Kuri ja järjestys - VERI on täällä (loppunut)

[ Olen jo vuoroista sekaisin, mutta oletettavasti se on nyt minun vuoroni? ]

Jälleen saapui uusi laumalainen paikalle, mutta Harmia asia ei enää näyttänyt huolestuttavan. Varpu oli osoittautunut vahvaksi sudeksi ja narttu luotti siihen, että hän osasi hoitaa tilanteen kuin tilanteen oikealla tavalla loppuun. Oli tietenkin sääli, että lauma menettäisi hyviä susia, mutta se oli pois lähtijöiden oma ongelma. He olivat liian ylpeitä.
Hillitysti ja jälleen mahdollisimman huomaamattomasti Harmi seurasi sivusta Varjon ja Varpun sanojen vaihtoa. Hän oli jo hetkeksi unohtanut Tuulen mielestään, mutta sattumalta narttu käänsi katseensa ystävänsä puoleen ja tunsi jälleen ikävän piston sisällään. Hän tekisi mitä vain alfansa takia, oli aina tehnyt, mutta hän myös arvosti Tuulta eikä halunnut loppujen lopuksi nartun halveksivan häntä päätöksensä takia.

Kun kauhu oli positunut paikalle ilo jäi katsomaan tuon perään myös tuisku näytti painelevan kohti pois menoa pesiltä. ilo ei hetkahtanutkaan paikaltaan vaan siirsi katseensa alfaansa. Se vilkaisi harmia. / tuo vähättelee narttuja, minun on näytettävä että hän on väärässä, mutta miten / ilo ajatteli sen tummuva turkki sai sen näyttämään hivenen kookkaammalta kuin normalaisti neitokaiset tässä iässä. Puolisen vuotias Ilo katsahti Varpuun uudemman kerran. sanomatta sanaakaan, tilanne oli outo ja kaikin puolin ahdistava. Ilo ei enää tienynt mitä se olisi tehnyt se tuijotti alfaa piikikkäästi mutta perääntyi pari askelta ja laksi katseensa alistuvasti maahan.
Ilo aikoi kadota paikalta mutta ei vielä.

Varjon sydän oli pysähtyä. Takajalat pettivät hänen altaan, ja hänen silmissään ja korvissaan sumeni. Viima... Poissa?

Viima oli pelastanut Varjon hengen. Viima oli puhdistanut Varjon, täysin tuntemattoman suden haavat ja ruhjeet ensitapaamisella. Hengenvaarallisesti haavoittunut Varjo, mille tahansa suurelle pedolle tai susilaumalle helppo saalis, oli saanut osakseen Viiman uskomattoman ystävällisyyden ja tuo oli ottanut hänet laumaansa. Pelkkä taakka Varjo oli ollut silloin, mutta Viima oli nähnyt haavojen läpi rajattoman uskollisuuden ja piilevät kyvyt.

Varjo oli vannonut uskollisuuttaan Viimalle jo ennen kuin tiesi tämän olevan alfa. Siksi kunnioitus Viimaa kohtaan pysyi horjumatta ennallaan, vaikka tuo mahtaileva otus Varjon edessä ilmoittikin olevan uusi alfa.

Varjo muisti, mitä oli syksyllä Viimalle sanonut: Olen sinulle henkeni velkaa. Missä ikinä Viima nyt kulkikin, mitä ikinä Viimalle oli sattunut, olisi Varjon paikka hänen vierellään. Varjo kirosi itseään, ettei ollut kerennyt tutustumaan Viimaan, saati lähes koko laumaan kunnolla omien yksinäisten seikkailujensa takia. Nyt kaikki oli myöhäistä.

Sillä hetkellä Varjo ei kuitenkaan kyennyt liikahtamaankaan. Ajatukset juoksivat hänen päässään, sydän takoi rinnassa kuin yöperhosen siivet ja takajalat tuntuivat halvaantuneen. Siinä hän istui, alistumatta, uhkaamatta, täysin järkyttyneenä. Kaikki läsnäolijat unohtuivat, ja Varjo tuijotti alfaksi esittäytynyttä hämmennyksen ja järkytyksen loistaessa silmistään (varmasti uuden alfan jonkinasteiseksi iloksi).

"Mitä sinä teit Viimalle?" Varjo henkäisi lopulta.

Koko touhu alkoi olla jo liian sekava. Varjokin saapui paikalle. Tuuli kuuntelisi Veren vastauksen Varjon kysymykseen ja poistui paikalta, mikäli pääsisi pois. Se lähti hölkkäämään pois päin. Se ei vain pitänyt tilanteesta alunalkaenkaan. Liian paljon tietoa, tapahtumia ja susia niin pienessä ajassa ja tilassa. Se loi Harmiin vielä viimeisen katseen ja kulki pois päin. Se ei halunnut olla tuon vihollinen, olihan hän Tuulin ensimmäinen ystävä koko laumassa. Olihan Tuuli tutustunut Liekkiinkin. Kyllä hän vielä Harmin näkisi, tavalla tai toisella.

Tuuli soi vielä yhden halveksivan katseen kohti lauman uutta alfaa kohti ja lähti juoksemaan. Paikkaa ei Tuuli tiennyt, mutta se ei vielä poistuisi kokonaan reviiriltä. Sillä oli vielä asioita hoidettavana. Se juoksi niin lujaa kuin se pitkistä jaloistaan pääsi ja toivoi, että kaikki olisi ollut vain unta.

((Tuuli poistuu nyt. Kiitoksia mielenkiintoisesta ja tunteita herättävästä pelistä!!))

Rusko katseli apeana lähtevien susien perään. Voi kumpa se olisi voinut mennä niitten mukana.
Varjon ilmestyessä ja kysyessä samaa kuin Tuisku aiemmin Rusko vilkuili tätä edelleen. Toinen saattoi olla hyvinkin järkyttynyt, mutta nyt piti järjen voittaa tunteilu. Rusko rukoili että Varjo ymmärtäisi lähteä leikkiin mukaan.

Rusko nousi hitaasti luimistellen yhä korviaan Varpulle. Se vilkaisi tähän kuin kysyäkseen, halusiko Veri itse vastata.

((Lyhyt. Nauh :3))

Varpu patsasteli hukkien keskellä ja seurasi tilanteen kulkua. Osa lähti lätkimään. Hyvä niin, ne eivät olisi olleetkaan lauma-ainesta, alfa tuumi. Varjo oli astunut edemmäs ja tivannut Viimasta. Uroksen olisi tehnyt mieli sylkäistä tuon nimen päälle.
"Ajoin sen kelvottoman nartun pois. Saa kiittää onneaan, että olin niinkin armollinen ja säästin tämän hengen", alfa murahti ja mulkaisi Varjoa. Tilanne oli asettunut jo melko hyvin uomiinsa. Alfa oli tyytyväinen, että joukosta löytyi myös varteenotettavia susia, eikä pelkkiä Viiman perään vinkujia. Se osoitti Varpulle, että jäävät sudet oikeasti arvostivat lujia otteita ja olosuhteiden muutoksia.

Harmi seurasi tilanteen edistymistä sivummalta. Hän aikoi pitää kunnioittavaa välimatkaa Varpuun sen sijaan, että olisi samantien rynnännyt liehakoimaan uutta alfaansa. Ensin tuli varmistaa, millainen käytös oli suotavinta, jos halusi päästä alfan suosioon. Ilokseen Harmi oli tosin huomannut toimineensa ainakin tähän mennessä melko hyvin.
Mitään sanomatta Harmi seurasi katseellaan Tuulen lähtöä pois, ennen kuin kääntyi takaisin Varpun puoleen. Mikäli hänen tuli valita Varpu tai Tuuli, valinta oli helppo.

ilon kuulleessa varvun viimeiset sanat se mutristik uonooan " tulet katumaan sitä että menetit minut laumastasi " ilo lausui ja kiisi pois toisen reviiriltä se päätti tuolloin että ei koskaan aikoisi enää palata Varvun maille ei ainakaan yksin. Nyt se halusi etsiä isänsä tai äitinsä. isin pikku tyttö oli matkalla pois varvun reviiriltä.

(Ilokin siis pois XD )

Varjon järkytys laantui hieman. Viima oli luultavasti vielä hengissä, ja ajatus rauhoitti Varjoa. Hän oli uskollinen, eikä äkkinäinen alfanvaihdos tätä uskollisuutta horjuttaisi. Varjon paikka olisi Viiman vieressä, elämässä ja kuolemassa.

Kuinka hän olisikaan voinut olla tietoinen Ruskon ajatuksista, petoksen suunnittelusta, kaikesta muustakaan ympärillään nyt, kun hänen alfansa oli poissa. Ruskolla oli hyvät hermot ja älyä päässään, jos pystyi noin huijaamaan olevansa kiinnostunut uudesta alfastaan. Varjoa taas ei oltu siunattu huijarinlahjoilla, varsinkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut. Varjon tunteet olivat vahvat, eikä hän niitä pahemmin kyennyt peittelemään.

Varjo kääntyi tulosuuntaansa poislähteäkseen. Hän ei sanonut uudelle alfalle enää sanaakaan, saati kenellekään muulle. Hänkin katsoi vielä kerran lähtevien susien perään, ehkä nähdäkseen vielä kerran Tuiskun. Hän ei noiden perään lähtisi, vaikka Tuiskun seuraan hän olisi mieluusti liittäytynyt. Varjo halusi miettiä, toipua järkytyksestä ja päättää sitten pää selvinneenä, mitä tekisi.

((Varjokin poistuu pelistä. Blacky, jos haluat vielä jututtaa Ruskolla Varjoa, voisi rajoille tehdä näillekin kahdelle pelin. Käytännössä Varjo on jo pois laumasta, olen pistänyt sen jo laumattomiin ja ilmoittanut sen lähtevän Varpuv laumasta, mutta voit vielä yrittää kääntää neidin päätä. ))

((Siellä pelinavauksessa sitten. (: ))

Rusko katseli haikeasti Varjon perään. Sen pitäisi saavuttaa ystävänsä niin pian kuin mahdollista: Eihän rajoille meno voinut olla kiellettyä? Tuskin. Etsin ensin Tuulen, ja sitten katson jos Varjoa näkyy, uros ajatteli.

Nyt sen piti päästä tästä Verestä eroon, ainakin hetkeksi. Uusi alfa- tai siis Ruskolle itselleen pelkää tuholainen -tuntui silti aika kuria pitävältä tyypiltä. Miten päästä sen ohi? No, Harmi tai joku varmaan anastaisi sen huomion hetkeksi, tai sitten Veri menisi tutkiskelemaan ympäristöä.
Rusko oli noussut jaloilleen, yhä kuitenkin luimistellen Varvulle korviaan. Se katseli hetken vielä ympärilleen, mutta ei nähnyt enempää susia, jotka olisivat asennoituneet mitenkään negatiivisesti.

Varpu katseli poistujia halveksien. Toisaalta, eihän uros tarvinnut moisia heikkoluonteisia susia rivistöönsä. Mokomat lätkisivät häntä koipien välissä karkuun pienimmänkin uhan edessä, aivan varmasti. Suuri uros tuhahti vain poislähtijöiden perään ja tuijotti julmana niiden katoavia hahmoja.
"Heikot, surkimukset! Lähtekääpä vain, mutta takaisin ei ole mitään asiaa. Ellette tahdo päättää elämäänne hampaissani!", Varpu huuteli solvauksia noiden hukkien perään.
Sitten se asetti huomionsa vähäisen laumansa susiin. Kyllä lauma tästä vielä kasvaisi. Aivan varmasti, alku nyt on aina hieman hankalaa, mutta Varpu tunsi jo miten hänen laumansa kasvaisi ja voimistuisi. Siitä tulisi laakson ylivoimaisin lauma. Kunnianhimoa Varpulta siis ei ainakaan puuttunut.

Varmana siitä, että oli tehnyt oikean päätöksen, Harmi katseli poistuvien susien perään. Hän tunsi jonkinlaista halveksuntaa noita susia kohtaan, vaikka heidän joukossaan olikin ollut hänen ystävänsä Tuuli.
Tuhahdettuaan itsekseen narttu käänsi uteliaisuudesta ja kunnioituksesta palavat silmänsä Varpun puoleen. Narttu oli päättänyt, ettei hän sanoisi mitään, ellei Varpu nimenomaan häntä puhuttelisi - ruskeaturkkinen ei halunnut hyppiä liikaa nenille ja osoittaa olevansa turhan innokas. Hän halusi antaa mieluummin hillityn kuvan itsestään ja tehdä selväksi, että sivussaseisojan roolistaan huolimatta Harmi oli valmis toteuttamaan käskyjä sokeasti.

((Anteeksi, en huomannut, että täällä oli enää vain me kolme))

Jos tilanne olisi ollut toinen, Rusko olisi käynyt Harmin kurkkuun ja huutanut jotain sen tapaista kuin 'Kuka sinut pelasti, ja hyväksyi tähän laumaan, vaikka olet tuollainen raukka? Kuka ei välittänyt, oletko uros vai naaras? Kuka huoli sinut, saastaisen sian, josta ei ollut hyötyä? Ja nyt sinä petät hänet!' Ajatus sai vihan roihahtamaan nuorukaisen sisällä, ja se oli toteuttaa aikeensa, raastaa tuolta säälittävältä nartulta kurkun auki ja sättiä sitä, mutta silmänräpäyksen kestävä Tuiskun ääni esti sen aikeet. 'Ei!', ääni sanoi, ja kuin ihmeenkaupalla uros rauhoittui. Ainakin sen verran, ettei se alkanut järjettömyyksiin. Kuitenkin se mulkoili Harmia vihaisenoloisena, ja vannoi tälle(kin) kostoa. Rukoile, etten pääse tämän korkempaan asemaan. Jos niin käy, järjestän sinut ulos laumasta jolloin Tuisku repii pääsi! se uhosi mielessään, mutta sitten se muisti. Tuuli, uroksen rakastettu, oli tuon kirppukasan ystävä, ainakin toistaiseksi.

No, siinä tapauksessa toivo, ettei hän muuta mieltään... Rusko jatkoi mietiskelyään.

Kuitenkin nyt se päätti keskittää huomionsa uuteen alfaan. Mielessään uros hymähti: Kyllä minä tätä aivotonta lihaskimppua osaan käsitellä! "Valtiaani, mitä tahdot seuraavaksi tapahtuvan?" se kysyi painaen päänsä korvat luimussa. Ehkä termi oli vähän liioittelua, mutta sillä ei ollut kovinkaan paljon painoa. Sitäpaitsi, eiköhän toinen tekisi selväksi, miksi haluaisi itseään kutsuttavan.
Seksistinen ja aliarvioiva ****? Luupää? Iso kasa lihaa ilman aivoja? Kaikki käy, valtiaani, ja oli vähällä ettei virne kivunnut Ruskon kasvoille sen keksiessä yhä uusia nimityksiä.

((Rusko ei pidä Varpusta...Ainakaan paljon...x) Kuitenkin, ettei tule väärinkäsityksiä, niin kerron nyt heti että kaikissa vastauksissani mikä ei ole "-heittomerkkien ja kursivoinnin sisällä, ei ole puhetta. Pelkkä kursivointi on ajatus, ja '-merkit pelkkiä heittomerkkejä.))

Varpu katsoi vain valtakuntaansa ja alaisiaan tyytyväisenä. Kunnes Rusko uskaltautui avaamaan suunsa. Varpu virnisti tälle ja puuskahti. "Pheh, yrittänet olla hauska hauska kutsuessasi minua oikein valtiaaksi?" Varpu rätkähti ja katsoi Ruskoa puoliksi huvittuneena. "Sano vain minua Vereksi tai alfaksi. Vaikka niin, enhän minä pahakseni pistä, jos noin mielekkäästi alistut edessäni ja kutsut minua valtiaaksi," Varpu jatkoi ja tassutteli Ruskon ohitse. Tilanne oli tasaantunut. Laumasta lähteneet olivat paenneet ja todelliset laumalaiset olivat jääneet. Tästä alkaisi laakson uuden lauman elämä.

((Päätänpä pelin tähän, että saan näitä vanhoja alta pois. :3 ))

[ Anteeksi kesto! ]

Hivenen yllättyneenä Harmi katsahti Ruskoon. Hän ei voinut tietää mitä toinen ajatteli, mutta aisti kyllä uroksessa tiettyä kireyttä ja huomasi tämän mulkoilut. Jokseenkin äkäisesti Harmi katsahti Ruskoon, mutta ei sanonut mitään ja Verenkin poistuessa paikalta myös ruskeaturkkinen narttu teki niin, poistuen eri suuntaan kuin Veri päästäkseen selvittämään ajatuksiaan. Hän oletti Ruskon pistävän katseen johtuneen siitä, että uros koki Harmin itselleen jonkinlaisena uhkana lauman sisäisessä hierarkiassa nyt, kun laumalaisia oli vähemmän. Asia huvitti hieman narttua, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään liikaa. Niin kauan kuin hänellä oli hyvä maine Veren silmissä, hän ei huolehtinut muiden laumalaisten mielipiteistä.

[ Harmikin siis lähti. Kiitokset pelistä. :) ]

((Kiitokst olemmille! Ruskokin poistuu!))

Ruskeaturkki katsli arvostaen Veren perään, ja ehti nähdä Harmin katseen. Sen kuonoon tuli ryppyjä kuin irvistäessä, mutta hammasrivistöään Rusko ei vilauttanut. Se oli vihjannut käytöksellään jo liikaa.
Nuorukainen hölkkäsi nyt sihen suuntaan, johon Varjo oli mennyt. Ehkä se saisi tuon mukaan suunnitelmiin?