Veljekset - Päättynyt

Varjon veli oli revitty riekaleiksi. Sen silmien edessä. Muita oli ollut liikaa, eikä toinen tosiaankaan kyennyt puolustautumaan. Luulisi että hän olisi moisen jälkeen itsetuhoinen...Tai no, tuskin veli tahtoisi sitä... Tuisku ajatteli katsoen korvat niskassa ja pää roikkuen Varjoa.
'Varjo'. Oikein sopiva nimi sudelle, jonka elämä oli näyttänyt varjopuolensa.Tuiskun nimi tuli lähinnä turkista, joka oli pitkä rinnuksista ja hartioista ja tavallaan 'tuiskusi' eteenpäin tuulessa.

Varovasti uros kohotti käpäläänsä, painoi sen maahan, tehden saman muilla käpälillään, ja asteli Varjon eteen. Hetken se katseli toisen kasvoja, kunnes vähän nykien työnsi päänsä sen niskan päälle syleilläkseen toista. Se ei odottanut tarinan jatkoa, vaan arvasi jo lopun. "Voi Varjo..." se sanoi säälien tuon kokemuksia. Oli se ennenkin tavannut kovia kokeneita susia, joille oli tullut vakavia luonnevikoja ja aggressivisuutta.
Mutta Tuisku tiesi miksi. Ne yrittivät peittää totuutta, suojella itseään uusilta haavoilta.
Ja Tuisku yritti parantaa toisten haavoja, sillä aina muut eivät siihen itse pystyneet.
Uros sulki silmänsä nuolaisten Varjon korvantaustaa. Jos sillä ei olisi laumaa ja omaa tulevaisuuttaan, se tappaisi ne sudet Varjolle. Aivan varmasti.

((Voi, miten Tuisku on kultainen... :'3))

Varjon äiti oli nimennyt Varjon myöskin turkin värin perusteella. Varjon kaikki neljä samaan aikaan syntynyttä sisarusta olivat tummia, mutta Varjo oli poikueen ainoa täysin musta pentu. Nimetessään pikkuistaan äiti ei vain - onneksi - ollut aavistanut, kuinka oikeaan osuisi Varjon myöhemmän elämän kannalta.

Varjo ei kuiteenkaan nimeään miettinyt sillä hetkellä. Syvän sumun läpi hän tunsi, kuinka Tuisku tuli aivan likelle ja painoi lohduttavasti päänsä Varjon niskaan. Ele herätteli hänet hitaasti sumustaan, ja hän muisti Viiman, ja sen, miten tuo oli emon lailla puhdistanut Varjon haavat ja pelastanut tämän kuolemalta ottamalla hänet laumaansa. Tuiskun lempeä ele oli ensimmäinen tuon kauniin hetken jälkeen osoitettu fyysinen ystävällisyydenosoitus, ja tajutessaan tämän Varjo hieman hämmentyi. Kuinka Tuisku osasikin olla niin... Ystävällinen, Varjonkin kaltaiselle aralle sudelle, jonka tunteet vaihtelivat yhtä nopeasti kuin sydämen lyönnit seuraavat toisiaan.

Tuiskun nuolaisu lämmitti kovasti sisintä. Voi, kuinka hyvältä tuntui olla taas niin lähellä toista. Kuulla rauhoittavan sydämensykkeen ja tuntea kyljen kohoilevan hengityksen tahdissa. Häneen voi todellakin luottaa, Varjo ajatteli, sulki silmänsä ja painoi päänsä Tuiskun lapaa vasten. Jos Varjo olisi ollut ihminen, hänen kyyneleensä olisivat valuneet vuolaina Tuiskun pitkiä karvoja myöten. Varjon olisi tehnyt mieli ulvoa tuskaansa taivaalle, itkeä kuin emon hylkämä pentu, mutta hän veti muutaman kerran henkeä ja jatkoi, vaikka ei olisi tarvinnutkaan.

"Ne pitelivät minua kiinni, pakottivat katsomaan... Rimpuilin, mutta revin niin vain haavojani lisää, ja ne takertuivat..... tiukemmin kiinni. Kun veljeni oli.. kuollut, niiden ote herpaantui, ja lähdin juoksemaan... Se nauru, minkä ne räväyttivät perääni..." Varjo ei enää kyennyt jatkamaan. Hänen äänensä hupeni vinkaisuksi, ja paha olo alkoi velloa vatsassa. Hän lipoi huuliaan ja läähätti, nojautuen tiukemmin Tuiskun kylkeen. Toisen läheisyys tuntui äärettömän hyvältä. Aikoihin hän ei ollut uskaltanut tehdä minkäänlaista fyysystä lähestymiselettä, mutta nyt sen parantava vaikutus tulvi Varjon ruumiiseen.

((Ooi, Kiitosta. ;) Minäkin pidän sen suojelunhalusta ja koko Tuiskun luonne on ollut mukavaa pelattavaa.))

Mustaturkki kuunteli toisen sanat tuntien olonsa vähän tyhjäksi. Varjon menneisyys oli ollut paljon kovempi kuin Tuiskun. Tuisku oli ollut kruununperijä, joka oli
nöyrästi väistynyt isänsä tieltä ja lähtenyt sovun merkeissä etsimään onneaan, kun
veli olikin saanut köniinsä syrjäytysyristyksessään ja lähtenyt perään huonomalla menestyksellä.

Tuisku hengitti rauhallisesti ynähtäen matalasti hyvänolontunteesta. Se oli saanut tälläistä osakseen pikkuveljeltään, mutta Varjo tavallaan tarvitsi sitä enemmän, jolloin 'Halauksella' oli enemmän merkitystä.
Siinä sudet nyt seisoivat, Varjo turvautuen Tuiskuun ja Tuisku hellien sitä. Kunhan Varjokin alkaisi elehtiä niin, Tuisku vetäytyisi pois päin.

Mutta ei vielä. Ei nyt, kun Varjo oli saanut purattua itsensä ja pääsi ymmärtäväisen suden halaukseen.

((Sry taas että kesti vastata, nyt onneksi alkoi taas koulu ja pääsen tännekin useammin. ^^))

Oli vain kaksi sutta, toisiinsa kietoutuneina. Hetken Varjo vain ui tuossa tunteessa, upposi syvemmälle lohduttavaan ajatukseen, että joku välitti. Alkuun hän oli päättänyt, ettei kertoisi aivan kaikkea, ettei päästäisi tunteitaan vahvasti esiin. No, olihan se arvattavissa, ettei se aivan toteutunut. Tuiskun voimakas reaktio oli hämmentänyt Varjoa, ja ymmärtämys ja ystävällisyys, mitä Tuisku osoitti, purkivat viimein Varjon haavaisen sydämen.

Jälleen uusi muisto Valtasi Varjon mielen. Muisto oli sydäntäsärkevä, ja sai pienen sudenruumiin värisemään. Varjo muisti, kuinka isoveli oli lohduttanut tätä nuolemalla Varjon suupieliä, korvantaustaa ja korvan sisäpuolta. Kun isä oli tullut hulluksi ja hajottanut laumansa, oli Varjon ja tämän veljen pelastanut isoveli lohduttanut heitä nuolemalla. Kun nälkää kesti pitempään kuin normaalisti, nuoli veli heidän korviaan kannustaen eteenpäin. Kun pikkuveli oli menehtynyt kylmään ja nälkään, lohdutti isoveli Varjoa pitkään, kehotti eteenpäin, kannusti olemaan luovuttamatta. Kaikki kääntyy hyväksi, sanoi veli useasti.

Kuinka Tuisku muistuttikaan veljeä. Niin paljon.

Ei, Varjo yritti käskeä itseään. Veli on mennyt. En voi korvata häntä kenelläkään toisella.

Mutta vaikka Varjo kuinka yritti polkea kasvavaa tunnetta maahan, se pääsi sieppaamaan hänet, ja hän tunsi veljensä ruumiin omaansa vasten. "Ei!" Varjo huudahti ja riistäytyi irti Tuiskusta. Tunne oli liikaa, aivan liikaa. Varjo ei kyennyt katsomaankaan enää Tuiskua, sillä hän tiesi näkevänsä toisen kasvoissa oman veljensä. Hän vapisi kauttaaltaan.

"Anteeksi, Tuisku. En... En... Sinä..." Varjon äänessä kaikui pelko, epätoivo ja pakokauhu. Miksi näin täytyi käydä....? Varjo kirosi tunteensa. Juuri, kun kaikki oli hetken hyvin.
Äkkiä Varjo pyrähti juoksuun. Hän halusi pois Tuiskun riipivästä läheisyydestä. En voi kertoa sinulle, Tuisku. En voi. Anna, oi anna minulle anteeksi....

Varjo halusi tappaa itsensä, tappaa mielensä. Idiootti, idiootti! Varjon tunteet pilasivat kaiken. Kaiken! Varjo suuntasi kulkunsa kallioille. Hän vaipuisi jonkin kiellekkeen alle, käpertyisi lumeen ja antaisi lumen ja jään syödä ruumiinsa. Varjo ei voisi koskaan katsoa Tuiskua näkemättä veljeään hänen tilallaan. Veljen muisto vainosi häntä, eikä Varjo tahtonut elää sen kanssa. Hän lähtisi veljensä luo, niin kaikki ratkeaisi.

((Huh, anteeksi, teinpäs sekavan tekstin. O.O Tuli oudompi ja skitsompi, kuin suunnitelinkaan. Tahdotko jatkaa vielä? Jatkan yksinpeleissä, jos tämä oli nyt tässä. ^^))

((No...Jatkaisin tätä mielellään. Eihän Tuisku jätä Varjoa yksin ;D))

Tuisku pelästyi Varjon huudahdusta. "Mitäh?" se sanoi hämillään ja katsoi kauas juoksevaa Varjoa. Ei, tämä ei jäisi tähän. Tuisku ponnisti takajaloillaan juoksuun Varjon perään. Mitä oli tapahtunut? Oliko Tuisku sanonut jotain väärin? Mustaturkkia vaivasi syyllisyyden tunne.

Pian se näki kielekkeellä makaavan ystävänsä. "Varjo? Onko kaikki hyvin?" se kysyi tullen hitaasti lähemmäs korvat luimussa, "Anteeksi jos loukkasin jotenkin...Ei ollut tarkoitus pelästyttää" Uros astui vähän lähemmäs mutta jäi puolentoista metrin päähän. Kaikki oli sujunut hyvin, toinen alkoi rauhoittua ja Tuisku oli alkanut päästä vähän asioista perille.
Nyt se heilutti arasti häntäänsä, nuolaisten huuliaan korvat niskassa. "Olen ehkä vähän tunkeileva..." se sanoi antaen sitten Varjolle puheenvuoroa.

Tuisku saisi rauhan vasta kun asia olisi hoidettu ja Varjo palaisi kaikessa rauhassa pesäluolille ja välit olisivat varmasti kunnossa.

Kallioille ei ollut kovin pitkä matka. Muutamalla loikalla Varjo nousi kiellekkeelle, ja käpertyi kerälle vikisten ja hervottomasti täristen. Ristiriitasiten ajatusten päällimmäisinä hyppivät syytökset ja itsetuhoiset ajatukset.

En voi elää tämän tunteen kanssa. Sekoan täydellisesti. Sekoan lopullisesti. Täysin tietämättömänä tekemisistään Varjo alkoi puremaan oikeaa etutassuaan.

Kipu ei herättänyt häntä mielensä myllerryksestä, sen teki toinen, ulkoinen asia. Varjo huomasi Tuiskun seuranneen häntä. "Onko kaikki hyvin?" kuului jostakin kaukaa. Varjon sydän pirstoutui. Hän sulki silmänsä, jotta kuulisi vain äänen, ei näkisi lähellään seisovaa, syyllisen ja anteeksipyytävän näköistä sutta.
"Anteeksi, Tuisku..." Varjo inisi ääni tuskasta väristen. "Sinä et tehnyt mitään. Mieleeni vain... nousi muisto... Olen täysi idiootti. Varo minua, mieleeni on iskenyt hulluus..."

Varjo yritti miettiä selkeästi. Hänen ruumiinsa vapisi yhä. Hänen itseinhoaan kasvatti se, että oli mennyt ja saanut Tuiskun luulemaan tämän itse tehneen jotain. Varjo katui kaikkea - syntymäänsä, veljensä kuolemaa, omaa mieltään, joka sai toisen suden muuttumaan hänen veljekseen.

Varjo yritti puhua. Ehkä se helpottaisi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän sai sanottua paljon. Hän tiesi olevansa totuuden velkaa Tuiskulle. Varjo ei halunnut Tuiskun - eikä enää kenenkään muunkaan suden - kärsivän hänen takiaan, fyysisesti tai psyykkisesti.

"Voi Tuisku, mitä minä teen... olen menettänyt järkeni, kaiken järkeni. Tuntuu, etten saa kuin ilkeitä asioita aikaan. Mieleni tekee minulle jotain... Sillä näen sinussa veljeni. Sinä muistutat häntä, muistutat niin kovasti..."

Urosta rauhoitti kun se kuuli ettei se itse ollut sanonut mitään. Mutta se, että Tuisku muistutti toisen veljeä, oli hämmentävää. Velihän oli kuollut, ja Varjo saattaisi tuntea jopa syyllisyyttä siitä, että se käyttäisi Tuiskua veljen korvikkeena.

Hetkeen mustaturkki ei tiennyt mitä sanoa, vaan tuijotti jonnekkin tyhjyyteen. Kuitenkin sen onnistui muotoilla tuntemuksensa sanoiksi: "Varjo, onko sinusta ikävää, että näet hänet minussa?" se kysyi rauhalliseen tapaansa, "Onko läsnäoloni sinulle pahaksi?" se kysyi tyynesti kuin puhuen säästä, ettei toiselle tulisi mieleenkään että se itse loukkaantuisi.

Ja vaikka Tuisku loukkaantuisikin, se osaisi käsitellä tunteitaan yksin ja antamatta sen vaikuttaa muihin. Tämä oli ollut hyödyllinen taito laumoissa, missä oli paljon ystävyyssuhdemyllerrystä.

"Minua inhottaa. Inhotan itseäni. En tahtoisi nähdä sinussa ketään muuta kuin sen, mikä olet. Tuiskun. Veljeni on kuollut, eikä mieleni ole hyväksynyt sitä. Se on ilkeää, se tuntuu pahalta."

Varjo säikähti Tuiskun kysyessä, olisiko tämän läsnäolo Varjolle pahaksi. Varjo kohotti hätäisen katseensa Tuiskuun, niin vaikealta kuin se hänestä tuntuikin.
"Ei, ei!"Hän huudahti, "Voi Tuisku, kuinka tahtoisin tästä tunteesta eroon. Sinä sait minut ulos kuorestani, sait jäisen sydämeni sulamaan, miten voisitkaan olla minulle pahaksi... Luotan sinuun, vaikka niin vähän aikaa olemme tunteneet. Olet minulle suuri ystävä, sellaista en halua heittää pois. En, vaikka mieleni muuttaisi sinusta karhun."

Varjo mietti hetken, mitä sanoisi. Hän tunsi jo hieman rentoutuneensa, ja pystyi puhumaan suhteellisen selkeästi ja rauhallisesti. "Minua ei häiritsisi, vaikka olisimme läheisiä kuin veli ja sisar. Minä vain en haluaisi, että veljeni, se nimenomainen veljeni palaisi elämääni haudan takaa. Sellainen ei tekisi hyvää kenellekään... Tahdon elää. Tahdon elää ja olla onnellinen, tahdon päästä eteenpäin. Tahtoisin muistaa veljeäni lämmöllä, en tuskansekaisin vilunvärein. Kuinka pääsisinkin peloistani, kuinka voisinkin jättää menneeseen ilkeät muistot, kohdata ne osana elämää..." Varjo alkoi näin puhuessaan tiedostamattaan selkeyttämään tunteitaan ja ajatuksiaan. Luontainen tarve olla hyväksytty ja osa laumaa kaikkine heikkouksineenkin avautui Tuiskun läsnäolon helpottamana.

Tuisku tunsi taas sääliä. Se kylläkin ehkä tiesi, miten auttaa toista: "Ajattele kaikkea hyvää hänestä. Aina kun sinusta tuntuu pahalta, päätä, ettei veljesi haluaisi sinun surevan. Hänkin haluaisi sinun jatkavan. Jos voin mitenkään auttaa sinua, niin sano vain. Voit kerta minulle mitä vain" se sanoi ja hymyili ystävällisesti sudenhymyään. Se ei ollut ihan varma, halusiko Varjo nyt omaa tilaa. Tuisku seisoi paikallaan, kunnes sekunninmurto-osassa sanoi "..Ja voit aina sanoa, jos haluat olla yksin. Sitä sinun ei tarvitse pelätä. Mutta jos haluat että jään, niin ilo on minun puolellani" uudestaan tuuhea, musta häntä heilahti.

Tästä se alkoi. Se, mitä Tuisku arvosti elämässä: Ystävyys.

((Noniin! Valitan, tämä tulee olemaan lyhyt - miulla on kiirus yhdelle kurssille, minne ilmoittauduin juuri...))

Niin, Varjo ajatteli. Ei veli haluaisi, että suren. Minä tahdon päästä eteenpäin, ja niin veljenikin haluaisi minun tekevän.
Varjo hymyili sisäänpäin. Kyllä tästä vielä selvittäisiin.

"Sinä olet auttanut jo hirmuisesti, Tuisku", Varjo sanoi häntää heilauttaen. Hän katsahti rauhoittuneena toveriinsa. Varjo näki yhä hänen piirteissään veljeään, mutta veljen läsnäolo tuossa ruumiissa tuntui heikenneen. Ajan myötä se häviää kokonaan. Tuiskun tyyneys ja rauhallisuus Varjon äkkinäisiä tekemisiä kohtaan valoi Varjoon uskoa, ja tunnetta hyväksynnästä. Siitä laumassa ja ystävissä oli kyse.
Äskeinen tärinäkohtaus oli turruttanut Varjon lihaksia. Hän nousi maasta raajoilleen, tunnusteli hetken olotilaansa ja haparoi hitaasti Tuiskun luo. Varjo vilkaisi varoen Tuiskuun kysyvästi, ja suhteellisen varmana Tuiskun hyväksynnästä hän painoi hellästi päänsä Tuiskun rintaa vasten. "En halua olla yksin. Ainakaan nyt."

((Juu ei haittaa tästäkin tulee lyhyt. Peli taitaa olla lopussa?))

Tuisku seisoi varmana ja rauhallisena paikallaan antaen Varjon tehdä siirtonsa. Se itse alkoi hitaasti mutta haparoimatta tökkiä kuonollaan Varjon niskaa ja lipaisi sitä kielelläänkin. Se todella toivoi, että Varjo luottaisi siihen vastedeskin, ja että se voisi auttaa toista.
"Hyvä on. Minä en lähde mihinkään, mutta yhdessä voisimme kohta lähteä pesäluolille?" sen ääni oli hiljainen ja matala, kaukana painostuksesta. Se ei ollut ihan varma siitä, oliko Varjo valmis lähtemään takaisin muiden luo, vai haluaisiko se olla vielä hetken Tuiskun kanssa.

Kuitenkin Rusko saattaisi pian etsiä Tuiskua- ja olla jopa vähän mustasukkainen, jos näkisi veljen taas hyväilemässä muita.

((Jeps, Varjo olikin seuraavaksi sanomassa samaa kuin Tuisku äsken. :'D))

Varjo kuunteli Tuiskun pehmeää ääntä. Voi, jos sitä voisi kuunnella aina... Varjo taisteli yhä edesmenneen veljensä tunnetta vastaan - hän tulisi taistelemaan pitkään. Mutta Tuiskun vuoksi kannatti taistella, itsensäkin kanssa.

Varjon ääni oli hieman heiveröinen, mutta täynnä luottamusta. "Mennään vain. Lepo tekisi nyt hyvää..." Todellakin, lepo olisi nyt tervetullutta. Hyvien unten jälkeen eilisen murheet tuntuivat lievemmiltä, ajatukset selkeämmiltä. Ehkä se olikin juuri väsymys, mikä sai ajatukset kieppumaan äskettäin, Varjo ajatteli.

Tuiskun lempeät tökkäisyt tuntuivat mukavilta, ja saivat pienen leikinhalun läikähtämään vatsassa. Varjo kuitenkin lannisti tunteen, niin tylsältä kuin se tuntuikin - nyt olo oli aivan liian väsynyt, turhan paljon oli taas Varjon mieli temppuillut lyhyen ajan sisään. Ehkä huomenna.
Varjo loittoni Tuiskun syleilystä kirsuaan nuolaisten. Hän otti muutaman askeleen pesäluolien suuntaan kuulostellen Tuiskun tekemisiä.

((Juupa, kenenkäs ajatukset ne nyt harhailevat... Taitaa miun ajatukset olla jossain muualla. Anteeksi siis epäselvyys. :'D))

((No ei nyt niinkään pahasti ;) Tämän jälkeen sinä voit tehdä lopetusviestin. (Viesti, johon voi vastata merkitsemättömästi, muttei ole pakko vastata ollenkaan.)))

Tuisku hymyili taas ystävällisesti ja otti hitaat, rauhalliset askelet kauemmaksi Varjosta, nuolaisten vielä kerran myötätuntoisesti toisen suupieltä, lähtien kävelemään hitaasti kohti pesäluolia. Se pysähtyi jo kaksi askelta otettuaan, ja katsoi Varjoon heilauttaen häntäänsä.

((Kiitokset pelistä! Vaikka olikin pitkäkestoinen, niin silti kiinnostava peli! :D))