Iltapäivä

Oli toukokuu. Ei tosin niin lämmin kuin olisi voinut olla, mikä oli vaaleaturkkisen naaraan mielestä vain lohdullinen asia. Alkukesän lämpöisinä päivinä sen oli ollut varsin tukalaa liikkua ylipäätään missään jo pelkästään pyöristyvän vatsan takia. Naaras oli vain tyytyväinen, että tänään iltapäivä oli varsin viileä ja pilvinen. Eikä satanut vettäkään. Sää oli varsin oiva tiinenä olevalle Kullalle.
Silti naaras makasi viileässä pesäkuopassa muutaman kookkaan puunjuuren alla ja katseli ruskeilla silmillään hieman viistoon ylöspäin, suuaukon kautta ulkoilmaan. Sen ei huvittanut lähteä nauttimaan viileämmästä säästä, koska narttu tunsi olonsa voipuneeksi. Viime yön Kulta oli, syystä tai toisesta johtuen, nukkunut levottomasti. Naaras oli hiukan hermostunut. Se tiesi, että päivä kerrallaan se hetki, kun nartun oli synnytettävä, lähestyi. Se jos mikä ei Kultaa houkuttanut. Sitä pelotti. Kultaa pelotti synnyttää, sillä se tiesi, että ensimmäinen kerta oli yleensä vaikea. Naaras oli viime päivinä saanut kuulla usealta erilaisia tarinoita ja juttuja ensisynnytyksistä ja niiden onnistumisista ja päinvastoin. Oli siis selkeääkin selkeämpää, että olivatpa jutut totta tai ei, eivät ne helpottaneet naaraan mieltä lainkaan.
Kulta makasi kyljellään ja nojasi päätään etutassuihinsa. Kaiken kaikkiaan vaalea naaras ei ollut nyt kauneimmillaan. Tiineyden vuoksi sen siro ja solakka olemus ei päässyt oikeuksiinsa. Kokonaisuuden kruunasi se, että Kullan talviturkki oli hiljalleen vaihtumassa ohuempaan kesäkarvaan. Kaunis, vaaleanruskea turkki ei kiiltänyt samalla lailla ja pesäkolon pohjalla oli siellä täällä vaaleita karvatuppoja. Naaras näytti melko surkealta, mutta siitä se ei itse välittänyt tippaakaan. Kulta tiesi oman tilanteensa ja osasi jo suhtautua siihen.
Sen isä, Harha, ei ollut useaan viikkoon käynyt tapaamassa tytärtään. Vanhan suden oli vielä vaikea hyväksyä sitä, että sen tytär, sen oma jälkeläinen, kantoi kohdussaan 'väärän' uroksen siittämiä sudenpentuja. Kulta ymmärsi isäänsä, eikä viitsinyt kiusata läsnäolollaan toista yhtään sen enenpää kuin oli tarvetta, jos ollenkaan. Kulta oli näihin päiviin asti pärjännyt aika hyvin itsekseen. Oikeastaan sen oli ollut pakko. Muutamat laumalaiset paheksuivat sitä, että naaraan pentujen isä oli Kauhu, toisen lauman jäsen, ja toiset eivät voineet ylipäätään hyväksyä sitä, että Kulta oli tiinenä.
Vaaleaturkki vaihtoi hiukan asentoaan ja huokaisi itsekseen. Se tunsi olonsa hiukan janoiseksi, mutta ei sentään niin paljoa, että jaksaisi asialle tehdä jotakin.

Kevyt tuuli saatteli Myrskyn pesäkolojen luo. Häntä heilahteli korkealla uroksen askelten tahdissa ja siniset silmät tarkkailivat ympäristöä valppaan uteliaasti. Uros tunsi olonsa hieman levottomaksi ja olisi mielellään viettänyt aikaansa tehden jotain repäisevää ja energiaa kuluttavaa, kuten telminyt pentujen kanssa. Siitä ajanviettotavasta Myrsky nautti, ja uteliaana hän odotteli Ovelan ja Roihun pentujen kasvamista tarpeeksi vanhoiksi. Myrsky viettäisi varmasti mieluusti aikaa niiden kanssa!
Mutta olihan lauma kenties saamassa uusia pentuja muutenkin. Myrsky ei ollut nähnyt Kultaa moniin päiviin ja kieltämättä pieni levottomuuden tunne häiritsi uroksen sisällä sen takia. Jostain syystä hän halusi pitää nartusta huolta ja varmistaa, että hänellä oli kaikki hyvin; etenkin nyt kun monet laumalaiset olivat näreissään tulevista pennuista. Ei Myrskykään erityisemmin pitänyt asiasta, mutta hän aikoi seisoa Kullan tukena loppuun asti eikä jättäisi häntä yksin missään tilanteessa.

Hetken mielijohteesta Myrsky päätti etsiä Kullan. Hän ei ollut nähnyt narttua pitkään aikaan osittain siksi, että uros oli antanut hänelle aikaa olla rauhassa. Nyt Myrsky kuitenkin arveli, että kenties seura ei olisi pahitteeksi - ja sen lisäksi, ei hän mitään siinä menettäisi. Saisipa hän edes nähdä Kullan nopeasti.
Jonkin aikaa Myrsky pyöri pesien lähettyvillä ennen kuin huomasi nartun hajun lähettyvillä. Sitä seuraten uros laskeutui lähemmäs erästä koloa ja katsahti sisälle häntä iloisesti heilahdellen. Siniset silmät tuikkivat tiettyä ilkikurisuutta ja suu avautui susimaiseen hymyyn.
"Miten jaksat?" uros kysyi kohteliaasti yrittäen samalla ottaa selville, kaipasiko Kulta seuraa vai halusiko hän olla yksin.

Naaras lipaisi toista suupieltään ja ummisti silmänsä hetkeksi. Rauhallisesti hengittäen se makasi paikoillaan lähes liikkumattomana. Kulta ei nukkunut, lepäsi vain. Ei se voinut kuvitellakaan nukkuvansa. Sen olotila oli jälleen hiukan levoton ja hermostunut, mikä oli sille viime aikoina ollut oikeastaan aivan tavallista.
Kuullessaan tutun äänen, raotti vaaleatukki silmäluomiaan ja nosti kuonoaan pesäkolon suuaukkoa kohden. Narttu katseli tummaturkkista hahmoa hetken, ennen kuin heilautti häntäänsä pari kertaa puolelta toiselle.
"Hyvin", se vastasi lyhyesti pehmeällä äänensävyllä ja laski päänsä etutassujensa päälle. Ruskeilla silmillään Kulta tarkkaili Myrskyä, joka seisoi pesäkolon suulla. Naaras ei ollut vähään aikaan nähnytkään kyseistä urosta, mutta nyt se tunsi olonsa iloiseksi, että tummaturkki oli tullut sitä tervehtimään. Ei Kulta varsinaisesti ollut kaivannut seuraa, mutta erityisesti Myrskyä oli aina mukava nähdä, oli hetki tai ajankohta lähes mikä tahansa.

"Kuinka sinä tänne eksyit?" naaras kysyi ystävällisesti ja kohotti jälleen hiukan päätään. Kulta halusi tietää olisiko Myrskyllä jotakin erityistä asiaa vai ihan muutenko vain se oli hänen luokseen tullut.

Hyväntuulisesti Myrsky heilutteli uudestaan häntäänsä Kullan vastatessa. Hän oli iloinen siitä, että Kulta ei ainakaan heti häätänyt häntä kärttyisenä paikalta pois. Uros ei voinut sanoa tietävänsä miltä nartusta tuntui, mutta hän arveli, että jokainen päivä viimeisillään kantavana olevalle sudelle ei ollut helppo päivä.
Kullan kysymyksestä rohkaistuneena Myrsky pujahti sisälle koloon, mutta pysytteli edelleen lähellä sen suuaukkoa. Hän istahti alas ja laski päätään silmäillen tärkeää ystäväänsä, joka oli ajottain näyttänyt hyväntuulisemmaltakin. Mutta kuten uros oli jo aikaisemmin miettinyt: kantavana oleva narttu taisi tuntea olonsa tukalaksi useammankin kuin muut sudet. Se siis lieni täysin tavallista eikä Myrsky kiinnittänyt asiaan enempää huomiota tällaisella hetkellä, sillä viime tapaamisesta oli aivan liian pitkä aika uroksen omalla mittapuulla.

"Ajattelin tulla tervehtimään", uros vastasi totuudenmukaisesti. Olihan hänellä muitakin syitä siihen, miksi istui pesässä Kullan kanssa juuri nyt: hän oli ollut huolissaan, kenties jopa kaivannut toista. Kenenkään muun kanssa Myrsky ei tullut laumassa yhtä hyvin toimeen kuin tuli Kullan kanssa, vaikka uros viihtyi muidenkin susien kanssa hyvin. He olivat silti eri asia kuin Kulta.
"Emmehän ole nähneet pitkään aikaan", hän muistutti ja uroksen eleistä näki, että hän oli pahoillaan asian takia. Kuin sovittelevasti Myrsky heilautti häntäänsä Kullalle ja nuolaisi kerran huuliaan, laskematta katsettaan toisesta sudesta hetkeksikään. Se katse ei kuitenkaan ollut mitenkään tungetteleva, vaan vilpittömän iloinen tapaamisesta.

Uroksen kertoessa vierailulleen syyn, Kulta nyökäytti hiukan kuonoaan ja hymyili suloista sudenhymyään.
"Niin, viimeisimmästä kohtaamisesta on jo tovi tainnut kulua..", naaras totesi mietteliäänä ja laski päänsä etutassujensa väliin. Se ei kuitenkaan siirtänyt ruskeiden silmiensä lempeää katsetta pois Myrskystä. Kullasta tuntui hyvältä nähdä urosta pitkästä aikaa ja siltikin, jos he esimerkiksi olisivat nähneet vasta eilen viimeksi. Olihan sinisilmäinen uros nartulle hyvin tärkeä.

"Mitä lauman pariin kuuluu? En ole ollut juuri yhteydessä kuin muutamaan lauman naaraaseen, joten .. noh .. Mitä minusta lauman keskuudessa puhutaan? Jaan varmasti mielipiteitä, eikö vain?" Kulta puhui ja katsoi samalla Myrskyä. Toinen olisi varmasti paremmin kuin hyvin perillä siitä, mitä laumalaisten joukossa milloinkin tapahtui. Naaras ei ollut luonteeltaan erityisen utelias, mutta kyllä sitä kiinnosti mitä sen omat laumalaiset siitä puhuivat. Olipa puheet sitten hyviä tai huonoja. Toki hän oli jotakin kuullut, mutta naaras oli silti varma, etteivät ne lauman naaraat, joiden kanssa hän oli joskus aikaa viettänyt, viitsineet tai edes halunneet kertoa kaikkea.

Kullasta ei tuntunut enää hyvältä maata pesäkolon pohjalla, joten hitaasti ja varoen se nousi istumaan. Istuma-asennossa oleminen ei tuntunut juuri paremmalta, mutta oli se edes jonkinlaista vaihtelua.

Myrsky luimisti nopeasti korviaan Kullan kysyessä laumasta. Tietenkin uros oli kuullut muiden laumalaisten puhuvan Kullasta ja tapahtuneesta, mutta se ei tarkoittanut, että uros niitä kovin mielellään kuunteli. Hän piti tässä asiassa Kullan puolia ja halveksi sitä urosta, joka oli tämän tehnyt Kullalle, mutta ei nähnyt nartun olevan mitenkään syyllinen asiaan. Kuinka niin olisi edes voinut väittää!
"Arvasit oikein, jaat mielipiteitä", Myrsky yritti aloittaa mahdollisimman neutraalisti. Hän mietti hetken, mitä kertoisi ja miten. Toisaalta Kullalla oli varmasti oikeus tietää, mitä muut miettivät tästä tilanteesta.
"Ei sinua kuitenkaan syytetä, mutta se uros on kyllä saanut vihat niskoilleen. Tulevat pennut huolettavat laumalaisia", uros jatkoi ja nuolaisi hieman hermostuneena huuliaan. Hän ei halunnut pilata tapaamista tuomalla vain uutisia, jotka mahdollisesti saisivat Kullan joko vihaiseksi tai surulliseksi. Uroksen oli kuitenkin myönnettävä, että tilanne oli vaikea ja se sai muut sudet varovaisiksi. Myrsky toivoi, että he ymmärtäisivät ajatella myös Kultaa - tuskin nartullakaan kovin helppoa jatkuvasti oli.
"Roihu sai hetki sitten omat pentunsa ja lauma toivoo, että niillä on hyvä pohja tulevaisuudelle. Toinen pentue voisi vaarantaa sen ja osa on puhunut, että Roihu tulee päättämään ottaako se pentusi omiensa joukkoon vai ei." Näiden sanojen jälkeen Myrsky hiljeni ja katsoi Kultaa anteeksipyytävästi korvat luimussa. Hän ei tiennyt, kuinka tärkeitä pennut olisivat Kullalle, mutta näin laumassa toimittiin. Alfan pennut olivat tärkeimpiä ja niiden tulevaisuus oli etusijalla.

Myrskyn puhuessa, Kulta oli aivan hiljaa ja tarkasteli ruskeilla silmillään uroksen olemusta. Naaras huomasi, että toisen oli vaikea puhua asiasta, mikä tavallaan oli ymmärrettävää. Laumalaisilla oli varmasti erilaisia mielipiteitä häneen ja pian syntyviin pentuihin liittyen. Kulta itse oli jo hyväksynyt tilanteensa ja opetellut elämään sen ajatuksen kanssa, että siitä tulisi pian äiti. Se oli myös hyväksynyt sen, että pentujen isä ei tulisi olemaan osa pentujen elämää koskaan, mikä oli naaraalle oikeastaan vain parempi. Vaaleaturkki ei kuitenkaan koskaan hyväksyisi sitä, miten pennut saatettiin alulle, se ei koskaan hyväksyisi Kauhun tekoja. Ei koskaan. Muutaman kerran Kulta oli miettinyt sitäkin, että ei edes olisi sen velvollisuus pitää huolta ja kasvattaa pieniä pentuja, mutta sen ajatuksen narttu oli hylännyt aika äkkiä. Ei olisi pentujen vika, että niiden isä oli sellainen kuin oli. Ei pennuille pitäisi niiden isän tekoja kostaa. Sitä paitsi pennuissa virtasi myös Kullan veri, ne olivat osa sitä.

"Niin .. Tiedän, ettei Roihu välttämättä katso pentujani hyvällä, saati hyväksy niitä", naaras totesi huokaisten ja siirsi katseensa hetkeksi muualle.
"Olen kuitenkin päättänyt, että jos pennuilleni ei ole sijaa tässä laumassa, voin yhtä hyvin jättää lauman ja viedä jälkikasvuni muualle. Pentujen isästä huolimatta haluan, että pennuillani on sellainen kasvuympäristö, jossa ne voivat varttua ilman ongelmia .. Ja jos niitä on lauman parissa, minä olen valmis lähtemään muualle", Kulta sanoi ja katsoi jälleen Myrskyä tämän sinisiin silmiin. Se ei ollut varma ymmärsikö Myrsky sen todellisen näkökulman ja tarkoituksen, johon naaras sanoillaan pyrki. Vaaleaturkki ei vielä ollut aivan varma pärjäsikö se pentujensa kanssa, mutta silti se tiesi, mitä olisi valmis tekemään pentujen hyvinvoinnin eteen.

"Ymmärrän sinua", Myrsky aloitti heti Kullan sanojen perään ja katsoi tiukasti, mutta lempeästi toiseen. Aina hän ei voinut sanoa ymmärtävänsä narttujen ajatuksia, mutta tällaisessa tilanteessa hän tiesi suunnilleen, miltä Kullasta tuntui. Mikäli vain narttu oli sopeutunut ajatukseen pennuista, lieni niiden pois antaminen vaikeaa, oli isänä kuka tahansa. Pennut olivat syyttömiä siihen, miten ne olivat saaneet alkunsa, joten kostaminen niille oli Myrskynkin silmissä turhaa. Niin vaikeaksi kuin tilanne saattaisikin kehittyä pentujen synnyttyä ja kasvettua. Kuinka moni niistä muistuttaisi isäänsä jossain määrin?
"Mutta yksin pienien pentujen kanssa selviäminen on vaikeaa", uros jatkoi ja näytti jo rentoutuvan hieman, sillä Kulta ei vaikuttanut vihaiselta hänen sanojensa takia. Myrsky olisi voinut vaikka kuunnella Kullan turhautumisen muita laumalaisia kohtaan jos se olisi ollut tarpeen, mutta narttu oli turhaa räyhäämistä kypsempi. Hän ymmärsi lauman säännöt ja toimi niiden mukaan.
Nopeasti, jotta Kulta ei ehtisi käsittää hänen sanojaan väärin, Myrsky lisäsi: "Siksi minä haluaisin auttaa, jos joudut jättämään lauman." Uros katsoi nyt Kultaa itsevarmemmin, korvat pystyssä ja katse terävänä. Hän ei voisi vain katsoa, kuinka Kulta joutuisi kenties yksin jättämään lauman ja selviämään ilman kenenkään muun tukea. Ei vastasynnyttänyt susi jaksanut metsästää itselleen ruokaa, se oli silkka mahdottomuus!
"Minä tulisin mukaasi."

"Niin, vaikeaa se varmasti olisikin, mutta tuskin mahdotonta .. Kuitenkin, pentujeni takia tekisin sen mikä tuntuu oikealta", naaras virkkoi ja lipaisi kuononpäätään. Se katseli ruskeilla nappisilmillään Myrskyä, mutta uroksen puhuessa Kulta vakavoitui. Tummaturkki oli hänelle hyvin kiltti, liiankin kiltti. Myrsky oli useaan otteeseen auttanut sitä ja vaarantanut itsensä, mistä Kulta oli kuitenkin kiitollinen. Mutta ei Kulta voisi aina ongelmien ilmentyessä tukeutua ja hakea turvaa uroksesta - vai voisiko?
"Sinä et voisi. Lauma tarvitsisi sinua", naaras totesi ja nousi seisomaan. Se pudisti roskia ja tomua turkistaan, varovaisesti. Sitten se asteli hitaasti Myrskyn ohitse ja nousi ylös, pois pesäkolosta. Pesän ulkopuolella Kulta jäi seisomaan paikoilleen, ikään kuin odottamaan Myrskyä.

"Arvostan apuasi ja huolenpitoasi, mutta kyllä minä pärjään", vaaleaturkki sanoi mietteliäänä, mutta äänensävystä saattoi kuulla pienen huvittuneisuuden.
"Sitä paitsi ei sinun tarvitse hukata elämääsi minuun ja minun tulevaan jälkikasvuuni", Kulta vielä lisäsi. Ja jos sudet hymyilivät, hymyili naaras juuri nyt. Siitä oli toki suloista ja ihailtavaa, että Myrsky jaksoi olla sen tukena ja auttaa aina kuin mahdollista, mutta silti .. Ei Kulta tahtonut, että Myrsky oleilisi sen seurassa, niin mukavaa kuin toisen seura vain olikin, eikä eläisi omaa elämäänsä. Naaras synnyttäisi varmasti pian ja olisi sidottuna pieniin pentuihin vielä varsin kauan. Kulta ei halunnut, että nuori susiuros joutuisi luopumaan vapaudestaan ja kaitsemaan hänen pienokaisiaan.

Selkeästi Kullan sanoista harmistuneena Myrsky seurasi toisen perässä ulos ja näytti edelleen itsevarmalta. Hän seisoi äskeisten sanojensa takana, aivan sama mitä Kulta sanoisi. Eihän nartun olisi pakko hyväksyä häntä mukaansa, mutta urokselle oli tärkeää, että Kulta tiesi sen olevan yksi mahdollisuus. Myrsky halusi toisen tietävän, ettei hän joutuisi olemaan yksin, vaikka jättäisikin lauman taakseen.
"Minä voisin", uros vastasi itsevarmasti. Ja mitä tuli laumaan, se oli kasvanut nopeaa tahtia viime aikoina ja pärjäisi varmasti hyvin ilman häntäkin. Mukana oli monia hyviä taistelijoita ja saalistajia, jotka voisivat varmasti korvata Myrskyn laumassa aivan milloin tahansa. "Tämä lauma tulisi varmasti toimeen ilman minuakin", hän jatkoi, mutta melko hiljaisella äänellä. Tuntui jollain tapaa petturimaiselta puhua näin rakkaan laumansa pesäkolojen luona, jossa oli myös muita susia. Hän ei tarkoittanut, että lauma olisi helppo jättää taakseen; se oli vale. Tulisi olemaan vaikeaa jättää tämä kaikki ja kaikki ystävät, mutta hän olisi valmis siihen.

Vasta siinä vaiheessa Myrsky jäi miettimään tilannetta. Hän voisi jättää lauman Kullan takia - mutta miksi? Kulta oli hänelle tärkeä, mutta oliko kyseessä loppujen lopuksi niin syvä ystävyys, että hän voisi jättää turvallisen lauman milloin tahansa taakseen? Myrsky häkeltyi omista ajatuksistaan. Hän oli huomannut kaipaavansa Kullan seuraa, tuntenut suunnatonta iloa jo vain nartun nähdessään ja oli aina valmis tekemään kaiken nartun puolesta. Pelkän ystävyyden nimissä?

"En kokisi hukkaavani elämääni, jos eläisin sen sinun kanssasi", Myrsky sanoi suoraan. Vaikka sanojen miettiminen saikin uroksen häkeltymään entisestään, hän ei antanut sen näkyä itsevarmoista eleistään. Kulta saisi ymmärtää sanat kuinka vain tahtoi, mutta totta ne silti olivat.
"Haluan sinun vain tietävän, että olen valmis auttamaan sinua milloin tahansa. Vaikka et kokisikaan tarvitsevasi apuani", uros muistutti lämpimästi ja siirsi sinisten silmiensä katseen Kullasta ympärilleen. Alueella oli rauhallista eikä muita susia näkynyt lähettyvillä, joten lopulta uros käänsi katseensa takaisin Kultaan ja jäi odottamaan hänen vastaustaan.

Kun Myrsky kertoi, ettei hukkaisi elämäänsä, vaikka uros eläisi sen vaaleaturkin rinnalla, Kulta hiukan hämmentyi. Sanoista saattoi ymmärtää paljon, tosin paljon väärinkin. Naaras lipaisi suupieltään ja tarkasteli ruskeilla silmillään toisen olemusta. Sinisilmän seuraavat sanat menivät Kullalta hiukan ohi, mutta kyllä hän ne kuuli. Kulta oli vain jäänyt miettimään Myrskyn edellisiä sanoja, kertaamaan niitä mielessään - yhä uudelleen ja uudelleen. Narttu päätti kuitenkin olla sanomatta mitään asiaan liittyen, ainakin vielä tällä hetkellä. Hän halusi ensin tietää mitä toinen tarkalleen oli tarkoittanut, ennen kuin tekisi omia, tarkkoja johtopäätöksiä.

"Sinä olet kovin kiltti ja huomaavainen", Kulta totesi hyväntuulisesti ja heilautti häntäänsä. Se oli toki iloinen siitä, että Myrsky oli sitä kohtaan huolehtivainen ja todellinen ystävä, mutta äskeisen jälkeen oli naaras alkanut pohtimaan omaa suhtautumistaan tuohon urokseen. Kulta piti mustaturkista, paljonkin, mutta ei hän ollut koskaan aiemmin pysähtynyt miettimään millä tavalla. Naaras piti Myrskyä parhaana ystävänään ja itselleen kovin tärkeänä, mutta .. olisiko se kaikki mitä Kulta tunsi toista kohtaan? Sitä ei hän osannut sanoa .. vielä.
"Mentäisiinkö jonnekin muualle, vähän rauhallisempaan paikkaan? Voi olla kovin mahdollista, että susia alkaa pian palata metsältä, mikä taas tekee tästä paikasta kovin .. rauhattoman", naaras ehdotti ja katseli Myrskyä tämän silmiin.

Vaikutti siltä, että Myrskyn sanat olivat saaneet Kullan miettimään asiaa. Uros ei jäänyt miettimään, oliko se hyvä vai huono asia - oikeastaan hän ei jäänyt edes miettimään, mitä sanat pohjimmiltaan tarkoittivat. Ne olivat tulleet lähes spontaanisti Myrskyn suusta, ja kenties ne juuri siksi olivat totta. Ehkä jollain syvemmälläkin tasolla kuin vain ystävän sanomana ystävälleen.
"Miten haluat", Myrsky totesi nartun sanoille. Nyt, kun hän oli jälleen Kullan kanssa, urokselle oli aivan sama missä he olivat. Hän ei vain halunnut vielä jättää Kultaa yksin ja palata lauman pariin. Muiden susien kanssa hän ehtisi varmasti viettää aikaa liiaksikin.

Odottaessaan, että Kulta mahdollisesti osoittaisi tarkemmin halusiko hän jonnekin tiettyyn paikkaan, Myrsky ajautui jälleen miettimään tilannetta tarkemmin. Hän ei oikein ymmärtänyt omia sanojaan ja ajatuksiaan täysin, vaikka jostain syystä seisoi silti itsevarmasti niiden takana. Hän ei aikonut korjata mitään aikaisemmin sanomaansa tai lytätä ajatusta ja ennen kaikkea tunnetta siitä, kun sai taas katsella Kullan silmiin. Sellaista tunnetta ei susi useasti kokenut.

Toiselta suunnalta alkoikin kuulua jonkin verran ääniä, jotka kielivät palaavista susista. Lempeästi Myrsky vilkaisi ajatuksistaan palattuaan Kultaa ja siirsi katseensa eteenpäin, lähtien astelemaan vailla päämäärää ainakin jonkin verran rauhallisempaan paikkaan.

Vaalea narttu heilautteli häntäänsä pari kertaa ja seuraili pehmeän ruskeilla silmillään mustaturkkista Myrskyä. Kullalle olisi aivan sama mihin suuntaan he lähtisivät tai mihin lopulta päätyisivät, kunhan paikka olisi rauhallinen. Kiirettä, kovia ääniä ja hälinää hän ei nyt jaksaisi. Naaras katseli vielä hetken tummaturkkia, joka lähti kävelemään, ennen kuin itse seurasi toista.
Siinä kävellessään pari metriä Myrskyn jäljessä, Kulta katseli sivuilleen ja haisteli ilmaa. Pari päivää sitten oli satanut viimeksi, mutta aamuisen kosteuden saattoi vielä jollain lailla haistaa. Naaras haistoi myös, että hetki sitten tästä oli kulkenut muitakin susia, heidän laumalaisiaan. Kulta joudutti hiukan askeleitaan ja eteni Myrskyn vierelle, kääntäen päätään toisen suuntaan. Naaraan olisi tehnyt mieli iloita ja kisailla ystävänsä kanssa, mutta olihan selvää että tässä tilassa se olisi vain turhan uuvuttavaa ja rasittavaa. Viimeisimmät viikot ja viimeisimmät päivät suuri vatsa lähinnä taakka, josta vaaleaturkki mielellään halusi pian eroon. Vaikka Kulta olikin synnyttäjänä ensikertalainen, oli hänellä jonkinlainen aavistus siitä, että hän ei enää kovinkaan montaa päivää kantaisi pentuja kohdussaan.

"Sinä tiedät tämän varmasti muutenkin, mutta minusta on hienoa, että sinä olet ystäväni", Kulta totesi lempeällä äänensävyllä ja tarkasteli Myrskyä samalla, kun hidasti hiukan kävelyvauhtiaan.

Muiden susien äänet ja hajut alkoivat jäädä taakse, ja edessä aukesi rauhallisempi metsä. Toki täälläkin haisi vahvasti muut laumalaiset ja Myrsky tiesi, että tätä polkua käytettiin melko usein, mutta nyt he saivat olla rauhassa. Kenties saalistukselta palanneet sudet eivät aikoneet suunnata tänne päin kovinkaan pian.
"Ja sellaisena aion pysyäkin", Myrsky totesi huvittunut pilke silmäkulmassaan Kullalle. Hän ei näidenkään sanojen jälkeen ajatellut sen liiemmin, miten Kulta saattoi ne ymmärtää. Ei uroskaan ollut aivan varma siitä, miten hän olisi halunnut sanat ymmärtää; aikoiko hän pysyä vain ystävänä?
Urosta kismitti häntä alituiseen häiritsevät ajatukset, joten hän yritti mahdollisimman hyvin päästä niistä eroon. Hänestä tuntui, että kaikessa mitä hän sanoi, saattoi olla piilotettuja viestejä - vaikkei uros niitä edes itse oikein ymmärtänyt. Ne vain tulivat itsestään ulos ja tuntuivat sillä hetkellä parhaimmalta valinnalta.

"Ihmettelen kyllä, miten olet kestänyt minua näinkin kauan", hän hymähti ilkikurisesti. Myrsky halusi kääntää hänestä jopa liian vakavan tilanteen hieman leikkisämpään suuntaan, sillä ehkä hän onnistuisi siten karkottamaan oudot ajatukset mielestään.
Tai rentoutuessaan enemmän hän vasta puhelisikin asioita, joita todella tunsi ja ajatteli Kullasta. Uros ei osannut päätää, oliko se hyvä asia.

"Hienoa", Kulta sanoi hillityn iloisesti Myrskylle ja heilautti tuuheaa häntäänsä, joka ei ainakaan vielä ollut niin kovin surkean näköinen karvanlähdön vuoksi. Uroksen jatkaessa puhumista, murahti vaaleaturkki huvittuneena toisen sanoille.
"Jaa-a .. Varmaankin pitäisi sitten minun kysyä miten sinä olet minua kestänyt? Aivan varmasti sinulla on ollut minussa kestämistä, kun olet joutunut minut pelastamaan jos millaisesta pulasta ..", Kulta jatkoi samalla linjalla kuin Myrskykin ja lipaisi sanojensa jälkeen vasenta suupieltään. Naaras asteli lähemmäs tummaturkkia ja puski päätään toisen tuuheaan niskakarvoitukseen.

"Eikä sinussa ole mitään kestämistä, päinvastoin, minä tuskin tulisin toimeen ilman sinua".

Kulta oli omasta mielestään oikeassa. Vaikka hän mitä väittäisi tai uskottelisi itselleen, ei hän pärjäisi ilman Myrskyä. Kyllä hän itsestään pystyisi pitämään huolen, mutta hän tarvitsi tuota urosta. Myrsky oli hänelle tärkeä ja hyvin läheinen, Myrsky oli hänen paras ystävänsä. Uros oli hänen turvansa ja tukensa, Kullan ainoa oikea ystävä.

"Olet ainakin tarjonnut vaihtelua normaaliin elämään", Myrsky vastasi härnäten takaisin Kullan sanoille. Todellisuudessa hän auttoi aina mielellään Kultaa eikä kokenut mitään niistä tilanteista ikävänä - sen sijaan tavat, joilla Kulta oli ongelmiin ajautunut, eivät olleet aina miellyttäneet Myrskyä. Karhunkaatajan hän oli onnistunut jo melko hyvin karkoittamaan mielestään, mutta uros kykeni yhä muistamaan kuinka vihainen hän oli juuri silloin ollut. Ei välttämättä niinkään Kullalle, vaan nimenomaan tuolle laumattomalle urokselle. Sinisilmäinen toivoi, ettei hänen tarvitsisi ikinä tavata Karhunkaatajaa.
Kullan puskiessa päätään Myrskyyn uros laski kuonoaan sen verran, että hänen kirsunsa osui nartun niskakarvoitukseen. Aikaisemmin tällainen tilanne olisi todennäköisesti saanut Myrskyn hieman jännittyneemmäksi, mutta nyt hän huomasi olevansa hyvinkin rento nartun seurassa. Hän piti toisen läheisyydestä.

"Eli sinun olisi pakko ottaa minut mukaan, jos jättäisit lauman", uros muistutti lempeästi. Hän kurottautui lipaisemaan vaaleanpunaisella kielellään Kullan poskikarvoja ja hetken ajan näytti kuin susi olisi hymyillyt. Häntä heilahteli rennosti puolelta toiselle ja uros vaikutti edelleen seisovan sanojensa takana. Ei hän voisi jättää Kultaa.