Seikkailu jatkuu

[ Sahia ja Yö. ]

Kolme sutta olivat matkanneet jo jonkin matkaa, kauemmas laumojen rajoilta. Kelmi laahusti Tähkän perässä silmät puoliksi kiinni ja kompasteli välillä jalkoihinsa, mutta pentu ei kerta kaikkiaan jaksanut nostaa tassujaan kunnolla. Hän laahautui kuin pakotettuna perässä ja toivoi, että saisi pian lyyhistyä jonnekin nukkumaan.
"Minne me menemme?" Kelmi vingahti hiljaa. Hän antoi väsymykselle periksi ja istahti maahan, jääden tuijottamaan kahta aikuista sutta. Hän ei jaksanut enää askeltakaan.
"Suojaan", Tähkä vastasi ja kääntyi pennun puoleen. Pieni, tärisevä suden pentu säälitti Tähkää suunnattomasti ja niinpä hän yritti äkkiä etsiä katseellaan paikkaa, jonne he voisivat mennä nukkumaan. Onneksi kasvillisuutta alkoi olla jo jonkin verran alueella ja muutaman kymmenen metrin päässä olikin jonkinlaisia pensaita, joiden suojissa he voisivat kenties levätä.
"Yö, mitä sanot noista?" Tähkä kysyi toiselta ja viittasi pensaisiin päin. Kelmi ei uteliaisuudestaan huolimatta jaksanut katsoa, mistä Tähkä puhui, vaan vikisi hiljaa ja tuijotteli maata uupuneena.

Yö onnahteli Tähkän rinnalla, vilkaisten aina välillä taaksepäin. Kelmi oli niin surkean näköinen. Narttu itse tunsi olonsa miltei yhtä uupuneeksi, mutta ehkä osa siitä oli henkistä, ja hän pysyi lähes horjumatta kolmella ehjällä jalallaan. Ja koko ajan, jatkuvasti Yö haravoi maisemaa katseellaan, etsi suojapaikkaa, jotain, jonne kaikki kolme mahtuisivat lepäämään. Siitä voisi sitten aamulla lähteä etsimään saalista.

Kelmin istuessa alas harmaaturkki pysähtyi. Pentu todellakin säälitti häntä, ja samalla Yö tunsi jonkinasteista inhoa itseään kohtaan: hän oli pyytänyt apua, hänen takiaan he olivat lähteneet rajoille ja siksi Kelmi oli nyt noin väsynyt. Tähkän sitten ehdottaessa pensaikkoa suojapaikaksi Yö vilkaisi niitä nopeasti.
"Eivätköhän ne kelpaa aivan yhtä hyvin kuin mikä tahansa muukin pusikko..." Hukka lähti linkuttamaan hitaasti kohti puskia, vilkaisten taaksepäin, nhdäkseen seuraisivatko Tähkä ja Kelmi. Pian Yö saavutti määränpäänsä ja ryömi pienestä aukosta pensaissa niiden läpi ja huokaisi tyytyväisenä. Loistava paikka. Puskat kaartuivat miltei katoksi, väliin jäi vain pieni aukko, pusikko oli joka puolella aika tiivistä, se suojeli tuulelta, ja tänne keskelle jäi mukava, joskin ehkä hieman ahdas paljas kohta. Yö haukotteli, venytteli ja tallusti toiselle puolelle tätä pensasluolaa, ja suotuaan alustalle yhden vilkaisun lysähti siihen. Selkä aivan vasten pensaiden juuria, kippurassa, hukka laski päänsä maahan ja sulki silmänsä. Tuo jäi kuulostelemaan, odottaen kahta muuta, ja jos toiset eivät hetkeen tulisi sisään, nousisi Yö ylös ja lähtisi katsomaan, mikä oli vikana.
Mikäli taas toiset tulisivat pian sisään, Yö ynähtäisi jotain hyvänyöntoivotuksen kuuloista ja nukahtaisi pian sen jälkeen.

Tyytyväisenä Yön vastaukseen Tähkä lähti seuraamaan toista kohti pensaita. Kelmi vikisi vielä hiljaa paikoillaan ja katseli aikuisten susien perään korvat niskaan liimautuneina, ennen kuin jaksoi vaivalloisesti nousta ylös. Kärsivällisesti Tähkä odotti, että pentu sai hänet kiinni ja kulki sitten tämän perässä pusikoiden luo. Hän ei ollut yhtä väsynyt kuin Kelmi ja oikeastaan hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt pennun noin väsyneenä.

Yö oli jo jonkin aikaa sitten hävinnyt pensaiden suojiin ennen kuin Tähkä ja Kelmi ehtivät suojan luo. Lempeästi Tähkä vielä tönäisi pentua, jotta hän jaksaisi ottaa viimeisetkin askeleet päästäkseen viimein nukahtamaan. Tönäisyn seurauksena Kelmi melkein kompastui nurin päästyään Yön luo, mutta jotenkin hän onnistui pitämään tasapainonsa ja lysähti istumaan maahan. Valtava haukotus karkasi pennun suusta ja ennen kuin se ehti loppua, Tähkäkin oli pujahtanut melko ahtaaksi osoittautuneeseen suojaan. No, kyllä he täällä voisivat yön viettää.
Pari kertaa narttu kiersi itsensä ympäri, ennen kuin asettui makoilemaan toiselle puolelle pesää. Kelmi nuukahti saman tien Tähkän kylkeen ja levollinen hengitys valtasi pian suojapaikan.

Linnun kirkas liverrys herätti Tähkän seuraavana aamuna. Narttu tunsi olonsa vieläkin väsyneeksi, mutta siitä huolimatta kohotti päätään hieman maasta ja vilkaisi Yötä ja Kelmiä - tai olisi vilkaissut heitä molempia, mikäli Kelmikin olisi vielä ollut paikalla. Pentua ei kuitenkaan näkynyt missään, joten narttu oli nopeasti ylhäällä ja ulkona. Säikähdys koettiin kuitenkin tarpeettomaksi varsin pian, sillä pentu leikki aivan pensaiden lähistöllä jollain löytämällään kävyllä. Tähkä ei jaksanut aina ymmärtää Kelmin oivalluksia.
"Et olisi saanut kadota noin", Tähkä huomautti tiukasti ja sai leikkiinsä keskittyneen pennun säikähtämään.
"Anteeksi", uros mutisi nöyrästi ja luimisti korviaan.

Yö ei ollut aivan varma mihin heräsi, mutta kun tuo pikkuhiljaa availi silmiään, hän havaitsi heidän nukkumapaikkansa autioksi. Hitaasti narttu nousi jaloilleen, venytteli, ravisteli itseään. Hieman vielä häkeltyneenä unen jäljiltä hän askelsi sille pienelle aukolle pensaissa, josta he olivat sisäänkin tulleet, ja löysi Tähkän ja Kelmin ulkopuolelta.
"Huomenta", Yö tervehti. "Ollaankos me sitten valmiita ruoan etsintään?" Sävy oli ehkä aavistuksen verran ilkikurinen, mutta hyvin huomaamattomasti. Harmaaturkki itse oli oikein valmis. Okei, olihan jalka kipeä, mutta jos hän jäisi sen parantumista odottamaan, hän olisi ennen pitkää niin heikko, ettei jaksaisi metsästää - edes ehjällä jalalla. Yöllä itsellään oli sen verran jo nälkä, että tässä muutaman päivän sisällä alkaisi heikkeneminen, jonka jälkeen nartulla olisi tuuria, jos jäniksen saisi kiinni.
Lopeta. Ei niin tapahtu, hän komensi itseään. Hän saisi nyt apua Tähkältä ja Kelmiltä, he saisivat jonkun eläimen kiinni ja kaikki olisi taas hyvin. Turha maalata piruja seinille.

"Tietty!" Kelmi innostui saman tien Yön ilmestyessä myös viime yönä palvelleen nukkumapaikan ulkopuolelle. Pentu oli selkeästi pirteämpi kuin eilen ja iloisesti hän liehakoi aikuisten narttujen ympärillä, ennen kuin malttoi seisahtua aloilleen. Innostus kuitenkin kipristeli Kelmin mahassa ja sen seurauksena hän asteli välillä paikoillaan vilkuillen vuoroin Tähkää ja vuoroin Yötä.
"Mitä me metsästämme? Minulla on nälkä! Saanhan minäkin auttaa?" pentu uteli hyväntuulisesti.
Hyväntuulisesti, joskin hieman väsyneenä, Tähkä tuhahti pennun innolle ja käänsi katseensa Yöhön. Nyt tuskin oli kannattavaa suunnata laumattomien alueella, vaan olisi parempi suosiolla etsiä ruokaa ei-kenenkään-maalta.
"Eiköhän lähdetä etsimään, mitä söisimme", Tähkä totesi ja vilkaistuaan vielä molempia - Kelmiä muuten vain, mutta Yötä kuin vahvistusta odottaen - hän suuntasi kohti hieman suojaisampaa paikkaa. Sieltä todennäköisesti löytyisi saalista varmemmin ja saalistuskin olisi helpompaa kuin alueella, jossa piilopaikkoja ei ollut lainkaan.

Kelmi asteli Tähkän perässä häntä reippaasti pystyssä ja kirsu mahdollisimman ylhäällä. Hivenen kömpelö pentu nosteli etutassujaan oikein korkealle ja kurotti kuonoaan ylemmäs, jotta saisi parhaimmista hajuista otteen. Tähkä vilkaisi pentua, tunsi tämän innostuksen leviävän itseensäkin ja keskittyi jälleen löytämään hajun sopivasta saaliista.

Yö hymähti pehmeästi pennun innolle. Edellisen päivän väsymys oli pois pyyhkäisty, ja jälleen kerran harmaaturkki tunsi Kelmin piristävän itseään. Tähkän sanoessa ehdotuksensa Yö nyökkäsi. Ja aivan, laumattomien mailta. Reviirille ei narttu enää aivan heppoisin perustein lähtisi, sillä tuuri tavata joku niinkin reilu kuin Sammal tuskin tulisi kahta kertaa kohdalle.

Hän lähti kulkemaan kahden muun perässä Tähkän päättämään suuntaan, joka ei vaikuttanut huonolta. Luultavasti saaliskin hakeutuisi suojaisemmille seruduille, ja etenkin jos heillä olisi onnea löytää haavoittunut tai heikko yksilö, sellaisen löytäisi varmimmin jostain muualta kuin avoimelta niityltä. Yö kulki pää matalalla, nuuhkien lähinnä maata, mutta aina silloin tällöin kohottaen päänsä haistellakseen tuulta. Onneksi nyt tuuli, saaliin haistaisi jo kaukaa. Toisaalta siinäkin oli varjopuoli: saalis, sopivassa suunnassa oleva, haistaisi heidät jo kaukaa. Mutta siitäkään ei kannattaisi murehtia, ehkä sitä ei koskaan tapahtuisi.

Vuoroin maata ja tuulta haistellen Tähkä asteli jonkin aikaa hiljaa. Vaaniva näläntunne hoputti sutta astelemaan nopeammin ja keskittymään paremmin, sillä tältä alueelta oli pakko löytyä jotain syötävää. Takana kulkevaa Kelmiä sen sijaan nälkä ei vielä ajanut eteenpäin, vaan hän haisteli ilmaa lähinnä vain hauskuuden vuoksi. Sen lisäksi pentu tosin halusi näyttää, että hänestä oli hyötyä.
"Haistatteko?" Tähkä kysyi yllättäen varovasti. Hän seisahtui ja kuunteli ympäristöä sydän jännityksestä pamppaillen. Narttu nuolaisi huuliaan ympäristöönsä keskittyneenä ja kyllä, mitä enemmän hän keskittyi, sitä varmempaa se oli: lähettyvillä oli saaliseläimiä.
Nopein ja itsevarmoin askelin Tähkä seurasi hajua. Hivenen häkeltyneenä Kelmi seurasi perässä ja yritti epätoivoisesti saada hajusta otteen, ja siinä viimein onnistuttuaan joutui kamppailemaan itseään vastaan, ettei syöksynyt saman tien saaliin luo. Nyt pentu vasta huomasi, kuinka nälkäinen hän olikaan.

Susien ei tarvinnut kulkea kauaa, kunnes edessä näkyi muutama jänis. Tähkä vilkaisi Yötä ja yritti samalla mielessään luoda suunnitelmaa siitä, mikä olisi parhain tapa toimia. Hän ei halunnut menettää tätä mahdollisuutta turhiin kömmähdyksiin.
"Kierretään eri puolille", narttu hengähti hiljaa Yölle. Kelmin hän painotti pysymään aloillaan tiukalla katseella, joka ei jättänyt vaihtoehtoja. Pentu voisi olla avuksi mikäli tilanne etenisi sopivalla tavalla.
Jokaista askeltaan punniten Tähkä alkoi lähestyä jäniksiä, joskin välimatkaa oli vielä useampi metri. Hän kiersi niiden sivulle ja varmistaisi, että Yö oli tehnyt samoin, ennen kuin hyökkäisi.

// Anteeksi taas miljoonasti kestosta. >_< //

Etsintä alkoi taas vaihteeksi tuntua aavistuksen turhalta työltä. Yö pakottautui olemaan turhautumatta, vielä, sillä ei kai saalista voinut heti löytää. Ei todellakaan. Ja kutakuinkin sydämenlyöntiä sen jälkeen, kun Tähkä puhui, harmaaturkkikin haistoi mahdollisen saaliin. Hän nyökkäsi pienesti, keskittyen nuuhkimaan ilmaa.

Yö kulki toisen nartun lähellä, antaen herkullisen tuoksun johdattaa. Vaistojensa varassa hukka painui hieman matalammaksi. Hän vilkaisi Tähkään nopeasti, nyökkäsi, ja lähti kiertämään eri sivulle kuin toinen. Jos ja kun jänikset päättäisivät lähteä pakoon, Yöstä tuskin olisi kovin kovasti apua, paitsi jos ne päättäisivät rynnätä hänen suuntaansa. Jalka kun ei sallinut huimia ajojahteja. Kaipa hän voisi jonkun ramman jäniksen juostakin kiinni, mutta muuten - ehei. Se pitäisi jättää Tähkälle. Aavistuksen epävarmana taktiikasta Yö vilkuili toisen suuntaan, yritti saada selville, milloin toinen hyökkäisi, ja miten voisi parhaiten auttaa. Jos jänikset lähtisivät hänen suuntaansa, hän tietenkin yrittäisi saada kiinni ainakin yhden, mielellään enemmän. Ja vaikka sen juoksemisen voisi hyvillä mielin jättää Tähkälle, niin kyllä kai Yökin jotain voisi tehdä.

Päästyään sopivalle paikalle Tähkä katseli jäniksiä hetken aikaa. Eläimet oleskelivat toistaiseksi vielä melko rauhassa, vaikkakin yksi niistä näytti aistineen jotain normaalista poikkeavaa ympärillä. Ehkä juuri se sai Tähkän hyökkäämään nyt kun tilanne oli vielä melko rauhallinen: ketterästi narttu syöksähti piilopaikastaan esille ja sai jänikset loikkimaan osittain Yön ja osittain Kelmin suuntaan. Alku siis ainakin vaikutti lupaavalta, kunhan saalistus vain jatkuisikin yhtä hyvin.
Nopeasti Tähkä sai napattua yhtä jänistä niskasta ja puraisi tottuneesti, jolloin niska katkesi ja jänis kuoli. Hän kuitenkin jätti saaliin maahan ja keskittyi muihin, karkaaviin lounaisiin, sillä Kelmin ollessa keskenkasvuinen ja Yön vahingoittunut, hän oli oikeastaan ainoa täysin saalistuskykyinen tässä porukassa eikä yksi jänis riittäisi viemään kolmen suden nälkää pois.

Kelmikin syöksähti piilostaan, mikä sai osan jäniksistä säikähtämään enemmän ja joukon hajoamaan yksittäisiin saaliseläimiin. Hieman hatarasti ja kömpelösti Kelmi kuitenkin sai yhden jäniksistä kiinni ja hetken aikaa yritettyään sai tapettua saaliinsa. Jonkin aikaa oli jo näyttänyt siltä, että jänis pääsisi sittenkin karkuun.
Vaivoin Tähkä sai vielä yhden vikkelän yksilön kiinni, mutta sen jälkeen muut jänikset olivat joko niin kaukana tai hyvässä piilossa, että niiden perään juokseminen tuntui turhalta työltä. Heillä oli ainakin kolme jänistä ja sillä hetkellä Tähkä kääntyikin Yön puoleen nähdäkseen, oliko narttu saanut yhtään kiinni.

Yö tarkkaili Tähkän jokaista liikettä, mutta ehkä vielä enemmän jäniksiä. Sitten silmät havaitsivat liikkeen, meni sydämenlyönti ja aivotkin tiesivät sen, ja samassa jänikset jo ryntäsivätkin häntä kohti. Ensimmäinen oli helppo, hän vain ponkaisi piilostaan sen eteen ja rusensi niskan, sitten jäämättä ihmettelemään käännähti ja loikkasi loppujen jänisten perään. Takajaloissa sentään oli vielä ihan voimaa, ja vaikka alastulo olikin hoiperteleva puolelletoista etujalalle, niin kyllä hän eläinten perässä pysyi. Sitten yksi nuorennäköinen teki hieman typerästi kurvin, joka olisi toisenlaisessa tilanteessa saattanut pelastaa sen hengen, ja nyt vain toi sen suoraan Yön nenän eteen. Narttu sai kiinni sitä toisesta takajalasta ennen kuin se ymmärsi virheensä ja ehti pakoon. Hän ravisteli sitä hieman, ja jäniksen ollessa pöllämystynyt laski sen maahan ja nopeasti vaihtoi otteensa niskaan. Puraisu ja jänis oli kuollut.

Harmaaturkki kääntyi Tähkään ja Kelmiin päin, silmät kiiluen ja kuono veressä. Nopea vilkaisu kertoi heillä olevan nyt viisi jänistä, mikä oli ihan hyvin, kun ajatteli porukkaa. Pentu, raajarikko ja yksi terve aikuinen. Yö keräsi saaliinsa nippuun ja linkkasi toisten luo.
"Ihan hyvin, vai?" hän kysäisi kepeästi. Sitten narttu pudottautui vatsalleen ja antautui täysin toisen jäniksensä syömiseen. Ruoka oli herkullista, ja hän oli nälkäinen.

Hyväntuulisesti Tähkä huomasi, että Yö oli saanut myös kaksi jänistä kiinni. Se teki siis viisi jänistä, ja sillä määrällä nälkä pysyisi ainakin hetken pois kimpusta. Kelmi oli hieman harmissaan vain yhdestä jäniksestään, mutta toisaalta pentu oli myös ylpeä siitä, että oli saanut edes jotain kiinni. Olihan tämäkin jänis melkein karannut hänen otteestaan.
"Paremmin kuin odotin", Tähkä myönsi iloisesti. Hän oli todellakin tyytyväinen saaliiseen, eikä jäänyt sillä kertaa asiaa miettimään sen kauempaa: hänelläkin oli nälkä. Niinpä narttu nappasi toisen jäniksistä, siirtyi hieman kauemmas yksikseen ja iski hampaansa kiinni.

Kelmi vilkaisi molempia aikuisia, ennen kuin laskeutui maahan oman saaliinsa kanssa ja maisteli hyvillään melko nuorta jänistä. Nälkäinen pentu olikin syönyt omansa jopa yllättävän nopeasti, ja huuliaan nuoleskellen hän katsahti Tähkään korvat hieman luimussa ja vingahti pari kertaa.
"Ota vain", narttu totesi oman syömisensä lomasta ja katsahti toiseen jänikseen, jonka hän oli saanut. Uhrautuvaisena sutena Tähkä antoi aina mielellään omastaan muille, etenkin Kelmille. Sen lisäksi hänellä ei ollut mitään aikomustakaan syödä Yösumun saamista jäniksistä palaakaan eikä antaa Kelmillekään lupaa siihen, ellei toinen narttu niin tekisi. Tähkä kyllä selviäisi tällä yhdellä, murealla jäniksellä, ja voisi myöhemmin saalistaa lisää. Kunhan keskenkasvuinen ja haavoittunut saisivat vatsansa täyteen, Tähkä olisi tyytyväinen.

Yö oli lopettelemassa ensimmäistä jänöstään. Nyt hän jaksoi kaluta kaiken lihan luista, vaikka siihen ei aina kärsivällisyys riittänyt. Syötyään ensimmäisensä narttu nuoleskeli huuliaan ja vilkaisi kahta muuta.
"Tähkä, haluatko sinä tämän toisen?" tuo kysyi. Olihan hän huomannut, että toinen narttu oli antanut oman toisen jäniksensä Kelmille, mutta oli aina kohteliasta kysyä. Mikäli Tähkä vastaisi kieltävästi, kääntyisi harmaaturkki Kelmiin päin.
"Haluatko sinä?" Sillä vaikka Yöllä olikin nälkä, olisi tuo valmis jakamaan viimeisen jäniksen jomman kumman - tai molempien - kanssa. Se ei olisi loppujen lopuksi kovinkaan suuri uhraus. Söisihän hän jäniksen yksinkin, jos Tähkä eikä Kelmi haluaisi enempää, mutta kysyä kannatti aina. Etenkin Tähkä oli ollut niin suureksi avuksi, yksin harmaaturkki ei olisi varmaankaan saanut yhtäkään jänistä kiinni, ellei hänellä olisi ollut todella uskomaton tuuri. Mutta onnekkaat tempaukset eivät tuntuneet Yön elämää täyttävän, joten hän oli suuressa kitollisuudenvelassa Tähkälle.

// Ärgh, tosi nysä, ajatuskatko. xP //

"Syö sinä se vain", Tähkä vastasli kohteliaasti ja keskittyi sen jälkeen pieniin luihin varoen kuitenkin, ettei sattunut nielemään ikäviä ja teräviä palasia. Yön kysyttyä asiaa Kelmiltäkin narttu nosti merkitsevän katseen pentua kohti, muttei sanonut mitään. Oli kuitenkin Kelmin oma päätös, halusiko hän syödä osan Yön jäniksestä vai ei - se ei koskettanut Tähkää ollenkaan.
"Ei kiitos", pentu sanoi hieman takellellen. Toisaalta hän olisi halunnut palan, mutta toisaalta hänellä oli kaksi jänistä edessään, joita hän ei ollut vielä kalunnut loppuun asti. Kyllä hän pärjäisi niillä kahdella, ja Yölläkin oli varmasti huutava nälkä. Pentu oli silti hyvillään siitä, että Yö oli häneltä kysynyt ja ettei Tähkä ollut saman tien ilmoittanut, ettei Kelmillä ollut asiaa Yön ruokiin.
"Minulla on näissäkin vielä syömistä", uros selitti ja asetteli toista saalista paremmin etutassujensa väliin, jotta kykenisi irrottamaan lihat luista paremmin. Syöminen näytti hieman kömpelöltä, mutta Kelmi yritti parhaansa eikä Tähkä kokenut asiakseen neuvoa pentua jokaisessa asiassa perinpohjaisesti. Monesti asiat opittiin parhaiten kokeilemalla itse.

Kaluttuaan oman jäniksensä täysin Tähkä jäi huuliaan nuoleskellen katsomaan kahden muun ruokailua sivusilmällä. Pääasiassa hän tarkkaili ympäristöä ja mietti, mitä he nyt tekisivät. Kolmikolla oli takana hyvin nukuttu yö sekä enemmän tai vähemmän täyttävä ateria, ja niiden ansiosta narttu tunsi itsensä energiseksi. Toisaalta hän ei nähnyt mitään mieltä päättömässä säntäilyssä laumattomien alueella sinne tänne, mikäli he voisivat jäädä tähänkin keräämään lisää energiaa ja miettimään, mitä tekisivät seuraavaksi. Hän ei kykenisi jättämään Yötä vielä oman onnensa nojaan, sillä toinen oli edelleen vahingoittunut eikä heillä Kelmin kanssa ollut edes syytä, jonka takia Yö olisi täytynyt hylätä. He voisivat aivan hyvin kulkea kolmestaankin.
Pian Kelmi sai syötyä omat jäniksensä, vaikka Tähkä näkikin, että niissä oli vielä paljon pureskeltavaa. Pentu vain tunsi itsensä sen verran täydeksi ja hänen kärsivällisyytensä oli olematonta, joten pian nuorukainen nousi venytellen ylös ja aikansa kuluksi siirtyi härnäämään Tähkää. Melko kookas urospentu hyökkäsi äristen Tähkän korvien kimppuun, mutta narttu hätisti pennun pois väläyttämällä hampaitaan ja siirtymällä pennun äskeiselle paikalle luiden luo. Mikäli ruoka ei kelvannut Kelmille, se kelpaisi kyllä Tähkälle: niinpä narttu alkoi kaluta jämiä.
Harmistunut Kelmi tuhahti ja lähti tutkimaan ympäristöä uteliaasti, kuullen vielä Tähkän vaativat sanat takanaan: "Ja pysykin lähellä!"

Yö katsahti kiitollisena Tähkään. Olisihan hänen täytynyt olla kohteliaampi ja jonkin aikaa purnata ja yrittää saada Tähkä ottamaan pala, mutta hänellä oli yhä nälkä ja jotenkin olo oli sellainen, ettei toinen narttu suostuisi syömään osaa jäniksestä, vaikka Yö kuinka anelisi. Ajanhukkaa se siis olisi, joten harmaaturkki uppoutui kakkosjänönsä popsimiseen. Eihän se kovin lihaisaa tai mureaa ollut, mutta ruokaa, ja kun tämän ruoan takia oli aika lailla hommaa tehty, ei Yö valittanut.

Kaikessa rauhassa hän kalusi jänistä. Oli hieno päivä, takana olivat kunnon unet ja nyt kun ruokaa oli, niin mitä turhia kiirehtimään ja ahnehtimaan. Huolellisesti narttu nakersi irti jokaisen lihasuikaleen ja järsi vielä luitakin. Kyllähän ruoka maittoi, ja tällaiset rauhalliset, mukavat hetket olivat, no, mukavia. Syötyään molemmista jäännöksistä kaiken, mitä niistä kannattaisi syödä, narttu nuoleskeli huuliaan ja nousi ylös. Hän venytteli ja haukotteli perusteellisesti, sitten tassutteli vähän matkan päähän ja laskeutui makuulle. Olo oli rentoutunut ja rauhallinen, nyt kun nälkä oli hetkellisesti poissa. Voisi ottaa vaikka pienet torkut. Hän liikahti hieman parempaan asentoon ja oikaisi kipeän jalan eteensä.
"Mitäs me sitten? Luotatteko minun pärjäävän yksin vaiko jatkammeko porukassa?" hän kysäisi iloisesti. Mikä tahansa kelpasi Yölle. Hän voisi jatkaa yksin tai jäädä Kelmin ja Tähkän seuraan, miten vain toiset halusivat.

Myös Tähkä keskittyi kaikessa rauhassa kaluamaan Kelmiltä jääneet luut puhtaiksi lihasta ja tarkkaili samalla nuorimman suden tekemisiä lähiympäristössä. Uteliaana ja energiaa täynnä Kelmi tepasteli melko lähellä heitä ja haisteli maata aivan kuin etsien jotain. Kenties nuorukainen oli saanut hajun jostakin pienestä eläimestä ja aikansa kuluksi yritti nyt jäljistää sitä, vaikka Kelmin touhu ei kovin vakuuttavalta näyttänytkään. Hän teki sitä pikemminkin välttääkseen tylsyydeen, ei yrittääkseen tosissaan metsästää lisää ruokaa.
"Pärjäätkö sinä yksin?" Tähkä kysyi Yöltä melkein saman tien lähes äidillisesti. Hän katsahti lähes tyhjäksi kaluttujen luiden yli toiseen narttuun ja mittaili tätä katseellaan kuin miettien, uskaltaisiko toista päästää yksin. Jos Yö haluaisi jo lähteä, niin eihän Tähkä voisi toista täysikasvuista sutta estellä. Lähteminen oli kuitenkin Yön päätös, ei hänen tai Kelmin. Toisaalta nartulla ei olisi mitään sitä vastaan, että Yö olisi heidän kanssaan vielä jonkin aikaa, sillä seura oli tarpeen eikä Tähkä kokenut Yötä minkäänlaisena hidasteena, vaikka toinen olikin loukkaantunut. Päinvastoin, oli mukavaa tutustua uusiin susiin ja viettää aikaa heidän kanssaan, sillä ystäviä ei ollut ikinä liikaa etenkään nyt kun laumaakaan ei ollut vielä turvaamassa taustaa.
"Minua ei haittaa, vaikka oletkin meidän kanssamme", Tähkä totesi ja vilkaisi samalla Kelmin toimia kuin ohimennen, "mikäli siis luulet niin. Minun puolestani voit kulkea kanssamme niin kauan, että pystyt metsästämään yksinkin."

[ Mietin sitä, että tämän pelinhän voi lopettaa aikaisemminkin, vaikka näiden kolmen tiet eivät eroaisikaan vielä. :D Tämä on kuitenkin kestänyt melko kauan jo (enkä nyt tarkoita sitä, että olisin kyllästynyt!). Lopettaa pelin esimerkiksi siihen, että aikuiset torkahtavat ja sovitaan erikseen, miten ja milloin lopulta jatkoivat omia teitään esimerkiksi uuden tapaamispelin muodossa myöhemmin. Vai? :) ]

// Mikä ettei. x) //

Yö hymähti hiljaa Tähkän sanoille. Tokihan tuo pärjäsi yksin, aina nyt jonkun jäniksen kiinni saisi. Kyllä sillä eläisi, mutta eihän ainainen nälkä mukavaa ole. Jotenkin toisen äänensävy ei ollut sellainen, että Tähkä olisi harmaaturkin pois häätämässä. Se varmistuikin toisen puhuessa seuraavan kerran. Narttu katsahti Tähkään, ja silmissä oli nähtävissä rahtu kiitollisuutta. Kovin moni tuskin olisi huolinut lähes rampaa sutta taakakseen - aina kun saat saalista, täysiä juoksemaan kykenemätön Yö olisi jakamassa, huonolla omallatunnolla, mutta kuitenkin.
"Niinno, jos se vain teille käy, että jään..." Hukan ääni oli aavistuksen epäröivä. Tunkeileva tai ärsyttävä mukanaroikkuja Yö nyt viimeiseksi halusi olla.
"Olisu mukava jäädä seuraanne", hän sanoi. "Koska en todellakaan tiedä, miten muka vielä saisin yksin metsästettyä."

Pikkuhiljaa hän sai jäniksenraadostaan kaiken syötävän irti ja siirtyi hieman syrjempään. Nyt voisi todellakin hieman nukkua, niin eivätköhän voimat palaisi mukavasti. Asetuttuaan mukavasti makuulleen vähän matkan päähän narttu vilkaisi Tähkää kuin kysyäkseen, olivatko torkut okei vai halusiko toinen vaihtaa paikkaa. Hyvin pian sen jälkeen Yö hieman korjasi asentoaan ja lopullisesti päätetyään ottaa torkut vajosi kevyeen uneen.

// Niin, jos tämä nyt loppuu tähän, vai? Kiitos pelistä ja anteeksi vastauksen kestosta. 8< //