Veljekset - Päättynyt

((Saiccu siis tänne. Muutkin ovat tervetulleita))

Rusko oli seurannut Viimaa ja Katalaa pesäluolille asti. Se toivoi pääsevänsä vähän lepäämään ilman, että kukaan kauheasti välittäisi sen haavoista ja pitäisi sitä ihan normaalina laumalaisena. Tuiskun se halusi tavata palavasti, mutei etsisi tätä käsiinsä, vaan yritti törmätä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuisku käveli rauhassa pesäluolilla, kunnes haistoi uusestaan Ruskon. Se oli tuntunet saman tutun tuoksun nenässään aiemmin tutustuessaan muutamaan laumalaiseen. Nyt se ei epäröinyt ja lähti hajun suuntaan astelemaan. Se ihmetteli mitä Rusko täällä tekisi, tuonhan pitäisi olla nyt Tuiskun synnyinlauman alfa. Tosiaan, olempa tyhmä... Ei hän ikinä päihittäisi isäämme Tuisku ajatteli ja muistelu vanhemmista sai sen luimistamaan korvansa, mutta se jatkoi kävelyään ja vähitellen korvatkin nousivat takaisin.

Pitkä matka oli takana ja vihdoin Viima oli saapunut takaisin pesäluolille. Aikaa oli kulunut runsaasti, sillä Ruskon fyysisten vammojen takia kulkeminen oli edennyt hitaasti. Perillä he kuitenkin olivat ja alfa venytteli raajojaan. Loska tulikin heti tervehtimään ylitsevuotavasti ja häntä korkealla liehuen. Yleensä laumalaiset tulivat kunnioittaen ja hieman alistuvin elkein tervehtimään alfaa, mutta nuori Loska ei moisia tapoja vielä omaksunut. Olihan Viima hänen kasvattiemonsa tavallaan. Naarassusi heilautti häntää nuorukaiselle, joka oli tullut haistelemaan sen poskia ja kuonoa. Sitten Loska huomasikin Ruskon, uuden tuttavuuden ja rynnisti nuoruuden voimalla tervehtimään ja tekemään tuttavuutta tämän kanssa. Viima jolkotti perään, sillä se ei halunnut Loskan menevän runnomaan joa valmiiksi heikkoa urosta.

Rusko pysähtyi Loskan nähdessään. Se oli entisessä laumassaan nuoria nähnyt, ja oli parempi olla yllyttämättä. Tämä nuorukainen näytti kuitenkin olevan omaa lajiaan, ja tuli vähän liian rajusti tervehtimään. Rusko ei oikein osannut reagoida joten se luimisti ensin korvansa ja laittoi hännä koipien väliin, mutta kuitenkin irvisti kun Loska tuli niin lähelle. Irvistyksen lopuksi se katsoi anteeksipyytävästi Viimaa, mutta kyllä narttukin varmaan käsitti Ruskon varovaisuuden. Puhumattakaan sen arkuudesta, se oli silti haavoittunut eläin, joten vähän arvaamaton hyvästä tahdosta huolimatta.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuisku tassutteli rauhassa hajun suuntaan. Loska riensi hänen edestään yhtäkkiä ja Tuisku käänsi päänsä tämän juoksemis suuntaan. Mikä sattuma! Nuorukainen oli menossa Ruskoa katsomaan. Mitäköhän Rusko täällä tekee? Onko hän liittynyt laumaan? susi mietti onnekkaana "hymyillen". Sitten se näki ruhjeet ja alkoi hiljaa uikuttaa. Loska meni aika kovaa kyytiä Ruskoa kohti, ja Tuisku säpsähti liikkeelle. "Loska, varoivaisemmin!" Se haukahti ja Rusko kauempana irvisti ja alistui. Veli ei ole muuttnut Tuisku totesi mielessään. Aina leudoimmalla tavalla, kuitenkin niin että menee perille. Mustaturkki lähti lönkyttelemään alas muiden luo ja Sen tuuhea häntä heilui ja taisi huitaista jotain ohikulkijaa.

((Rusko ei vielä huomannut Tuiskua, mutta Loska kylläkin huomasi Ruskon... ))

Loska liehui innoissaan uuden laumalaisen ympärillä ja katsoi välillä kysyvästi alfaan. Viima tuijotti paheksuvasti nuorukaiseen ja tämä käänsi pahoitellen katseensa pois alfasta. Loska rauhoittui hieman ja tuli anteeksipyytävästi nuolemaan Viiman poskea. Viima ei järkähtänyt aloiltaan, oli vain noteeraamatta Loskan. Vihdoin Loska ymmärsi, että ei kannattaisi juuri tällä hetkellä poukkoilla intona ympäriinsä, ettei tulisi kiukkuista ärjähdystä. Nuori uros hipsi pienen matkan päähän seuraamana tilannetta uteliaisuudesta kuitenkin täynnä.

Viima katsahti Ruskoon ja toivoi, ettei uros olisi säikkynyt hengiltä. "Tuo oli Loska, kovin nuori ja energinen vielä. Älä suotta siitä välitä", Viima vihdoin kuittasi Ruskolle. Kohta tämä huomasikin Tuiskun, joka hölkytteli heitä kohti. Alfa heilautti tervehdykseksi pienesti häntäänsä ja seisoi edelleen aloillaan.

Tuisku heilutti häntäänsä Loskalle, joka siirtyi tilanteesta kauemmas. Kuitenkin nyt oli Rusko sen edessä. Oikeastaan Tuisku ei tarkkaan tiennyt mitä sanoisi, ja se jäi haistelemaan metrin päähän. Rusko saattaisi olla ruhjeittensa takia vähän kiukkuinen, ja nyt ei ollut mikään riehukohtauksen aika- ainakaan Tuiskun mielestä. "Armas veljeni, ainut uros jota olen ikinä rakastanut, Rusko, ihanaa nähdä sinut!" Tuisku sanoi iloisesti ja heilutti häntää niin että sen takalisto heilui koomisesti mukana.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Rusko käänsi lopulta päänsä kauempana tulevaan mustaan valtaisaan urokseen, Ruskoa täsmälleen kaksi kuukautta vanhemman. Korvat nousivat ja häntä alkoi liehua. Tuiskun lausahtaessa tervehdyksensä, sen mieliala oli kohonnut. "Sinä senkin koira! Minä etsin sinua maat ja mannut! Ja löytäessäni, heti ensimmäisenä tämä nuori Loska säntää päälleni innokkaamnin kuin sinä, ja olen saada sydänkohtauksen!" Rusko haukahteli luennoivasti, mutta äänestä kuului että se oli innoissaan. Häntä heilui kovasti, mutta se roikotti takakäpäläänsä.

Mutta sitten, varoittamatta, tuo käpälä löi maata vierustoverinsa kanssa ja Rusko ponkaisi päin Tuiskua, joka puolestaan nousi kahdelle käpälälle. Kuitenkin Rusko oli ollut nopeampi ja Tuisku lensi maahan. Sitten veljekset olivat yhtä verensekaisen turkin ja heiluvien häntien sekamelskaa, kunnes Tuiskun mahtava karhunkäpälä kaivautui esiin, ja muks! Rusko oli maassa. Veljesten perinteinen tervehdys oli käynnissä, ja Rusko vingahteli välillä tuskasta.

Tuisku lopulta keskittyi vain nuolemaan Ruskoa, ja veli teki samoin. Jos susi olisi itkenyt, Rusko olisi tehnyt niin. "Minä etsin sinua niin kauan! Et arvaakaan mitä olen kokenut löytääkseni sinut- Helvetin!" Rusko vinkui matalasti ja pehmeästi. Tuisku oli aivan yhtä hullaantunut ja lähti heti mukaan. "Et olisi kokenut noin paljon, ellet olisi samanlainen rämäpää kuin ennenkin!" Se haukahti.

Veljesten selviteltyä itsensä ja rauhoituttua Tuisku meni asiaan. "Arvon Viima, onko meillä pesäkoloa Ruskolle? Veljeni kaipaa lepoa, ja minä otan asiakseni huolehtia hänestä. Ja muuten Loska, tämä on veljeni Rusko, hän on vähän väsynyt mutta voitte tutustua myöhemmin." Tuisku esitteli nuoret toisilleen. Se halusi että Loska ja Ruskokin ystävystyisivät, sillä siitä ne olisivat mahtava kolmikko. "Hauska tutustua, Loska" Rusko sanoi hännän yhä heiluessa, nyt kuitenkin Loskalle.

Alfa katseli vierestä tätä jälleennäkemisen riemua ja iloa veljesten välillä. Se tunsi lämpimän läikähdyksen syvällä sisimmissään ja oli haistavinaan emonsa tuoksun. Haju oli kuitenkin harhaa, muisto tulvahti vain mieleen yllättäen ja yhtä yllättäen se katosi. Jokainen susi varmasti muistaisi emonsa lämpimän ja hellän huoman. Viima inahti niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli kukaan. Sitten se kuitenkin heilautti häntäänsä ja katsoi Loskaan, joka melkein tärisi paikoillaan innosta lähteä mukaan veljesten temmellykseen. Nuorukainen katsoi pyytävästi alfaansa, että saisi yhtyä ilonpitoon. Alfa heilautti häntäänsä toistamiseen ja kuin pyssyn suusta Loska ryntäsi leveä virne naamallaan veljeksiä kohti. Se hyppi ja pomppi ja loikki kahden uroksen ympärillä, haukahteli kimakasti ja hyöri ja pyöri. Tuo into ja riemu tarttui herkästi Loskaan, nuori hunsvotti kun vielä oli. Ruskeankirjava uros liehui koko olemuksellaan Ruskon ja Tuiskun ympärillä hakien huomiota.

Viima seurasi yhä vierestä. Se piti arvokkuutsensa tallella ja tyytyi katselemaan urosten tanssahtelua lumessa, kunnes Tuisku tuli tämän luokse. "Eiköhän sieltä joku suojaisa paikka löydy", Viima haukotteli ja tunsi, miten väsymys oli yllättänyt pitkän taipaleen jälkeen.

Tuisku oli rauhoittunut, vaikka häntä ei ollutkaan lakannut heilumasta. Uroksen istuessa toisen mustaturkin- joskin vähän pienemmän eteen, kohtaan jossa häntä heilui alkoi muodostua kuoppa. "Niin..." Tuisku sanoi rauhallisesti hännästä huolimatta. Se oli tarkoittanut kysymyksellään että Viima voisi opastaa asiassa vähän, mutta eiköhän se tekisikin niin kun kaikki lopettaisivat riehumisen.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Rusko seisoi istuvan Tuiskun vieressä tyynesti, kun tämä kyseli Viimalta. Kuitenkin se käänsi päänsä Loskaan, ja virnisti nopeasti. Sitten uros tuuppasi tassullaan Loskaa vähän. Se olisi kovasti tahtonut leikkiä tuonkin kanssa, mutta huuman lakattua uros oli muistanut kipunsa ja nyt sitä särki kaikkialta leikin jäljiltä.

Kaikesta huolimatta Rusko lähti Loskan leikkiin, mutta selvästi rauhallisemmin kuin Tuiskun kanssa. "Kuule Loska, älä ota sitten kovin rajusti" se sanoi ystävällisellä äänellä. Nämä olivat Tuiskun "pikkuveljiä" molemmat, vaikka Loska ei biologisesti ollutkaan.

Ehkä siksi juuri Tuisku tahtoi niin kovasti että heistä syntyisi kolmikko.

Rusko lähinnä vain nosteli etutassujaan kömpelösti, ja toivoi että Loska todella ymmärtäisi ottaa rauhallisemmin, vaikka nuori olikin. Ei Loska Ruskoa kovin paljon nuorempi ollut, mutta Rusko olikin aikuismaisempi kuin edes Tuisku. Tai ainakin itsenäistynyt, jos ei hillitympi.

Tuisku oli leikkisämpi versio, ja kaikin tavoin erilainen kuin Rusko. Väritys oli niin erilainen veljeksillä, että kukaan tuskin huomasi veljeyttä päälle päin. Kuitenkin silmät kertoivat paljon: Ne olivat aivan samanlaiset. Molempien urosten silmissä oli terävät luomet. Katse vain oli erilainen; Tuiskun olivat lempeät tai tyynen viisaan näköiset, Ruskolla taas oli silmissä viekkautta ja tietynlaista salaperäisyyttä. Mutta keltaiset silmät oli annettu molemmille, ja tämä johtui varmaankin siitä että veljesten isällä oli ollut keltaiset. Emolla oli ollut kauniin taivaansiniset, mutta sitä ei ollut kumpikaan perinyt.

Lumi oli ollut rauhallinen emo, hyväsydäminenkin, muttei kovin vahva. Isä Tuhka taas oli ollut viisas ja voimakas, muttei kovin armollinen. Näistä kahdesta tulivat valtaisa Tuisku lihaksineen, kuitenkin hyvällä sydämellä. Rusko oli aivan omaa luokkaansa: Itsenäinen, urheilullinen ja armollinen. Tuisku suorastaan tarjosi apuaan, mutta Rusko taas auttoi jos tilanne vaati.

Yhteinen luonteen piirre oli uskollisuus. Molemmat urokset olivat hyvin uskollisia. Tämä molemmilta vanhemmilta peritty piirre oli Ruskolla niin vahva, että uros toimitti asioita henkensä kaupalla. Tuiskukin oli itse uskollisuus vailla vertaa, mutta se jäi toiseksi koska teki kaiken oman terveytensä rajalla. Tuisku oli perinyt myös äidiltään sen, että oli tunteikkaampi kuin Rusko, joka puolestaan oli tullut isäänsä.

((Anteeksi tuo luonne-pälätys. Halusin vain selventää asioita veljeksistä, ja sitten sitä tekstiä tuli vähän liikaa.))

Viima katsahti Tuiskuun ja nuuhki ilmaa. Eiköhän pesäluolien lähettyvillä olisi jonkinlainen suoja kahdelle veljekselle. Alfa lähti kulkemaan hieman etäämmälle luolien suuntaan ja haisteli ilmaa välillä. Susi varmisti katsahtaen taakseen, että Tuisku seuraisi. Pieniä pesäkolonnäköisiä suuaukkoja oli siellä täällä. Jotkut olivat hieman isompia, jotkut pienempiä. Jotkut olivat olleet jonkun muun eläimen talvihorrospaikkana aikoinaan, vaan Viima laumoileen oli ajanut vieraat pois ja ottaneet suojan käyttöön. Kannon vieressä, pienessä rinteessä näyttikin olevan pesän suuaukko. Mustaturkki nuuhki suuaukkoa ja kurkisti syvemmälle. Se ei ollut iso pesä, mutta hieman kaivamalla sitä saisi laajennettua kahdelle sudelle sopivaksi suojaksi. "Tämä lienee käyttämätön," afla vinkkasi nuorelle urokselle ja kääntyi pesän edestä pois.

Tällä välin Loskan riemu oli rajaton. Vihdoin joku tahtoi leikkiä tämän kanssa pitkästä aikaa oikein antaamuksella. Hukan kieli roikkui suusta ulkona, kun se loikahteli ja teki hullunkurisia piruetteja itsekseen. Sitten se syöksähteli Ruskoa kohti ja tuuppasi kuonollaan Ruskoa rintakehään. Välillä ikään kuin leikin tasaannuttamiseksi nuori Loska kävi painamassa kaulansa Ruskon kaulaa vasten, kunnes taas ryntäsi häntä koukussa juoksuun.

((Pahoittelen tuota tautiasi, ja en siis enää hoputa. Muuten, sinä kirjoitat todella ihanasti aina nuo Loskan toimet! Minusta ne ovat aina olleet sulkuimpia, ja voin kuvitella nuoren suden temmeltämässä. ))

Tuisku nousi asiallisesti ja seurasi alfaa. "Eiköhän." se sanoi, ja katsoi Viimaa kiitollisena. "Kiitos, kun vaivaudut, arvon Viima" Sitten sen korvat värähtivät ja uroksen pää käännähti nopeasti kahden muun suuntaan. "Rusko, ota rauhallisemmin, tai minä tulen mukaan!" se haukahti leikkisästi.
_______________________________________________________________

Uros antoi nuoremman kiehnätä ja yllyttää, kunnes ei enää malttanut vaan löi tassunsa hitaasti maahan. "Tuisku, älä ole ilonpilaaja! Vastahan me aloitimme minun luitteni ruhjomisen!" Ruskon asento oli kaikin puolin koominen: Sillä oli eturuumis maassa, takajalka myös mutta toista se yhä roikotti: Tämä oli se jalka, jossa oli varmasti jotakin pitkäaikaisempaa vialla.
Ruskeaturkki oli yhä samassa asennossa, kunnes Tuisku säpsähtäen juoksi täydellä vaihdilla sen takaa ja loikkasi - Tuiskulle tyypillisesti hyvin tyylikkäästi ja musta turkki hulmuten, kuin poseeraten - Ruskon eteen ja pinkaisi Loskan luo haukahtamaan. Sillä välin Rusko istahti, ja meni maahan asti. Se ei enää jaksanut, eikä viitsinyt riehua.

Sen sijaan Tuisku varmisti että Loskalla olisi hauskaa.

Mustaturkki jarrutti nuoren Loskan eteen, ja jäi seisomaan läähättäen; nyt se antaisi Loskan tehdä mitä tahansa. Oli jo aika rauhoittua.
Viimakin varmasti näkisi veljesten taktikointia näissä pyörähdyksissä.Vaikka olikin kyse leikistä, niin urokset olivat ihan yhtä fiksuja ja yhteityöhaluisia saalistaettassakin. Niillä oli eri vahvuudet, mutta siksipä ne täydensivätkin toisiaan.
Kummallista, että hän vielä muisti tuon liikkeen, kun viime kerrasta on jo niin kauan. Rusko ajatteli ja kömpi hitaasti Viiman luo. "Anteeksi... minä vähän innostuin." se sanoi ja luimisti korvansa Viimalle hyvinkin alistuvasti. "Tuota- voinko mennä sisään?" se kysyi arasti ja katsoi ihan kotoisan näköistä pesää. Muutenhan me mahtuisimme sinne molemmat, ellei Tuisku olisi tuollainen norsu... Rusko ajatteli vitsillä muttei antanut sen näkyä ilmeessä.

((Varjokin piipahtaa katsomaan tapahtumia, tosin vähän kauempaa näkymättömissä, ainakin omasta mielestään. [ja Varjon viimeaikojen tekemisistä on juttua yksinpeleissä, näin selventääkseni yhtäkkistä ilmaantumista]))

Varjo jolkotteli seikkailuiltaan väsyneenä rauhalliseen tahtiin metsässä lähestyen pesäluolia. Seikkailunhalu oli jälleen kantanut hänet uuteen, mielenkiintoiseen paikkaan. Hän oli tällä kertaa löytänyt pienen, metsiköitymään alkaneen niityn metsän eteläpuolelta, ja huomannut sen olevan täynnä pieniä jyrsijöitä. Aikansa huviteltuaan ja tusinan hiiriä ja myyriä lumen alta pyydystettyään Varjo jatkoi hiukan aikaa tutkimusretkiään, ja lähti sitten palaamaan kohti pesäluolia ajatellen, ettei kukaan varmasti tuntisi koko reviiriä yhtä hyvin kuin hän - yksinäinen Varjo. Paitsi Viima, varmasti.

Jo kaukaa Varjo aisti jotakin olevan tekeillä pesillä. Jolkoteltuaan lähemmäs - ei kuitenkaan niin lähelle, että muut olisivat hänet kiihkossaan havainneet - hän madalsi ryhtiään ja jäi tuijottamaan susia.

Mustaturkkinen - kuten Varjo itsekin - Tuisku pelehti innoissaan ruskean suden, jota Varjo ei ollut vielä nähnyt, kanssa. Nuori Loskakin oli ilonpidossa mukana. Viima nuuski ympäristöä ja pysähtyi luolan eteen, mainiten iloisille urossusille, että se oli käyttämätön. Varjo ymmärsi vähemmästäkin, että ruskea susi oli uusi jäsen, ja jollakin tapaa tuttu Tuiskulle. Varjo, kun oli laumaa seuraillut, tiesi Tuiskun olevan vielä itsensä lailla nuori, vaikkakin kookas ja voimakas, ja hyvin ystävällinen muille. Häneen jos kehenkään Varjo haluaisi tutustua, jos koskaan uskaltautuisi edes tulemaan muiden laumalaisten ilmoille.

Varjo painui maahan tarkkailemaan tapahtumia kiinnostuneena.

Alfa tarkkaili pesän lähistöltä, kun kummatkin veljekset ilakoivat yhdessä Loskan kanssa. Melkein saattoi kuvitella, että Loska olisi yksi sisaruksista. Tuon nuoren hukan eloisaa olemusta ja energiaa ei voinut olla huomaamatta. Leikkikaveri oli vaihtunut Tuiskuun. Nuorukainen oli kovin innoissaan, ettei hauskanpito vielä loppunutkaan. Se läppäsi tassullaan Tuiskun päälakea ja pyrähti pienen ympyrän tullen taas Tuiskun eteen. Loska tönäisi kuonollaan uroksen niskaa ja päästi pienen leikkisän murahduksen. Nuoren Loskan leikkiminen oli yhtä kieppumista, sillä susi rakasti loikkimista ja pyörrähtelyä.

Viima siristi silmiään, väsymys alkoi painaa naarasta ja pieni lepohetki ei olisi pahitteeksi. Silti alfan aistit olivat hereillä, sillä se huomasi Varjon tulleen hiljaa lähistölle. Rusko oli saapunut Viiman luokse kysellen pesästä. "Eipä tuo mitään. Ihan hyvä vain, että joku sentään pitää Loskan liikkeessä. Tuo pentu kun on välistä niin rasittavan energinen", Viima virkkoi, mutta kuitenkin hyvillä mielin. Se ei ajatellut Loskasta mitään pahaa, päinvastoin. Loska oli kuin oma jälkeläinen tälle. "Voit toki tutustua ihan heti pesään, en minä estele. Itsekin ajattelin mennä lepäämään", se vielä haukotteli perään vastaten Ruskon kysymykseen. Viima lähti hitaasti jolkottelemaan ohi Tuiskun ja Loskan myllerryksen. Samalla se vilkaisi Varjon suuntaan ja suuntasi kohti omaa rauhallista leposijaa.

Rusko nyökkäsi Viimalle, kierähtäen kuitenkin kerälleen rauhallisesti. Ei ollut viisasta rasittaa itseään, joten nyt se vain katselisi toisten pyörähtelyjä.
Kuitenkin ruskeaturkki havaitsi pian uuden tuoksun, ja näkikin tummaturkkisen suden kauempana. Uros höristi korviaan tämän suuntaan, mutta heilautellen letkeästi häntäänsä: Vieras oli varmasti samaan laumaan kuuluva, joten ei ollut tarvetta olla epäluuloinen.

Tuisku sekin päästi matalan murahduksen vastaukseksi Loskalle -joskin matalamman- nostaen etukäpälänsä maasta leikkisästi, mutta pysähtyen huomatessaan uuden tulokkaan.
Tuisku käänsi päänsä Varjoon, heiluttaen häntäänsä korvat luimussa. Tuisku oli massiivinen, ehkä jopa vahvin, mutta se oli varmasti hierarkiassa muita alempana joten käyttäytyi kaikkia tulokkaita kohtaan alistuen.
Eikä Tuiskun mielestä voimakeinot ratkaisseet mitään, vaan se halusi olla mieluummin ystävä kaikille.

Kuitenkin mikä tahansa Ovelan laumalainen olisi aivan eriasia: Tuisku ei veljeilisi niiden kanssa, päinvastoin.

Neljän laumalaisensa touhuja tarkkaillessaan Varjo tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ymmärsi, mikä sattuman lykky oli osua Viiman reviirille, niin hänelle itselleen kuin muillekin: Varjo tiesi olevansa nopea, ja saalistusryhmässä hän olisi varmasti elementissään. Katalan kanssa Varjo ei kuitenkaan ollut päässyt vielä neuvottelemaan - hänhän metsästysryhmästä vastasi - mutta päätti pitää silmänsä ja korvansa auki, jotta tilaisuuden ilmaantuessa Varjo olisi paikalla.

Hienoiseksi hetkeksi mietteisiinsä vajonneena Varjo tajusi Viiman alkavan tehdä lähtöä. Varjo sai huomata olevansa havaittu Viiman vilkaistessa häneen lähtiessään. Hieman hämmentyneenä ja nolona hetken vakoilustaan Varjo tervehti johtajaansa kirsuaan nuolaisten ja vetämällä korvansa taakse. Ei häntä yleensä havaittu tarkkaillessaan... Varjo ymmärsi olleensa normaalia varomattomampi. Mutta, eipä se nyt haitannut, omia laumalaisia nämä kuitenkin olivat. Ja alkoi jo olla Varjonkin aika tehdä itsensä tiettäväksi lauman keskuudessa.

Viima lähti. Varjo mietti hetken, lähtisikö hän seuraamaan johtajaansa, vain osoittaakseen uskollisuutensa ja ilonsa tämän alamaisena oloon. Varjo kuitenkin tiesi vähemmästäkin olevansa jo havaittu kolmen uroksen kesken, ja nousi maasta ravistellen hieman turkkiaan. Uudet tuttavuudet kiinnostivat nyt enemmän kuin Viima.

Tuisku katsoi Varjon suuntaan, ja tämän toveikin höristi korviaan. Loskakin oli luultavasti havainnut Varjon. Sekä Tuisku että toinenkin susi näyttivät olevan valmiita tutustumaan, joten Varjo päätti voittaa kaikki erakon luonteenpiirteensä sekä arkuutensa, ja alkoi astella lähemmäs toisia. Nyt jos koskaan oli tilaisuus löytää ystäviä.

"Iltaa, herrat", Varjo aloitti huuliaan nuollen ja häntä vienosti matalalla heilahdellen. "Poikkesin katsomaan, sillä täällä taitaa olla uusi tulokas", Varjo katsahti Ruskoon. "Minua kutsutaan Varjoksi. Olen syksyllä laumaan liitetty, mutta en ole vielä tutustunut kunnolla muihin."Varjo, vaikka luottikin siihen, ettei kukaan laumassa tietentahtoen hänen kimppuunsa käynyt, piti aistinsa valppaina. Urokset saattoivat olla yhä hieman leikin kiihkoissa ja yrittää leikillään selättää häntä. Varjo ei vielä ollut valmis osoittamaan intoaan leikin muodossa, niin kovin veljen ja kipeiden haavojen muisto häntä vielä kalvoi.

Yhtäkkiä hän tajusi haistavansa terävän verentuoksun. Hän vilkaisi uuteen tulokkaaseen, ja havaitsi tässä tuoreita ruhjeita ja haavoja. Väistämättä Varjon mieleen palasivat hänen omat syksyiset haavansa.
"Mitä sinulle on...", hänen suustaan pääsi, mutta päätti säästää kyselyt myöhemmäksi. Ei häntä itseäkään olisi kovasti miellyttänyt, jos joku olisi hänen ensimmäisenä iltanaan käynyt uteliaaksi hänen haavoistaan.

Viima oli poistunut omaan rauhaansa ja Loska huomasi tämän vasta, kun Varjo oli saapunut tervehtimään. Nuorukainen katseli hieman hämillään ympärilleen ja nuuhkaisi ilmaa, jotta tietäisi mihin suuntaan Viima oli vetäytynyt. Mutta sitten se äkkäsi Varjon. Varjoa tämä ei ollutkaan kovin usein nähnyt, sillä naaras oli ollut laumaan saapumisensa jälkeen pidättäytynyt hieman erillään. Niinpä nuori Loska ryntäsi oikopäätä naaraan luokse, joka oli siirtynyt toisen veljeksen ruhjeita ilmettelemään. Loska kiersi ympäri näitä kahta ja tunkesi itsensä niin lähelle Varjoa kuin pystyi. Se alkoi nuuhkimaan Varjon poskia ja kaulusta.
"Minä olen Loska," se totesi iloisesti häntä huskahdellen ja katsoi odottavasti Varjoon.

Rusko oli juuri avannut suunsa vastatakseen, kun se pomppasi pois Loskan alta. "Hitto!" se kirosi haavojen protestoidessa moisesta hypystä.
Tuisku säpsähti Ruskon voihkaistessa, ja arveli Varjonkin vähän ahdistuvan nuorukaisen tunkeilusta. Mustaturkki astui toisten omaa tilaa kunnioittaen kauemmas, ja mulkoili Loskaa siihen suuntaan että tämänkin kannattaisi antaa vähän hengitystilaa.

Rusko kierähti uudelleen kerälle mutisten kirosanoja kunnes huokaisi ja sanoi mitä oli yrittänytkin. "putosin melko vaarallisesti rinteiltä..." se sanoi rauhallisesti. Rinteiltä oli maahan jonkun matkaa, ja maa oli ollut kovaa.
Sitä paitsi uros oli kierähdellyt rinteillä ja saanut ruhjeita kivista ja kalliosta. "Hei Varjo, minä olen Rusko, ja tuo tummaturkkinen on veljeni, Tuisku" ruskeaturkki selitti heilautellen iloisesti häntäänsä saaden veljensä siihen mukaan. "kannattaa sinunkin varoa siellä, etenkin talvisin. Jalkani ilmeisesti vähän revähti ja nyrjähti..," Rusko heilautti vähätellen veren peittämää takajalkaansa, purren sitten hampaitaan yhteen. Jalan kanssa ei kannattanut pelleillä, eikä se takuulla ollut vain nyrjähtänyt.

Varjo hieman säpsähti Loskan rynnätessä häntä kohti, ja painautui hieman alemmas vinkaisten hennosti: "Ei ihan noin kovaa..." Varjo oli valmiina väistämään, jos Loska olisi leikillään yrittänyt selätystä. Nuorukainen kuitenkin vain kierteli Varjon ja toisten ympärillä, ja alkoi nuuhkimaan Varjon etumusta. Varjo väisti varovaisena, mutta antoi Loskan lähestyä uudelleen. Naaraan sisällä läikähti pienoinen innostus toisen kutittavan kuonon tutkiessa tämän turkkia. Pitkästä aikaa iloisena Varjo katsahti korvat höröllä Loskaa tämän kertoessa nimensä, minkä Varjo olikin jo joskus kuullut. Kuonoaan nuolaisten ja vetäen höröttävät korvansa taakse Varjo sanoi: "Hauska tutustua, Loska!"

Loska oli rynnistäessään jotenkin satuttanut uutta tulokasta, koska tämä kiroili itsekseen puoliääneen. Varjo sävähti uroksen kerrottua tippuneensa kalliolta. Mahtoi olla pudotus..., Varjo mietti itsekseen.

Heilutellen varovasti häntäänsä Varjo vastasi Ruskoksi nimensä maininneen kertomaan. "Tuiskun tiesinkin, vaikken häntä tunnekaan vielä. Olette veljekset! Kuinka mukavaa!" Into uusista ystävistä kasvoi Varjon mielessä. Oli mukavaa, että laumassa oli nyt kaksi hukkaa, joita veri sitoi toisiinsa - verisiteitä ei helposti rikottaisi, ja nämä kaksi sutta olisivat yksi susi kahden voimalla niin saalistuksessa kuin puolustuksessakin.

"Varmasti olen varovainen, jos kallioilla liikun (vaikken täsmälleen voikaan tietää paikkaa, jossa putosit, tietenkään...). Tunnen tämän reviirin erittäin hyvin, sillä olen seikkaillut alueella yksin ja tutkinut paikat rajasta rajaan", Varjo sanoi hieman ylpeyttä äänessään, mutta se katosi samantien seuraavassa lauseessa:"Olen jäänyt paitsi lauman turvasta liikkuessani yksin. Minusta ei ole hyötyä laumalle, jos tahdon aina olla yksin... Tiedän kaikkien laumalaistemme nimet ja arvoaseman, mutta kaikki muu on minulle tuntematonta."

Ruskon tuska tämän yrittäessä suoristaa jalkaansa kosketti Varjoa. Tämä painoi päätään ja sanoi tuskin kuuluvasti:"Haavasi tuovat mieleen omani syksyllä..." Varjon valtasi äkkiä halu piiloutua, olla näyttämättä haavojensa arpia, jotka tuuli saattaisi paljastaa talviturkin alta. Varjon häntä painui alas liikkumattomaksi ja hänen ryhtinsä madaltui hänen ottaessa muutaman taka-askeleen. Ja veli, veli tulvahti jälleen Varjon mieleen, kovempana kuin pitkään aikaan. Muisto sai Varjon huokaamaan ja inahtamaan hiljaa. Varjo vastusti haluaan paeta, ja jäi hiljaa paikoilleen vilkaisten Loskaan. Kuinka suloista olikaan nuoren suden into. Varjo tiesi, että hän itsekin olisi Loskan kaltainen iloinen olento, jos hänen elämänsä ei olisi mennyt niin väärin, ilkeille urille.

Rusko ynähti hiljaa vasutaukseksi myötätunnosta. Se luimisteli korviaan, mutta vaihtoi puheenaihetta nopeasti. "Ihanan rauhallista..." se ehti sanoa, kunnes tajusi miten hömlösti se oli sanottu Loskan ollessa mukana tilanteessa.

Tuiskukin katsoi toista osaa ottavasti, ja haukettili rauhallisena.

Kun Loska oli tehnyt tuttavuutta Varjon kanssa, se rauhottui hetkeksi aloilleen. Nuorukainen kuitenkin katseli hukasta toiseen ikään kuin odottaen jonkinlaista leikkimistä tai muuta ilakointia. Uros joutui kuitenkin pettymään, kun sudet kommunikoivat keskenään. Niinpä Loska näki, että ne eivät ehkäpä olleet enää leikkituulella. Nuori hukka päätti kääntää kurssinsa ja lähteä etsimään itselleen leikkitoveria.

((Minäpä siis poistun, että saan näitä vanhoja pelejä pelatuksi.))

((Jep. Näkemisiin, Saiccu!))

Varjo rauhoittui hieman, kun kumpikaan veljeksistä eikä Loskakaan kiinnittäneet mitään huomiota hänen kertomaansa yksinhiippailemisestaan lauman reviirillä. Ehkä tosiaan vain Katala ja Viima voisivat hieman vihastua tällaisessa asiassa. Varjo kääntyi jälleen Loskaan päin sanoakseen, että toivoisi Viiman olevan kuulematta seikkailuistaan, mutta Loska oli jo kääntynyt ja lähtenyt jolkottamaan muualle. Varjoa nolotti hieman, ettei ollut puhunut Loskalle enempää, muttei lähtenyt nuorukaisen perään. Leikkisä Loska halusi varmasti parempaakin seuraa, kuin hieman kosketusaran Varjon. Varjo toivoi hartaasti voivansa joskus temmeltää ja ilakoida Loskan kanssa, mutta tiesi, että siihen menisi kyllä aikaa.

Varjo oli tyytyväinen Ruskon vaihtaessa puheenaihetta. Hän yritti selättää ajatuksensa veljestä, työntää sen syrjään, ja sanoi: "Täällä on todellakin rauhallista. Olemme hyvässä turvassa tällä reviirillä. Toinen lauma idässä näyttää sekin vain keskittyvän omiin murheisiinsa, eikä häiritse laumaamme..." Näin sanottuaan Varjo paneutui maate. Väsymys alkoi hiipiä suden lihaksiin, ja suuri haukotus tuntui repivän suupielet kahtia (haukotus oli tarttunut Tuiskusta). Makuulla toisten huomio ei myöskään varmasti keksittyisi Varjon arpiin, jos ne tulisivat esiin. Varjo alkoi läähättää, ja edelleen hän kävi mielessään taistelua veljensä muiston ja uusien tuttavuusten välillä. Varjo yritti keksiä lisää jotakin sanottavaa, ja toivoi toisten keksivän myös. Jos kukaan ei sanoisi mitään, olisi Varjon pakko vetäytyä ajatuksineen pois. Toisaalla, vaikka hän halusikin tutustua toisiin, tiesi hän, että Rusko kaipasi nyt lepoa ja ruokaa. Varjo päätti odottaa, ja katsoa, kuinka kauan veljekset hänen läsnäoloaan jaksaisivat.

Rusko hengähti syvään sulkien silmänsä ja hymähtäen Varjon sanoille. Se nukahti pian, jolloin Tuisku käytti tilannetta hyväkseen ja nousi.

Mustaturkki katseli arvioiden uutta tuttavuutta ja sanoi "Onko kaikki kunnossa? Jos sinun täytyy avautua jolle kulle olen tässä..." Tuisku sanoi laskien korviaan, "Mutta jos et halua puhua siitä niin...Anteeksi" uros yleensä tunnisti susien mielialat vaikka nämä yrittivät tunteitaan peitelläkin. Se tavallaan aavisteli susien tunnetiloja ja yleensä tarjoutui surullisille avautumiskohteeksi.

Nyt Varjolla tuntui olevan jotain sydämellään.

Rusko oli todellakin väsynyt. Uros ei jaksanut kuin hymähtää Varjon sanoille, kun hän jo vajosi parantavaan uneen.

Varjolla kävi mielessä yllättää Rusko ja käydä metsästämässä tälle jotakin. Näin hän saisi tilaisuuden jättää veljekset rauhaan, nauttimaan jälleennäkemisestään keskenään. Metsästys voisi myös painaa mielessä vilistävät ajatukset pois... Hän oli jo nousemaisillaan ja lähtemäisillään metsälle, mutta Tuisku kerkesi ennen häntä.

Äimistyneenä Varjo kuunteli Tuiskun sanoja tämän tarjoutuessa kuuntelemaan Varjon ongelmia. Tuisku oli lempeä ja ystävällinen, ja Varjo tiesi ettei nuorukainen kertoisi kuulemaansa eteenpäin, eikä todellakaan pilkkaisi saati alkaisi inhoamaan Varjoa, jos hän kertoisi ajatuksiaan. Silti Varjoa hieman epäilytti kertoa syviä tuntemuksiaan sudelle, johon oli vasta tutustunut. Olihan Tuisku varmasti tosissaan...?

Hetken aikaa itsensä kanssa painittuaan Varjo päätti ottaa niskastaan kiinni. Lauma, hän ajatteli, lauma. Olen osa laumaa. Ja Tuiskuun... olen hänen liittymisestään asti halunnut tutustua. Nyt on tilaisuuteni. Arka Varjo, olet historiaa, ja saat pysyä siellä tästä hetkestä alkaen.

Hiljaisen hetkensä jäljeen Varjo nousi maasta ravistaen hieman turkkiaan ja vilkaisi Tuiskuun. "Mennään vähän kauemmas", Varjo kuiskasi, "metsässä ei ole ketään, ja niin minun on helpompi puhua." Varjo kääntyi kävelläkseen hitaasti metsään. Hän kuunteli, lähtisikö Tuisku perään.

Tuisku onnistui voittamaan Varjon luottamuksen puolelleen, kuten monen muunkin jotka olivat uskoutuneet sille. Uros oli tyytyväinen kun siihen luotettiin, ja se yritti olla hienotunteinen. Se ei utelisi sen enempää, kuin toinen mustaturkki haluaisi kertoa.
Tuisku luimisti korvansa nyökäten. Se käveli Varjon perässä metsään päin, siellä ei ainakaan kukaan kuuulisi hukkien sanoja.

Varjo ravasi vähän aikaa, kauas pesiltä ja nukkuvasta Ruskosta. Toivottavasti tämä on viisasta, Varjo ajatteli pieni huolenkare päänsä yllä.
Kun kaksikko oli päässyt Varjon mielestä tarpeeksi kauas puiden suojaan, kuunteli Varjo pienen hetken ympäristöä. Todettuaan, ettei kuuloetäisyydellä ollut kuin punatulkkupariskunta lähipuun oksalla, Varjo istui ja haukotteli - hieman hermostuneena - ja katsoi merkittävästi Tuiskuun. Uros oli seurannut häntä, joten tuon oli oltava edes jotenkin kiinnostunut Varjon kertomisista. Oli se sitten pelkkää uteliaisuutta tai vaikka huolta, mitä Tuisku osoitti, oli Varjo päättänyt avata suunsa tässä ja nyt. Hän kuitenkin kertoisi vain sen, minkä tarpeekseen näkisi, loput Tuisku saisi arvata. Tai tulla itse kysymään.

"Luotan sinuun, Tuisku. Toivon, ettet koskaan kerro tarinaani toisille", Varjo sanoi surua äänessään. "Kysyn sinulta ensin yhden, miltei itsestäänselvän kysymyksen, jotta tietäisit, mitä tunnen." Varjo nousi istumasta, käveli kuiskausetäisyydelle Tuiskusta, ja surua ja tuskaa äänessään kysyi tältä niin hiljaa, että tuskin kuuli itseäänkään: "Miltä sinusta tuntuisi, jos veljesi revittäisiin kappaleiksi kuonosi edessä?"

Varjo pysähtyi, ja ilmeisestikin nyt oli aika. Mustaturkkikin seisahtui, ja yritti pitää ystävällistä olemustaan yllä. Varjon ensimmäiseen kysymykseen Tuiskulla oli jo vastaus: "Vannon, ettei kukaan muu saa kuulla tästä," uros vilkaisi pieni hymynkare kasvoillaan lintujen suuntaan, ja jatkoi: "Suojelen salaisuuttasi vaikka hengelläni, jos täytyy"

Varjo asteli Tuiskun eteen, vähän liiankin lähelle, mutta koska Tuisku oli sosiaalinen niin se ei edes yrittänyt perääntyä. Mutta kysymys, jonka tuo toinen päästi ilmoille, sai kauhun katseen kasvamaan uroksen kasvoille. Se oli ehkä nuori, mutta kysymys oli hyvinkin vihjaava: Varjolle oli käynyt niin. Ei... Tuisku ajatteli ja sen silmissä vilahti kauhukuva kappaileiksi raastetusta Ruskosta, ja susi kavahti lievästi. Se katsoi Varjoa melkein silmiin, mutta laski katseensa sitten. Mitä kaikkea sen edessä seisova susi oli joutunutkaan kokea? Oliko Tuisku valmis kuulemaan mitään niin kamalaa? Oli.
"Joku saattaisi vajota itsesäälin kouriin, mutta minä en antaisi sellaista ikinä itselleni anteeksi. Suojelen veljeäni viimeiseen hengenvetooni saakka, ja jos noin kävisi..." äänestä kuulsi myötätunnon ja järkytyksen sekaiset tunteet, ja hiljaisuus täytti metsän hetkeksi. "En tosiaankan tiedä, mitä tekisin. En kai voisi tunteakaan mitään... Minä Kuolisin, jos Ruskolle kävisi jotain sellaista.." Kuolemisella Tuisku tarkoitti tietysti sisäistä kuolemista.
Uroksen katse siirtyi takaisin Varjoon. "Ei kai sinun..." mutta susi oli kykenemätön sanomaan loppuun. Myötätunnon ja surun tunne seivästi Tuiskun, ja se vain katsoi Varjoa jähmettyneenä, voimatta sanoa mitään.

((Vähän sekava... Sorry ;3))

((Ei ollenkaan, hyvin sain selvää. ^^))

Varjo astui kauemmas kuuntelemaan Tuiskun vastauksen. Tuisku kavahti, ja hänen silmissään näkyi hetken järkytyksen ja kauhunsekainen välähdys. Varjo hieman katui raakeaa keskustelunaloitustaan, mutta päätti olla pyytämättä vielä anteeksi ja kuunteli toisen kertoman. Tuiskun vastaus sai hänet vähäksi aikaa mietteisiinsä.

Itsesääli... Oliko Varjo valunut itsesääliin? Ei, ei kai, Varjo ajatteli. Ei hän ollut sellaista kerennyt tehdä, ei kai... Varjo huomasi tarkastellessaan viimeaikojen tekemisiään, että oli yrittänyt piilottaa tunteitaan jonnekin syvälle, haudata niitä olemattomiin. Veljen muisto tulvahti pintaan välillä, kun ei muuta ajateltavaa ollut, tai kun ulkopuolelta tuli jonkinlainen yllyke. Ja yllykkeitä oli ollut Viiman laumaan liittymisestä lähtien muutamia. Varjo oli yrittänyt paeta tunteitaan juoksemalla, joka oli hänen ainoa vahvuutensa muihin susiin nähden. Juostessa Varjo unohti kaiken muun paitsi jalkansa ja maan niiden alla, pystyi olemaan onnellinen.

Varjo tunsi itsensä pieneksi ja heikoksi. Tuisku kertoi, että hän olisi puolustanut veljeään viimeiseen hengenvetoon. Mitä Varjo oli tehnyt? Rimpuillut seitsemän suden hampaiden otteessa voimatta tehdä muuta, kuin karjua, ulista ja katsella, kun hänen veljensä elämä valui maahan kymmenen suden raadellessa tätä. Ja sen jälkeen - juossut pois, pois veljensä ruumiin ja sadistisen susilauman luota. Juossut kaksi päivää pysähtymättä.

Viimein Varjo puhui. "Niin, minun veljeni. En mahtanut sille mitään..." Varjon katse risteili maassa. Surulliseksi Varjo tunsi itsensä, hyvin surulliseksi. Ja totisesti pieneksi. "En kyennyt puolustamaan häntä. Olimme etsimässä reviiriä, tai puolisoja, joiden mukaan lähteä etsimään omaa elämäämme. Löysimmekin... Suuren susilauman." Varjo nielaisi. Tuntui äärettömän vaikealta palauttaa tapaus jälleen mieleen. "Yritimme kiertää sen, mutta meidät havaittiin silti. Pakoonkin olisimme päässeet, jos olisimme tunteneet maaston. Meidät ajettiin sakeaan metsään, suoraan korkean kallion juurelle, jossa matkamme sitten... pysähtyi."

Varjo pysähtyi hengittämään. Hän ei kyennyt jatkamaan vielä. Hänen silmissään sumeni, kun hän yritti palauttaa jälleen mieleensä ne kauhun minuutit, joiden arpia hän kantoi kehossaan ja sielussaan.