli vetänyt letkaa liian pitkään kyetäkseen vain seuraamaan perässä.

"On varmasti." vanha alfa vastasi. "On varmasti haastavaa seurata, jos on johtanut. Mutta uskoisin, että siinä on myös helppoutensa. Ei tarvise valita tai päättää. Päätökset tehdään puolestasi." Ovela selitti. Sitten se avasi suunsa ja antoi kielensä roikkua pitkänä, aivan kuin se olisi nauranut: "Tai sitten se helppous onkin se vaikein asia." se lisäsi ovelasti.

Urossusi kuunteli toverinsa sanoja ja piti joitakin niistä hyvinä, mutta kaikkea se ei allekirjoittanut. Se ei ollut kertonut laumansa todellista kohtaloa tai ylipäätään mitään tähdellistä johtajalleen, joten se ei ollut täysin varma millaiset mielikuvat Ovelalla oli hänestä johtajana. Toisaalta ehkä se oli hyväkin asia. Harha ei pitänyt omien asioidensa liiallisesta levittelystä. Se ei tahtonut rehennellä tai hakea sääliä. Harha ei tällä hetkellä edes pitänyt tärkeänä kertoa Ovelalle menneisyydestään mitään. Johtaja tiesi, että Harhalla oli ollut lauma, jota sillä ei ollut enää ja se sai riittää. Jos urossusi joskus tahtoi jotakin tietää, saattaisi Harha sille kertoakin. Ei menneisyys tulenarkaa ollut tai mitenkään kipeää, Harha ei vain pitänyt vanhojen muistelemisesta. Se ei ollut epäonnistunut johtajana, mutta se oli vain päätynyt eri päätökseen kuin suurinosa sen laumasta. Se oli omasta mielestään tehnyt oikean valinnan ja lauma myös, tosin omalta kannaltaan. Harha ei kiistänyt sitä, että mahdollisesti olisi ehkä väärässä päätöksensä kanssa, mutta toisaalta sillä ei ollut sille enää mitään merkitystä ja arvoa. Vanha uros eli hetkessä, eikä jaksanut pyöriä menneisyyden pölyssä ja tomussa.

Harha ei kommentoinut alfansa puheita tai ottanut katsekontaktia. Se saattoi olla töykeää, mutta koska uros ei aikonut mielistellä sen enenpää kuin yleensäkään, ehkä Ovela ymmärtäisi sen. Ja jos ei, oli alfan alettava miettimään toisia otteita tämän kovakallon varalle. Harha ei kapinoinut, se vain ei ollut samaa mieltä johtajansa kanssa ja sitä rataa. Sillä oli oma mielipide, eikä se tuonut sitä julki. Siispä ei herra tehnyt mitään väärää, hän vaikeni. Harha ei väittänyt vastaan, eikä myöskään myötäillyt. Se oli sen tyyli monissakin asioissa. Ehkä juuri se oli yksi syy, miksi monet pitivät tätä vanhusta salaperäisenä. Harha jätti paljon kertomatta itsestään ja ajatuksistaan, koska ei vain pitänyt asiaa yksinkertaisesti tärkeänä kertoa. Se, miten Ovela ajallaan siihen seikkaan suhtautuisi olisi ongelma sitten, kun se tulisi esiin. Nyt Harha ei jaksanut sillä vaivata päätään, nyt se ei ollut oikealla tuulella.

"Mitä muulle johdolle kuuluu? Kuulin, että Usva oli tavannut tyttäreni. Poika varmaan kertoi siitä sinulle, vai olenko väärässä?" uros sitten kysyi murahtaen vaihtaen samalla puheenaihetta.

Ovela ymmärsi, ettei aihe ollut Harhalle mieleinen, eikä katsonut asiakseen kaivella sitä sen enempää. Se oli alfa, ja sillä oli mahdollisuus ja oikeuskin repiä esille kaikki mahdollinen laumanjösenensä menneisyydestä. Se olisi voinut pakottaa tämän kertomaan tai ajaa pois laumastaan, mutta tarvitsiko sen tehdä sellaista? Harhan menneisyys oli suden oma asia, eikä sillä ollut merkitystä Ovelalle. Ovelalle oli merkitystä vain sillä, oliko Harha sille hyvä laumalainen. Mikäli uros alkaisi niskuroida, Ovela joutuisi punnitsemaan kantaansa uudelleen. Mutta tällä hetkellä, juuri tässä, se oletti toisen olevan vain oma itsensä. Harha ei vastustanut, koska Ovela ei kysynyt mitään. Se vaikeni, koska se ei halunnut puhua, eikä kukaan ollut pakottanut sitä puhumaan.

Laumalaisena olo ei velvoittanut lörpöttelemään kaikkea elämästään alfalleen ilman erillistä pyyntöä. Luojan kiitos! Ovela ei olisi jaksanut edes kuunnella mitään elämänkertoja jokaiselta laumalaiseltaan joka kerta heitä tavatessaan. Mutta vaikka se ymmärsikin Harhan käytöksen, se pani kuitenkin merkille, että uros oli hyvin omapäinen. Se toivoi, ettei siitä olisi haittaa.

Harjan vaihtaessa puheenaihetta Ovela haukotteli. Se oli hyvän aikaa hiljaa, ennen kuin vastasi lyhyesti: "Usvalle kuuluu hyvää. Ja kyllä, hän kertoi tavanneensa tyttäresi."

Kuten Harhakin, myös Ovela jätti sanomatta sen, mikä ei ollut olennaista tai mikä ei toiselle kuulunut.

No olivatpa nuo kaksi siinä mäen päällä kuin kaksi vanhaa pässiä. Jollain muullakin tavalla Harha ja Ovela muistuttivat toisiaan kuin olemalla samanikäisiä susiuroksia ja enemmän tai vähemmän johtajia, alfoja. Toisaalta taas he olivat myös hyvinkin erilaisia. Eihän kukaan ollut samanlainen kenenkään kanssa täysin, eikä niin ollut nytkään. Harha murahti itsekseen miettiessään tätä, eikä oikein tiennyt millä tuntemuksella sitä olisi pitänyt ajatella. Ehkä sitä ei pitänyt nyt edes ajatella. Uros laski kuonoaan alemmas hymähtäen omilla aivoituksilleen. Varmasti jos hänelle joku koituisi kohtaloksi, olisi se hänen oma pääkoppansa, hänen aivonsa. Harha tekisi vielä itse itsensä hulluksi, vaikkei se varmaan kovin kurja kohtalo voisi olla. Sitten kun hän olisi vanha ja painosanalla vanha, hän ehtisi tulla hulluksi vaikka joka päivä, joka tunti ja minuutti, jok'ikinen sekunti.
Uros lipaisi huvittuneena suupieliään ja vilkaisi Ovelaa. Kaksikolla ei yhtenäisyydestään huolimatta ollut paljoa puhuttavaa, eikä se varsinaisesti yllättänyt Harhaa. Ei kaksikko kunnolla toisiaan edes tuntenut. Eipä silti, ei harmaaturkki muuten edes puhunutkaan paljoa, ei edes Kullan seurassa, vaikka samaa lihaa ja verta he kuitenkin olivat. Harha oli tottunut siihen ja niin oli myös hänen tyttärensäkin. Joskus, Kullan pahimman teini-iän aikaan heillä oli ollut erimielisyyksiä erinäisistä syistä ja usein Harha ei ollut jaksanut kinata rasavillin jälkeläisensä kanssa. Silloin uros oli kylmänviileästi lyönyt pentunsa maahan ja puhaltanut lämmintä ilmaa vasten pentunsa kasvoja. Tämän jälkeen uros oli vain mennyt menojaan. Olihan siinä ollut omat hyvät niin kuin huonotkin puolensa, mutta nyt Kulta oli jo iso, vaikka sitä Harhan oli päivä päivältä vaikeampi tajuta.

Varsinainen pässinpää hänen täytyi todellakin jossain suhteessa olla.

Harha katseli kaukaisuuteen ja huomasi taas miettineensä asioita itsekseen. Se heilautti häntäänsä ja asetteli sen paremmin viereensä, suojaamaan kookkaita käpäliä. Uros katsoi hetken sivusilmällä Ovelaa sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Ei hän ollut varma mitä alfa ajatteli tällaisesta hiljaisuudesta, missä toveri ei aikonut edes avata keskustelua, mutta jos se toisen hermoille alkaisi käymään, niin ehkä hän ennen pitkää saisi siitä tietää. Tai sitten ei.

Vaitonaisuus ei suinkaan käynyt Ovelan hermoille. Sillä ei ollut mitään sanottavaa Harhalle, ei mitään kysyttävää, eikä mitään tuumailtavaa. Se ei pitänyt tuota niin korkea-arvoisena, että olisi keskustellut sen kanssa laumansa hallinnosta, eikä niin nuorena, että sitä olisi kiinnostanut puhua pelkän puhumisen vuoksi. Sellaistakin tapahtui joskus. Ovela piti hiljaisuudesta, ja kuten Harhakin, sekin oli mieluusti vaiti. Kyllä se puhui, kun siihen oli tarvetta. Ei pitänyt luulla sitä tuppisuiseksi tai epäsosiaaliseksi. Se vain katsoi, ettei se saisi puhumalla aikaiseksi mitään sellaista, mitä se voisi saavuttaa pelkällä hiljaa olemisella. Oli olemassa painostavia hiljaisuuksia, ja sitten oli olemassa miellyttäviä hiljaisuuksia. Ovela piti tätä hiljaisuutta miellyttävänä.

Ilmeisesti Harhalla kuitenkin oli toisensuuntaisia ajatuksia, sillä sivusilmällä Ovela huomasi sen aika ajoin vilkaisevan hänen suuntaansa. Kenties oli sen mielestä outoa istua hiljaa lumisella kukkulalla tuijottamassa alati tummuvaa metsää. Tai kenties se ei ollut varma, olisiko sen pitänyt keksiö puhuttavaa. Oli miten oli, Ovela mietti hetken, millä tavalla saisi helpotettua vanhan laumalaisensa oloa. Mikäli se nyt edes oli ollenkaan ahdistunut.

"Minä löysin nartun."

Joku asia sentään yhdisti uroksia, oli niiden ikä sitten mikä tahansa. Ne kaikki rakastivat narttuja.

Kun Ovela vihdoin aloitti keskustelun ja valitsi aiheeksi naaraat, Harha ei voinut kuin mielessään olla huvittunut. Nartuista keskustelu ei ollut Harhalle vierasta, vaikka se ei ollut niistä puhunutkaan pitkään aikaan. Eihän sillä ollut uroksia juuri kavereina tai ystävinä. Eipä silti, ei sillä ollut niitä naaraitakaan. Eikä hän aivan kenen tahansa sudenjuipin kanssa puhunut nartuistakaan.
"Niin, olenhan minä jotain Roihusta kuullut. Sitähän sinä varmaan tarkoitatkin?" uros mutisi ja virnisti veljellisesti johtajalleen. Laumalla oli hyvä olla alfapari, sillä sitä varmaan Ovelakin toivoi Roihusta, kunnon kumppania itselleen. Varmasti Ovelalla oli tunnepuoltakin mukana, koska olihan kyse sentään vähän suuremmistakin asioista kuin vain siitä, että joku hankittaisiin alfan pariksi alfan parin paikalle. Olihan Harhallakin ollut Neito, mutta ei siitä hupakosta ollut ollut alfanaaraaksi uroksen rinnalle. Olihan naaras antanut Harhalle paljonkin, kuten hetken hurmaavan huuman ja pari pentua, sekä vähän viitteitä rakkaudestakin. Loppujen lopuksi Neito oli antanut sille hyvin vähän ylipäätään mitään. Ei Harha ollut kuitenkaan pettynyt, Neidon ja sen luonteet eivät vain olleet oikeasti koskaan kohdanneet täysin. Toisaalta ehkä niin olikin hyvä, ei uros edes kaivannut Neitoa enää. Ei se ollut useampaan vuoteen kaivannut sitä naarasta. Jos naaras olisi hänen kumppaninsa vieläkin, ei Harha varmaan istuisi nyt tässä tähtitaivaan alla Ovelan kanssa.

"Sehän on sitten hyvä, jos sinä siitä itellesi kumppanin saisit. Se olisi hyvä laumankin kannalta", Harha totesi ja katseli taivaalla killuvia tähtiä. Uros katsoi vielä hetken tähtiä, kunnes laski katseensa Ovelaan virnistäen sille hiukan kiusoittelevaan sävyyn:
"Ja onhan se hyvä sinunkin kannaltasi".

Ovela vilkaisi Harhaa ja luimisti vähän korviaan: "Noh noh." se totesi, enemmänkin leikkisään kuin oikeasti tiukkaan sävyyn.

Se alkoi vähitellen päästä kiinni Harhan mielenliikeisiin, ja pelasi mieluusti mukana. Se oli hyvä tekemään päätelmiä toisista, ja niiden mukaan se käyttäytyi. Se ei ikinä käyttäytynyt tavalla, joka olisi ollut vasten sen omia ajatuksia ja mielihaluja. Se oli kuitenkin valmis laittamaan osan itsestään likoon tuottaakseen mielihyvää toisille. Tiettyyn, tarkasti määriteltyyn pisteeseen asti. Ja se teki sen silkasta kohteliaisuudesta. Ja olihan sillä toimintatavalla hyötynsäkin.

Harhan mainitessa alfanartun paikan Ovela heilautti häntäänsä. Oli totta, että se oli valmis harkitsemaan Roihusta puolisoaan, mutta ihan vielä se ei ollut niin pitkällä. Nyt Roihu olisi vain sen pentujen emo ja ystävä. Kenties hetken päästä he voisivat kummatkin ajatella pariutumista. Mutta sen Ovela halusi tehdä vasta, kun tunsi sen oikeaksi. Se ei olisi valmis jakamaan laumaansa ihan jokaisen kanssa tahansa. Roihu oli hyvä emo sen pennuille, siitä se oli varma. Mutta aika näyttäisi, olisiko se myös hyvä puoliso Ovelalle.

"Roihusta tulee pentujeni emo. En ole vielä valitsemassa hänestä puolisoa. Ei ole sen aika." alfa vastasi lyhyesti. "Mutta pentujen aika sen sijaan on."

"Niinpä niin", Harha totesi ja lipaisi suupieltään, katsoen huvittunut pilke silmäkulmassaan alfaansa. Uroksen ei ollut mikään tarkoitus olla töykeä tai mitenkään ylenkatsoa Ovelaa, mutta Harhalla oli vain aikojen saatossa kieroutunut huumorintaju. Alfa varmasti ymmärsi mitä hän ajoi takaa ja ymmärsi ottaa sanat huumorilla. Harha kyllä uskoi, ettei Ovela voinut olla niin tosikko, ettei ymmärtäisi asiaa.

Uros heilautti häntäänsä pari kertaa ja käänsi katseensa pois päin Ovelasta. Jälleen Harha katseli taivaan tähtivyötä ja huokaisi itsekseen. Alfasta varmaan tuntui hienolta tulla jälleen isäksi ja nähdä omaa lihaa, sekä verta olevia jälkeläisiä tepastelemassa pitkin maita ja mantuja. Olihan se ollut Harhastakin hienoa aikaa, vaikkei hän pennuista niin paljoa perustanutkaan. Olivathan ne ihan mukavia pikku veitikoita, mutta .. Enemmän Harha arvosti jotakin muuta. Se arvosti naaraitakin enemmän kuin pentuja, mikä oli sinällään hassua .. mutta .. niin. Arvosti Harha enemmän aikuisia susia kuin pieniä, keskenkasvuisia kakaroita. Olihan se hiukan itsekästä ajatella niin, mutta totta se oli. Enemmän Harha jaksoikin olla vanhempien susien seurassa kuin pienten palleroiden, jotka pomppivat ja kitisivät. Sitähän tekivät joskus isotkin sudet, mutta näin asiat vain olivat.

Harha palautti katseensa Ovelaan kuin pahoitellen sitä, että oli jälleen uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Uros oli ollut kauan ilman hyvää juttukaveria, eikä hän osannut nyt oikein käyttää tilaisuutta hyväkseenkään.
"Olen varma, että ennemmin tai myöhemmin osaat tehdä oikean ratkaisun asiasi suhteen", susi sitten virkkoi hymähtäen sanojensa päätteeksi.

"Niin minäkin." Ovela vastasi. Se nousi ja ravisteli lumet housukarvoistaan ja hännästään. Pitkä paikallaan istuminen lumihangessa alkoi kolottaa luita nuoremmallakin sudella, saati sitten vähän kypsempään ikään ehtineellä. Ovela vilkaisi Harhaa vielä kerran, ennen kuin lähti laskeutumaan alas kukkulaa. Se ei pyytänyt toista seuraamaan, eikä pyytänyt sitä olemaan seuraamatta. Harha päättäkööt itse, oliko se tulossa mukaan. Ovela halusi siirtyä lähemmäs pesiä ja lepuuttaa jalkaansa pitkän matkan jälkeen pesän lämmössä.

Muutaman askelen kuljettuaan vanha alfa kuitenkin pysähtyi ja kääntyi vielä vilkaisemaan taaksensa. Se ei sanonut mitään, enemmänkin eleillään kysyi, mikäli Harhalla oli mielenkiintoa kävellä sen kanssa.

Sinänsä kumma, ettei Ovelalla tosiaan ollut tarvetta mahtailla Harhalle, eikä korostaa omaa asemaansa sen edessä. Kenties sen olisi voinut jonkunlainen susi ottaa loukkauksenakin; eikö alfa pitänyt sitä uhkana itselleen? Eikö alfa pitänyt sitä mahtailujensa arvoisena?

Ei. Ei pitänyt. Ovela ei pitänyt Harhaa kilpailijanaan, vaikka toinen oli sekä fyysisesti että kokemuksensa puolesta samaa sarjaa sen kanssa. Jokin Ovelan sisällä kuitenkin sai sen ajattelemaan, että Harha oli ollut kuningas omalla maallaan. Ovela oli kuningas täällä. Miksi sen olisi pitänyt pitää uhkana sutta, josta olisi sille paljon enemmän hyötyä toverina?

Harha ei reagoinut mitenkään siihen, kun sen alfa nousi ja lähti laskeutumaan alas mäenrinnettä. Toki harmaaturkki vilkaisi toverinsa perään, muttei eleelläkään osoittanut, että aikoisi pian ehkä nousta ja seurata johtajaansa. Tietenkin se lähtisi Ovelan kanssa samaa matkaa, mutta pitihän alfan vähän aikaa saada odottaa. Harha jätti mieluusti liiallisen innokkuuden ja turhan poukkoilun nuoremmille, jotka jo pelkällä nuoruuden innolla seurasivat johtajaansa kuin varjo. Harmaaturkki oli joskus, silloin kun sen isä oli ollut johtaja Harhan edellisessä laumassa, ollut juuri sellainen isäänsä kohtaan.

Hetken uros istui vielä paikoillaan, ennen kuin sekin nousi ja venytteli puutuneita jäseniään. Susi pudisti kevyesti lunta turkistaan ja laskeutui sitten mäenrinnettä pitkin alas, tavoittaen pian Ovelan, joka oli jäänyt sitä kaiketi odottamaan. Harha heilautti häntäänsä hiukan ja lähti astelemaan tyynenviileänä alfansa vierellä, aavistuksen toista jäljessä kuitenkin säilyttäen pienen välimatkan Ovelaan. Jos Harha olisi ollut röyhkeä tai halunnut jollain lailla korostaa jääräpäisyyttään, se olisi varmaankin astellut jo kaukana Ovelan edellä, mutta siihen sillä ei ollut tarvetta. Se luotti alfaansa ja oli kuuliainen tälle. Entiselle johtajalle ei ollut vaikeaa taipua jonkun toisen alaisuuteen, koska se tiesi hyötyvänsä enemmän Ovelan palvelijana kuin tämän syrjäyttäjänä.

Hiljaisena, tällä hetkellä kuitenkin sen enenpiä miettimättä harmaaturkkinen Harha asteli lumihangessa ja katseli menosuuntaan päin. Sen lämmin hengitys höyrysi viilentyneessä talvi-ilmassa ja häntä heilahteli puolelta toiselle askelten tahdissa.

Huomatessaan, että Harha oli kuin olikin tulossa mukaan, lähti Ovela liikkeelle. Harha käveli pari kohteliasta askelta sen takana ja uros arvosti tätä. Se ei voinut sanoa suuremmin tuntevansa Harhan mielenliikkeitä eikä se voinut edes todeta suuremmin pitävänsä tästä. Johtajan tapaan se tietenkin hyväksyi tämän laumansa jäseneksi, mutta ainakaan vielä sen tunteet eivät olleet ystävyyden tasolla. Jonkinasteista sielunveljeyttä se kuitenkin tunsi. Olkoon se sitten ihan pelkästään sielunveljeyttä samanikäistä kohtaan. Harhassa Ovela näki palasen itseään. Se näki vuosien mukanaan tuoman hiljaisen käsityksen maailmasta ja sen menosta. Se näki jopa sitä samaa ylpeyttä, joka senkin silmissä loisti. Jonkinlaista elämää ja kaikkia muita kohtaan tunnettavaa sanatonta omahyväisyyttä siitä, että vaikeuksista huolimatta sitä oltiin edelleen tässä. Harha tiesi, ja se tiesi tietävänsä. Samalla tavoin Ovela tiesi tietävänsä. Se ei edes yrittänyt peitellä ylpeyttään omista saavutuksistaan, muttei myöskään pöyhkeillyt niillä. Se oli kyllin vanha ja viisas nostaakseen teoistaan mitään numeroa. Kyllä ne tiedettiin, muistettiin ja tajuttiin muutenkin. Jokainen nuorempi, joka asteli sen eteen, tajusi pelkästään sen nähdessään, että se oli kokenut. Se oli elänyt, ja se oli elänyt kauan. Ja se tulisi elämään vielä kauemminkin.

Se oli ollut elossa ennen Viimaa, ja se olisi elossa sen jälkeen. Ellei fyysisesti, niin omissa pennuissaan. Varma, Vaiti ja sen tulevat pennut jatkaisivat sen jalanjäljissä ja taistelisivat laakson alati vaihtuvia vuodenaikoja ja vaikeuksia vastaan. Osa niistä kuolisi, mutta aina osa jäisi henkiinkin. Ja niin osa Ovelastakin olisi elossa tästä iäisyyteen. Taisteltuaan tiensä alfaksi se oli samalla taistellut itselleen ikuisen elämän.

Siksi se oli ylpeä. Ja sen oli syytä ollakin. Ja siksi Harhakin kai oli ylpeä. Jossakin kaukana senkin jälkeläiset jatkaisivat elämäänsä taistellen, ja siellä Harha eläisi ikuisesti. Ainakin niin Ovela kuvitteli.

Harha asteli alfansa vanavedessä, katsellen lumeen painautuneita tassunjälkiä. Uros jätti jälkeensä omat painalluksensa, niin tässä nyt kävellessään kuin filosofisesti ajateltuna. Harha oli jo jättänyt ja tulisi vielä jättämään oman tassunjälkensä sinne, missä milloinkin liikkui. Uroksella oli ollut johtajan vielä ollessaan taipumus korjata pieniäkin virheitä ja epäkohtia, pientä perfektionistin vikaa kun hänessä oli jokunen vuosi takaperin ollut. Nykyisin Harha toki otti huomioon pienet, tärkeät asiat, mutta yleisesti hän ei jaksanut valittaa tai huomatella turhasta. Hänestä oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen ja unohtaa turhasta mariseminen. Jätti hän tassunjälkensä tähänkin laumaan, omalla tavallaan. Hän oli lyhyen ajan sisällä saanut pienen maineenpoikasen yllättävän nopeasti laumalaisten joukossa ja monet puhuivatkin hänestä 'sinä vanhana uroksena, joka ..'. Harhaa moinen lähinnä huvitti, vaikka jossain osissa pääkoppaansa hän oli hiukan tyytyväinenkin.

Harmaaturkkinen uros lipaisi leukaansa kielellään laiskasti ja asetti korvansa luimuun hetkeksi. Sen teki hiukan jo mieli laskeutua johonkin lämpöiseen soppeen lepäämään ja nukkumaan. Osasi uros olla ilman untakin, koska johtajavuosinaan hän oli tottunut valvomaan kiireidensä vuoksi. Nyt Harha tahtoi kuitenkin tahtoi pesien lämpöön lepuuttamaan jäseniään.
Uros nopeutti aavistuksen askellustaan ja eteni melkein Ovelan vierelle, säilyttäen taitavasti kohteliaan välimatkan olematta tunkeileva tai tahditon. Käytöstapoja ja etikettejä Harhan ei tarvinnut kuitenkaan mielessään pohtia, sen hän oli takonut kalloonsa jo aikapäiviä sitten ja pitkään kaikki oli sujunut jo varmalla rutiinilla.
"Taidan olla tulossa vanhaksi, kun lepo alkaa tuntua miellyttävämmältä vaihtoehdolta kuin pakkasmetsässä samoilu", uros totesi murahtaen. Sanoihin oli kiertynyt huvittunut sävy, jota muu olemus ei kielinyt laisinkaan. Harha vilkaisi silmäkulmastaan Ovelaa, mutta muuta katsekontaktia uros ei toiseen ottanut. Jos johtaja sitä jäi kaipaamaan, niin se sen täytyisi seuralaiseltaan vain vaatia.