Myskyn silmässä (loppu)

Lunta satoi rankasti, tämä oli juuri niitä perinteisiä talvipäiviä, jolloin talven viima iski luihin ja ytimiin asti samalla kun lumisade peitti näkyvyyden täydellisesti. Tässä tuulessa hajujäljetkin katosivat saman tien. Toisaalta se oli hyvä, sillä tällöin vaara törmätä laumalaisiin oli pienempi. Vaan huono puoli oli se, että edes urossusi Karhunkaataja, ei ollut varma kulkusuunnastaan, puhumattakaan, että olisi tiennyt missä laumojen rajat kulkivat. Tummanharmaa uros jolkotteli silti tasaista vauhtia tällä tasaisella, joskin erittäin lumisella maalla. Pää matalemmalla, korvat niskaan painettuina Karhunkaataja taittoi taivaltaan, kiroten mielessään tätä lumimyrskyä, jonka keskustaan oli ajautunut.

Matka taittui, joskin melko hidasta tahtia, sillä lumihanki oli pettävää, upottavaa, ja massiivinen uros upposi sinne syvällekin, vaikka suuret tassut toimivatkin kuten lumikengät. Vaikka Karhunkaataja olikin suuri, tumma ja jopa julman näköinen, tosiasiassa uros oli ystävällinen, välistä jopa lempeyteen taipuva. Ja tällä hetkellä yksinäinen. Kaataja oli tottunut kulkemaan yksin, elämään yksin, mutta silti... jokin vaisto syvällä uroksen sisällä kaipasi laumaan, kaipasi seuraa. Edes yhden hukan seuraa, jonkun jonka kanssa voisi keskustella, jonkun jolta saisi edes hieman tietoa tästä laaksosta. Kenties tämä hukka voisi jopa kertoa jostakin laumasta, johon Kaataja voisi yrittää päästä sisään. Vaan tuskimpa - kylmän rauhallisesti uros työnsi nämä liian vaativat toiveet sivuun, sillä harva lauma ottaisi laumattomia mukaansa, varsinkaan näin talven keskellä.

Uros hylkäsi nämä ajatukset, katsellen ympärilleen. Suojaa ei näkynyt missään, vaan ei sen puoleen, ei tässä säässä kauas nähnytkään. Kaataja jatkoi taivallustaan pää matalalla, korvat niskassa, jottei lumi sataisi silmiin tai korviin. Tuuli pörrötti suurikokoisen uroksen turkkia, samalla kun matka jatkui. Vaaleamman harmaat jalat upposivat syvälle lumihankeen, vaan se ei pysäyttänyt uroksen matkaa. Tietämättään kun Kaataja tallasi aivan laumojen rajalla - ei, ei erityisesti kummankaan lauman puolella, vaan aivan molempien rajojen lähellä. Vaan itseasiassa ei Karhunkaataja olisi siitä välittänyt, vaikka olisi sen tiennytkin. Harva aivan suoraan hyökkäisi suurikokoisen uroksen kimppuun, ja yleisesti saattoi vihollinenkin miettiä useamman kerran ennen kuin lähestyi Kaatajaa. Harmillista, kuten uros oli monesti huomannut. Eihän siinä vikaa ollut, ettei ollut heti suupalana, vaan vika oli siinä, että ystävällisetkään sudet eivät aina lähestyneet, kun tumma ja massiivinen uros oli lähistöllä. Vaan nyt Kaataja toivoi, että joku - kuka tahansa, laumaton tai laumaan kuuluva - saapuisi poistamaan yksinäisyyden painon uroksen harteilta.

// Seuraa saa tuoda. (; Yksinäinen hukkahan taivaltaa etelään päin, laumojen reviirien rajoilla. Ja anteeksi töksöstä aloituksesta, ajatus hieman tökki.//

[ Hihhei. Ensinnäkin tervetuloa porukkaan ja toiseksi, oli pakko tuoda Savu tänne seuraksi, kun sillä en ole ehtinyt hirveästi pelailla. :) ]

Tumma narttu kulki pää alhaalla, korvat luimussa ja silmät melkein ummessa eteenpäin. Lumipyry oli rankka ja tuuli ujelsi korvissa, ja Savu mietti, miksi hän oli jättänyt mukavan pesänsä. Pyry oli yllättänyt hänet aivan totaalisesti kesken epätoivoisen metsästysreissun, mutta sää oli jo aikaisemmin enteillyt pahinta - narttu vain oli luullut ehtivänsä napata jonkin pienen riistaeläimen ja palata sitten takaisin suojaan tältä säältä.
Pehmeä lumi ulottui pitkälle nartun jalkoihin. Savu nosteli tassujaan vaivalloisesti ja aina astuessaan uudestaan, tassut humahtivat syvälle hankeen. Kulkeminen oli vaivalloista ja hidasta, mutta itsepintaisesti tummaturkki jatkoi matkaansa oikeastaan täysin sokeana pyryn keskellä. Hän ei kuitenkaan aikonut jäädä hankeen makaamaan, vaan oli päättänyt kulkea niin kauan, että pääsisi jonnekin suojaan.
Niin toivottomalta ajatukselta kuin se tuntuikin sillä hetkellä aavalla alueella.

Tällaisina hetkinä Savu tunnusti, että hän kaipasi lauman suojaa. Vaikka narttu ei pahemmin ollutkaan laumaeläjä, olivat talvet tällä alueella ankaria yksinäiselle sudelle. Hän oli selvinnyt yhdestä talvesta ilman muiden susien tukea, mutta sekin oli ollut vaikeaa. Kesäisinkin lauma olisi ollut parempi vaihtoehto, sillä useampi susi sai kaadettua mehukkaan karibun helposti kun taas laumaton sai tyytyä luisevimpiin yksilöihin - jos edes niihin.
Savu oli kuitenkin pitänyt päänsä ja päättänyt jättäytyä pois kahdesta suuremmasta laumasta. Edes aikaisemmin tavatun Turren puheet erään laumattoman laumasuunnitelmista eivät onnistuneet pyörtämään nartun päätöstä pysyä laumattomana, sillä hän oli jo tottunut siihen ja toimi vain itsensä hyväksi. Lauman parhaan hyväksi toimiminen olisi pidemmän päälle vaikeaa Savulle.

Hetkeksi Savu kohotti katseensa tuiskussa ja yritti tiirailla eteenpäin siristynein silmin. Lumen keskeltä oli vaikea erottaa yhtään mitään, ja koko alue oli silkkaa valkoista maasta taivaaseen. Eräs asia kuitenkin rikkoi tämän rauhallisen valkoisuuden, ja se oli tumma hahmo. Tarkalleen ottaen suuri, tumma hahmo.
Oli outoa, miten Savu oli ehtinyt jopa näköetäisyydelle vieraasta sudesta huomaamatta tätä ollenkaan. Olihan heidän välissään edelleen muutama turvallinen metri matkaa ja hahmosta ei kyennyt sanomaan mitään yksityiskohtia pyryn takia, mutta olisi hänen pitänyt huomata tällainen asia jo aikaisemmin. Jonkin matkaa taivallettuaan hän olisi vielä törmännyt tuohon vieraaseen.
Savu seisahtui heti. Hän seisoi hieman kyyryssä myräkän takia, muttei suinkaan alistunut vieraalle sudelle. Narttu oli pikemminkin viileän välinpitämätön ja koki kuitenkin parhaaksi pysähtyä nyt, eikä vain jatkaa matkaa toisen ohi tai jopa kääntyä takaisin sinne, mistä oli tullutkin.

Hiljaa Savu odotti, huomaisiko toinen häntä laisinkaan, vaikka Savu tosin erottui valkoisesta maisemasta tumman turkkinsa ansiosta erinomaisesti.

Kaataja jatkoi väsymätöntä taivallustaan, nostellen vaaleamman harmaita jalkojaan korkealle lumen yli. Vielä kun vähän sataisi lunta, joutuisi lumen läpi käytännössä työntymään - mikä ei ollut liikkumistapa Karhunkaatajan mieleen. Uros kulki eteenpäin, silmät sirissä ja korvat niskaan kätkettyinä. Silti nuo harmaan vihreät silmät kiinnittivät huomiota ympäristöön, vaikkeivat läheskään yhtä hyvin kuin normaalissa säässä, sillä silloin silmien tukena olivat myös korvat ja kirsu. Vaan tässä säässä, hirvittävässä lumimyräkässä piti pärjätä silmien tarjoamalla taidolla, näkemisellä. Uroksen korvien välissä kulki harmaa raita, joka myös reunusti hopeista kuonoa. Kaksivärinen häntä, alempaa vaalean harmaa, samaa sävyä kuin vatsan alus ja jalat, ylempää tummanharmaa kuten koko muu ruumis, heilui laiskasti puolelta toiselle. Häntä ei painunut koipien väliin, vaan ei ollut korkeallakaan, kuten johtajalla. Ei, vaikka tällä lihasmassalla, jonka uros omisti, pienemmän lauman alfan paikan vieminen olisi helpohkoa, ei koskaan sitä Kaataja yrittänyt - eikä tulisi yrittämään. Luonnoltaan kun oli uros käskyihin tottunut, tarkkaan hierarkiaan. Sekin painoi varmasti Karhunkaatajan mieltä, vähintään yhtä paljon kuin yksinäisyys. Nyt, ensimmäistä kertaa viisivuotisen elämänsä aikana ei Kaatajalla ollut ketään, joka sanoisi mitä pitäisi tehdä. Ensimmäistä kertaa uros oli omillaan.

Tumma susi huomasi toisen vasta läheltä, Savun jo pysähdyttyä. Kaataja katsoi toista, välttäen toisen silmiä, sillä eihän uros halunnut vaikuttaa uhkaavalta vielä suuren kokonsa lisäksi. Lumimyräkkä esti näkemästä Savun piirteitä mitenkään erityisen tarkasti, ainoastaan turkin värin, sekä summittaista ulkomuotoa, rakennetta saattoi nähdä. Vaan siihen se jäi, mitään erityisen tarkkaa ei nähnyt - ei mitään henkilökohtaisia piirteitä, kuten kuonon muotoa tai kasvojen piirteitä. Kaataja käänsi korviaan taaksepäin, ilmentäen ystävällisyyttä. Samalla häntä heilui sivusuuntaisesti matalalla edestakaisin. Eihän uros halunnut vaikuttaa töykeältä, tai säikyttää narttua joko hyökkäämään tai vastaavasti lähtemään lipettiin.
"Tervehdys."
Uros sanoi matalalla äänellään, yhäkin korvillaan sekä hännällään ystävällisyyttä ilmentäen. Vaan ei uros mitenkään yliystävällinen ollut, kunhan vain kertoi kehollaan, ettei aikonut pahaa.
"Olen Karhunkaataja."
Kaataja jatkoi pienen hetken kuluttua. Sen vähän mitä tässä lumituiskussa saattoi haistaa, sai Karhunkaataja sen käsityksen, ettei Savu kuulunut mihinkään laumaan, sillä toinen ei omistanut lauman yhteistuoksua, vaan vain oman tuoksunsa. Vaan varma ei Karhunkaataja voinut olla - saattoihan olla että Savu oli vasta liittynyt laumaansa, tai kenties uros ei vain haistanut oikein tämän kirotun lumimyrskyn takia. Jokin vaisto uroksen sisällä kehotti tuota painumaan hivenen kasaan, köyristymään matalammalle, vaan näin ei Kaataja toiminut, vaikka lumen ja tuulen jäätävä yhteisvaikutus olisi silloin voinut jäädä pienemmäksi. Eihän uros halunnut viestittää nartulle alistumista, sillä kyyristymisen voisi tulkita väärin. Vaikka narttukin näytti seisovan hivenen kyyryssä... Ei, siltikin piti Karhunkaatajan päätös, ja tuo seisoi hyväryhtisenä, joskin pää alemmas painettuna. Enempää sanottavaa ei Kaataja keksinyt, joten oli hiljaa, tarkkaillen toista, vaan yhäkin suoraa katsekontaktia vältellen.

// Kiitos tervetulotoivotuksesta. (; Toivottavasti nuo eleet nyt menivät oikein... c(: //

Hetkeen Savu ei sanonut mitään. Narttu vain seisoi paikoillaan, mutta kohotti kyllä jonkin verran päätään ylemmäs ja tarkkaili hetken aikaa Karhunkaatajaksi itseään kutsunutta urosta. Lumimyrskyn takia uroksesta ei tosin nähnyt mitään yksityiskohtia ja navakka tuuli häiritsi uroksen ominaishajun haistamista, mutta jotain Savu sentään haistoi: sen perusteella uros ei kuulunut kummankaan laumaan, mikä oli huojentavaa. Karhunkaataja oli Savua selkeästi suurikokoisempi ja olisi halutessaan voinut päättää nartun päivät nopeasti ja helposti, mikäli olisi kokenut hänen uhkaavan lauman rajoja.
Ei toisaalta voinut olla täysin varma, etteikö Karhunkaataja päättäisi tappaa hänet, vaikka olisikin laumaton. Ainakin toistaiseksi uros kuitenkin vaikutti rauhalliselta eikä suinkaan aggressiiviselta.

"Olen Savu", narttu vastasi eikä viitsinyt edes tervehtiä sen enempää. Hän piti tiettyä etäisyyttä muihin susiin, joskin kohteli laumattomia ehkä hieman paremmin, ja käyttäytyi usein välinpitämättömästi. Nytkin häntä oikeastaan kiinnosti Karhunkaataja erityisesti sen takia, että hän ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut tästä uroksesta mitään - ja oli vaikea kuvitella, että tuon kokoisen suden voisi jättää huomioimatta. Paikoillaan lumimyräkässä seisominen sai nartun palelemaan, sillä hän ei omistanut kovin kummoista talviturkkia ja taivaalta lensi tuulen mukana enemmän lunta turkkiin. Savu oli märkä ja paleli, joten hän olisi mieluusti hakeutunut parempaan suojaan kuin vain seisonut siinä juttelemassa.

Melkein häikäilemättömästi Savu katsoi toista hetken aikaa silmiin niin hyvin kuin myräkältä näki ja nuolaisi huuliaan. Järkevämpi susi olisi kenties hieman näyttänyt alistuvan tällaisen korston edessä, mutta Savu näytti saavan vain lisää itsevarmuutta Karhunkaatajan vaikuttaessa rauhalliselta ja jopa ystävälliseltä häntä kohtaan.
"Taidat olla laumaton?" Savu vielä tarkasti nopeasti. Hän ei halunnut turhia kahnauksia kahden suuremman lauman kanssa, sillä narttu piti nykyisestä tilanteesta: hän ei välittänyt heistä ja he eivät välittäneet hänestä.
Kysymyksen jälkeen Savu käänsi katseensa pois, muttei suinkaan siksi, että olisi pelännyt Karhunkaatajan hermostuvan. Uros ei vaikuttanut sellaiselta yksilöltä, joka menettäisi hermonsa helposti ja kävisi sumeilematta kimppuun. Pikemminkin Savu yritti etsiä epätoivoisesti jonkinlaista suojaa tältä tuulelta ja lumisateelta, joka ei näyttänyt minkäänlaisia loppumisen merkkejä.

Kaataja tarkkaili toista, korvat taaksepäin vietyinä, häntä rauhallisesti puolelta toiselle heiluen. Uros ilmensi yhä edelleen ystävällisyyttä, rauhallisuutta, sillä kyllä hukka tiedosti oman kokonsa eikä vieläkään halunnut Savun katoavan savuna ilmaan. Karhunkaataja käänsi hetkeksi korvansa eteenpäin, kuullakseen paremmin toisen puheen. Uros painoi nimen mieleensä, yhdistäen Savun - tällä hetkellä erittäin heikkona tuntuvan - ominaishajun tuohon nimeen. Nyt Kaataja oletettavasti tunnistaisi toisen joskus myöhemmin - tai sitten ei. Tämä lumisade todellakin häiritsi urosta, häiritsi suden normaalia käytöstä. Savu katsoi Kaatajaa silmiin, ja niinpä uros vastasi rävähtämättä nartun tuijotukseen, sillä ilmeisesti Savu ei ollut sellainen hukka, joka ryntäsi pakoon jos joku pahasti mulkaisi. Joten nartun katsoessa Karhunkaatajan harmaanvihreisiin silmiin, vastasi uros katseeseen, vaan ilmentäen yhä kehollaan ystävällisyyttä, rauhallisuutta. Hetkessä tuo katselu oli ohi, ja myös Kaataja käänsi katseensä, tarkkaillen hetken verran ympäristöään, etsien jotakin joka tarjoaisi suojaa tältä lumisateelta. Vaikka uroksen tuuhea turkki pitikin pahimman koleuden ulkopuolella, hiipi tämä tuuli viiltävänä silti syvälle tumman turkin kätköihin.

Tumma uros käänsi päätään, ja näki hetken verran jotakin tummaa muutaman kymmenen metrin päässä. Vaan liki saman tien uusi tuulenpuuska nostatti maasta lunta, ja pyöritti sitä, peittäen jälleen näkyvyyden, pienentäen sen vain muutamaan metriin. Kaataja käänsi päänsä, katsoen jälleen Savua kohti.
"Tämä on vain aavistus, mutta tuolla saattaisi olla jokin kiven lohkare, jonka taakse pääsisi suojaan."
Uros sanoi matalalla äänellään, katsoen ensin Savua, sitten suuntaa, jossa oletti lohkareen olevan. Odottelematta lähti suuri uros tallustamaan halki lumihangen kohti lohkarettaan. Kaataja toivoi Savun seuraavan, vaikkei siihen kovin uskonutkaan. Yhtä hyvin Savu voisi kääntyä ympäri ja palata takaisin omaan kotipesäänsä. Ajatus siitä synnytti jälleen yksinäisyyden aallon uroksen sisällä - muilla oli paikka, pesä, jota kutsua siksi omaksi, kodiksi. Vaan vastasaapuneella Kaatajalla ei ollut, ei ennen kuin uros sellaisen jaksaisi etsiä - jos sellaista muka missään vaiheessa kaipaisi. Uros asteli sen muutaman kymmenen metrin matkan, ja ilokseen huomasi, että siellä oli suurikokoinen kivenlohkare. Hukka kiersi kiven ympärillä, löytäen lopulta kohdan, johon ei tuullut liki ollenkaan. Karhunkaataja kääntyi katsomaan, oliko Savu seurannut. Narttuhan olisi voinut kääntyä vastakkaiseen suuntaan, sen sijaan että olisi seurannut hitaasti askeltavaa Karhunkaatajaa. Niinpä uros nyt odotti, hivenen epävarmana, mikä näkyikin ruumiista selkeästi. Keho puhui omaa kieltään uroksen olotilasta.

// Lyhyempi kuin aiemmat. Ajatus katkeili muutamaankin otteeseen. //

[ Pöh. Hyvän mittaisia nämä ovat koko ajan olleet - niin myös tuo äskeinen. :) ]

Tuntui jostain syystä melko vastenmieliseltä ajatella, että Savu turvautuisi nyt Karhunkaatajaan jopa niin mitättömässä asiassa kuin seuraamalla urosta suojaan tältä myrskyltä. Hetken aikaa narttu seisoi ja katseli, kuinka suuri uros asteli hitaasti tuulta vasten ja Savu punnitsi eri vaihtoehtoja. Hän voisi seurata Karhunkaatajaa, päästä todennäköisesti suojaan ja odotella myrskyn laantumista. Vähemmän mielekkäät vaihtoehdot eivät vetäneet Savua puoleensa: hän ei haluaisi jäädä tähän ja paleltua, eikä myöskään halunnut lähteä vaeltamaan sokkona alueella ja toivoa, että löytäisii suojan jostain tai jopa osuisi sattumalta pesäkololleen. Tämä myräkkä oli sekoittanut nartun suuntavaiston pahasti ja hän saattoi harhailla jo lähellä laumojen rajoja, joten turhia riskejä olisi turha ottaa. Kaikista helpointa olisi seurata Kaatajaa.

Nopeasti Savu lähti tarpomaan hangessa uroksen perään, ennen kuin hän ehtisi kokonaan kadota lumen suojiin. Käveleminen tuotti kuitenkin nartulle suurempia vaikeuksia, sillä hänellä oli huomattavasti lyhyemmät raajat Karhunkaatajaan verrattuna ja melkein säälittävän näköisenä Savu puski tuulta vasten korvat luimussa ja pää alhaalla. Hän näki edelleen uroksen tumman hahmon edessään ja lopulta uroksen vieressä suuremman tumman möykyn, joka ilmeisesti oli todellakin kivilohkare. Pieni lämmin aalto pyyhkäisi Savun yli, Kaataja oli todella löytänyt jonkinmoisen suojan.
"Olit oikeassa", Savu totesi neutraalisti urokselle hänen viimein päästyä suojaan. Narttu ei kokenut tarpeelliseksi kiittää siitä, että Karhunkaataja oli ilmoittanut kivestä myös hänelle, vaan sen enempiä sanomatta Savu puisteli lunta turkistaan ja istui mahdollisimman tuulettomalle paikalle. Hän nuolaisi pari kertaa huuliaan, korjasi vielä hieman asentoaan ja kietoi häntänsä paremmin etutassujen suojaksi. Siitä kaikesta huolimatta Savu tunsi vielä palelevansa hieman.

"Et vastannut aikaisempaan kysymykseeni", narttu koki aiheelliseksi huomauttaa. Hän halusi tietää Karhunkaatajasta enemmän, vaikka Savun luotaantyöntävä asenne tuskin kieli aivan sellaisesta.
"Kysyin, oletko laumaton", hän toisti. Saattoihan olla, että uros ei ollut kuullut kysymystä tuulen ujelluksen yli, mikä oli hyvin todennäköisesti. Tai sitten hän ei halunnut levitellä itsestään juurikaan tietoja tuntemattomille susille, mikä oli myös ymmärrettävää.

Ilokseen suurikokoinen uros huomasi nartun seuranneen Kaatajaa lohkareen tarjoamaan suojaan. Uros istahti maahan, kääntäen tuuhean häntänsä etutassujensa peitoksi - kuten huomasi myös Savun tehneen. Kaatajalla ei ollut varsinaisesti kylmä, vaan ei tuo sitä tunnetta halunnutkaan, joten oli istahtanut näin, hännän lämmittäessä myös etutassuja. Viisivuotias hukka katseli narttua, korvat yhäkin taaksepäin osoittaen, vieläkin kielien ystävällisyydestä sekä rauhallisuudesta. Karhunkaatajan vihertävän harmaat silmät eivät tuijottaneet suoraan Savua silmiin, vaan tutkailivat narttua tässä suojaisassa paikassa. Nyt, kun lumi ei enää täyttänyt silmiä, eikä huonontanut näkyvyyttä lohkareen takana, saattoi uros katsella Savua tarkemminkin. Pian suurikokoinen, lihaksikas ja massiivinen, uros käänsi huomionsa Savun sanoihin.
"Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut jättää vastaamatta."
Uros sanoi matalalla äänellään, pahoitellen. Korvat taittuivat taaemmas kuin alistuen narttua. Vaan hetkessä korvien asento muuttui alistuvasta epäluuloiseen. Ja siitä jälleen ystävälliseen. Kaataja mietti hetken mitä sanoisi, pysyisikö totuudessa vai selittäisikö jotakin omaansa. Lopulta totuuden puolesta puhuva ääni voitti, ja uros aukaisi suunsa.
"Kyllä, olen laumaton. Kuten uskoakseni olet sinäkin?"
Kaataja vastasi täysin todenmukaisesti Savun kysymykseen, lisäten kumminkin oman kysymyksensä lausahduksen perään. Uros uskoi vakaasti toisen olevan laumaton, vaan halusi silti varmistuksen. Hetken uros mietti, kysyisikö laumoista, joita täällä liikkui, vai olisiko hiljaa. Toisaalta tässä saattoi olla toistumaton mahdollisuus selvittää laumoista, toisaalta uros taas mietti, kaipaisiko lopultakaan sitä ankaraa kuria, hierarkiaa ja jatkuvaa matelua alfan edessä. Hetken mietittyään Kaataja tuli siihen tulokseen, että pitäisi ajatuksensa ominaan, ei sanoisi mitään laumoista. Tällä hetkellä kun hukka nautti olostaan - edes yksinäisyys ei painanut tuota, sillä Savu oli paikalla. Laumassa olisi helpompaa, turvallisempaa selvitä talvesta hyvissä voimin, mutta toisaalta laumassa oli myös kova kuri, ja epäilemättä suuri uros olisi lauman alimmaisena monen viikon ajan. Kaikkien nokittavana. Kaikille alistuvana. Ei, kyllä laumattoman elämä olisi parempaa.
"Olet tainnut oleskella täällä kauankin?"
Karhunkaataja kysyi, vain jotakin kysyäkseen. Kenties uros voisi tiedustella läheisten laumojen käytännöistä - suhtautuiko jompi kumpi lievemmin rajarikkoihin, vai olivatko molemmat saman tien koko lauman voimin kimpussa, kun astuisi askeleen verran harhaan. Vaan lopulta Kaataja piti jälleen suunsa ummessa, ainakin sen hetken, että saisi vastauksen Savulta. Jos saisi.

// Lyhenee vain. (; //

Pieni hymähdys karkasi Savulta. Hän ei välittänyt sellaisista kohteliaisuuksista, joita Kaataja käytti. Savu ei oikeastaan ollut kovin kohtelias vieraita kohtaan, harvoja ystäviään hän kyllä kohteli ystävällisesti. Turha kohteliaisuus vieraita kohtaan ei vain ollut Savun mielestä tärkeää, ellei kyseessä ollut erikoistapaus - eikä Savu tiennyt, miksi hän olisi ollut erikoistapaus.
Ilmeisesti yksin eläminen oli saanut Savusta aikaan oikean erakon.

"Kyllä, olen laumaton", Savu vastasi Kaatajalle. Hänkin mittaili toista katseellaan ja pani merkille, että uros oli todellakin harvinaisen kookas. Hän ei ollut varma, oliko koskaan tavannut aikaisemmin niin massiivista sutta, vaikka Savu olikin nähnyt useita susia elämänsä aikana. Sellainen ulkonäkö yhdistettynä kohteliaisuuksiin tuntui Savusta oudolta, jopa hullunkuriselta. Ehkä juuri siksi Savu huomasi viihtyvänsä Kaatajan seurassa paremmin kuin muiden tuntemattomien kanssa yleensä.
"Kai niin voi sanoa", hän vastasi hieman kierrellen. Navakka tuuli nostatti lähellä puuterilunta ilmaan ja hetken aikaa Savu unohtui katsomaan sitä. Hän paleli ja kaipasi lämpimään pesäänsä takaisin, mutta samalla narttu tiesi, että sillä hetkellä kiven suojassa oli paras paikka.
Pian Savu tarkensi vastaustaan Kaatajalle: "Olen nähnyt yhden talven täällä laumattomana, mutta se oli muistaakseni tätä helpompi." Savu vaikutti hiukan huvittuneelta sanoessaan sen, vaikka ei tilanteessa sinänsä mitään hauskaa ollut. Talvet olivat aina vaikeita ja yksin eläjä sai joka päivä taistella hengestään.

"Sinä taas taidat olla uudempi täällä?" Savu kysäisi. "En ainakaan muista kuulleeni sinusta ikinä. Luulisi, että suurikokoinen uros kiertelemässä näillä alueilla herättäisi jonkinlaista huomiota", hän jatkoi. Ovela ja Viima ottaisivat todennäköisesti Karhunkaatajan uhkana. Riippui tietenkin uroksen aikeista täällä ja siitä, mitä se haki: omaa laumaa, jota johtaa vai vain rauhallista elämää? Savua ei kiinnostanut lauman johtaminen, sillä siinä oli liikaa vastuuta. Todennäköisesti lauma olisi ajautunut kaaokseen varsin pian, ellei hänellä olisi ollut osaava beta apunaan hoitamassa suurimman osan töistä.

Karhunkaataja katseli ympärillä kieppuvaa puuterilunta, samalla kun kuunteli Savua. Tuulen ujellus kuului vaimeana äänenä taustalla, samalla kun uros tarkkaili ympäristöä, välillä Savua katsellen, välillä vain katseen vaeltaessa lumen muodostamissa kuvioissa. Massiivinen hukka hymähti susinartun sanoille suurikokoisesta hukasta, jonka oletettavasti olisi huomattu. Vaan hymähdys ei ollut pahan sävyinen, eikä Kaataja muutoinkaan ilmentänyt kehollaan tai sanoillaan loukkaantuneensa toisen sanoista.
"Saavuin vasta, vaeltelin vuoristossa, kunnes löysin solan, ja saavuin tänne. Jotenkin on kokoajan tuntunut siltä, että olen kulkenut kahden lauman alueiden rajoilla. Olenkohan oikeassa, jos oletan täällä olevan kaksi laumaa?"
Kaataja puheli, yllättävän pitkästi jopa. Vaan loppuun uros heitti ovelasti kysymyksen, samalla kun käänsi keskustelun aiheeseen, joka kiehtoi hukkaa. Nimittäin Karhunkaataja halusi - kenties viisaasti - saada tietoonsa jotakin näistä laumoista, jotta omaisi paremmat mahdollisuudet selvitä. Laumojen alfat, kenties jopa betatkin saattaisivat olettaa Kaatajan olevan uhka lauman hyvinvoinnille. Vaan näin ei uroksen itsensä mielestä ollut, sillä miksi ihmeessä Kaataja olisi omaa laumaa tavoitellut, vasta vapauduttuaan johtamisen taakasta - tai muiden nöyristelemisen ja nuoleskelun taakasta. Ei, uros oli tyytyväinen elämäänsä tälläisenä - kiertävänä laumattomana. Olkoonkin että laumattomuus tarkoitti huonompia selviytymismahdollisuuksia, vähemmän saalista ja suuremmat riskit loukkaantua. Vaan mikään näistä syistä ei kääntänyt Karhunkaatajan mieltä. Savukin oli selvinnyt talvesta laumattomana, joten kyllä Kaatajallakin olisi mahdollisuuksia. Jos tuo onnistuisi välttelemään laakson kahta suurta laumaa. Selväähän se oli, ettei lauman kanssa kannattanut alkaa tapella, sillä vaikka voisi yhden jäsenen voittaa, lopulta koko lauma olisi niskassa, ja se olisi Kaatajan maallisen taivalluksen loppu.
Uros katsoi Savua, miettien samalla. Kahden lauman hajun uros oli tuntenut laaksossa jatkuvasti, milloin kumman lauman haju vahvempana. Laumojen koista, kokoeroista, yms. ei Kaatajalla ollut varmaa selvyyttä, sillä hyvin kaukana oli uros pysynyt - kenties viisautta osoittaen - laumojen reviirien keskustoista.
Hukan vihertävän harmaat silmät kiinnittyivät tummaturkkiseen Savuun, uteliaina, odottavina. Ei, Kaataja ei pystynyt salaamaan uteliaisuuttaan laumoja kohtaan, sillä loppujen lopuksi muutamat tiedonjyvät voisivat koitua hengen pelastukseksi. Uros odotti, katsellen Savua ystävällisenä, uteliaana.

// Töksö loppu tuli roolille, mutta netti sammahtaapi nyt. Käsky kävi korkeammalta taholta, joten... c(: //

Savu katsoi Karhunkaatajaa hetken aikaa huvittuneen näköisenä. Äsken jopa töykeältä ja sulkeutuneelta vaikuttava laumaton vaikutti nyt uteliaammalta ja samalla halukkaammalta kertomaan alueesta sen, mitä itsekin tiesi. Vaikka Savu ei vielä osannutkaan luottaa Kaatajaan eikä pitänyt tätä tavallista kiertolaista kummoisempana, tiesi hän kuitenkin, että uuden tulokkaan mielessä pyöri varmasti monia kysymyksiä vailla vastauksia.
"Olet oikeassa", narttu vastasi saman tien. Hän ei ollut itse kovin hyvin perillä laumoista, vaikka toki tiesi perusasiat niistä ja tunnisti joitakin laumalaisia hajujen perusteella. Hän ei kokenut kovin tarpeelliseksi tietää laumoista aivan kaikkea, sillä pääasia Savulle oli, että hän sai väisteltyä laumojen rajoja sen verran, että pysyi hengissä. Syksyllä pieni koukkaus laumojen rajojen sisällä karibujen perässä saattoi tosin olla aiheellista nartun omasta mielestä, vaikka pahimmassa tapauksessa sekin oli omalla hengellä typerästi leikkimistä.

"Toista laumaa johtaa suurikokoinen ja vanha uros Ovela, ja toista sysimusta ja edellistä nuorempi narttu Viima", Savu aloitti ja mietti, kuinka hän vois kiteyttää tietämänsä asiat mahdollisemman lyhyiksi lauseiksi ja vieläpä niin, että Kaatajan olisi helppo muistaa ne asiat. Jos hän kerran kertoi toiselle laumoista, halusi hän tehdä sen niin hyvin, että hänen edessään istuva uros muistaisi ne asiat vielä huomennakin.
"Ovelan betana on valkoinen uros Usva ja Viimalla beta taas on Katala. Kummallakaan alfalla ei ainakaan tietääkseni ole alfaparia, vaan he johtavat laumoja yhdessä betojensa kanssa", narttu kertoili ja mietti, mitä muuta hän vielä varmasti tiesi laumoista. Alueella liikkuvia huhuja tuskin olisi kovin kannattavaa kertoa, sillä loppujen lopuksi Savu ei tiennyt, kuinka tosia ne olivat. Varsin pian hän kuitenkin muisti vielä yhden asian: "Niin ja kooltaan laumat taitavat olla suunnilleen saman kokoisia ja yhtä voimakkaitakin. Itse asiassa molemmat laumat ovat viime aikoina kasvaneet sen verran nopeasti, että meillä laumattomilla voi olla pian ahtaat paikat täällä heidän vallatessa lisää alueita ei-kenenkään-maalta.."

Savusta näki selkeästi, että hän ei pitänyt ajatuksesta yhtään. Hän suhtautui hivenen karsaasti kumpaankin laumaan eikä olisi mielellään liittynyt kumpaakaan, vaikka mitään henkilökohtaista taustalla ei ollutkaan. Hän oli elänyt kahdessa laumassa aikaisemmin, saanut siitä tarpeekseen ja vaeltanut tänne saadakseen elää rauhassa ja oman elämänsä herrana kunnes kuolema koittaisi. Hän ei todellakaan halunnut viettää viimeisiä kuukausiaan väistelemällä koko ajan läheneviä laumojen rajoja ja elää loppuelämänsä olkapään yli kuikuillen ja miettien, kuka häntä tällä kertaa seurasi ja oliko äskeinen rasahdus vain viattoman saaliseläimen aikaansaama. Savu oli liian ylpeä, jotta olisi voinut elää koko elämänsä täristen pelosta.
Ennen seuraavaa lausettaan Savu vielä loi varsin myrkyllisen katseen jonnekin Ovelan lauman rajoille päin. Narttu luimisti korviaan ja siristi silmiään, ennen kuin jälleen käänsi katseensa Karhunkaatajaan päin ja näytti rentoutuvan hieman.
"Onko sinulla jokin erikoinen syy olla kiinnostunut näistä laumoista?" Savu kysäisi hieman ovelan näköisesti. Häntä ei varsinaisesti kiinnostanut, vaikka Karhunkaataja olisi suunnitellut jommankumman lauman valloittamista, kunhan asia ei vain koskisi mitenkään häntä tai ei-kenenkään-maata. Tämän alueen oli parempi vain pysyä puolueettomana maaperänä.

Uros kuunteli Savun sanoja tarkasti, painaen jokaisen nartulta kuulemansa asian muistiinsa. Tulevaisuudessa tiedot laumoista saattaisivat pelastaa uroksen hengen, joten nyt ei ollut varaa olla huolimaton. Kaataja painoi kuulemansa asiat syvälle muistiinsa, varmana että muistaisi ne vielä huomenna. Ja ylihuomenna. Tumma uros katsoi ympäristöä mietteliäänä. Laumat alkoivat siis painamaan päälle, viemään tilaa laumattomilta. Yhteenotoilta tuskin vältyttäisiin, varsinkaan silloin, kun ruoka oli vähissä, ja lauma joutui lähtemään saalistusretkille rajojensa ulkopuolelle. Tuskin yksikään laumalainen välittäisi Kaatajasta juuri silloin - sen sijaan alfat saattaisivat välittää saman tien, kun saisivat tiedon suurikokoisesta uroksesta. Ja siitä ajatuksesta Kaataja ei pitänyt. Mieluiten uros elelisi rauhallista elämää ilman omaa laumaa. Vaan sellainen elämä tuskin kohtalolla olisi Karhunkaatajalle tarjota.
Savun kysymys uroksen kiinnostuksesta laumoihin sai hukkasen hetkeksi miettimään. Yhäkö kannattaisi jatkaa totuuden puhumista, vai olisiko nyt aika avata valheiden verkosto, ja aloittaa sen punominen? Ei, totuudessa uros päätti jälleen pysyä.
"Ei syy mitenkään erikoinen ole. Hengissä pysyminen kun voi joskus riippua tälläisistä tiedoista. Parempi kysyä ja tietää, kuin kävellä tietämättömänä väärään paikkaan, väärään aikaan."
Uros sanoi matalalla, syvältä kohoavalla äänellään. Uteliaisuus laumoja kohtaan oli jo hiipunut, Kaatajan saatua tietoonsa tarpeaksi asioita. Laumojen reviiritaistelu vaikutti mielenkiintoiselta - ja karmealta. Jos tämä alue supistuisi, pienenisi reilusti, elämä muuttuisi hankalaksi, sillä yhteenotot laumojen kanssa tulisivat osaksi arkipäivää. Uros mietti hetken, ennen kuin päätti kysyä Savulta vielä yhtä asiaa.
"Onko täällä paljonkin laumattomia?"
Matala ääni kohosi jälleen syvältä Karhunkaatajan sisältä, tuon kysyessä viimeisen kysymyksensä, ainakin tältä erää. Uroksen kehonkieli viestitti edelleen sitä samaa, mitä ennenkin, ystävällisyyttä, rauhallisuutta. Karhunkaataja ei hyökkäisi helpolla kimppuun, jos ollenkaan. Ja vaikka moni toisin kuvitteli, tältä suurelta urokselta puuttui liki kokonaan voitontahto ja kunnianhimo. Uros ei koskaan tavoittelisi korkeaa asemaa laumassa, vaikka suuren kokonsa avulla voisi sinne helpollakin päästä. Kaataja ei ollut johtajatyyppiä, ei halunnut vastuulleen kokonaista laumaa. Ei, mielummin hukka eleli rauhallista elämää yksin ja erakkona, vaikka sitten joutuikin miettimään jatkuvasti, saisiko sinä päivänä ruokaa tai joutuisiko tappeluun lauman kanssa.

Uros käänsi vihertävän harmaat silmänsä lumipyryyn, tarkkaillen hetken lumen kieppumista. Lopulta Kaatajan katse pyyhki ympäröivän alueen, palaten jälleen tuon juttukumppaniin, Savuun. Tumma narttu ei kiinnittänyt Kaatajan mielestä mitenkään erityisemmin huomiota, mikä oli hyvä. Tumma uros sen sijaan kiinnitti huomiota aina ja ikuisesti, suuren kokonsa takia. Välistä Kaataja kirosi kokoaan, piti sitä haittana - mutta välillä oli siitä hyötyäkin. Vaan tällä hetkellä uros olisi mielummin ollut pienempi, huomaamattomampi. Uros mietti saamiaan tietoja, yritti arvella alfojen tapoja. Ovela olisi itsekin suurikokoinen, niinhän Savu oli kertonut, ja kaiken lisäksi vanhakin. Ovela voisi olla kahdesta alfasta se viisaampi joka ei pitäisi Karhunkaatajaa uhkana. Tai sitten saattaisi olla toisin päin, mikäli Viiman asema tuon lauman johdossa olisi varmempi. Eihän Karhunkaataja voinut asiasta mitään tietää, kun ei koskaan ollut tavannut alfoja. Uros vain arveli, sillä loppupelissä tuollainen arvio - jos se osuisi oikein - voisi taata hengen säilymisen, vaikka olisikin astunut kolme askelta lauman rajojen sisäpuolelle. Väärä arvio olisi väistämättä kuolemaan johtava, tai niin uros ainakin uskoi. Ajatuksensa tuo kumminkin keräsi kasaan, katsellen jälleen Savua vihretävän harmailla silmillään.

"No", Savu aloitti hieman epämääräisesti vastatakseen Kaatajan kysymykseen laumattomien lukumäärästä. Savu ei liiemmin törmäillyt näillä alueilla muihin susiin, tai jos törmäili, niin sanojen vaihto tuntui jäävän lyhyeksi ja yleensä toinen osapuolista poistui sangen nopeasti pois paikalta. Kenties Savu itsekin olisi heidän äsken törmätessään jatkanut vain matkaansa pois, ellei tuo kirottu lumimyrsky viuhtoisi alueella estäen näkyvyyden melkein kokonaan. Hän ei tuntenut olevansa kovin sosiaalinen susi eikä siksi luonut juurikaan ystävyyssuhteita, mikä taas johti siihen, että hän ei tiennyt laumattomien tarkkaa lukumäärää.
"Kuka meitä laumattomia laskisi?" narttu hymähti lopulta. "Olen tavannut muutamia laumattomia ja eräs meistä kuulemma suunnittelee oman lauman perustamista, mutta ei heihin kovin usein törmää. Yleensä saa kulkea yksin", Savu selitti eikä vaikuttanut olevansa ollenkaan pahoillaan. Hän vain piti siitä, ettei jatkuvasti ja joka päivä törmännyt susiin, vaikka silloin tällöin seura tekikin hyvää ja piristi arkea. Kuten esimerkiksi Turren tapaaminen silloin aikaisemmin, sillä siitä uroksesta Savu oli pitänyt enemmän kuin tavallisista vieraista susista välitti.
"Useimmat tänne tulevat sudet liittyvät laumaan joko vahingossa tai tarkoituksella hortoillessaan täällä, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Laumattoman osa ei ole helppo, mutta laumassa kaiken saa melkein valmiina eteen." Vaikka Savu oli narttu, näytti hän ruumiinrakenteeltaan enemmän urokselta: hän oli maskuliininen ja useimpiin susiin verrattuna suhteellisen kookkaasta päästä, vaikka Kaatajan rinnalla hän jäikin selkeästi toiseksi. Hänen fyysinen kuntonsa oli hyvä, sillä yksin liikkuessa joutui tekemään enemmän töitä - ainakin Savun mielestä - kuin laumassa makoillessa ja jollain tapaa hän oli ylpeä ollessaan laumaton. Hän ei tarvinnut muiden apuja, vaan pärjäsi tässä elämässä ilman muiden holhoamista.

Jälleen kylmempi ja vahvempi tuulenpuuska nostatti lunta ilmaan lähistöllä ja Savu huomasi palelevansa enemmän. Hän nousi siirtyäkseen lähemmäs kiveä ja painautui siihen, vaikka kivi olikin kylmä ja osittain jopa lumessa. Sillä tavoin hän kuitenkin pääsi hieman paremmin suojaan tuulelta. Kietossaan häntäänsä paremmin tassujensa suojaksi, Savu mutisi ärtyneenä: "Milloin tämä myräkkä oikein loppuu.." Narttu mutisi sen kuitenkin sen verran hiljaa, että asia saattoi mennä täysin Karhunkaatajan korvien ohi eikä uros olisi menettänyt mitään.
Hiljaisena sutena Savu sulki suunsa vastattuaan Kaatajan kysymyksiin ja sulki hetkeksi silmänsä. Pian hän kuitenkin avasi ne ja katseli valkoista ympäristöä, hahmottamatta siitä kunnolla mitään. Korvat laskeutuivat enemmän luimuun niskaan ja ryhti huononi hieman nartun ikäänkuin yrittäessä piiloutua tuulelta. Hän vilkaisi ohimennen Karhunkaatajaa ja kirosi mielessään sitä, että omisti niin onnettoman talviturkin. Kesäisin musta turkki oli parhaimmillaan ohuena, mutta edes talvella se ei juuri paksuuntunut.

Uros kuunteli Savun sanat jälleen vaitonaisena, painaen mieleensä eritoten omaa laumaa suunnittelevan suden. Kevään saapuessa täällä saattaisi olla jo kolme laumaa, jolloin laumattomien elintila pienenisi erittäin paljon - kenties ratkaisevan paljon. Kaataja painoi asian visusti mieleensä, samaan loukkoon kuin minne tallensi myös tiedon laumoista. Karhunkaataja kuunteli Savun selitystä siitä, miksi tai miten useimmat sudet tulivat laumaan liittyneiksi, ja uros päätti pitää varansa. Ei kannattaisi hortoilla laumojen rajoilla, ei missään tapauksessa. Vaarana kun olisi lauman hyökkäys, tuon puollustaessa reviiriään, tai sitten alfan puolittain laumaan pakottaminen. Kyllähän suuresta uroksesta saattaisi olla apua laumassa, mikäli hukka vain haluaisi auttaa. Vaan ehkä vapaus sopi suurelle hukalle paremmin. Eipähän tarvinnut nöyristellä kaikkien edessä.
"Näinhän asia on."
Uros sanoi Savulle matalalla äänellään, toisen todetessa lauman antavan kaiken valmiina. Kaataja oli itse hyvä esimerkki siitä, miten yksin eläjänä pysyi paremmassa kunnossa - ja kaikesta päätellen, niin oli Savukin. Uros oli elänyt laumassa, vaan oli aina ollut jotenkin erakko senkin keskellä. Ja muutoinkin hukka oli aina tehnyt kaiken mielummin itse, kuin laittanut jonkun muun alempiarvoisen hoitamaan sen asian. Kenties uros oli sittenkin jotain hyödyllistä elämältä oppinut.

Uros katseli lumimyräkkää, ja huomasi silmäkulmastaan Savun liikkuvan lähemmäs lohkaretta, lämpimämpään kohtaan. Toisin kuin Savulla, Kaatajalla ei ollut kylmä, kiitos tuuhean turkin. Vaan kesällä.. No, silloin uros ei pitänyt turkistaan lähintään yhtä paljon, kuin tälläisissä lumimyräköissä. Kyllähän turkki oheni kesäksi, vaan ei läheskään tarpeaksi, ja monesti hukalla olikin tukalan lämmin turkkinsa alla. Tässä säässä tuuhea turkki kumminkin piti hyvin lämpimänä, ja se oli uroksen mieleen. Karhunkaataja kuuli kyllä Savun kommentin myrskyä koskien, vaan ei vastannut siihen mitään, sillä eihän tummaturkkinen uros mikään ennustaja ollut, joka saattoi sanoa milloin luonto päättäisi lumimyräkän riittävän. Toivottavasti pian, Kaataja toivoi. Vaikkei hukan ollut kylmä, ei tuo nauttinut säästä mitenkään erityisen paljon.
"Talvi on raskainta aikaa, täällä tuskin vilisee elämää silloin. Kesällä taitaa olla ruokaa enemmänkin tarjolla, eikö?"
Uros sanoi jopa möreäksi luokiteltavalla äänellään, vain sanoakseen jotakin tähän hiljaisuuteen, jota halkoivat vain tuulen ujellukset. Hukan katse lipui jälleen ympäristöön, vaan kun mitään erikoisempaa ei näkynyt, kääntyi katse jälleen Savuun. Vihertävän harmaat silmät tarkkailivat narttua ystävällisinä, uteliaisuus poispyyhkäistynä. Kaataja ei ollut mitenkään erityisen utelias luonnoltaan, joten Savu oli harvinaisesti nähnyt hukan uteliaana. Vaan nyt oli uteliaisuus kaukana, sillä uros oli tavitsemansa tiedot jo saanut avuliaaksi luokiteltavalta Savulta.

Kesästä puhuminen sai Savun jollain tapaa kaipaavaksi. Kenties hän piti syksystä tai keväästä enemmän, sillä ensimmäiset auringonsäikeet keväällä olivat upeita talven jälkeen ja syksyisin ilma oli jo hieman viilentynyt, mutta ei vielä liian kylmää ja ruokaa oli edelleen tarjolla. Kesällä elämä oli silti kaikista helpointa, sillä ruokaa riitti eikä tarvinnut tutista tällaisten myrskyjen armoilla. Kesällä tosin myös kahdella laumalla oli aikaa miettiä muutakin kuin vain hengissä pysymistä, joten ensi kesänä taitaisi olla tiedossa aluevaltausyrityksiä. Kyllähän Savu ymmärsi, että lauman kasvaessa tilaa tarvittiin enemmän, mutta enemmän hän kirveli ajatus siitä, että elinalue kutistuisi.
"Kaikki elämä taitaa vilistä maan alla talvisin", Savu vastasi kylmissään. Hän tarkoitti sillä paitsi erilaisia pieniä saaliseläimiä, niin myös tavallaan susia: lämmin kolo maan alla olisi kelvannut Savullekin juuri sillä hetkellä.
"Mutta odota kunhan talvi väistyy ja kesä tulee jälleen", hän jatkoi ja lämpö täytti Savun. Kesä oli loppujen lopuksi yksi syy siihen, miksi Savu jaksoi kituuttaa tämän talven täällä, eikä vain suosiolla yrittänyt pois ja etsinyt parempaa paikkaa. "Kesällä tämä paikka on oikea paratiisi."
No, kenties Savu hieman liioitteli, mutta siinä myrskyn silmässä ajatus lempeästä kesästä näkyi erittäin ruusunpunaisena. Vaikka elämä ei silloinkaan aina ollut huoletonta, oli se kuitenkin paljon helpompaa kuin talvella pienten eläinten jäystäminen paukkupakkasissa.

Hetken aikaa Savu oli jälleen hiljaa, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Kaatajaan. Nyt, kun uros oli kysellyt häneltä kaikenlaista, voisi hän saman tien ottaa tilanteesta hyödyn irti ja kysyä urokselta vuorostaan jotain. Tällaisessa lumimyräkässä ei kovin paljon muuta voinut tehdä kuin keskustella tai istua hiljaa ja odottaa sään selkiytymistä.
"Mistä tulet?" narttu kysyi suoraan mittailtuaan hetken aikaa Karhunkaatajaa katseellaan. Uros oli jo todennut tulleensa laaksoon vasta, mutta melkein poikkeuksetta sudet täällä olivat tulleet jostain muualta. Toki nykyiset sudet olivat saaneet täällä pentuja, mutta vanhemmat olivat yleensä vaeltaneet tänne erilaisten syiden ajamana ja lopulta päättäneet jäädä asumaan. Kuka tietää, kuinka paljon tämä paikka vielä susia vetäisi puoleensa.
Savun mielestä heitä ei tarvitsisi enää enempää tulla.

Kaataja katseli lumimyrskyä, joka taukoamatta pauhasi aukealla alueella edessäpäin. Vaan tässä oli sentään suojaisaa, kiitos lohkareen, joka piti luihin ja ytimiin asti viiltävän viiman kaukana. Uros kuunteli Savua, vilkaisten huvittuneena narttua tuon puhuessa paratiisista. Paratiisi... kuulostaa hyvältä, ja jos kerran ruokaa riittäisi, Kaataja varmasti tulisi pitämään kesästä. Tosin laumoista saattaisi olla enemmän haittaa silloin, tai sitten ei. Riippuu täysin siitä, millainen kesä olisi tulossa. Tosin kylmät pakkaset ja lumimyräkät voisivat enteillä lämmintä kesää. Uros käänsi vihertävän harmaiden silmiensä katseen Savuun, toisen kysyessä paikasta, josta Kaataja saapui.
"Tulen pohjoisesta, kauempaa, laakson ulkopuolelta. Kotiseuduillani oli kylmät talvet ja leudot kesät, siellä tämä turkki oli suurikin hyöty. Vaan tänne etelää kohti vaeltaessani olen huomannut, ettei tuuhea turkki välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehto."
Uros sanoi matalalla äänellään, puhuen huvittuneeseen sävyyn tuuheasta turkistaan. Kaataja oli kotoisin pohjoisesta, kylmemmiltä seuduilta, jossa sudet olivat karaistuneempia kylmää säätä ja lumimyrskyjä vastaan, kuin eteläisemmät serkkunsa. Vaan kaipa se on aivan tavallista, luonnon omaa kehityskulkua, sillä lumisessa maassa ei pärjäisi ilman kunnon turkkia, samoin kuin etelässä, kuumilla alueilla samainen turkki olisi ongelma.
Kaatajan ajatukset eivät oikein pysyneet kasassa, vaan ei se pahemmin urosta haitannut. Tässä lumimyrskyssä ei pahemmin muuta tekemistä ollut, kuin istuskella suojassa ja jutella, tai vaihtoehtoisesti lähteä myrskyn silmään. Turvallisin vaihtoehto ainakin Karhunkaatajan kannalta oli odotella myrskyn hiipumista, sillä muutoin vasta laaksoon saapunut hukka eksyisi varmasti luvattomille seuduille. Lumimyrskyssä kun hajujäljet helposti heikkenivät, jopa katosivat. Uros ei ottaisi riskiä eksymisestä lauman - kumman tahansa - maille, ellei olisi pakko. Muutoin tässä lohkareen tarjoamassa suojassa olisi aivan hyvä olla.

Uros odotti itseasiassa mielenkiinnolla kesää, sillä toisen puheet paratiisista saivat veden herahtamaan suuren suden kielelle. Olisihan se mukavaa, kun saisi ruokaa helpommin, vähemmällä vaivalla. Ei tarvitsisi tyytyä puoliksi jäätyneisiin raatoihin, joita oli hukka joskus joutunut pakon edessä syömään, kun muuta ei löytynyt, eikä tarvitsisi jäljittää saalista päivä tolkulla, ennen kuin saisi sen kiinni. Kesä olisi helppoa aikaa, silloin olisi helppo elää. Kesällä voisi kerätä myös voimavaroja talvea varten, jotta jaksaisi taas yhden pimeän ja kylmän talven yli. Kaataja pystyi kuvittelemaan tämän samaisen paikan kesällä - ruohon vihreänä, saaliseläimiä pullollaan. Kyllä, kesä olisi helppoa aikaa ruuan suhteen, vaikkei välttämättä sitä laumojen suhteen ollutkaan. Kunnon voimavaroilla voisi pärjätä, jos vain saisi tarpeeksi ruokaa jolla pysyisi hyvässä voinnissa, niin pakeneminen laumojakin onnistuisi. Kunhan elintila ei vain loppuisi.

Savu katsoi Karhunkaatajaa uroksen kertoessa, mistä hän oli tullut. Jotain sellaista uroksen turkista olisikin voinut päätellä, vaikka täälläkin talvi oli ajoittain ankara ja se koetteli susia parhaan taitonsa mukaan. Savu taas itse jaksoi aina kirota omaa, huonoa turkkiaan, vaikka kesällä se toki oli parempi vaihtoehto. Siitä huolimatta narttu olisi mieluummin valinnut paksun turkin sekä talviksi että kesiksi, sillä jatkuva paleleminen ei ollut mukava vaihtoehto.
Hiljaisuus lankesi kaksikon ylle jälleen - mikäli sitä nyt sellaiseksi saattoi kutsua, kun tuuli ujelsi ympärillä -, mutta se ei häirinnyt Savua ollenkaan. Hän kuului niihin susiin, jotka arvostivat hiljaisuutta ja osasivat olla toisen seurassa puhumatta koko aikaa jopa täysin tyhjänpäiväisiä asioita. Se, mitä mieltä Karhunkaataja oli tästä hiljaisuudesta, ei kiinnostanut Savua oikeastaan ollenkaan: jos uros koki tämän jotenkin kiusallisena, voisi hän sanoa jotain tai vaikka lähteä myrskyyn vaeltamaan ja etsimään puheliaampaa juttuseuraa. Jälkimmäistä narttu ei kyllä voinut urokselle suositella, se ei välttämättä olisi kovin kannattava valinta.

Lopulta Savun oli kuitenkin pakko myöntää, että tällä kertaa hiljaisuus ei ollut yhtä mukavaa kuin useimmiten. Nyt ei kuulunut lintujen iloista laulua, puron solinaa, kevyen tuulen kahinaa heinikossa.. Nyt kuului vain se ujeltava pakkastuuli, jota kuuntelemalla Savu tunsi palelevansa entistä enemmän. Nartusta tuntui, että mitä enemmän hän kuunteli, sitä kylmempi hänellä oli ja hän ei pitänyt siitä tunteesta ollenkaan.
Savu nousi seisomaan, ravisteli turkkiaan ja katsahti kaihoisasti lumisateeseen. Tähän hätään olisi kelvannut mikä tahansa tyhjä onkalo tai kolo, mihin susi olisi vaikka vain juuri ja juuri mahtunut. Kenties pitäisi kohta kaivaa mukava kolo lumeen ja odottaa, että pyry loppuisi.
Jonkin aikaa Savu tyytyi vain lämmittelemään lihaksiaan. Hän venytteli muutaman kerran, asteli paikallaan ja puisteli taas turkkiaan.
"Tunnetko sinä ikinä kylmää?" Savun oli lopulta pakko kysyä jopa hieman huvittuneen oloisena. Karhunkaatajalla ei näyttänyt olevan juuri minkäänlaisia ongelmia sään suhteen, toisin kuin Savulla itsellään.

Uros istuskeli rauhallisena paikallaan, katsellen lumisadetta. Savu venytteli lämpimikseen saman lohkareen suojissa, mutta uros ei suurempaa huomiota toimiin kiinnittänyt. Kaataja kääntyi Savun puoleen toisen esittäessä kysymyksensä. Hukka ei voinut itselleen mitään, vaan tuon kita aukesi, ja kieli roikkui suupielestä. Susimaista naurua, kyllä. Kaatajaa huvitti toisen kysymys aidosti. Lopulta uros lopetti "naurunsa" ja alkoi puhumaan, yhä huvittuneena.
"Täällä en ole vielä pahemmin tuntenut... Mitä nyt tuon pyryn keskellä hieman vilpoisaa oli, mutta nyt on lämmintä. Olen minä kyllä kotopuolessa, eräänä oikein ilkeän talvena kylmää tuntenut. Eikä se ollut yhtään mukavaa."
Uros sanoi huvittuneena, muistellessaan sitä-ilkeää-talvea. Pakkasrajat olivat paukahdelleet rikki, pakkasta oli ollut paljon, ja sen takia luntakin oli metreittäin. Saaliseläimiä löytyi aina välillä jäätyneinä, ja susien oli pakko pysyä jatkuvasti liikkeellä, edes ympyrää kävellä, jottei heille olisi käynyt samoin. Ei, kaiken kaikkiaan se talvi ei ollut ollenkaan susien mieleen.
"Mutta voit uskoa, että minulla on sitten kuuma kesällä. Jatkuvasti pitää käydä kastautumassa joessa tai järvessä, että jaksaa edes hieman juosta johonkin suuntaan."
Uros sanoi matalalla äänellään, huvittuneena. Kyllä paksu turkki oli ehkä siltikin parempi vaihtoehto, sillä mielummin kuuma kuin kylmä. Mikäli Kaataja olisi tuntenut Savun kauemmin, tuo olisi saattanut ehdottaa, että Savu voisi istua lähellä urosta, niin molemmilla olisi lämmin. Tai ainakin sillä osapuolella, jolla oli ollut sitä ennen kylmä. Vaan koska kaksikko oli vasta tavannut, ei uros mokomaa ehdottanut. Eihän sitä koskaan tiennyt, Savu voisi pahastua. Kuten varmasti pahastuisi, Kaataja kun sattui olemaan liki täysin ylpeydetön olento. Vaan sellainen saattoi ehdottaa jotakin noin ylpeyttä kolauttavaa muille. Kaataja kun ei itse ymmärtänyt, mikä siinä edes oli niin hirveää. Nyt hukka ei tosin sitä jaksanut pohtia, vaan katseli mielummin Savua tai lumisadetta.
Lumimyräkkä vain jatkui, yhtä voimakkaana kuin ennenkin. Kaataja ei laantumisen merkkejä lumisateesta löytänyt, ja kun mukaan laskettiin vielä tuuli joka kieppui ja nostatti lunta ilmaan, oli myrsky valmis. Tuossa säässä näkyvyys olisi surkea, sillä lunta olisi jatkuvasti edessä, ja joka suunnassa ympärillä. Välillä saattaisi nähdä jotain, mikäli lumi väistäisi, vaan muutoin ei liki mitään. Vaan nyt se ei haitannut Kaatajaa, sillä tuo oli suojassa tuulen purevalta pakkasviimalta, suojassa lohkareen takana. Ja kaiken lisäksi hukalla oli seuraakin, pitkästä aikaa.

Karhunkaatajan huvittunut olemus sai Savun heilauttamaan muutaman kerran häntäänsä iloisemman oloisena. Hän katsoi tarkkaan urosta tämän puhuessa, ja alkoi näyttää jo vilpittömästi uteliaammalta Karhunkaatajan sanojen suhteen. Olihan häntä aikaisemminkin kiinnostanut, mistä Kaataja oli tullut ja niin edelleen, mutta vaikka nyt uroksen sanat eivät juuri olleet tärkeitä, kuunteli Savu silti kiinnostuneelta. Toisaalta hän oli huomannut, että uroksen ystävänä olisi helpompaa olla kuin vihamiehenä - vaikka Karhunkaatajan ystävyys vierasta kohtaan vaikutti sellaiselta, että hänen oli vaikea saada vihamiehiä - ja hän vaikutti yllättävän mukavalta sudelta. Kylmyys nipisteli inhottavasti, mutta Savu huomasi silti mieluusti keskustelevansa Karhunkaatajan kanssa.
Vaikka ihan vain tyhjänpäiväisistä asioista.

"No, ainakin tämän myrskyn ajaksi vaihtaisin mielelläni paikkoja kanssasi", Savu totesi viitaten turkkiin. Hän ei lukeutunut sellaisiin valittajiin, jotka koko ajan kertoivat toisille, kuinka rajusti elämä kohteli ja kuinka huonosti nyt meni. Laumattomana hän oli tottunut siihen, että mitään ei saanut ilmaiseksi ja aina joutui kärsimään jonkin verran, mutta mielessään Savu silti kirosi niitä asioita usein. Ja hartaasti.
Hetken ajan Savu vielä seisoi paikoillaan, mutta lopulta asteli takaisin lähemmäs kiven luo, niin että oli melkein siinä kiinni. Hän pöyrähti muutaman kerran itsensä ympäri talloen puuterilunta jalkojensa alla ja laskeutui sitten kerälle tallomaansa alueelle. Kiven suojaisammallekin puolelle oli satanut sen verran paljon lunta jossain vaiheessa, että Savu tunsi olevansa melkein suojassa matalassa kolossaan. Sen lisäksi hän huomasi löytäneensä suhteellisen tuulettoman alueen kiven vierestä, joten pian Savu voisi sanoa kylmyyden ja vilun jääneen taakse hetkeksi. Siihen paikkaan olisi voinut vaikka nukahtaa rauhallisesti ja herätä toivon mukaan sitten, kun myrsky olisi ohi ja tie oikealle pesälle olisi selvä.
"Sinulla ei taida olla vielä minkäänlaista paikkaa täällä, minne mennä? Tarkoitan jonkinlaista luolaa tai koloa, jossa olla piilossa tällaisia säitä - vaikka sinua ne eivät liiemmin taida haitata", Savu tokaisi ihan vain puhuakseen jotain. Hän makasi kerällä maassa pihkanväristen silmien katse suunnattuna Karhunkaatajaan ja odotti, mitä uros vastaisi. Todennäköisesti Kaataja ei ollut vielä ehtinyt löytää sopivaa suojaa itselleen, mikäli oli alueelle vasta tullut. Ei pesäpaikan löytäminen ollut Savun mielessä ensimmäisenä silloin, kun hän oli tänne saapunut.

Uros katseli lumimyrskyä ajatuksissaan. Kuinka kauniisti jopa myrskyn kourissa nuo olemattoman hennot hiutaleet leijuivatkaan.. Niin kevyinä, hentoina, hienoina. Muodostaen erilaisia kuvioita, kuin erilaisia tansseja. Vaan hukan katse irtaantui tuosta valkoisten hiutaleiden esityksestä, kun Savu alkoi puhumaan. Uroksen kita aukeni jälleen, ja kieli roikkui suupielestä. Kaataja nauroi jälleen, ties kuinka monetta kertaa Savun tapaamisen aikana.
"Niin, ehkä nyt. Vaan kesällä kiroaisit tätä turkkia."
Uros lausahti vahvalla ja matalalla äänellään, huvittuneena selkeästi. Lausahduksen lopuksi susimainen nauru alkoi jälleen. Kaataja oli hyvällä tuulella, rento ja iloinen Savun seurassa. Narttu kun ei ottanut ongelmaa arvojärjestyksestä, itsekin kun laumaton oli. Eikä Kaatajan näin ollen tarvinnut jatkuvasti varoa liikkeitään ja sanojaan Savun seurassa.
Lumimyräkkä jatkui taustalla, tuuli ulvoi onkaloissa, puiden oksistoissa. Lumisade alkoi pikkuhiljaa laantumaan, vaan tuuli ei, mikä taas vaikutti siihen, että lunta oli liki yhtä paljon ilmassa, kuin aiemminkin. Tuuli kieputti lunta takaisin ilmaan, nostaen aina uutta maasta mukaansa. Myrskyt olivat sellaisia - ja mikä pahinta, ne saattoivat nousta hetkessä. Toisaalta ne saattoivat loppuakin hetkessä, sillä heti kun tuuli tyyntyisi, lumi laskeutuisi takaisin maahan, ja myrsky olisi ohi. Vaikka lumisade hiipuikin, tuuli ei, joten myrsky ei vielä päättyisi. Valitettavasti. Tai ehkei sittenkään valitettavasti, sillä Kaatajalla oli hyvä paikka olla, sillä hukka oli edes jonkinmoisessa tuulensuojassa. Ja uroksella oli vielä seuraakin, joten yksinäisyyskään ei painostanut Kaatajaa. Kaiken kaikkiaan, kaikki oli varsin hyvin, hyvässä kunnossa.
"Ei ole mitään paikkaa. En ole vielä löytänyt mitään sopivaa, vaikken kyllä ole erityisemmin eksynytkään. Mitä nyt joka yöksi etsinyt jonkun pienen suojan, jossa pystyi nukkumaan. Vaan ei tämä sää pahemmin haittaa, mutta mukavampi se tietenkin on, jos pääsee johonkin suojaisaan paikkaan yöksi."
Kaataja höpisi. Uros etsisi jonkin kolon tai luolan, oletettavammin luolan, jossa voisi viettää yönsä. Ja olisipahan aina edes yksi paikka, jonne voisi palata ja tietää olevansa turvassa. Luolia kun ei aivan joka paikasta löytynyt, niin Kaataja ei ollut edes vaivautunut vielä etsimään. Kolon kun pitäisi olla melko suuri, että jopa kömpelöksi luokiteltava massiivinen uros sinne mahtuisi. Luola olisi kaikin puolin parempi vaihtoehto Kaatajalle, sen hukka itsekin tiesi. Tähän asti oli uros kumminkin vaeltanut, viettänyt päivän tai pari samalla alueella, joten tuon olisi ollut turha etsiä pesää sieltä. Eihän Kaataja nyt kotiansa - tai pesäänsä, miten vain - halunnut aivan laumojen rajojen tuntumaan perustaa. Mielummin jonnekin vähän kauemmas, keskemmälle ei-kenenkään-maata. Olisipahan turvallisempaa, ja laumalaisten kohtaamisen mahdollisuus olisi minimissä.

Savu hymähti vielä rennosti Karhunkaatajan kommentille. Hän ei vastannut siihen mitään, mutta vaikutti alkua paljon rennommalta ja rauhallisemmalta maatessaan siinä paikoillaan ja katsoessaan Karhunkaatajaa. Kenties hän voisi joku päivä kutsua urosta jopa ystäväkseen, joita ei kovin monia mahtunut Savun elämään hänen välillä kieron luonteensa vuoksi. Vielä se piirre Savusta ei ollut paljastanut eikä toivottavasti edes paljastuisi urokselle.
Jälleen Savu käänsi katseensa takaisin maisemaan. Hän huokaisi pienesti ja laski hetkeksi päänsä hangelle katsellen maisemaa. Narttu huomasi ilokseen, että lumisade alkoi loppua, mutta tuuli sen sijaan ei näyttänyt laantumisen merkkejä. Sen loppumista Savu olisikin enemmän toivonut, sillä se tässä enemmän aiheutti kylmyyttä kuin puuterilumi.
Toisaalta, heti kun myrsky loppuisi, hänen ja Karhunkaatajan tiet kenties erkanisivat ja kuka tietää, tapaisivatko he toisiaan enää koskaan. Savu ei juurikaan surrut mahdollisen hyvän ystävän menettämistä, sillä vielä tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan laskenut kovin suurta arvoa Karhunkaatajalle. Olihan uros mukava ja ystävällinen, mutta he olivat vaihtaneet vasta muutamat sanat ja loppujen lopuksi ystävällisten sanojen takaa voisi paljastua kiero susi. Savulla ei ollut tapana luottaa vieraisiin heti liikaa.

Karhunkaatajan seuraavan kerran puhuessa Savu kohotti katseensa valkoisen lumen tasalta ja katsoi urosta hiljaa. Aivan kuten hän oli arvellutkin, uroksella ei ollut vielä sopivaa paikka löydettynä. Keskiverto sutta suurempana tosin mikä tahansa pikkukolo ei kelpaisikaan, sillä pidemmän päälle ahtaassa paikassa ei ollut kovin mukava nukkua - sen Savukin oli saanut aikaisemmin oppia. Onneksi hänellä oli käynyt hyvä tuuri ja hän oli löytänyt hylätyn pesän rauhalliselta paikalta, jossa oli hyvä asustella. Sen kolonpahaisen puolesta Savu olisi valmis jopa taistelemaan, sillä niitä ei sentään joka puun juuresta löytynyt.
"Ymmärrän", Savu sanoi. Hän laski jälleen päänsä hangelle ja katseli suoraan eteenpäin, näkemättä kuitenkaan juuri mitään. Tuuli pöllytti lunta edelleen ja ympäristö oli vain valkoista, mutta Savu toivoi silti, että pian selkenisi.
"Tältä alueelta ei ole liian helppoa löytää sopivaa pesäpaikkaa. Voit joutua etsimään hyvänkin tovin, ennen kuin löydät sopivan", narttu jatkoi jutustelua. Hänen äänestään huomasi, että narttu alkoi olla jo aika väsynyt, mutta siitäkin huolimatta pysytteli hereillä parhaansa mukaan.

Uros katseli lumimyrskyyn, etsien mitä tahansa merkkiä, joka voisi viitata laantumiseen. Tuuli ei ollut pahemmin hiljentynyt, mutta Kaatajasta tuntui, että se oli muuttunut puuskittaisemmaksi, kuin väsähtäneenä. Uros voisi pian lähteä etsimään itselleen suojaisaa nukkumapaikkaa, vai jaksaisiko uros tuhlata voimiaan pesän etsimiseen? Ei hukka vielä tiennyt, vielä ei ollut sen päätöksen aika. Tyyntyisi nyt ensin tuo raivostuttava tuuli, joka aiheutti myrskyn. Vai pitäisikö sen loppua, silloinhan Savu saattaisi lähteä, ja kaksikko tuskin enää kohtaisi. Tai sitten kohtaisivat. Tulevaisuutta ei voinut nähdä, sitä saattoi vain arvailla. Toiset arvasivat paremmin kuin toiset.
Kaataja katseli myrskyä, tai pikemminkin myrskyn keskustaan, sen sisälle, etsien sieltä yhä ratkaisua tämän kylmyyden poistamiseksi. Minkäänlainen karjuminen myrskylle ei auttaisi, luonnonvoimat olivat luonnonvoimia, ja myrsky kestäisi tarkalleen niin kauan, ennen kuin nuo voimat ehtyisivät. Vaan kuinka kauan, sitä ei Kaataja osannut sanoa. Ja se häiritsi urosta, sillä kotiseuduilla tälläinen tieto pitäisi olla selkeä. Ei myrskyn päättymistä voinut ennustaa minuutin tarkkuudella, mutta kyllä siitä pitäisi osata sanoa, kestääkö se vielä tunnin vai viikon. Vaan tällä kertaa ei hukalla ollut pienintäkään aavistusta myrskyn kestosta. Se voisi loppua yllättäen, tuulen vain loppuessa, tai se voisi hiipua pikkuhiljaa, kunnes lunta ei enää pöllyäisi ilmassa. Kaataja ei tiennyt.
Uros mietti nartun sanoja pesäpaikan etsimisestä. Normaalioloissa, jossakin keskellä ei mitään, sopivan pesän etsiminen oli hankalaa. Ja täällä se olisi erityisen vaikeaa, kun pesää etsiessä pitäisi huomioida tarkasti sen sijainti, ettei vahingossakaan olisi liian lähellä lauman reviirin rajaa. Jotkut nuoret uskalikot kun saattaisivat olla sitä mieltä, että tuolta saa hyvän nyrkkeilysäkin, kun käy hätyyttelemässä sen ensin pihalle. Sellaista Kaataja ei halunnut, sillä jatkuva taisteleminen olisi paitsi uuvuttavaa, myös turhaa. Miksi ihmeessä menisi niin lähelle rajaa, vain hankkiutuakseen lauman viholliseksi, kun voisi etsiä pesän kauempaa, ja säilyttää neutraalin suhteen laumaan. Helpompaa ja turvallisempaa, joten niin Kaataja kumminkin toimisi, sillä viiden vuoden elämänkokemus - niin vähäinen kuin se olikin - yhdistettynä normaaleihin itsesuojeluvaistoihin takaisin tuohon ratkaisuun päätymisen. Ennemmin tai myöhemmin.
Kaataja nousi seisomaan, ja ravisteli voimakkaasti itseään, pitkän turkin noustessa entistä tuuheammaksi, ilmavammaksi. Ja valitettavasti se sai uroksenkin näyttämään hituisen suuremmalta, mikä tosin ei ollut tarkoitus. Paksu, tuuhea turkki oli entistä ilmavampi ravistelun jälkeen, ja kun turkin alle päässyt ilma lämpenisi suden ruumiinlämmöllä, olisi Kaatajalla jälleen hyvä olla. Uros istahti takaisin maahan, liki tarkalleen samaan kohtaan, kuin mistä oli hetki sitten noussut. Edes ajattelematta sitä.
"Lumimyrsky taitaa hellittää.."
Uros sanoi, katsellen jälleen lumimyrskyä. Myräkkä vaikutti jo pienemmältä, kuin koko ajan hiipuisi pois päin. Pian hukka voisi lähteä tutkimaan uutta kotiseutuaan, sillä tänne Kaataja oli päättänyt jäädä. Juuri tänne, juuri nyt. Kenties kaiken takana oli kohtalo, joka ohjasi kaikkia. Tai sitten kyseessä oli yksinäisen suden päätös jäädä tänne asumaan, ainakin kesän ajaksi, jolloin paikka kuulemma muistutti paratiisia. Tuuli vaikutti yhä tyyntyneemmältä, kuin alkaisi luovuttamaan, lopettamaan leikkinsä ja jättämään lumihiutaleet maahan. Siivoten lopettamistaan ennen lelunsa - tässä tapauksessa lumihiutaleet - takaisin paikoilleen, maahan. Ehkä tuuli olikin vain leikkisä kuin suden pentu.

Jälleen oli hiljaista ja se sai Savun torkkuisemmaksi. Ympärillä oli niin rauhallista eikä enää ollut yhtä kylmäkään, vaikka omaa pesäkoloa tämä ei todellakaan voittanut. Muutaman kerran Savu tuhahti itsekseen väsyneenä, siirsi häntäänsä paremmin suojaksi ja katseli väsynein silmin ympäristöä.
Hetkeksi narttu taisi jopa torkahtaa aivan oikeasti, sillä Karhunkaatajan sanat säpsäyttivät hänet hereille. Savu kohotti päänsä nopeasti ylös ja vilkaisi Kaatajaa, huomaten pian hänen sanansa oikeiksi. Hyvillään myrskyn laantumisesta Savu nousi kankeasti ylös, venytteli jälleen ja puisteli turkkiaan. Toisin kuin Karhunkaatajan turkki, nartun oma turkki ei juuri muuttunut ilmavammaksi ja tuuheammaksi. Se oli edelleen yhtä säälittävän ohutta kuin aikaisemminkin, mutta juuri nyt Savu ei jaksanut vaivata päätään sellaisella asialla. Vielä hän ei palellut kovin pahasti ja ehkä hyvällä tuurilla ehtisi pesälle suojaan ennen kuin ehtisikään kokea juurikaan kylmää.

"Viimein", narttu huokaisi hyvillään. Hän istahti vielä joksikin aikaa alas ja katseli tuulen hidasta, mutta varmaa tyyntymistä. Nyt kun lunta ei enää pöllynnyt ympärillä yhtä paljon, näki ympäristöäkin jo paremmin. Savu nosti katseensa ylöspäin ja ajoittain tuulen edelleen nostaman lumen läpi näki tumman tähtitaivaan. Vaikka pakkanen oli talvessa Savun mielestä käsittämättömän inhottavaa, rakasti hän silti talvea juuri tämän takia: tähtitaivas oli lumoava jokainen kerta.
Näyttäen selvästi tyytyväiseltä ja iloiselta Savu käänsi katseensa Karhunkaatajaan. Saman tien hän kuitenkin jo katseli ympäristöä ja alkoi hiljalleen hahmottaa paremmin, missä hän sillä hetkellä oli. Pesäkololle oli tästä vielä hyvän matkaa taivaltaa, mutta sään selkiytymisen jälkeen matka taittuisi helpommin ja mukavammin.
"Kunhan tuuli vain tyyntyy enemmän, minä taidan jatkaa matkaani", Savu sanoi. Hän käänsi katseensa uroksen puoleen ja oli kuitenkin hieman harmissaan siitä, että he eivät olleet tämän enempää ehtineet lopulta tutustua. Toisaalta, Savu oli itse jo väsynyt ja myönsi kyllä mielessään, että oli tyytyväinen mitä nopeammin tuuli laantuisi sen verran, että kulkeminen olisi vaivattovampaa.

Uros tarkkaili yhä myrskyä, odotellen. Nyt tuuli tyyntyi entistä nopeammin ja ympäristöäänkin Kaataja alkoi hahmottamaan. Metsän laita näkyi vähän matkan päässä, tämän aukeahkon alueen toisella laidalla oli metsää. Toivottavasti hajujäljet eivät olleet täysin pyyhkiytyneet pois tämän lumimyrskyn takia - muutoin Karhunkaatajaksi kutsuttu suuri uros eksyisi varmasti jomman kumman lauman alueelle. Eikä se olisi viisasta, ehei. Ajatuksiinsa vaipuneena uros mietti, minne suuntaan itse jatkaisi matkaa. Samaan suuntaan, minne oli aluksikin menossa? Vaan eipä sillä väliä hukalle juuri ollut - uroksella ei ollut minkäänlaista määränpäätä, joten päämäärättömästi tuo joka tapauksessa vaeltaisi.
"Ajattelin juuri ihan samaa."
Kaataja totesi huvittuneena Savun kommenttiin myrskyn laantumisesta - kieltämättä 'viimein' oli ensimmäinen ajatus, joka suuren harmaan uroksen päähän oli kohonnut, kun tuuli alkoi tyytymään. Väsymys painoi suurenkin uroksen sisällä, raskaana, eikä loppujen lopuksi ajatus vaeltamisesta päämäärättömästi kuulostanut mukavalta. Voisinhan hukka jäädä tähänkin nukkumaan, tämän mukavan lohkareen suojaan. Ihan yhtä hyvä suoja tämä olisi, kuin jokin tuuhea kuusi tai suuri kivi metsän keskellä.
Uros ei kommentoinut mitenkään nartun toteamusta siitä, että lähtisi myrskyn laannuttua. Niin Kaataja oli olettanutkin, ja niin hukka itsekin toimisi. Jos siis lähtisi, eikä jäisi lohkareen suojaan nukkumaan. Hukka punnitsi ajatustaan. Toisaalta ympärillä oleva avoin tila häiritsi metsän asukkia, ja uros olisi mielellään etsinyt jonkin vähemmän näkyvän paikan. Kaataja kun olisi selkeästi näkyvissä kauempaakin, toisin kuin metsän kätköissä olisi. Vaan ei hukka vielä osannut päättää, oletettavasti se siirtyisi jonnekin muualle nukkumaan, uneksimaan kauniimmista talvipäivistä. Myrsky kun ei mikään erityisen kaunis ollut, päin vastoin. Tai ehkä se omalla tavallaan olikin. Ei Kaataja tiennyt, eikä uhrannut nyt ajatustakaan asian pohtimiselle.

// Lyhyeksi jäi, mutta koneelta tuli häätö. >.< //

Välillä Savu vaikutti jopa pikkupennulta, joka kovasti toivoi ja odotti jotain suurta ja jännää. Jos vain tämä kirottu myrsky - josta oli tosin enää jäljellä vain pieniä tuulenpuuskia - ei olisi tullut eteen ja haitannut nartun suunnitelmia, nukkuisi hän tällä hetkellä omassa pesässään ja mielessään naureskelisi niille raukoille, jotka olivat jääneet myrskyn keskelle. Ikävä kyllä Savu oli nyt itse yksi niistä.
Savu seisoi vielä hetken paikoillaan, ennen kuin otti muutaman varovaisen askeleen pois kiven suojista. Aivan kuin hän olisi kokeillut, raivostuisiko tuuli uudestaan ja nostattaisi uuden myrskyn heti kun joku uskalias kokeilisi onneaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtanut, vaan tuuli pyyhkäisi vielä muutaman kerran aukean yli ja lopulta rauhoittui pieniksi ja kevyiksi tuulahduksiksi. Valkoista oli niin pitkälle kuin kykeni katsomaan, ja koko ympäristö näytti nukkuvan tai piileskelevän myrskyltä. Eipä Savu toisaalta ollutkaan odottanut, että hän näkisi kenenkään liikkuvan aukealla.

Otettuaan ne muutamat askeleet ja katsottuaan hetken aikaa ympärilleen, Savu käänsi katseensa Karhunkaatajaan. Hän heilautti häntäänsä muutaman kerran rennosti ja katsoi kookasta urosta ystävällisesti.
"Oli mukava tavata", narttu aloitti iloisella, joskin hieman väsyneellä äänellä. "Mutta minun lienee jo aika jatkaa matkaa. Toivottavasti tapaamme vielä", hän jutteli ja odotti hetken aikaa, jos uroksella olisi vielä jotain sanottavaa. Nartusta näki, että hänellä oli jo hieman kiire jatkaa keskeytynyttä matkaansa, mutta odotti joka tapauksessa oikeastaan yllättävän kohteliaasti paikoillaan.

Jonkin aikaa seisottuaan hän jatkoi matkaansa helpottuneena myrskyn loppumisen takia. Pesälle oli jonkin verran matkaa, mutta sen verran nartulla oli aina voimia, että hän jaksaisi vaeltaa kuvitellessaan sitä lämpöä, joka pesässä odotti. Pää hieman painuksissa ja pitkin, ripein askelin Savu katosi pimeyteen, jota halkoi aikaisemmin alueen yllä raskaiden pilvien takana väijynyt täysikuu. Kauempana Savu vielä käännähti katsomaan paluusuuntaansa, vaikkei enää kyennytkään näkemään Karhunkaatajaa ja kohotti kuononsa kohti kuuta. Hiljainen ulvahdus kiiri kuutamolle ja oli tarkoitettu urokselle vielä hyvästeiksi ja kiitokseksi seurasta myrskyn aikana.
Vastausta odottamatta Savu vauhditti askeleensa juoksuksi ja toivoi, että he Karhunkaatajan kanssa vielä tapaisivat.

[ Kiitokset siis pelistä, oli mukavan erilainen tapaus tällä kertaa. :) Otetaan toki joskus uusiksi! ]

Kaataja seurasi myrskyn loppua, hidasta mutta varmaa hiipumista, kunnes myrsky oli poissa. Savu poistui jo kiven suojasta, joten uroskin nousi seisomaan. Vihertävän harmaat silmät tarkkailivat lempeästi ja ystävällisesti nartun puuhia, ja kun toinen sitten kääntyi hyvästelemään, hukka vastasi lempeällä tavallaan.
"Oli todellakin mukava tavata, ja kyllä, toivottavasti tapaamme vielä."
Uros sanoi matalalla ja vahvalla äänellään, äänellä joka kohosi syvältä massiivisen kehon uumenista. Äänellä, jonka hukka saisi kuulumaan kauas. Vaan kuten aiemminkin, uros puhui täysin normaalilla äänellä. Siltikään ei jäänyt epäilystä, etteikö ääni olisi vahva. Jopa kuiskatessakin Kaatajan ääni kuulosti vahvalta - vaan niin oli uroskin, fyysisesti ainakin.
Hukka katseli nartun perään, kun Savu asteli kauemmas. Uroksen korvat kääntyilivät, samalla kun tuo pohti asioita. Savun tapaaminen oli ollut paitsi yllättävää, myös mukavaa. Ja Savun ansiosta hukka tiesi edes jotakin laumoista. Noilla vähäisillä, mutta sitäkin tärkeämmillä tiedoilla saattaisi olla yllättävä vaikutus, sillä joskus tulevaisuudessa voisi Kaatajan henki olla kiinni tiedossa laumoista. Vaan nyt kaikki oli hyvin, rauhallista, kuten myrskyn jälkeen aina on.
Hiljaisuuden rikkoi ulvahdus, Savun ulvahdus. Kukapa muukaan sitä ulvoisi tähän aikaan, vielä noin sopivalla tavalla. Kuin hyvästeiksi. Uroksen hopeanhohtoinen kuono kohosi myös kohti kuuta, ja hetkessä saman hiljaisuuden rikkoi uusi ulvahdus. Matalampi, voimakkaampi, syvältä hukan ruumiista kohoava ääni täytti ilman. Ja loppui. Uroskin oli ulvahtanut jäähyväisensä nartulle, tietämättä kuuliko Savu vai ei. Ainakin uros oli kohteliaana herrasmiehenä vastannut.

Uros ravisteli itseään, lähtien suojaisan lohkareen juurelta liikkeelle. Hukalle ei ollut väliä, minne tuo taivalsi, sillä päämäärää ei ollut. Niinpä uros loikki rennosti eteenpäin, hyväntuulisena, lempeänä. Tasaisen lumihangen rikkoi vain jono suuren suden tassunjälkiä. Kuun valo valaisi yksinäisen kulkijan matkaa. Vaan sisältä päin ei Kaataja tuntenut yksinäisyyttä, vaikka yksin liikkuikin. Ei nyt, sillä kaikki oli hyvin. Ei, paremmin kuin hyvin - kaikki oli mahtavasti.

// Kiitos samoin. Ja mielellään sitä uudenkin pelin joskus hamassa tulevaisuudessa voi pelata. (: //