Lumisissa maisemissa - Loppu

Lumi pöllysi voimattomana taistelemaan vahvojen tuulenpuuskien heitellessä sitä joka puolelle. Lunta satoi suurina hiutaleina, mutta ne vain muuttuivat tuulessa myrskyisiksi pyörteiksi. Taivas oli täysin harmaa ja eloton. Linnut eivät kyenneet lentämään, joki oli painunut umpijäähän ja maa tasoittunut jokaisesta kuopasta tasaiseksi tasangoksi. Varovaisuus olisi siis valttia, ellei halunnut joutua yllätetyksi lumipesulla. Äänet vaimenivat täysin kaiken myräkän alle.

Samoin peitti punertavan ja kitukasvuisen susiuroksen, Takun kyvyn liikkua eteenpäin. Valkeat silmät hapuilivat jotain kiintopistettä, jota kohti suunnata. Asia ei ollut niin yksinkertainen miltä näytti, sillä lähes sokea ja n. 50 cm korkuinen takkuturkin oli mahdotonta nähdä mihinkään. Varsinkaan yli rinnuksien olevan lumen keskellä kävelemisestä puhumatta. Takun kulkiessa tuulen mukaisesti ei lumi tullut kuin nopeina ryöppyinä pyörteiden takia silmille.

Takku murahti raivosta. Pitikin sattua näin huono tuuri ja juuri siksi päiväksi. Pitäisi löytää suoja ja pian, sillä jäädyn pian kuoliaaksi!, se raivosi kirjaimellisesti itselleen ja höyrytti tahallaan hengitystään puhaltaen ilmaa ulos. Hengitys jäätyi pieniksi jääsiruiksi sen punertavan kuonon ympärille ja silmät saivat ns. jääkulmakarvat. Kuuleminenkin oli vaikeaa ja lähes koko ajan uros joutui seisahtumaan kuuntelemaan ympäristöään ja tunnustelemaan maaston laatua tarkemmin.

Takku tulkitsi maaston hieman väärin pian tasoittunut maasto nielaisi sen ruumiineen päivineen sekaan lumeen. Takkuturkki seisoi pelästyneenä lumen keskellä ja tunnusteli nopeasti maastoa. Kohoama, kivi varmaankin ja sen lisäksi jotain liukasta tassujen alla, Takku ajatteli tunnustellessaan. Happea oli yllin kyllin ilmavassa lumessa ja se sai Takun tutkimaan ympäristöään tarkemmin.

Kolo johon uros oli peittynyt astuessaan siihen, muodostui joen uomaan, joka oli täysin jäässä. Lumen keskellä lumi kyllä tarttui turkkiin ja uros näytti varmasti jollekin lumimiehelle, mutta täällä oli lämmin ja tuuli pysyi loitolla. Takku päätti pysyä lumen alla niin kauan, kuin happea riittäisi ja etsiä sitten uuden paikan – happea saisi vielä ainakin 5-10min ajaksi, jos hengitti säästeliäästi.

¤Eli Silkki susineen tänne ;)¤

Lumen tanssia seurasi myös toinen yksinäinen susi, joskin kauempana kuin Takku. Vaikkei Kaataja voinut kuin ihmetellä lumen riepottelua paikasta toiseen, liekö tuulella jotakin henkilökohtaista lumimassoja vastaan. Suuri uros oli edennyt lumihangessa varovasti - suuren kokonsa tähden lumi ei ylettynyt edes vatsaan asti, joten kulkeminen oli helppoa. Kaataja liikkui silti erittäin varovasti, sillä tuulenpuuskat olivat tasoittaneet lumihangen täysin tasaiseksi. Koskaan ei voinut tietää, milloin maasto laski tai nousi, milloin oli kuoppa tai matala kivi. Niinpä uros liikkui hitaasti mutta varmasti, hakien ensin jotakin kovaa vastaan, ennen kuin laski massiivisen kehonsa koko painon tassulle. Tumman uroksen saattoi näin tasaisella - ja valkoisella - alueella erottaa helpostikin, vaan ketään ei näkynyt. Eikä kukaan ilmaissut huomanneensa Kaatajaa.
Uros asteli eteenpäin, kunnes äkillinen lumen pöllähdys kiinnitti Kaatajan huomion. Se tuli sivulta, mutta siltikin suuri uros kääntyi sitä kohti. Liekö siellä jokin saaliseläin, joka oli astunut kuoppaan? Hetkinen, kyseessä ei kyllä ollut saaliseläin, sillä tuuli kantoi mukanaan suden tuoksua. Niin oikullisesti kuin tuuli kääntyikin, hetken verran se puhalsi Takun hajua Kaatajan suuntaan. Uros jatkoi hidasta mutta varmaa etenemistään kohti Takkua, vaikkei ollut toisesta vielä mitään nähnytkään. Sillä uteliaisuus polttavana poreili suuren, yli metrin korkuisen hukan sisällä, ja susi halusi käydä tapaamassa toista lajitoveriaan. Kun nyt sellainen oli sattunut vastaan tulemaan.
Kaataja askelsi rennosti, mutta varovaisesti, kunnes saapui sille kohdalle, jossa Takku oli vajonnut lumen peittoon. Vieraan suden haju tuntui tällä kohdalla vahvana, joten Kaataja jäi seisoskelemaan, katsellen ympärilleen. Toinen ei ollut voinut vain kadota tuulen matkaan, joten ainoa vaihtoehto oli, että Takku oli pudonnut koloon, joutunut lumen alle. Hitaasti suuri uros painoi kuononsa lumihankeen kiinni, haistellen. Monta kertaa veti Kaataja henkeä kirsunsa kautta, haistellen Takun voimakkaana tuntuvaa tuoksua. Lopulta uros oli varma, tämä vieras susi oli tällä kohdalla, mutta syvän hangen peitossa. Pudonnut koloon, oletettavasti. Kaataja kohotti suurta tassuaan, ja siirsi lunta sivuun, kuin kaivaen. Vaan vain yhtä tassua uros käytti, sillä muutoinhan suuri hukka olisi nojannut liikaa eteen, ja humpsahtanut Takun seuraksi. Vaikka tuskin lumihanki olisi kyennyt kätkemään suuren uroksen yhtä helposti, kuin se Takun kätki. Muutaman kerran tassuaan käytettyään, Kaataja laski jälleen kuononsa kiinni hankeen, joka nyt oli matalammalla, kiitos kaivamisen. Haju vain voimistui. Niinpä Kaataja peruutti, ja istahti syvään hankeen.
"Tervehdys, kuka oletkin. Voit tulla pois piilostasi, en aio pahaa."
Kaataja sanoi, tajuten lisätä loppuun vakuutuksen hukan hyväntahtoisuudesta. Vaikka sen nyt varmaan kuuli matalasta, mutta lempeästä äänestäkin. Kaataja kun oli sen luontoinen, halusi auttaa lempeällä, liki isällisellä tavallaan. Uros halusi tietää, kuka tämä lumeen kätkeytynyt susi oli, vaikka ymmärsikin kenties säikyttäneensä toisen tutkimalla niin tarkoin piilopaikkaa. Vaikkei Kaataja ollut sillä mitään pahaa tarkoittanut.

Takku kuuli ja haistoi karhunkaatajan nopeasti toisen lähestyessä. Miten äänet kuuluivatkaan niin hyvin lumen läpi? Ei takkuturkki kuitenkaan osannut aavistaa toisen alkavan kaivaa ja tuo säikähti pahanpäiväisesti. Lopulta toisen miltei hipaistessa uroksen kuonoa antoi Takku varoituksen. Se murahti ja sai samoin tein nenänsä täyteen lunta. Niitä pois ottaessaan tuo vierassusi lopetti ja syytti Takkua piilottelusta.

Takku räjähti ja hyppäsi kitukasvuisen kokonsa puolesta helposti pois kuopasta takaisin viimaan, kuitenkaan näkemättä Karhunkaatajaa. Toisen haju ja äänet tulivat uroksen takaa, joten tuo pyörähti ympäri havaitsematta Karhunkaatajaa vieläkään. ”Sinulta minä tuskin piilottelin!” Uros vastasi uhmakkaasti, eikä välittänyt toisen rauhoittelusta. ”Minä sain takiasi kirsun täyteen lunta ja olen taas täällä kylmässä! Että olette mukava susi, kyllä vain!,” Takku paasasi ja astahti hieman eteenpäin, kuitenkin varoen joutumasta kuoppaan uudestaan. Kitukasvuisen kokonsa puolesta sitä voitiin luulla pennuksi, mutta käyttäytyminen tuntui vahvistavan pentumaisuutta.

Saisit näkyä sinä susi! Minua ei pätkän vertaa kiinnostaisi olla tässä pahuksen viimassa, mutta sitäkin enemmän tahdon nähdä sinut! Takku kiukkusi itselleen ja haki valkeilla silmillään toista, mutta ainoa minkä uros näki, oli edestakaisin liikkuvat varjot. Kuitenkin uroksen pää oli suunnattuna Kaatajaan, siitä ei ollut epäilystäkään.

¤Älä välitä Takun reaktiosta, se on hieman erakkomaisempi kuin tavallisesti, kun sitä raivostuttaa sokeus ja myrsky samaan aikaan ;)¤

Kaataja säpsähti, kun Takku loikkasi esiin hangesta. Ensin uros ajatteli kyseessä olevan pentu, niin koon kuin käytöksen puolesta, mutta toinen ei haissut pennulta. Niinpä harmaa susi tuli siihen tulokseen, että Takku oli vain pienikokoinen, mutta aikuinen susi. Kaataja nousi refleksin omaisesti seisomaan, kun pieni susi kääntyi suurta hukkaa kohden, sylkien sanoja kiivaasti suustaan. Uros heilautteli häntäänsä rauhoittavasti, joskin toisen hyökkäävä asenne oli saanut varman ja vakaan hukan puollustuskannalle. Ehei, väkivaltainen ei Kaataja ollut, sen mieleenkään ei tullut mitään sen tyylistä kuin "Pidä turpasi tukossa, tai tukin sen!". Sen sijaan hukka kyllä puollustautuisi, jos Takku osoittautuisi uhkaavaksi. Vaikka silloinkin käyttelisi hampaitaan erittäin varoen, jottei vahingossakaan satuttaisi toista.
Takun katsoessa Kaatajaa kohti, uros kiinnitti huomionsa vaaleisiin silmiin. Sokea, tai ainakin melkein. Siihen tulokseen susi päätyi, ilman minkäänlaista järkytystä - ainakaan näkyvää sellaista - tuntematta. Eihän sokeus mikään... ongelma ollut, vain harmillinen tapahtuma. Ei Takku varmasti pitänyt sokeudestaan, vaan ei toinen sille mitään mahtanut. Niinpä Kaataja suhtautui Takkuun kuten muihinkin susiin, eikä halveksinut toista koon tai sokeuden takia. Eikä edes järkyttynyt kummastakaan. Mitä nyt vain huomioi asian, ja se siitä.
"Olen Karhunkaataja. Pyydän anteeksi, että häiritsin."
Uros esittäytyi, pyytäen kohteliaasti, lempeästi anteeksi Takulta häirintäänsä. Suuri ja tumma uros istahti takaisin hankeen, todettuaan, ettei Takku loppupelissä vaikuttanut niin uhkaavalta, kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää. Toinen oli kiukkuinen, ärtynyt, mutta kukapa ei Takun tilanteessa olisi? Jopa Kaataja olisi menettänyt malttinsa tuollaisessa tilanteessa, joten uros ymmärsi toista. Ainakin melkein. Ei täydellisesti, mutta ymmärsi edes hiukan. Uros halusi ymmärtää, omalla isällisellä ja lempeällä tavallaan.

Talven kirpeä viima koetteli koko elämää täällä laaksossa, ja varmasti sen ulkopuolellakin. Lumihiutaleet leijailivat tuulen tanssin mukana, vaan edes kylmä tuuli ei onnistunut tunkeutumaan Kaatajan paksun turkin läpi. Sen sijaan lumihiutaleet muodostivat hukan päälle valkean peitteen, jota uros ei jaksanut ravistella pois. Uudelleen se kumminkin sataisi takaisin.

// Lyhyeksi jäi. //

Takku haki yhä katseellaan toista yrittäessään hahmottaa toisen olinpaikkaa suojansa toiselta puolelta. Pää liikahteli hieman silmien yrittäessä hahmottaa vastapuhujaa. Lopulta Takku luovutti kirjaimellisesti uupuneena etsimiseen ja laski päänsä matalalle haistellen ilmaa lumen läheltä (ei tullut lunta kuonolle) ja kuulostellen toisen olin sijaa.

Herra takkuturkki asettautui kohtalonivaan mukisematta nyt, kun ei saanutkaan vastakaikua toiselta. Sen lisäksi Takku yllättyi toisen sanomattomuudesta. Kaatajaa ei tainnut häiritä Takun valkeahkot silmät tai sokeus lainkaan. Päätään hieman kallistaen tuo kuunteli toisen esittäytymisen.

Jokin sai Takun mielen muuttumaan ensimmäisistä ajatuksista ja tuo katsoi nyt suopeimmin silmin – ajatuksin Kaatajaa. ”Takku ja…” Uros epäröi sanojaan selkeästi tuon oman yllättyneisyyden ja hämmennyksen takia. ”Anteeksi äskeinen. Raivostuttaa tämä tuuli, lumi ja se, ettei näe mihin kulkee. Hajut ja muut peittyvät tasapaksun lumen alle ja juuri, kun löysin suhkot lämpimän, tuulettoman ja mukavan paikan tulit sinä ja sörkit paikkaani.” Hieman lempeämmällä äänenpainolla koetti uros puhua, mutta se oli vaikeaa sen oman erakkoluonteen takia.

Takku uskaltautui rentoutumaan ja istahtamaan itsekin, yhä hieman luimistellen ja varoen näköyhteyden puutteen takia. ”Mistä tulet? Korostuksesi on hieman erilainen.” Takku kysyi ja se kyllä huomasi milloin toinen oli samoilta seuduilta ja milloin ei. Tässä tapauksessa ei kukaan ollut samoilta seuduilta uroksen kanssa.

Takku oli kotoisin aavikolta, kitukasvuisten aavikkosusien joukosta missä kaikki taistelivat hengestään ilman mukinoita. Täällä elämä tuntui hymyilevän kaikille. Ruokaa löytyi helposti (aavikolla tuskin oli ruokaa) ja susia oli paljon enemmän. Tosin, Takku tuumaili, jos ruokaa löytyy, on myös susia ja mahdollisuus laumoihin ja pentuihin

Kaataja katseli toista mielenkiinnolla, tutkien ja miettien. Uros vaikutti entistä suuremmalta nyt, kun vertailukohde oli Takku. Ja se taisi häiritä enemmän Kaatajaa itseään, kuin Takkua, joka ei ilmeisimmin edes huomannut urosta kunnolla. Ainakaan näkemällä siis. Muut aistit olivat varmasti paljon paremmat Takulla, miten toinen olisi muka muuten hengissä selvinnyt? Niin, näin Kaataja uskoi, täysin tyytyväisenä omaan teoriaansa. Oli se sitten oikein tai väärin, puhtaalla käytännön järkeilyllä oli hukka siihen päätynyt. Käytännöllinen kun suurikokoinen uros oli. Tummanharmaa turkki peittyi pikkuhiljaa valkoisiin hiutaleisiin, mutta ei se haitannut Kaatajaa. Tuuhea turkki oli pohjoisen peruja, sillä Kaataja oli elänyt suurimman osan elämästään pohjoisessa, varsin kaukana täältä. Siinä missä Takku oli pärjännyt ohuella turkillaan kotiseuduillaan, Kaataja oli pärjännyt tuuhealla turkillaan. Niin yksinkertaista. Evoluution kehitystä, se mitä tarvittiin, jäi, se mikä oli turhaa, kuihtui pois.
"Ymmärrän."
Kaataja sanoi lempeästi, vastaten niin toisen anteeksipyyntöön. Eihän uros itsekään ollut mitenkään erikoisen hyvin toiminut, mutta se siitä. Hukka uskoi ymmärtävänsä edes hivenen Takkua, sillä varmasti tuuli ja lumi häiritsivät, puhumattakaan sokeudesta. Kaataja kävi makuulleen maahan, vain jottei tuuli niin kovin tarttuisi tuuheaan turkkiin. Toisen kysymys siitä, mistä Kaataja tuli, sai susimaisen virneen kohoamaan uroksen kasvoille. Takku vaikutti jo mukavammalta, rennommalta... Enemmän laumaeläimeltä, kuin erakolta. Olihan Kaatajakin erakko, ainakin ennen tähän laaksoon saapumistaan. Pikkuhiljaa vain lukuisat asiat olivat enemmän tai vähemmän muokanneet suurikokoista sutta.
"Pohjoisen suunnalta, itseasiassa kaukaa pohjoisesta. Kylmiltä seuduilta."
Kaataja sanoi ystävällisesti, katsellen pientä urosta mielenkiinnolla. Poikkeuksetta olivat pohjoisen sudet olleet hieman suurempia Kaatajan kotiseuduilla, johtuen riistasta, joka oli varsin kookasta siellä päin. Tuuhea turkkikin oli jokaisella. Sen sijaan Takku.. No, uros epäili toisen tulevan etelästä, sillä turkki jo puhui puolestaan. Tai ainakin lämpimämmiltä seuduilta, sillä takkuinen ja kiehkurainen turkki ei pahemmin talven viimalta suojannut. Valitettavasti. Vaan Kaataja saattoi olla väärässä, mistäs sitä koskaan tietää.

Takku mietti hetken pohjoista, kauimmaista pohjoista aluetta, jonne takkuturkkikaan ei ollut vielä mennyt. Takusta oli oikeastaan parempi laaksossa, jonka keskelle tuuli ei vuoriston takia yltänyt niin kovana kuin sen toisella puolelle, mutta kaukana pohjoisessa. Siellä Takku joskus haaveili käyvänsä, muttei enää.

Jos uros nyt jo hytisi kylmästä turkkinsa takia, mitä se sitten olisi aivan pohjoisessa. Entä kesät sitten, millaisia ne sitten olivat pohjoisessa. Takku mietti aavikon kesää. Se oli hieman kuumempi kuin talvi, mutta mieluummin kuljettiin öisin, kuten talvellakin. Täällä piti kulkea päivisin, yöt olivat liian kylmiä kulkemiseen. Takku haukotteli varovaisesti tuulen ja lumen takia.

”Miten täällä pärjätään sula-aikaan? Olen kuullut sen aiheuttavan tulvia ja kaikkea muuta ärsyttävää ja elämälle haitallista.” Takku uteli Kaatajalta. Se oli kuullut pohjoisessa olevan myös vihreän kesän ja ruskean syksyn, mitä ei paljoa sademetsissäkään tavannut. Siellä oli aina vihreää, ellei mädäntyneitä, kuolleita ja haisevia kasveja otettu lukuun.

Kaataja katsoi Takkua, painaen toisen tuoksun ja ulkonäön mieleensä. Tunnistaisipahan jatkossa kitukasvuisen erakon, kun tapaisi. Uros asettui lumihankeen makaamaan, jotta viima ei riuhtoisi tuuheaa turkkia niin voimakkaasti. Tälläisellä säällä suuri susi oli tyytyväinen tuuheaan turkkiinsa, joka suojasi talven kolealta viimalta, tai ainakin taittoi siitä voimakkaimman terän. Kylmää ei Kaataja helposti tuntenut, enemmänkin vain viileää. Jalkoihin kylmä saapuisi helpoiten, sillä vaikka turkki olikin tuuheaa ja tiheää jaloissa, se oli lyhyttä. Toisaalta uros sääli etelän asukkeja, ainakin talvisin. Kesäisin sääli vaihtui kateudeksi, sillä uroksella oli tukalat paikat tuuhean turkkinsa kanssa kesällä.
"Ihan hyvin, varmasti. Mutaa nyt ilmestyy joka paikkaan, jotkin pesäkolot saattavat romahtaa ja joet tulvivat laajalle alalle. Saalistaminen on toisaalta vaikeaa, mutta toisaalta äärimmäisen helppoa - sinun vastuullesi jää ainoastaan varmistaa, ettet itse astu liian syvään mutaan, tai ainakaan et yritä kääntyä jyrkästi kovassa vauhdissa mudan päällä. Saaliseläimet kun tuppaavat liukastelemaan mutaisimmilla paikoilla, joten saalistaminen on taas sinänsä helppoa."
Uros sanoi virnistäen. Huvittuneisuus kuului äänestäkin, Kaatajan tarkkaillessa toista virne kasvoillaan. Niin, uros puhui omien kokemustensa pohjalta, sen pohjalta mitä elämä oli uroksen kotiseuduilla ollut, ja miten se oli muuttunut etelään päin tultaessa. Mutta tietoa laakson keväästä ei Kaatajalla ollut, sillä vasta talven aikoihin oli uros laaksoon eksynyt. Keväitä ei näin ollen susi ollut tässä laaksossa viettänyt, eikä siten voinut varmasti vastata Takun kysymykseen.

// Lyhyeksi jäi. //

Takku ei ajatellut yleensä omaa kuonoaan pidemmälle. Se ei välittänyt muiden mielipiteistä kohdistuen itseensä, eikä kovin välittänyt toisten turkinlaadustakaan. Oikeastaan takkuturkille oli tässä asiassa hyötyä sokeudesta. Uros ei nähnyt, minkälaisen turkin joku omisti, ja tuskin tuli koskaan tuntemaan kenenkään turkin laatua. Ainakaan lähiaikoina Takku ei olettanut tapaavansa jotakuta, jonka turkkiin uros saisi koskea jollain tavalla. Ellei vastapuoli (ei siis Kaataja) sitten saa neulanteräviä hampaita nilkkaansa, mikä ei ollut mikään mahdottomuus.

Muta, lieju ja kaikki vastaava oli hieman vierasasia urokselle, mutta liukkaus ei. Sitä se oli saanut kokea monesta sademetsissä, jossa lehdet ja maa olivat niljakkaan liukkaita ja kaikkea muuta kivaa tai ei oikeastaan niin kivaa. ”Jos sadekaudella laiskiaiset liukastuivat puista alas, niin miksei sitten laamatkin…” Takku aloitti oman selityksensä kiitollisena siitä, ettei taas tarvinnut pitää silmiään kiinni, kuten Yön kanssa. ”veteen keväällä.” Takku lopetti.

Se ei oikein ymmärtänyt sanaa lieju tai muta. Sen kotiseudulla harvoin oli näkynyt edes vettä, saati sitten mutaa tai liejua. Oikeastaan sitä ei ollut tuntunut, ottaen huomioon Takun lähes sokeuden.

Kaataja katseli puolet pienempää sutta mielenkiinnolla. Takusta oli kovaa kyytiä paljastumassa varsin mielenkiintoinen persoona, nyt kun alkukankeudesta oli päästy eroon. Tai itseasiassa alku riitelystä, mutta... Kaataja katsoi sokeaa sutta myötätunnolla, mutta kavahtamatta silmiä. Minkä sille mahtoi, jos ei nähnyt mitään. Takku ei ollut kohtaloaan pyytänyt, mutta silti sen saanut. Ei uroskaan ollut suurta kokoaan pyytänyt ja silti oli sen saanut. Oli se sitten kirous tai siunaus. Miten vain.
Uros ei pystynyt olemaan kiinnittämättä huomiota Takun ja itsensä eroihin. Paitsi huomattava kokoero, myös moni muu asia oli erilailla. Takku oli rakenteeltaan tyystin erilainen, ilmiselkeästi etelän susia. Toisin kuin Kaataja, joka oli pohjoisen peruja. Suuri susi huomioi myös monet muut kaksikkoa erottavat seikat, mutta löysi paljon yhteistäkin. Ainakin molemmilla oli jotain, mistä haluaisi varmasti eroon, minkä vaihtaisi "normaaliin". Kaataja olisi mielellään pienemmän kokoinen, normaalimman rakenteinen, ja no Takku... Susi varmasti haluaisi nähdä, sehän oli kumminkin tärkeä aisti. Ei kumminkaan elintärkeä, sillä todiste siitä seisoi juuri nyt Kaatajan edessä - Takku.
Kaataja nyökkäsi toisen viisaille sanoille, mutta ymmärsi nopeasti, ettei Takku näkisi suuren suden elettä.
"Kyllä. Aivan oikein."
Kaataja sanoi matalalla äänellään, hyväksyvästi. Takku oli päätellyt sangen järkevästi omien kokemustensa pohjalta, millaista täällä olisi. Hyväksyttävää, varsin järkevää ja viisasta. Takku oli ehkä pieni, muttei todellakaan tyhmä. Vaan mistä lähtien koko olisi määrännyt henkisiä ominaisuuksia? Ei mistään, eihän Kaatajakaan ollut mikään järjen jättiläinen, vaikka muuten olikin jättikokoinen.

Takku ei jaksanut enää tässä vaiheessa kiinnittää huomiota kokoeroon, liiankin tuttu asia urokselle. Silmät saivat sen vain raivostumaan - jos ne siis puheeksi otti - ja hyvin uros pärjäsi kuulonsa ja jalkojensa kanssa.

"Elätkö laumassa? Sinussa on monia eri susien hajuja. Ne katsos tarttuvat susiin laumaelämässä pyöriessä." Takku uteli ja selitti samalla syynsä kysymykseensä. Kaataja alkoi vaikuttamaan urokseen myönteisellä tavalla, eikä uros voinut olla kiinnostumasta toisen tekemisistä. Kerta se oli ensimmäinenkin, kun takkuturkki pääsi erakkoluonteestaan.

Mikäli toinen eläisi laumassa, haluaisi uros ehkä udella lisääkin. Mikäli Takku oli ymmärtänyt oikein, oli alueella kaksi laumaa. Toinen selvästi uroksen ja toinen nartun pitämä. Reviirien rajat tuoksahtivat uroksen kirsuun yllättävän helposti näinkin kaukaa rajalta, mutta sokean uroksen hajuaisti olikin terävempi kuin tavallisesti.

Kuuloalue oli kuitenkin kaikkein tarkin. Se aisti monia eleitä, kuten huulien nuolaisut, askeleet, hännän asennot - vaikkei aivan tarkasti - ja monia muita, mitä moni muu susi ei edes ajattelisi eleeksi.

Kaataja katsahti terävästi Takkuun, toisen kysyessä laumaelämästä. Herranen kyllä eli laumassa, jos Haukan laumaa nyt tässä vaiheessa saattoi sellaiseksi sanoa. Vaan se olikin kokonaan toinen juttu, miten selittäisi Takulle kuulumisen laumaan vain nimellisesti. Periaatteessa uros oli Turren kätyri Haukan laumassa, aikeenaan kaataa Haukan laumanperustamisyritys. Vaikkakin pieniosa - jatkuvasti kasvava osa - vastusti Kaatajan itsensä sisällä tälläistä toimintatapaa.
"Kyllä ja ei. Periaatteessa elän laumassa, mutta harvemmin ketään laumalaistani tapaan - eikä laumalla edes ole omaa reviiriä, joten..."
Uros sanoi, puhuen varmasti ja vakaasti, kuin tietäen tarkalleen mistä puhui. Vaikkei se totuus ollutkaan, ehei. Oikeasti Kaataja oli pikkuhiljaa alkanut vastustamaan - liki itse sitä tiedostamattaan - Turren ja muiden laumattomien suunnitelmaa. Vaan ei uroksen mieleen tullut Haukan kannattaminenkaan, liian syvällisesti oli susi omaksunut Turren haukut. Siltikin, Kaataja ei suoraan osannut sanoa, oliko enää Turren puolella. Vaikkei ollutkaan missään nimessä Haukan puolella, vastahan herra oli alfansa tavannut.

"Laumattomana taidat elellä, Takku?"
Kaataja sitten kysyi, epäillen tätä Takun oman hajun takia. Kuten pieni uros oli jo sanonut, susien eri hajut tarttuivat turkkiin laumaelämässä. Ja Takussa ei näitä monien susien hajuja ollut, vain uroksen oma ominaistuoksu. Kenties uroksen kysymyksellä oli suurempikin merkitys - kääntää keskustelu Takkuun, pois Kaatajasta. Koska Takku voisi udella asioita, joihin Kaataja ei tiennyt vastausta. Eikä uros nyt juuri halunnut pohtia sen syvemmin moraaliaan. Sen ehtisi tehdä myöhemminkin, kun olisi yksin.

// Joo-o, Kaataja nyt on tässä pelissä vielä kiikun kaakun, onko se Haukan vai Turren puolella, mutta kun itse sijoitin tämän pelin aikajanaltaan lopputalveen, kun taas Kaatajan "puolenvaihto" tapahtui vasta alkukeväästä. Sekavaksi meni, taaskin. //

Takku mittaili Kaatajan puheita hetken siirsi sitten valkeat silmänsä - siten myös kuononsa - itään. "Siirtolais lauma oletan." Takku totesi. Jos laumalla ei ollut reviiriä, sen täytyi kulkea ruuan perässä ympäri vuoden. Ilmeisesti ne olivat jääneet sittemmin tänne elämään, kun ruoka jäänyt tänne. Kuten hirvet sun muut elikot. Karibut olivat kylläkin kadonneet kauas pois laaksosta ajat sitten.

Takkuko laumassa? Muiden pilkan kohteena ja nälvittämänä. Tuskinpa vain. Mieluummin se omissa oloissaan oli, kuin muiden tuijoteltavana ja kuiskuttelujen aiheena. "Osuit naulankantaan. En ole tarvinnut laumaa, en tarvitse sitä nytkään. Ja nyt en tarkoita sitä pahalla sinua kohtaan. Toiset ovat sosiaallisempia olentoja, kuin toiset. Toiset eivät kykene selviytymään ilman turvaa ja toiset taas haluavat helpon elämän. Niin se vain menee. Minä olen valinnut vaikean elämän, joskin tahtomattani. Sokeana eläminen on vain hieman erillaista, kuin monet luulevat." takkuturkki vastasi sitten.

Sokeana oleminen oli varmasti karmaisevampaa kuin nukkuminen toisten mielestä. Toiset väittivät sokeutta kiroukseksi, toiset kammoksuivat ja pakenivat. Kuten esimerkiksi Yö. Se narttu huvitti Takkua yhä. Jotkut taas hyväksyivät Takun omana itsenään. Kuten Kaataja uroksen edessä.

"Mitä maailma olisi, jos ei olisi jotain erilaista? Jokainen on erinlainen. Minä olen sokea, kun taas sinä näet vallan mainiosti. Olet kooltasi, tosin en ole varma, aika iso ja minä olen todella pieni sinuun verrattuna. Huomaat varmaan, että sokeana tuppaa huomaamaan asioita, joita ei tavallisesti edes ajattelisi." Takku puhui jälleen. Takkuturkki halusi tietää Kaatajan kannan asioihin ja kertoili ensin omansa.

Kaataja nyökkäsi toisen sanoille siirtolaislaumasta, ennen kuin tajusi jälleen, ettei Takku nähnyt mitään. Kyllä, uros piti Takkua ihan saman arvoisena muiden kanssa - sen jo huomasi tästäkin yksinkertaisesta eleestä. Suuri susi toimi Takun kanssa ihan kuten muidenkin kanssa, vaikka tiesi toisen olevan sokea.
"Kyllä, siirtolaislauma."
Kaataja sanoi, vain kertoakseen Takulle tuon olleen oikeassa. Eihän Kaataja voinut tietää, miten hyvin Takun muut aistit toimivat, joten... No, uros pelasi varman päälle. Takun valkeat silmät eivät järkyttäneet vakaata hukkaa lainkaan. Ei sen enempää, mitä toisen pieni koko - mikä ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota Kaatajassa.

Takku puhui viisaasti, viisaita sanoja, suoraan omasta kokemuksestaan. Jokin toisen sanoissa sai Kaatajan kuuntelemaan tarkemmin - kyllä, Takku puhui, kuten Kaataja vielä muutama kuunkierto takaperin. Kaataja kuunteli toista mielenkiinnolla, katsellen pientä urosta ystävällisesti lempeillä silmillään. Niin, susi löysi hyvin paljon yhtäläisyyksiä Takun kanssa, mitä ajatusmaailmaan tuli.
"Tiedätkö, Takku, sinä puhut samoin, kuin minä vielä muutama kuunkierto takaperin. Ja ymmärrän sinua varsin hyvin. Sanasi ovat varsin viisaita, ja mikä parasta, olet täysin oikeassa."
Kaataja sanoi matalalla äänellään. Jopa Takku, vaikkei suurta sutta edes kunnolla tuntenut, saisi olla imarreltu näistä sanoista. Kaatajan sanomana tuo oli suurikin tunnustus, sillä vaikka uros oli melko seurallinen, ainakin ulkoisesti, tuo oli ajatusmaailmassaan erakko. Tai oli ainakin ollut. Niinpä tunnustus siitä, että Takku puhui - ja siten ajatteli - kuten Kaataja aiemmin, oli jotain ennen kuulumatonta ja kokematonta.

"Takku, minä synnyin laumassa, mutta lähdin omasta vapaasta tahdostani pois. En varsinaisesti tarvitse laumaa, selviän hyvin itseksenikin, olen ollutkin laumaton kauan. Usko pois, tiedän miten vaikeaa elämäsi on - tai ainakin voin kuvitella sen. Minullekin laumattomana eläminen oli raskasta, ja - ei mitenkään pahalla - olen kumminkin suurempi kuin sinä, ja koko tarjoaa edes hieman etua saalistamisessa. Ja en ole sokea. Elämäsi on vaikeampaa, kuin minun oli koskaan - ja silti ymmärrän täysin, miksi elät sitä elämää. Saattaa kuulostaa varsin erikoiselta, mutta suuri kokoni aiheuttaa paljon ennakkoluuloja ja epäluuloisuutta. Minua pidetään uhkana kokoni takia. Sinua... kummallisena sokeutesi tähden."
Kaataja puhui, mahdollisimman rauhallisella ja lempeällä äänellä. Suuri susi ei todellakaan tarkoittanut sanojaan loukkaukseksi, itseasiassa Takku taisi olla ensimmäinen, jonka kanssa Kaataja puhui omasta elämästään. Kenties kaksikon eroavaisuudet normaalista yhdisti heitä.
"Elämäni, kaiken kokemani jälkeen ymmärrän kantasi. Olen joutunut kärsimään niin paljon ennakkoluulojen tähden, ettei elämääni pentuna mitään muuta mahtunutkaan. Kenties se vei minulta muille ominaisen taipumuksen ennakkoluuloihin. En väitä, että sinulla olisi helppoa, mutta voin sanoa, ettei minunkaan elämäni helppoa ole. Laumassa tai laumattomana. Erakko olen oman pääni sisällä, sillä harva, jos kukaan ymmärtää minua, vaikka seuralliselta saatankin vaikuttaa."
Kaataja vielä jatkoi, hiljentyen sitten. Suuri uros katsoi Takkua. Kyllä, susi oli kertonut tuolle vasta tapaamalleen pienelle urokselle paljon enemmän, kuin kellekään aiemmin. Mutta jokin Takussa, tuon suden olemuksessa sai Kaatajan luottamaan toiseen. Ja kertomaan elämästään, ajatuksistaan, kaikesta.

Takku ymmärsi Kaatajan sanat kohteliaisuutena ja oli hyvillään niistä. Ei urokselle kovin usein kohteliaisuuksia ladeltu, mutta sitäkin harvempi kuunteli urosta. Oli totta, että lauma elämisestä kykeni myös erkaantumaan. Kaataja oli nyt itse todiste siitä. Mutta se, että osaa näytellä sosiaallista, mutta on kuitenkin erakko luonteen oli Takusta hauska termi. Monestikos sellaiseen törmäsi?

Takku kuunteli tarkkaan ja painatui lopulta maahan kylmään lumeen. Tuuli otti hermoille ja se puri lyhyeen turkkiin liiankin hyvin. Kaatajan kertomat asiat olivat kuitenkin visusti lukkiutuneet takkuturkin salaisiin arkistoihin, eivätkä ne sieltä tulisi ulos kellekään muulle, kuin Kaatajalle.

"Olet oikeassa. Koko tuo etua sinulle, kuten näkeminenkin. Mutta oletkos ajatellut tätä? Sinä tulet pohjoisesta, jossa saalistamiseen tarvittiin massiivista kokoa ja tuuheaa turkkia talveen. Sieltä sinä tulet. Minä taas tulen aavikolta, hyvin kaukaa etelästä ja minun kokoni on sen mukainen. Aavikolla oli niukalti ruokaa ja lajini oli sopeutunut siihen. Koko merkitsee aika paljon. Iso syö enemmän, kuin pieni. Pohjoisessa tarvitsee paljon ruokaa rasvakerrokseen ja lämpimänä pysymiseen, siten koosta on vain hyötyä. Etelän pien susilla taas ei tarvitse olla paksua turkkia tai suurta kokoa. Oikeastaan parempi vain päinvastoin. Jos ruokaa on niukalti, hieman suurempi susi kuolee isomman ruuan tarpeen takia." Takku selosti jälleen oman kantansa asioihin.

Takku oli saanut myös huomata samoja piirteitä Kaatajan kanssa ja oli siitä kerrankin hyvillään. Monestipa uros sai puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa mielipiteensä ilman perusteltua kritiikkiä. Eikä Kaatajan esittämät nimitykset tässä yhteydessä haitanneet lainkaan. Oikeastaan Takku ymmärsi vain niiden asiayhteyden, kun yleensä Takku olisi jo pikavauhtia poistumassa paikalta.

¤Miten kaksi niin erinlaista sutta voikaan olla näin samanlaiset? - sekava kommentti tiedetään x) Mutta totta se kuitenkin on.¤

// Niinhän se on. Sekavaa, mutta täyttä totta. //

Kaataja kuunteli Takkua tarkasti, painoi pienen suden kertomat asiat visusti kallonsa uumeniin, johonkin sellaiseen kohtaan, josta kaikki aukenisi vain Takulle. Kaataja oli varsin lojaali ja luotettava niille, jotka voittivat sen luottamuksen - ja ihme kyllä, Takku oli sen tehnyt näinkin nopeassa ajassa. Takussa vain oli jotakin sellaista, joka suorastaan vetosi Kaatajaa luottamaan toiseen. Olkoonkin, että kahden suden tapaaminen oli alkanut yksipuolisella ärhentelyllä.

"Aivan... Tuota en ajatellutkaan. Täysin oikeinhan tuokin on... niin, pohjoisessa jo pelkästään kylmyyden ja lumen syvyyden takia kaivataan suurta kokoa, etelässä kun ei kumpaakaan ole, ei siellä elinehto ole jättimäinen koko... Niin."
Kaataja sanoi, puhuen puoliksi itselleen ja puoliksi Takulle. Pieni susi oli juuri antanut ajattelemisen aihetta urokselle, tilaisuuden laajentaa näkemyksiään. Muuttaa niitä avoimemmiksi ja muutoinkin monipuolisemmiksi. Ja Kaataja otti tilaisuuden mielellään vastaan, tallensi jokaisen Takun sanan mieleensä. Muistellakseen niitä joskus myöhemmin, miettiäkseen asioita silloin eri puolilta, niin etelän kuin pohjoisen susien ajatusmaailmojen mukaan.

"Tavallaan olemme nyt molemmat vieraalla maaperällä, sillä tämä paikka ei ole pohjoista eikä etelää, vaan jotakin siltä väliltä. Ja koska me olemme molemmat puhtaasti pohjoisen tai etelän susia, emme sovi täkäläiseen joukkoon. Eroamme joukosta, heidän mielestään negatiivisesti, mutta omien oppiemme mukaan varsin hyvällä tavalla. Sinusta minä olen varmasti todella iso, ja minusta sinä olet pieni. Mutta molemmat ymmärrämme, miksi niin on. Toisin kuin tämän laakson sudet, jotka kaihtavat meitä erilaisuutemme tähden. Oli erilaisuuden määritelmänä sitten kokoerot, sokeus, turkinlaatu tai käyttäytyminen."
Kaataja sanoi matalalla, vakaalla äänellään, katsellen pientä sutta lempeästi. Takku oli varsin mukava tuttavuus, eritoten nyt, kun oli alkanut esittämään omia, varsin samanlaisia ajatuksiaan. Ja silti kyseessä oli kaksi täysin erilaista, eri paikoissa kasvanutta, eri tapoihin oppinutta sutta. Sama ajatusmaailma pohjoisen ja etelän susilla, Kaatajalla ja Takulla vaikutti olevan, paljon samankaltaisempi, kuin tämän laakson "alkuperäis"asukkailla.

Takku puhalsi ilmaa sieraimistaan saaden lumen sen alapuolella pöllähtämään. Myrsky oli taantumaan päin, mikä oli hyvä. Uros inhosi myrskyä, eikä halunnut kokea sitä uudestaan. Kylmä ja jäätävä yhdistettynä lumisateeseen ja navakkaan tuuleen yhtä kuin liian kylmää etelän kaverille.

Takku punnitsi ajatusta nyt omalta kantiltaan. Miksi puhuttiin etelän ja pohjoisen susista. Takku tuumi asian johtuvan siitä, ettei kukaan ollut koskaan ajatellut olevan muita susia. Takkuturkkia itseään kutsuttiin kaukaa etelästä tuleeksi vain lämpimän seudun takia. Kaatajaa taas pohjoisesta, kaukaa sieltä tulleeksi.

"Karhunkaataja. Täällä olevat sudet ovat omaa kantaansa. Ne eivät tule kaukaa pohjoisesta tai etelästä. Ne ovat syntyneet täällä, pitämään omaa näköään yllä. Mutta emme taida olla koskaan ajatellut asiaa toiselta kantilta. On etelästä ja pohjoisesta tulleita. Miksei joku voi olla tullut idästä tai lännestä? Helposti sanon minä. He vain muistuttavat laakson alkukantaisia susia, sillä ne ovat eläneet samoissa olosuhteissa." Uros vaikeni jättäen Kaatajallekin ajattelemisen varaa. Ei sopinut unohtaa antaa uudelle, jopa ystäväksi luetun suden antaa omaa mielipidettään murskaamaan täysin Takun omaa mielipidettä.

Kaataja kuunteli jälleen varsin mielenkiinnolla Takun kommentin. Pieni susi puhui jälleen täyttä asiaa, miksei joku olisi voinut tulla idästä tai lännestä. Takkuturkkinen uros puhui viisaasti, oikeilla sanoilla ja oikeilla eleillä. Takku puhui asiaa, täyttä totta, mutta vain kantilta, jota Kaataja ei ollut aiemmin edes ajatellut. Niin, miksei tosiaankin voisi olla myös idän ja lännen susia, kun kerran oli pohjoisen ja etelän susia.
"Puhut jälleen varsin viisaasti, Takku. Tosiaankin, jos voi olla etelän ja pohjoisen susia, yhtä hyvin voi olla idän ja lännen susia. Kuten sanoit, idästä ja lännestä saapuvat ovat täällä elementissään, kotonaan. He ovat eläneet näissä olosuhteissa. Ihan kuten me olemme eläneet omissamme. Kenties juuri sen takia erottelussa unohdetaan aina idän ja lännen sudet. He ovat samanlaisia kuin laakson sudet, vaikka ovatkin eri paikoilta. Silti olosuhteet ovat aina heille olleet samat. Sen takia he eivät erotu joukosta, toisin kuin me, pohjoisen tai etelän kasvatit."
Kaataja puhui, miettien puhuessaan asiaa. Kuten puheesta saattoi huomata, uros ei ollut suunnitellut sitä ennalta, vain avannut suunsa ja puhunut. Kenties toistanut samaa, mitä Takku oli sanonut, mutta. Sitten se oli niin, ja sillä selvä.

Takku oli onnistunut maalaamaan mielenkiintoisen maailmannäkymän Kaatajan silmien eteen. Paljon monipuolisemman, kattavamman, viisaamman. Ymmärtäväisemmän. Kaikki ei ollut mustavalkoista, oli paljon eri värejä tasapainottamassa maailmaa. Oli paljon erilaisia susia tasapainottamassa elämää. Kuten Kaataja ja Takku - kaksi toisistaan ulkoisesti täysin vastakohtaista sutta, mutta henkisesti samoilla aaltopituuksilla olevia. Todellakin, uroksen maailma oli kertaheitolla muuttunut värikkäämmäksi, vaikkei se täysin mustavalkoinen koskaan ollut ollutkaan. Mutta Takun sanojen myötä täysin uudet ajattelutavat, viisaammat kenties, upposivat syvälle Kaatajan tajuntaan. Tästä lähtien ei olisi suoraa eroa - sinä olet pohjoisen susi, sinä etelän, te muun välimuotoja - vaan jokaiselle sudelle olisi oma paikkansa. Oli se sitten idän tai lännen, pohjoisen tai etelän, laaksossa syntyneen tai laaksoon vaeltaneen kohtalo. Jokainen susi oli yksilö.

Takku hymyili susimaista hymyään onnesta. Takkuturkki oli ansainnut hyvän ystävän ja ajattelu kumppanin. Yhteiset ajatukset vain tuntuivat osuvan yksi yhteen, eikä sille taas mahtanut mitään.

Lännen, idän, pohjoisen ja etelän susista puhuminen sai Takun miettimään jälleen asioita. Sokea hukka nosti korvansa ja kuunteli hetken ympäristöään vaaleat silmät sulkien. Tuulen ujellus, lumen oma suhiseva ja kolkko ääni, mutta sen lisäksi jokin toi kaukaa myös hajuja. Suden hajuja niistä kaikki ei ollut.

"Eihän maailma oikeastaan keskity edes vain susiin. On karhuja, on ilveksiä, ötököitä ja pieniä myllertäjiä. Jotkin ovat meille vihollisia, toisen taas ruokaa ja me taas joillekin ruokaa." Takku totesi tällä kertaa asian enemmän itselleen, kuin Kaatajalle.

Lumisade alkoi hitaasti, mutta varmasti lauhenemaan ja noin minuutin päästä se oli jo päättynyt. Sen seurauksena pilvet alkoivat siirtyä selkeän taivaan tieltä ja Takku avasi jälleen vaaleat silmänsä.

// Anteeksi kovasti tästä älyttömästä kestosta. Onnistuin jotenkin katsomaan niin, ettei ole minun vuoroni. Olen pahoillani. //

Karhunkaataja katsoi pienempää seuralaistaan, tuota sokeaa sutta Takkua. Ajatusmaailma susilla oli niin samanlainen, ettei Kaataja edes kyennyt ymmärtämään, miten oli löytänyt sattumalta niin itsensä kanssa samaa mieltä olevan suden. Ystävän. Hyvän ystävän, luotettavan ja mukavan, jonka kanssa saattoi keskustella kaikesta, niin maailman menosta kuin arkisista asioista. Ystävän, jonka kanssa voi käydä pinnallisia ja syvällisiä keskusteluja, pelkäämättä toisen reaktioita.
"Ei niin. Kaikki eläimet ovat yksilöitä, joukot koostuvat yksilöistä. Laumat koostuvat yksilöistä. Kaikki tässä maailmassa koostuu yksilöistä. Ja me olemme niitä yksilöitä."
Kaataja sanoi, lopussa huvittuneena. Niin, ylpeäksi ei uroksesta ollut, liian käytännöllinen hukka oli. Susimaisen naurun osoituksena kieli roikkui suupielestä, sillä todellakin, Kaataja nautti tästä. Keskustelusta Takun kanssa, Takun, joka oli aluksi vaikuttanut äkkipikaiselta ja ilkeältä. Pienestä sudesta oli paljastunut kokonaan toinen puoli, mistä Kaataja piti.

Lumisade laantui, lopulta päättyikin, ja susi kohotti katseensa ylöspäin. Sää oli muuttumassa paremmaksi, mutta silti. Kaataja halusi liikkeelle, niin mukavaa kuin keskustelu olikin, myös tarve liikkua oli lähellä. Suuri susi kaipasi jo liikkeelle, vaikka vain saalistamaan, kunhan vain saisi liikkua. Vaan toisaalta Kaataja ei halunnut jättää Takkua, sillä pieni susi oli varsin mukavaa seuraa.
"Takku? Minä taidan lähteä. Oli mukava tavata, toivottavasti näemme piankin uudelleen. Siihen asti, näkemisiin!"
Kaataja sanoi, nousten seisomaan. Uros ravisteli lumet turkistaan, lähtien sitten jatkuvasti kiihtyvään juoksuun, juosten pois. Suuri susi oli aina harrastanut nopeita jäähyväisiä, turha sitä oli lähdön hetkeä pitkittää. Kerrasta poikki, sattuu vähiten.

Ainut mikä paljasti Kaatajan koskaan juosseenkaan täällä, oli suurten tassujen jäljet paikoitellen syvässäkin lumessa. Haju poistuisi tuulen mukana, mutta suden tekemä ura säilyisi edes hetken. Vaan pian tuore lumi kätkisi senkin alleen, peittäisi merkit suuren harmaan suden läsnäolosta.

// Kiitos aivan mahtavasta pelistä! (: Otetaan joskus uusiksi, eikös? :D //