Is this the end? //Mex\\ - loppunut

Järven ympärillä leijui rikkomaton hiljaisuus, edes tuuli ei käynyt eivätkä linnut visertäneet. Ikään kuin kaikki olisi vain pysähtynyt paikalleen, odottamaan jotakin. Se jokin ilmestyikin sitten lopulta erään jokeen kuljettamana, vain pää jääden sitten kellumaan veden pintaan ja virran viemänä kohti rantaa. Nimetön yritti pitää päänsä pinnalla, tuntien voimiensa hiipuvan hetki hetkeltä ja toivokin hupeni.

Edellisen lauman pieksemänä tuska oli yltympäri kehoa ja sietämätöntä. Lopulta hän tunsi allansa kiviä, mikä sai pentuun jonkin verran eloa ja nilkuttaen tämä nousi vedestä astellen kovalle maalle, jääden sitten makaamaan kyljelleen lumeen. Silmät puoliksi kiinni hän yritti katsoa missä oli, mutta näkö oli sumentunut eikä hän nähnyt kuin häilyviä rajoja. Jos Nimetön olisi pystynyt, hän olisi itkenyt ja antanut kyynelten virrata. Mutta ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli ulista, heikosti mutta surullisesti. Hän ei välittänyt jos joku kuulisi sen tai jos joku tappaisi hänet, kaikki oli nyt yhden tekevää.

Hänet oli ajettu pois laumastaan, pieksetty ja heitetty hukkumaan siinä toivossa että hän kuolisi. Kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja kestänyt uskollisesti laumansa vuoksi, saadakseen palkaksi vain tämän. Pentu meni pienelle kippuralle, häntä kiertyen jonkin verran ympärilleen lämmittämään häntä. Hän sulki silmänsä ulisten yhä surusta, haluten kuolla. Ja ennemmin tai myöhemmin hän kyllä kuolisikin joko haavoihinsa tai nälkään sekä kylmyyteen.

Turre joka oli juuri palailemassa Haukan luo reissultaan näki järvessä jotain sinne ei kuulumatonta. Oitis joksenkni uhkarohkea ja itsenäinen uros asteli kohti järveä ja huomasi sen keskellä jotain mikä ei sinne kuulunut pienen suden.

Turre kiihdytti vauhtiaan pentu oli jo pääässyt kuivalle maalle Turren ehdittyä paikalle. Turre oli takka korvainen ja kuuli jo matkan päähän että toinen vaikeroi. Turre suuntasi kohti uikutusta.

nimettömän luo saapuessaan Turre höristi korviaan. " Voitko hyvin. " Turre totesi ja huomasi toisen olevan ilmeisesti kylmissään ja varmasti nälissäänkin. Turre asteli lähemmäksi ja yritti nostaa sutta suuhunsa mikäli onnistuisi veisi Turre toisen pois veden luota asettaisi maahan ja asettuisi itse toisen ympärille makaamaan lämmitääkseen toista. Turre sattumalta tiesi miten vaikea talvella oli märkänä selvitä.

( Ymmärsinkö oikein että kyse on pennusta? )

Muistikuvia menneistä tulivat ja menivät. Kaikki olivat huonoja eivätkä auttaneet pentua lainkaan, vain lisäsivät sen sydäntä musertavaa surua. Jokaisen muiston muistaessaan Nimetön kulki yhä syvemmälle pimeälle suohon, jossa kaikuivat synkät huokaukset ja tuskan huudot. Suon keskellä seisoi hänen äitinsä varjojen kätkössä, kutsuen häntä kuiskien ja viittilöiden yhdellä tassullaan. Pentu seurasi ääntä epäröimättä, sehän oli hänen äitinsä ääni joten miksi pelätä? Hän ei huomannut kuinka vesi ylettyi hänen jalkojensa puoliväliin, sitten rintaan ja lopulta kaulaan asti. Uros ei koskaan tuntenut häntä, mutta hän oli luonut äidistään kuvan kuulemansa perusteella ja vähäisillä muistikuvilla naaraasta. Tämän tuoksusta, lämmöstä ja pehmeästä äänestä kun hän ei ollut vielä edes avannut silmiään. Muut laumalaiset olivat sanoneet hänen muistuttavan pennuista kaikkein eniten emoa. “ Hyväsydäminen hölmö, mutta erittäin päättävä luonne.”, hukka oli monta kertaa kuullut sanottavan. Hän ei ollut kuten äitinsä, vaan itsekäs ja lellitelty penikka, kuten muut aina sanoivat häntä. Sen takia hänet varmaan oltiin ajettu pois… Nyt pentu oli suon keskellä, veden pinnalla näkyi enää uroksen pää kun tämä käänsi katseensa ylöspäin, nähdäkseen äitinsä kasvot. “ Hei… Äiti.”, hän sanoi hiljaa epäröiden hetken miksi kutsua toista, mutta äiti kuulosti kaikkein järkevämmiltä. Naaras pysyi vähän aikaa hiljaa, pysyen edelleen varjojen suojissa ja puhui sitten kolealla äänellä: ” Lapsukaiseni… Katso nyt mitä he sinulle tekivät, raatelivat ja potkivat. Ja syystäkin. Ethän tehnyt mitään heidän hyväkseen, vikisit vain nurkassa ja makoilit. Häpeäisit.”

Tuon pentu oli tiennyt jo itsekin, se oli hänelle päivän selvää. Mutta kun oma äiti sanoo sen päin naamaa, se vihlaisee syvältä sydämestä pahemmin kuin mikään muu syvä haava. “ Minä, minä yritin äiti! Yritin olla avuksi ja tehdä kaiken…” “ Niin, yritit. Mutta se ei riittänyt. Et sinä ole minun pentuni.”, naaras keskeytti hänet sanoakseen nuo sanat, kadoten sitten kokonaan pimeyteen. Uros heräsi säpsähtäen hereille tuosta painajaisesta, tajuten surukseen olevansa yhä elossa. ” Minä yritin…”, hän alkoi vaikeroida hiljaa, ummistaen taas silmänsä kiinni, toivoen tällä kertaa pysyvästi.

” Voitko hyvin?”, kuului jostain läheltä, mikä sai uroksen avaamaan silmänsä täysin auki hämmästyksestä. Hitaasti ja hieman vaivalloisesti hän käänsi katseensa kysyjään, huomaten tämän urokseksi. Hän oli yhä hämmentynyt toisen kysymyksestä, minkä hän varmaan kuuli ensimmäistä kertaa suunnattuna häneen, eikä siksi kyennyt vastaamaan toisen kysymykseen. Hän tunsi toisen varovaisen mutta jämäkän otteen niskassaan ja hän jännitti lihaksensa, luullen toisen aikovan heittää hänet jokeen jolloin hänen täytyisi taas taistella vastaan voimakasta virtaa. Mutta kun toinen alkoi suuntaamaan poispäin vedestä, jokin vain napsahti pennun sisällä ja tämä alkoi huitomaan jaloillaan, yrittäen päästä irti. ” Päästä irti! Miksi autat minua!?”, hän kysyi toiselta edelleen riehuen, tajuamatta miksi edes teki niin. Joku oli hänelle ensimmäistä kertaa ystävällinen ja hän yritti torjua sen.

Turre heilautti levottomasti häntäänsä. Se ei voinut käsittää miten joku voisi hylätä noinkin pienen pennun yksiin. Turre piti tiukasti otteensa ja tarpeeksi kauas päästyänä vedestä hän laksi pennun maahan. " Autan sinua siksi että.... " Turre sanoi jahilejni se katsoi pientä otusta silmiin. "w Autan sinua siksi että en kykene katsomaan sivusta kuolemaasi. Et ole ansainnut kuolemaa. Et vielä. " Turre sanoi toiselle.

Turre oli aikoinaan menettänyt omat pentunsa jotka tuskin olivat olleet tätä uutta tulosta juurikaa nsuurenpia. Turre oli loistava isä eikä se siis kyennyt jättämään pentua yksin. Halusi se tai ei Turre aikoi auttaa toisen jaloilleen. vaikka toinen olikin jo vuoden ikäinen turrelle toinen oili yhä pentu.

Turren isän vaistot heräsivät jälleen henkiin. " Anna minun auttaa sinua, et tule selviämään yksin tästä pakkasesta. " Turre sanoi ja loi pentuun ystävällisen katseen. " voin huolehtia sinusta kevääseen saakka jos vain otat avusi vastaan. " Turre jatkoi ja jäi sitten odottamaan pennun reaktiota

Lopulta kun toinen laski hänet maahan, pentu jäi seisomaan täriseville jaloilleen ja kasvot suunnattuna toiseen, huohottaen hitaasti väsyneenä äskeisestä riehumisesta. Kaikki ne tunteet joita hän oli pitänyt sisällään, kestäessään laumansa epäreilua käytöstä olivat viimein alkaneet tulla esille. Aivan suuri tunteiden pato olisi murtunut. Toisen puheet saivat kuitenkin uroksen tunteet tyyntymään jonkin verran, kun tämä oli edelleen hämmentynyt toisen auttavaisuudesta häntä kohtaan. Pentu katsoi sutta tutkivasti, yrittäen tajuta oliko tämäkin vain unta vai pilaa, tai sitten täyttä totta? Erilaiset tunteet ja ajatukset risteilivät pennun pään sisällä tiuhaan tahtiin. Tämä kävi monia ajatuksia ja mahdollisuuksia läpi, katsoen sitten uudestaan toista.

Vaikka hän tiesi ansaitsevansa kuoleman, hän silti pelkäsi sitä. Jo pienestä pitäen hän oli nähnyt laumassaan, kuinka muut heikot kuolivat ja kituivat vahvempien eläessä taivaallista elämää. Hän oli aina saanut olla omissa oloissaan aina erottamiseen asti vain siksi, että hän oli oppinut olemaan muille näkymätön. Kuka nyt kiinnittäisi mitään huomiota hiljaiseen pentuun joka ei päästänyt ääntäkään kulkiessaan? Mitä hän sitten oli tehnyt että hänet oli huomattu, sitä hän ei itsekään tiedä.

Mutta kuolemaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu ikäisensä ja siksi hän osasi arvostaa pieniäkin asioita elämässä. Pentu laski katseensa sudesta maahan, korvat kääntyen luimuun ja heikolla, hieman pelokkaalla äänellä hän sai viimein sanotuksi: ”Hy- Hyvä on, herra. Mutta en minä silti ansaitse elää, He tekivät sen minulle selväksi…”

" Luulet vain. Tulet oppimaan elämäsi tarkoituksen täällä. Voit luottaa minuun sen verran että takaa nsinun olevan turvassa. Kunhan lupaat minulle yhden asian?" Turre lausahti ja katsahti kysyvästi pentuun.

" Lupaat minulel pysyä erossa Viimasta, Ovelasta sekä Haukasta. Kerron aikanaan miksi. Toistaiseksi olisi hyvä jos pysyttelisit ei kenenkään mailla, rajat kyllä tunnistat hajusta. KAiksita suositeltavaa olisi jos pysyisimme yhdessä talven yli. Haluan sinun löytävän laaksosta kodin. " Turre sanoi isällisesti pennulle. Turre katsoi toista hyväksyvästi ja vieraan silmin tilanne saattaisi jopa näyttää siltä että Turre katsoisi vierasta tulokasta kuni omaa pentuaan.

Turren ruskea turkki heilahteli tuulen seassa vaitonaisena, sen viisaat silmät kiiluivat tyynenä. Hukan silmistä saattoi aistia vain syvällisen rauhallisuuden sekä turvan.
Turrelel oli tärkeää että Nimetön pentu pysyi hengissä ja selviäisi talven yli.
Turre katsoi yhä pentua kysyvästi ja odotti vastausta. Turrella ei ollut kiire mihinkään ja se oli täysin valmis jakamaan vuoden päivät pennun kanssa, opettaen toisen metsästämään kevään ensipäivinä ja auttaisi toisen jaloilleen menneisyydestään huolimatta.

" Mikä on muuten nimesi? " Turre kysyi hetken hiljaisuuden nähden.

` Arvasin… Tämä olikin aivan liian hyvää, ollakseen totta.´, pentu mietti pettyneenä, kun toinen pyysi häntä lupaamaan jotakin. Nimetön tiesi että häntä on liian helppo käyttää hyväksi ja vaikka hän huomaisi sen, hän ei välitä siitä eikä hän itsekään ymmärrä miksi. Ehkä hän oli vain valmis tekemään mitä vain, että hänet hyväksyttäisiin. Kaikesta huolimatta hukkanen katsoi toista ilmeettömänä, valmiina tekemään jotakin toisen puolesta olisi se sitten kuinka hullu tai vaikea pyyntö.

Uros katsoi pitkään sutta ihmeellisenä, toinen todellakin lupasi olla hänen kanssaan talven yli. Ehkä hän viimein löytäisi oman paikkansa tässä maailmassa ja ehkä myös perheen… “ Ki- Kiitos paljon, herra. Lupaan ettette tule pettymään.”, hän kiitti toista ja ensimmäistä kertaa elämässään, pennun suupielet nousivat pikkuisen ylöspäin, aivan kuin susi hymyilisi. Iloissaan hän vielä yritti puskea päällään varovasti toisen jalkaa, kuin kissanpentu paitsi hän ei kehrännyt. Nimetön olisi ulvonut kohti taivasta silkasta suuresta ilosta, kun edes joku tässä maailmassa hyväksyi hänet mutta päätti kuitenkin hillitä itseään. Jos toinen äkkiä muuttaisikin mielensä.

” Nimeni?”, hän toisti sanan kuullessaan kysymyksen, näyttäen kuin kalikalla päähän lyötyä ja jäi tuijottamaan toista. Tosiaan, hänellä ei nimeä ollutkaan. Hänelle ei koskaan annettu, mutta se olikin aina tuntunut hänestä jotenkin tarpeettomalta. Aina kun joku huusi “ruipelo”, “äpärä” tai “pentu”. Hän tiesi automaattisesti että juuri häntä tarkoitettiin. Hän oli, nimetön. ” Mmmm… Oikeastaan, herra…”, hän piti vielä pienen tauon, näyttäen mietteliäältä yrittäessään muistaa oltiinko häntä kutsuttu miksikään oikealla nimellä. ” …Minulla ei ole nimeä. Yleensä minua kutsutaan vain miksi huvittaa.”, hän lopulta sanoi katsoen toista kummissaan. Hän ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi nimeään.

Turre katsoi nimetöntä mietteliäänä. " Sinä voit kutsua minua Turreksi Herra nsijaan. " Turre lausahti en turre mielestään ollut ansainnut kutsumanimekseen Herraa, sillä ei hän ollut mielestään mitää kummallsita tehnyt.
" Vai ei sinulal ole nimeä. " Turre lausahti ja hiljeni sitten miettimään.
Se yritti keksi jotain helppoa ja nokkelaa toiselle nimeksi mikäli toinen sen vain hyväksyi. " Enepä ole ennen tavannut nimetöntä sutta. Meidän täytyy keksiä sinulle kutsuma nimi. " Turre sanoi ja hymähti mietteliäästi.

" Sinä voit kutsua minua Turreksi, Herran sijaan. ", uros vielä huomautti hänelle, mikä sai pennun vähäksi aikaa sanattomaksi. Hän oli aina tottunut sanomaan muita herroiksi tai neidiksi, sitä oltiin aina odotettu häneltä. ” Selvä herra. Tai siis… Turre, anteeksi.”, hän pahoitteli toiselle mokaansa, korvien taittuessa hieman taakse häpeästä. Se veisi aikansa mutta kyllä hän vielä oppisi kutsumaan toista vain Turreksi.

Pentu oli aivan innoissaan kun sai viimein itselleen nimen, vaikka näyttikin innostuksensa hallitusti istuen maahan ja katsoen toista ilmeettömänä. Silti sen silmistä paistoi ikuinen kiitollisuus ja kunnioitus tuota urosta kohtaan. ` Ehkä jonain päivänä voin maksaa hänelle takaisin.´, hän tuumasi luvaten saman tien, että maksaisi vielä toiselle takaisin, vaikka omalla hengellään.

Turre mietti ja mietti toiselle nime, se katsoi toista mietteliäänä se heilutti häntäänsä puolelta toiselle vaitonaisena. Kunnes äkillisesti pysähtyi katsomaan pentua. " Miten olisi Roiske? " Turre kysäsisi. Se oli toden teolla huono keksimään nimiä mutta aina kannatti yrittää.

Turre ei odottanut toiselta minkään laista palkkaa tai kiitosta siitä että halusi auttaa. Se kun kuului turren luontoon olla avuksi. Ja sille oli tärkeää että sitä nuoremmat sudet pysyvät mukana pitkään vaikka laumattomia olisikin. Tosin Turrella oli yhä tehtävä tuhota Haukan haaveet. Se veisi toden teolla aikaa, mutta nyt hänellä oli nuorukainen mukanaan joka täytyisi myös aada ymmärtämään asian ydin.

Pentu katseli toista odottavasti, tai mitä se pystyi näkemään silmillään. Toinen silmä oli ilmeisesti vahingoittunut pysyvästi sillä uros näki asiat kahdella tavalla, puoliksi sumeasti ja puoliksi sillain kun ne olivat. Nimetön ei koskaan saisi entistä näköään takaisin. Mutta se ei lannistanut nuorta sutta, kun se viimein näki synkässä elämässään valoa, joka johtaisi parempaan elämään. Ja mikään ei tällä kertaa veisi sitä mahdollisuutta häneltä.

“Roiske?”, pentu toisti nimen, maistellen nimeä suussaan. “Roiske, toiste, loiste… Roiske…”, hän leikki sanalla, näyttäen hyvin mietteliäältä. Roiske niin kuin veriroiske, kun häntä riepoteltiin ja raavittiin. Roiske niin kuin vesiroiske kun hän oli vedessä. Nimi liittyi monella tavalla hänen menneisyyteensä ja menneisyys oli osa häntä. Niin kuin elämänroiske, jonka hän pystyi maistamaan kun joku viimein halusi auttaa häntä.

Mietittyään hetken nimeään, Nimetön katsoi urosta ilmeettömästi, kunnes hymyn tapainen ilme levisi hänen kasvoilleen. “Roiske! Pidän siitä.”, hän sanoi urokselle iloisena, hänellä oli viimeinkin nimi. “Roiske, Roiske…” hän toisteli nimeä iloisena, hyppien edes takaisin sinne ja tänne, kunnes pysähtyi Turren eteen hengästyneenä.

2hienoa että kelpaa. en ole mikään paras nimen keksijä" Turre lausahti ja naruoi toisen loikkimiselle hyvän tuulisena. " Oletko nälkäinen? Et ole varmastikkaa nsyönyt hetkeen kunnolla? " Turre sitten kysäisi ja tuhisi itsekseen haistellen ilmaa mahdollsiten eläinten hajuille.

Turrella oli tärkeä tehtävä pitää Roiske hengissä, sillä se oli niin halunnut,. se oli itse päättänyt että näin olisi oikein.,

Ennen kuin Roiske ehti vastata toisen kysymykseen, vatsa ehti jo vastata kysymykseen murahtamalla kuuluvasti. Pentua hieman nolotti, mutta silti se hieman hymyili ja vastasi toiselle iloisena: “Kyllä, ruoka maistuisi nyt hyvin.” Siitä oli pari päivää kun hän oli saanut syödä kunnolla, muutaman päivän oli vain tullut syötyä pelkkiä raatoja ja ruoantähteitä kun muut olivat syöneet ensin.

Roiske seurasi Turren esimerkkiä ja alkoi itsekin haistella ilmaa syötävän varalta. Pentua ei koskaan oltu opetettu metsästämään, minkä takia se oli hyvin innokas oppimaan saalistamista ja seurasi toisen esimerkkejä. Pian se saikin hajun, ehkäpä rusakko tai jokin muu pikkueläin.

Hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa arvellustaan ääneen, jos hän sattuikin olemaan väärässä hajun suhteen. Se asteli suden vierelle, katsoen tätä odottavaisena ja valmiina ottamaan käskyjä vastaan. Kivun ja kylmyyden Roiske oli unohtanut kokonaan uuden ja erilaisen tulevaisuuden edessä, jossa Turre olisi hänen vierellään.

Turre haistoi saman rusakon minkä Roiskekkin. Oli yllättävää että Turre tiesi ettei toinen ollut haka metsästyksessä. Joten turre syöksyi kohti rusakkoa ja ryhtyi ajamaan sitä kohti Roisketta. " Roiske! " Turre huusi isämäiseen tapaansa " Hyökkää rusakkoa kohden kun se on vajaa metsrin päässä sinusta" Turre jatkoi ja jahtasi Rusakko ohjaten tuota kohti Roisketta. Turrella ei ollut aikomusta Tappaa Rusakkoa Roiskeen puolesta heti ensinmäisen yrityksen jälkeen.

Sillä Turre tiesi että Roiskeeen tulisi oppia itse saalistamaan saalinsa selvitäkseen tulevaisuudessa itse talvipakkasilta, ellei toinen sitten liittyisi jompaan kumpaan laumaan. Turre aikoi pitää huolen kuitenkin siitä ettei Roiske liittynyt Haukan riveihin.

Turrella oli tehtävänä kerätä laumaan jäseniä mutta sen sijaan se oli kerännyt vastustus joukkoa haukan aikeille, ei menisi ehkä kauaakaan kun Haukka saisi vastaansa Turren ja todellisen luonteen. Entinen alfa ei halunnut laumattomien aluelle yhtään vähenpää tilaa joten se halusi tuhota Haukan aikeet.

Roiske katsoi häntä tulevaa rusakkoa silmät leveinä, kun Turre oli käskenyt häntä hyppäämään sen kimppuun. “Mi- Minäkö?”, se sanoi hermostuneena enemmänkin itselleen kuin toiselle. Eräänlainen paniikki iski suden kehoon ja mieleen, saaden hukan lamaantumaan paikoilleen. Se tuijotti edelleen sitä kohti juoksevaa pikkueläintä, tietämättömänä mitä pitäisi tehdä. Hän ei halunnut tuottaa Turrelle pettymystä, mikä vain lisäsi paniikkia. Juuri kun kani juoksi hänen kohdalleen, yrittäen juosta ohi ja Roiske huomasi tämän sivukulmalla, sai hän itseensä liikettä. Nuorukainen yritti ensin saada kanin jaloista kiinni, pyörähtäen ympäri mutta kaatuikin sitten mahalleen. Kani pysähtyi vähäksi aikaa paikalleen, katsoen häntä ja uros vannoi, että otus nauroi hänelle.

Korvat luimussa ja häpeissään epäonnistumisestaan nuorukainen makasi maassa, katsoen sitten kania joka yhä katseli häntä nauraen. `Ei… Näytän Turrelle että minusta on sudeksi…´, se vannoi mielessään ja nousi takaisin jaloilleen, lähtien jahtaamaan taas kania. Jänö lähti myöskin pinkomaan pitkin järven rantaan, sudenpentu kannoillaan. Lumi pöllysi kaksikon juostessa lumessa, tehden tiukkoja käännöksiä ja hyppien. Roiske tunsi kuinka sen pientä kehoa särki juoksemista, läähätys oli kovaa ja kiihtyvää, silti sitkeästi se pakotti itsensä juoksemaan toisen perässä.

Sitten, päästyään tarpeeksi lähelle kania uros jännitti olemattomat lihaksensa, hypäten kohti jänistä etutassujen kynnet suunnattuna eteenpäin. Lopulta kynnet tavoittivat rusakon, pennun laskeutuessa jänön päälle ja heittivät muutaman kerran häränpyllyä lumessa. Siinä rytäkässä jotenkin kanin niskat taittuivat äkkinäisestä painosta, jolloin se makasi velttona pennun kynsien välissä molempien maatessa maassa. Roiske hengitti raskaasti, katsoen tassujensa välissä olevaa saalistaan ja hymyili voitonriemuisena. ”Turre” Minä onnistuin!”, nuorukainen huudahti iloisena toiselle.

Turre pysähtyi lumi pöllyten kun Roiske suuntasi kohti rusakkoa. Se huomasi toisen ensinmäisen yrityksen joka epäonnistui. Mutta niin oli Turrekin epä onnistunut ensikerroilla, ja rusakko ei ollut helpoin saalis.
Turre seurasi tilannetta kauenpaa kuin isä poikaaansa tyyenä ja hiljaisena.

Roiskeen saadessa rusakko kiinni turren hymyili itsekseen ja kun Roiske ilmoitti asiasta Turrelle huutamalla Turre hymyili yhä leveämmin. " Hienoa Poika Hienoa " Turre sanoi vaistomaisesti aivan kuin se oli sanonut ennen omille pennuilleen. Turre ei itse edes huomannut reagointiaan vaan asteli kohti Roisketta ja puski tuota päällä kuin kertoakseen että toinen teki hienoa työtä.

Roiske tunsi itsensä hyvin onnelliseksi ja ylpeäksi, kun tunsi toisen puskevan häntä päällään. Tämän nuorukainen osoitti heiluttamalla häntäänsä pienoisesti, kielen läähättäessä ulkona äskeisestä juoksemisesta. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun kukaan oli häntä kehunut mistään, se tuntui hyvältä ja mielialaa nostattavalta tunteelta. Vähän aikaa uros katseli Turrea hymyillen pienoisesti, huomaten että hän alkoi pitää tästä hetki hetkeltä enemmän.

Huomaamattaan pentu oli alkanut pitämään hänen pelastajaansa enemmän kuin ystävänä, kuin isähahmonaan mitä hänellä ei koskaan ollut. Ehkä hän oli aina tarvinnut sellaisen, jonkun, johon luottaa ja joka olisi aina ohjaamassa oikeaan suuntaan. Roiske nousi pois kanin päältä, ottaen sen hellästi suuhunsa ja kantoi sen Turren eteen.

Tämä hänelle oli opetettu pienestä pitäen, vahvimman ja isoimmat söivät ensin, sitten vasta heikoimmat. Roiskeen silmissä Turre oli heistä kahdesta isompi ja vahvempi. Sudenpentu laski kanin toisen eteen, astuen muutaman askeleen taaemmaksi ja istu, odottaen että toinen aloittaisi syömisen.

Turre katsoi Roiskeen toimintaa ja naurahti. " Kuules Roiske, näin toimitaan laumassa, me emme kuulu laumoihin ja täällä sinun on pidettävä puolesi ruuan suhteen syöt kun se on mahdollista, tai saatat jäädä ilman. " Turre sanoi rauhallisesti kuten sillä oli tapana se siirsi kanin Roiskeen eteen ja asettui itse makamaan kuin vartiota pitääkseen. " Sinun on opittava yksi asia täällä, niin kauan kuin elät laumattomana muista pitää puolesi saatat joutua joskus jopa taistelemaan saaliin eteen. Joten syö sinä tämä, minä hoidan meille illan tullen täyttävän aterian. " Turre snaoi. Olihan se vaikea luvata toiselle täyttäävää ateriaa mutta turre oli taidokas metsästäjä ja halusi opettaa Roiskeelle kaiken selvitiytymisen taidon kuten olisi halunnut aikoinaan opettaa omille pennuilleenkin. Turre ei enää ollut mikään nuori hukka ikää oli kertynyt jo usieta vuosia eikä olisi varmasti kauaaakaan kun Turren aika olisi Ohi, siihen mennessä se halusi että ROikse oppisi häneltä kaikki keinot selviytyä ilman kahden lauman suijia. niinkuin Turrekin oli tehnyt.

Turre katseli ympärilleen olettaen että Roiske söisi rusakon. Turre ei itse niin ruokaa juuri tarvinnut olihan se hetki sitten syönyt Haukan ja tuon laumalaliesen edestä heidän vaanivan saaliinsa. Turre oli yksinkertaisesti omantien kulkia ja selvityjä. Seo li tavannut yhden sun toisen laisia susia ja ensin mäistä kertaa se oli kiintynyt johoonkun.

Nuorukaisen korvat suuntautuivat hieman sivuille, kun Roiske tajusi toisen naurusta tehneensä jotakin väärin. Hän tuijotti hänen eteensä siirrettyä kuollutta kania ihmeissään, hänkö saisi syödä ensin? Koko kanin? Tämä oli hänelle aivan uutta mutta nuorukainen ymmärsi toisen opetuksen, laumattomana ruoasta piti taistella tai kuoli nälkään.

Kun hän lopulta oli varma, että hän todella sai syödä kanin, nopeasti Roiske iski hampaansa saaliin pehmeään vatsaan ja repäisi sen auki. Uros söi nopeasti ja ahnaasti saalistaan, kuin luullen että kohta sen saalis vietäisiin. Oikeastaan nuorukaisella oli vain nälkä ja se nautti ihanan täyttelijästä sekä makoisesta lihasta. Nopeasti kanista ei ollut jäljellä muuta kuin pää, luut sekä sen nahka mitä Roiske ei syönyt.

Hukkanen nuoli veristä kuonoaan tyytyväisen näköisenä, masun ollessa pullollaan lihaa ja hän tunsi koko elämänsä aikana itsensä kylläiseksi. Sitten pentu katsoi jämiä hieman pelästyneen oloisena, katsoen Turrea korvat painautuneina niskaa vasten ja katseli toista pahoittelevana. Ei hänen ollut tarkoitus syödä kaikkea. ” Anteeksi… Että söin kaiken., hän sanoi ja odotti jonkinlaista torumista tai läpäisyä päälaelleen.

Turre oli katsellut ypärille siinä ajassa kun rooiske oli nauttinut rusakon kokonaan. " Ei se mitään en minä olisi syönyt. " Turre sanoi ymmärtäväisenä. Turre huomasi pian heitä lähestyvän ilveksen.

"pian " Turre huudahti varoittavaan sävyyn " Juokse " Se jatkoi huutamistaan ja suuntasi itse kohti kissa petoa.

ilves oli turre kooltaan pienenpi mutta omisti hyvin terävät hampaat ja kynnet jotka saattoi olla sudelle melkoinen vaara. Turre suojenli Roisketta kuten oli aikoinaan suojellut omaa perhettään. Se ei tietäisi mitä olisi tehnyt jos Ilves olisi hyökännyt Roiskeen päälle.

Turre tarttui ilvestä niskasta ja yritti taittaa tuon niskaa niinkuin Turrella oli yleensä tapana tehdä. Turre sai ilveksen tassusta melko iskun ja sen ote lipesi irti. Turre lennähti hangessa tomahtaen ruhoineen maahan. irvistäen kivusta kunne skatsoi ilvestä joka läheni Roisketta. Turre oli saanut tassuunsa kipeää eikä kyennyt heti nousemaan ylös " Juokse Roiske juokse älä anna sen tarttua sinuun. " Turre huusi ja yritti nousta pystyyn.

Tuntui kuin kivi olisi pudonnut hänen harteiltaan kun Turrea ei haitannut asia. Se myös hieman ihmetytti kun nuorukainen ei saanut minkäänlaista nuhtelua, mutta silti hän oli iloinen. Uros haukotteli pitkään ja makeasti, ruoka täynnä vatsaa sekä joessa kelluskelu olivat saaneet hänet väsyneeksi.

Nuorukainen keskeytti haukotuksen kun kuuli toisen huudot, huomaten heitä lähestyvän ilveksen. Roiske ei ymmärtänyt ensin tilanteen vakavuutta, hän ei ollut koskaan kohdannut ilvestä eikä kuitenkaan ymmärtänyt miksi melkein hänen kokoisensa otus olisi vaarallinen. Mutta kun silmänräpäyksessä toinen makasi maassa ja kissapeto läheni häntä, alkoi hukka ymmärtää. Turren käskyjen mukaisesti hän pyrähti nopeaan juoksuun, samassa ilveskin nopeutti tahtiaan. Kaksikko lähtivät juoksemaan kohti jokea, jossa Roiske teki mutkan ja lähtikin juoksemaan pitkin jokea, edelleen toinen perässään. Kynnet rapisivat liukkailla kivillä kun hän yritti saada karistettua ilveksen kannoiltaan.

Kunnes, kynsien ote petti eräällä kivellä ja hukka kaatui kiviseen maahan samalla lyöden päänsä. Pää sekaisin hän yritti nousta jaloilleen, huomaten jonkin tumman varjon laskeutuvan häntä kohti ja samassa kissa olikin hänen päällään. Pää nytkähtäen taaksepäin ja silmissään lasittunut katse nuorukainen vinkaisi kivusta, kun tunsi kynsien kaivertavan kylkiinsä. ”Päästä irti! Turre!”, hän vikisi ja yritti nousta jaloilleen mutta ilves painoi liikaa selän päällä. ”Päästä irti!”, Roiske ärähti uudestaan ja tällä kertaa iski hampaansa pedon kaulan juureen. Ärähtäen ilves päästi irti ja perääntyi hänestä, jolloin Roiskekin päästi irti. Raahautune kauemmas kohti joen rantaa ja kylkien vuotaessa hän yritti päästä kauemmas toisesta. Ilves oli nopeasti ohittanut kivun ja asteli uudestaan hukkaa kohti.

Turre joka mkaasi kivusta maassa nousi oitis ylös Roiskeen huutaessa häntä. " Sinä saastainen katti et koske poikaani " Turre huusi ja murisi hampaat esillä juosten kohti ilvestä joka lähentyi uudelleen Roisketta.
Turre loikkasi kaikin voimin kohti ilvgestä ja rysäytti koko painonsa voimalla itsensä ilveksen päälle Turre oli kooltaan noin ppuolet suurenpi ilvestä olihan turrella iaka massiivinen ruumis.

Ilves rojjahti maahan ja Turre nappasi tuota niskasta Kiinni muristen vihasta. Turre ei ole sitten tulonsa jlkeen kertaakaan ollut niin vihainen mitä se nyt oli. Turren silmissä kiilui viha ilvestä kohti jonka niskaa se kiskoi taittaakseen niskat. Turre murahti matalasti otteensa irrotessa ja ilveksen kääntyessä häntä kohti taukoamatta Murahtelu johti Turren vihan tilaan Turre loikkas suoraan kohti pedon kynsiä napaten kattia kurkusta p selälleen mätkähtäen uros potkaisi takajalkojensa voimalla ilveksen joka lennähti jokeen.

ilves jäi jokeen räpiköimään tietä takaisin kuivalle maalle. Turre taas nilkutti Roiskeen luokse yrittäen nostaa tuon selkäänsä ja veisi pois ilveksen läheltä.

Mikäli turre onnistui saamaan Roiskeen selkäänsä veisi tuo pojan piilo paikkaansa joka sijaitsi lähellä kahden lauman rajaa mutta suojassa ja hyvässä piilossa. Pesäksi turre sitä kutsui. Roiske oli ensinmäinen jolle Turre oli paikan näyttänyt. Kun turre oli saapunut perille se laskisi Roiskeen alas. " Voitko hyvin. " Se kysyi läähättäen, vaikka toinen olikin Turrelle täysi pentu oli Roiskeella kokoa ja painoa vaikkei mikään kovin jykevä ollutkaan.

Roiske jäi makaamaan paikoilleen, sillä hän ei enää jaksanut ryömiä eteenpäin. Kipu kyljissä oli yltänyt jo päähän asti, saaden nuorukaisen aistit sumentumaan eikä hän pystynyt liikuttamaan enää yhtään lihastaan. Mitä lähemmäksi hän tunsi pedon tulevan ja kuinka toisen läähätys voimistui joka askeleella, sitä lujempaa sydän jyskytti rinnassa nopeaan tahtiin. Hän vinkaisi vaimeasti, sulkien silmänsä ja valmiina kuolemaan. Juuri kun kaikki oli suuntautunut paremmaksi, juuri kun hän oli löytänyt itselleen kodin, kävikin näin. Ehkä äidin sanat olivat totta, hän ei yrittänyt tarpeeksi, siksi häntä rankaistiin tällä tavalla.

Kun hukka tunnisti Turren äänen, hieman epäselvänä ja jokseenkin kaukaisena, toivon kipinä syttyi uudelleen. Roiske pakotti itsensä liikkumaan sen verran, että näkisi toisen, ihmetellen oliko toinen tosiaan se sama Turre. Toinen oli melko pelottava ilmestys raivoisalla murinalla ja vihaisen näköisenä. Hän tunsi hieman pelkoa tuota sutta kohtaan. Nopeasti painajainen oli ohi, kun hän äkkiä huomasi olevansa toisen selässä ja kaksikko oli matkalla jonnekin. Roiske ei itse kiinnittänyt huomiota missä he olivat ja minne he olivat menossa. Koko matkan hän tuijotti puoliksi kiinni olevien luomiensa alta toista, edelleen hieman peläten toista.

Roiske katsoi toista maatessaan maassa korvat hieman taittuen taaksepäin, pudistaen sitten pienoisesti ja nyökkäsi kylkiään kohti jotka olivat värjäytyneet hänen verestään. ”Kipu ei lopu…”, hän sanoi hiljaa ja ojensi päänsä haavoja kohti, palaten takaisin lähes saman tien alkuasentoon kun kipu lävisti pienestäkin liikahduksesta hänen ruumistaan.

" Sinun täytyy nyt olla rauhassa. " turre sanoi jo huomattavasti rauhtoituneella äänelllä. Se lipoi toisen haava puhdistaakseen sitä. Hukilla kun ei ollut taitoa parantaa haavoja saati laastaroida niitä, ei turren auttanut kuin pitää Roiskeen haava puhtaana. Turre asettui lähelle roisketta makamaan tuodakseen lämpöä nuorukaiselle ettei tuo paletuisi hengiltä.

Turre tunsi huonooma tuntoa siitä ettei kyennyt tappamaan ilvestä saati pelastamaan Roisketta tapahtuneelta. Mutta Turre teki parhaansa nyt se halusi että ROiske selvisi hengissä ja se aikoisi pysyä toisen rinnalla niin kauna kunnes toinen kykeni nousemaan omille jaloilleen.

Turre joka oli tavallaan ottanut Roiskeen pojakseen katsoi pesäaukkoaan kohti siltä varalta ettei yllättäviä vieraita ollut tulossa. Turren pesä kolo oli nyt myös Roiskeen pesä. Pesä oli melko ahdas mutta sitä olisi helppo laajentaa sillä pesä sijaisti maan alla suuren puun juurikoiden seassa. Maata kykeniis kkaivamaan kun maa pehmenisi kevään myötä.

Nuorukaisen hengitys oli jo muuttunut kiihtyneestä rauhalliseksi, tasaiseksi hengityksesi ja hän ei enää pelännyt toista. Toisen karhea kieli kutitti sekä kirvelsi hieman haavoissa, mutta hukka tiesi että haavat täytyi pitää puhtaana. Roiske käpertyi pieneksi mytyksi uroksen viereen, tuntien olonsa taas turvalliseksi Turren lämmössä ja tämän massiivista ruumista vasten. Pitkään aikaan hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin rauhalliseksi ja turvalliseksi. Aivan kuin emon lämpö kun hän oli vastasyntynyt, mutta siitä lämmöstä hän sai nauttia vain vähän aikaa, kunnes hänet vietiin pois emon ruumiin luota.

Vähitellen kipukin alkoi väistyä väsymyksen tieltä ja nuorukainen sulki hetkeksi silmänsä. ”Turre. Onko sinulla joskus ollut oma… perhe?”, hän kysyi toiselta varovasti, haukotellen sitten pienesti ja katsoi Turrea kysyvästi.