Ristiriitoja (loppunut)

Katalan keuhkoja poltti ja sen jalat olivat pettää alta. Se oli juossut koko matkan pesäluolilta melkein rajoille asti kuultuaan tuulen tuovan mukanaan outoja ääniä. Ulvontaa. Se ei ollut laumalaisen ulinaa, mutta jotain tuttua siinä kuitenkin oli. Katala oli odottanut kuullakseen kutsun uudelleen, mutta se ei enää toistunut. Jokin kuitenkin veti sitä kohti äänen aiheuttajaa. Vaisto käski sen juosta, ja niinpä se oli juossut.

Uros hiljensi vauhtiaan siinä vaiheessa, kun se havaitsi kauempana kaksi hahmoa. Toinen niistä oli kookas ja tumma ja toinen vieläkin kookkaampi ja valkoinen. Valkea susi näytti ontuvan ja kulkevan kumarassa ja edellä tuleva susi marssi vakain askelin, itsevarmana ja ylpeänä. Ne olivat selvästi laumattomia. Mutta miksi ne olivat näin syvällä lauman reviirillä? Beta hidasti kulkuaan lisää, muuttaen kevyen juoksunsa jolkotukseksi ja jolkotuksen viimein kävelyksi. Lopulta se pysähtyi aloilleen ja pörhisti ohuen turkkinsa niin pörheäksi, kuin vain kykeni. Hampaat ja vaaleanpunaiset ikenet välähtelivät huulien alta. Jossakin takaraivon perukoilla kyti kuitenkin epävarmuus; nuo kaksi olivat valtavia ja Katala oli liikkeellä yksin.

Koko oli seurannut Varpua syvemmälle reviirille hiljaisena ja ontuen. Se ei pitänyt siitä, mitä oli tapahtunut, mutta Varpu oli sen mahdollisuus päästä pesille. Koko leikkisi uroksen pillin mukaan niin kauan, että löytäisi veljensä. Kipu takajalassa oli kova ja Koko olisi halunnut levätä. Ilmeisesti lepoa ei kuitenkaan ollut tiedossa.

Kookas valkea uros havahtui vasta, kun se haistoi ilmassa tutun tuoksun. Tuuli oli vastaan ja toi mukanaan suden hajun. Tutun suden hajun. Sen Koko olisi tunnistanut vaikka unissaan. Alistunut olemus vaihtui ja askeliin tuli intoa. Keltaiset silmät etsivät kohdettaan pitkään, ennen kuin se viimein löytyi. Kaukana edessä seisoi ruskea hahmo. Sellainen tutun ruskea, kuononpäältä ja vatsasta hiukan vaaleampi, kuin muualta. Koko ei voinut nähdä vielä mitään muuta, kuin värin, mutta hän muisti kyllä ihan kaiken. Pitkät jalat ja ohuen turkin, pistävät keltaiset silmät ja ohuen, pitkän sudenhännän.

"Varpu katso! Katso!" Koko hihkui innoissaan ja unohti hetkeksi, kenen kanssa oli liikkeellä. "Se on Katala!"

Varpu oli juuri merkannut kannon ja oli täpinöissään alfapuuhista. Koko kuitenkin herätti Varpun päiväunelmoinnit ja huomasi nyt vieraan suden, joka oli jokotellut syvemmältä reviirin uumenista. Koko oli hihkunut, sillä tämä susi ilmeisimmin oli itse lauman beta, Katala. Varpu nosti päänsä ja häntänsä ylös, pöyhisti kaulustaan ja näytti suurelta ja mahtavalta. Rinta rottingilla se käveli arvokkaan hitaasti kohti Katalaa, hieman kulmahampaitaan vialutellen.
"Vai olet sinä se Katala. Arvoton ruipelo, onkohan sinusta enää edes betaksi?" Varpu naljaili ja mielessään hymyili tilanteelle. Tällä oli nyt kaikki arvo ja valta puolellaan ja Katala oli vain pahainen beta.
"Etkö huomaa mitään uutta, kapikasa?" uros jatkoi sanailuaan Katalalle. Varpu pysähtyi muutaman sudenmitan päähän ja päästi kurkustaan matalaa korinaa.

Kaksikko tuli lähemmäksi ja siihen vaaleaan suteen tuli eloa. Katala katseli kuitenkin tummaa sutta. Tämä näytti marssivan kohti kuin maailmankuningas. Kukkoilija saisi kohta köniinsä. Katala nuolaisi huuliaan ja asettui kaksikon tielle. Sen kurkusta kumpusi matalaa murinaa eikä se osoittanut mitään haluja alistua noinkaan suuren uroksen edessä.

Tulija näytti tunnistavan sen nimeltä ja Katala vähän häkeltyi. Se tarkkaili tätä uutta sutta nyt hyvän tovin sen sanoista välittämättä. Jotain tuttua siinö kyllä oli...

"No kyllähän minä beta olen, sikäli kuin se sinulle kuuluu. Sinua sen sijaan ei taida voida kovinkaan ylevillä sanoilla kuvata. Rajarikkuriksi sinut pitänee luokitella, ellet kuulu aivottomiin sen sijaan", Katala nuolaisi huuliaan ja virnisti susimaisesti. Sitä eivät ennenkään kenenkään sanat olleet liikuttaneet.

"Mutta olet mikä olet, niin väärällä alueella liikut. Nämä maat kuuluvat Viimalle. Mene, ennen kuin sinulle tai ystävällesi sattuu..."

Katala vaikeni. Se oli siirtänyt katseensa Varpusta siihen vaaleaan suteen voidakseen morkata tasapuolisuuden nimissä tätäkin, kun kaikilta sen sanoilta olikin äkkiä mennyt terä. Se tunnisti nuo kasvot ja tuon kehon, Tuon turkin ja nuo silmät. Jopa sen ilmeen, mikä haavoittuneella sudella oli kasvoillaan. Betan pieni, ilkeä ja kiero sydän lakkasi hetkeksi lyömästä ja alkoi sen jälkeen takoa vinhemmin, kuin koskaan aiemmin. Ilmeestä päätellen vaalealla, kookkaalla uroksella oli samankaltainen tilanne. Se ei enää tintannut paikallaan, kuin hullu, vaan oli asettunut ja vain tuijotti. Jos susi olisi osannut itkeä, kyyneleet olisivat virranneet vuolaina sen kasvoilla.

Varpulla kesti myös hetken tajuta, että tämähän oli juuri SE Katala, josa Koko oli aina höpissyt innoissaan ja kaihoisasti. No, eipä tuo saanut urosta liikuttumaan. Se vähät välitti toisten tunnesiteistä tai muusta sen sellaisesta hölmöstä. Varpu nuolaisi huuliaan ja katsoi Katalaan, joka oli selkeästi äskeisestä kommentista muuttanut ilmettään pehmeämmäksi.
"Hah, ja muka rajarikkuri. Etkö haista mitään vai oletko aistiton pösilö? Ja jos Viiman perään halajat, niin juokse toki etelään. Sinne se heikko narttu pinkoi, kun vähän höykytin! Voikin olla niin heikko sisar," Varpu vastasi kovalla kovaa vastaan. Se seurasi mielenkiintoisena Katalan reaktiota, kunnes se tajuaisi kenen alaisena olisi ja että uusi alfa seisoisi aivan tämän kuonon edessä.
"Jos todellakin olet noin tyhmä miltä näytät, niin alistu! Sillä minä olen uusi alfa, VERI!" Varpu murahti erittäin äänekkäästi ja nytkähti eteenpäin.

Katala havahtui taas tähän hetkeen, kun se tumma jättiläinen puhui. Uros nuolaisi huuliaan; mitä se oikein sopotti. Kauhu lamautti jäsenet, kun Varpu totesi Viiman paenneen höykytyksen jälkeen etelään. Mitä helvettiä? Oliko tämä kunniaton paska vallannut lauman vai? Katala vilkaisi Kokoon ja sen pelot saivat vahvistuksen. Viima oli menettänyt laumansa.

Katala ei ollut enää beta. Ja tämä virnuileva paskiainen sen edessä oli siis Veri. Tai Varpu, niinkuin Viima oli asian esittänyt. Kauan sitten häädetty veli, joka oli palannut kotiin ja ottanut sen, mitä jo vuosia sitten himoitsi. Mitä hänen veljensä tällaisen kanssa teki? Miksi lempeä Koko oli auttanut tätä kuvotusta lauman valtaamisessa?

Viha kupli Katalan sisällä sen paljastaessa kaikki hampaansa. Suu venyi ivaavaan sudenvirneeseen ja keltaiset silmät paloivat inhoa: "Vai otit sinä sisaresi lauman. Rohkeasti yhtä narttua vastaan. Voi kuinka sinä olet taitava. Panee miettimään, miten olisit reagoinut, jos vastassa olisi ollut joku kokoisesi uros. Olisitko laskenut allesi heti vai vasta saatuasi turpiisi?" Katala ivasi. Se tiesi Varpun olevan sitä voimakkaampi ja Viiman jo menettäneen laumansa. Taistelemisesta ei olisi hyötyä. Mutta ennen kuin se luikkisi karkuun häntä koipien välissä se nauttisi jokaisesta pilkan minuutistaan.

"Minä en alistu sinulle. Minulla ei ole tapana alistua itseäni typerämmille."

Lyhytpinnaisena hukkana Varpu ei sietänyt kuulla enää yhtään solvauksia. Raivo yltyi äkkinäisen myrskyn lailla ja uroksen silmät laajenivat. Se suorastaan tärisi vihasta ja raivosta. Varpu kyllä näyttäisi moiselle keekoilijalle, mistä tämä alfa oli tehty.
"Hiljaa! TUKI TURPASI!" Varpu huusi ja hyökkäsi kohti Katalaa kita ammollaan. Uros yritti saada kunnon otetta Katalan kaulasta, jotta se voisi työntää tuon kumoon ja selälleen maahan. Ennen karkoittamista laumasta, Varpu pistäisi tuon niljakkaan koirankuvatuksen anelemaan armoa ja alistumaan sekä syömään sanansa. Tällaista niskottelua ei tulisi vastaisuudessa Varpu sietämään ja sen se myös näyttäisi. Katala olkoon ensimmäinen varoitus.

Katala osasi odottaa hyökkäystä ja turvautui siihen, mikä oli pitkäjalkaiselle ja jänteikkäälle urokselle paljon luontevampaa kuin voimankäyttö; ketteryyteen. Uros loikkasi pois Varvun hampaiden edestä, joskin melko täpärästi ja louskutti leukojaan pidemmälle päästyään: "Hidaskin vielä! Yhtä hitaasti juoksee keho kuin ajatuksetkin!" se pilkkasi ja louskutti taas leukojaan. Koko oli jo ottanut askelen Varpua kohden repiäkseen sen pois veljensä kimpusta, mutta muutti mielensä Katalan loikittua kauemmaksi. Veli ei aikonut taistella, mutta se laittaisi Varpun muistamaan sen kasvot. Jonain päivänä, ehkä, Varpu näkisi ne uudelleen ja saisi kaatua sen hampaista.

Koko perääntyi kauemmaksi sekin. Se ei aikonut jäädä Varpun seuraan. Varpu ei ollut koskaan ollut sille mikään kunnon ystävä, vaikka Koko oli kaikkensa yrittänyt. Katala ehkä kohteli sitä vähän ilkeästi välillä, mutta Katala sentään rakasti sitä.

Varpu kihisi sietämättömästä raivosta ja se yhä uudelleen yritti saada leuat louskuen otetta liukkaasta Katalasta. Kerran kun se saisi tuosta hintelästä hukasta otteen, se saisi maistaa silkkaa voimaa Varpun lihaksista ja massasta. Murahtelu ja ärähtely kumpusi suuren uroksen jykevästä kuonosta ja yritti iskeä Katalaa ihan mistä vain ikinä kiinni saisi. Sitten Varpu muisti Kokon.
"Kimppuun siitä senkin älytön jättiläinen!" se äyskäisi tappelun tiimellyksessä. Kaiken tämän ajan se oli Kokon uikutuksia ja typerää hidastelua sietänyt, nyt se saisi luvan olla avuksi.

Katala pysytteli kaukana, härnäsi ja kärkkyi kuin ajaakseen urosta hulluksi. Se saisi luvan muistaa Katalan kasvot. Se saisi luvan vihata urosta sydämensä pohjasta. Niin että sinä päivänä, kun Katala palaisi ja repisi sen valtimot auki se tietäisi kuolevansa vihaamansa hukan hampaissa.

Koko ei missään vaiheessa ottanut askeltakaan. Se pysyi takana ja tuijotti melkein ihailevasti, miten sen hintelä veli leikki kuoleman kanssa. Syyti solvauksia Varpulle ja ajoi sitä silmittömään raivoon. Lopulta Varpu oli jo niin raivoissaan, että se turvautui Kokoon. Varpu käski hänen hyökätä. Koko veti korvansa luimuun ja perääntyi hampaat irvessä. Se ei voinut tässä kunnossa hyökätä kenenkään kimppuun, mutta mikäli se olisi ollut kunnossakin, niin Katalaan se ei olisi hampaitaan upottanut: "Minä en noussut Viimaa vastaan, enkä minä nouse veljeäni vastaan!" se ärisi uhmakkaasti. "Minä olen löytänyt veljeni. Minä menen hänen mukaansa."

Koko epäili, josko se voisi oikeasti tappaa Varpua. Se oli hyvä kiintymään. Varpu oli varmasti aina vihannut sitä ja vihasi nytkin, mutta Koko oli halunnut ajatella tätä ystävänä. Sellaisena, että joskus pimeinä öinä tai yskinäisyyden purressa Varpu ajattelisi siitä hyvin. Siitä ajatustavasta oli vaikea päästä.

Varpu jahtasi Katalaa ja yritti upottaa hampaitaan tuohon, mutta onnistumatta. Varpun raivo vain kasvoi, jos vain suinkin pystyi niistä mitoista. Sitten se keksi lähteä kaartamaan niin, että Katala joutuisi pakenemaan reviiriltä pois. Se kuuli myös Kokon mielipiteen, joka kuullosti Varpun korviin onnettomalta uikutukselta. Varpu odotteli, että Katala lähtisi Kokon suuntaan ja kohti reviirin rajaa, että voisi näykätä muistutukseksi myös Kokoa. 'Se hemmetin onneton rakki, saa maistaa muistutuksen siitä, ettei minua vastaan nousta!', Varpu ajatteli ja jahtasi Katalaa silmitön raivo mylläten.

Katala huomasi Varpun ajavan sitä reviirin rajoja kohti. No, aivan sama. Se juoksisi vielä pesäluolille hakemaan pentunsa ja varoittamaan Sammalta, ja ehkä Lumostakin jos se vain löytäisi nartun nopeasti, mutta voisi tehdä sen paettuaankin. Pitäisi vain antaa Varpun ymmärtää, että se oli mennyt. Koko nilkutti kauempana ja seurasi tilannetta hyökkäämättä. Veli taisi luottaa hänen nopeuteensa. Katalalla oli vielä asioita kesken Kokon kanssa. Se vaati selitystä sille, miksei Koko ollut auttanut Viimaa. Ilmeisesti Koko ei kuitenkaan ollut valloittanut reviiriä Varpun apuna. Se oli hyvä; Katala ei halunnut vihata veljeään nyt, kun oli sen löytämisestä niin pohjattoman onnellinen. Pelkästä ilosta se yritti Varpun näykätenssä sitä kohti näpäyttää urosta kuononpäälle omilla hampaillaan. Mitään tuhoa se ei saisi aikaan, korkeintaan näpsy vain kyrsisi Varpua lisää, mutta olihan sekin jotain.

Katala melkein onnistuikin näpsäytyksissään, mutta Varpu oli osannut varautua Katalan ketteryyteen. Kerran Katalan hampaat tosin hipoivat Varpun kuonoa, niin että hampaat saattoi tuntea. Varpu raivostui entisestään ja huomasi lähestyvänsä Kokoa. Uros kurotti päänsä matalalle ja teki äkkikäännöksen Kokoa kohti. Se louskautti leukojaan kohti Kokon rintakehää.
"Senkin petturi!" se ärähti samalla ja jatkoi Katalan perään. Varpu ajoi Katalaa yhä enemmän kohti rajaa, kunnes pysähtyi läähättämään. Varpulla oli vielä voimia jäljellä, mutta se tarvitsi aikaa miettiä miten jatkaisi. Päästäisikö tuon kukkoilevan niljakkeen menemään, vai jahtaisiko se sitä vielä hetken.
"Ala laputtaa jo, en jaksa katsella tuollaista raukkaa jänishousua silmissäni. Ihan olet kuin veljesi, sovitte hyvin yhteen. Häntä heti koipien välissä ulisemassa. Et edes uskalla kohdata tappelussa, vaan pötkit pakoon!" Varpu murisi hampaiden välistä ja tuijotti julmasti Katalaan ja Kokoon.

Katala luikki rajojen yli, mutta yhä vain se jaksoi katseellaan pilkata Varpua ja sen koko olemusta. Hetkeksi silmät kyllä syyttyivät palamaan raivoa, kun Varpu iski hampaansa äkkiä haavoittuneen Kokon rintaan. Koko ei haavoittuneena kyennyt väistämään kunnolla ja Varpu sai nyhtäistyä kunnolla karvaa sen rinnuksista. Kookas valkea uros ulvahti ja murisi, muttei yrittänyt purra takaisin. Typerä, lempeä Koko. Ei kai se tuollaiseen tunteettomaan paskaan ollut kiintynyt? Veli ei osannut vieläkään valita tuttaviaan.

Mutta onneksi Katala oli taas täällä. Katala pitäisi veljestään huolta.

"Vielä sinä opit kiljumaan, Varpuseni, viimeistään talvella! Katsotaan, kuinka moni 'uskollinen hukka' sinun kanssasi jää metsästämään, ja kuinka moni niistä ihan tosissaan on antamassa sinun pitää paikkasi", Katala ilkkui. Ehkäpä sen sanat jäisivät vähän kaihertamaan Varpun mieleen ja saisivat sen itsevarmuuden rakoilemaan. Tuskinpa enempää tarvittaisiinkaan. Katala tunsi entisen laumansa. Kauhu, Taisto, Korppi tai joku muu ennen pitkää nousisi Varpua vastaan. Mikäli ne edes jaksaisivat jäädä moiselle pikkuroimaan.

Vasta turvallisesti laumattomien puolella Katala pysähtyi. Se katseli taakseen varmistuakseen siitä, ettei Varpu enää seurannut. Koko ainakin oli tulossa, pahasti ontuen mutta kasvot onnesta kirkkaina. Katala pysähtyi odottamaan sitä ja sen häntä nousi pikkuhiljaa yhä korkeammalle, kunnes alkoi vinhasti heilua.

Katalan sanat ärsyttivät vietävästi Varpua. Mutta kun se huomasi, että Katala oli luikkinut jo rajan yli, se jätti tämän omaan arvoonsa. Vaikka tämä olikin vaikeaa, Varpu yritti silti hillitä hermonsa ettei olisi juossut reviiriltä pois. Uros murahteli hampaidensa välistä ja katsoi, miten Katalan ja Kokon hännät kaikkosivat pian näkökentältä. Varpu oli vielä täynnä raivoa, mutta unohti sen, kun ajatteli laumaa joka odotti entisen alfansa paluuta, mutta saisivatkin Varpun vastaansa. Niinpä Varpu kääntyi ympäri ja lähti vaeltamaan hajujen perusteella pesäluolille.

Kokoa ajoi kivusta huolimatta eteenpäin silkka sisu ja halu päästä viimein tervehtimään Katalaa. Veli oli pysähtynyt odottamaan sitä rajojen ulkopuolelle ja sen häntä heilui vinhasti. Koko vastasi siihen omalla hännänheilutuksella ja kun veljekset viimein kohtasivat, Katalan asiallisesta ja kovasta luonteesta ei saattanut nähdä rahtuakaan. Se loikki Kokoa vastaan kuin pentu ja tälläsi etujalkansa veljensä harteille. Koko ei voinut loikkia takajalkansa takia, mutta se potki ja läpsi Katalaa kasvoihin ja haukahteli. Vähän aikaa sudet pyörivät toistensa ympärillä kuin hyrrät, kunnes viimein asettuivat. Koko alkoi heti kertoa, miten se oli laumasta eksyttyään selvinnyt. Miten se oli alkanut seurata Varpua, joka halusi että sitä kutsuttiin Vereksi, koska se toi Kokolle mieleen Katalan. Katala murisi pelkästä ajatuksesta ja Koko kiirehti lisäämään, ettei Varpu vielä silloin ollut paljastanut todellista nahkaansa.

Koko ei vihannut Varpua, vaikka olikin sille vihainen. Oli kuitenkin parempi antaa Katalan ymmärtää niin.

Lopulta Koko kertoi epäonnisesta retkestä Ovelan reviirille ja lopulta siitä, miten Varpu oli syrjäyttänyt Viiman ja Koko oli käskenyt sitä jättää nartun rauhaan. Koko kertoi sen kohdan oikein ylpeänä ja pää pystyssä tähdentääkseen veljelleen, miten rohkea se oli ollut. Katala ei kuitenkaan juhlinut; Viima oli haavoittunut ja Katalan pitäisi tarkistaa, miten narttu voi. Sitä ennen sen tulisi kuitenkin varoittaa pentujaan.

"Minä en edes tiennyt, että sinulla on pentuja. Onko ne Viiman kanssa?" Koko uteli yllättyneenä Katalan ilmoitettua aikeistaan. Katala väläytti hampaitaan: "Uskotko sinä, että minä olisin beta, jos ne olisivat minun penikoitani?"
Koko tukki suunsa ja Katalan ilme pehmentyi: "Minä kerron sinulle kaiken, jahka olen varoittanut niitä. Odota tässä. Minä lähetän ne sinun luoksesi."
"Ole varovainen. Varpu on paha vastus ja hän vihaa sinua äskeisen jälkeen."
"Minä tunnen nämä maat sitä typerystä paremmin", Katala totesi ja otti muutaman askelen: "Odota tässä."

Koko istahti alas ja seurasi veljensä juoksua takaisin lauman alueille. Kun Katala oli poissa näkyvistä, Koko laskeutui makuulle ja alkoi nuolla haavaansa. Kyllä se nyt jaksaisi odottaa, kun oli viimein löytänyt veljensä.