Ontuen - vapaa - jatkuu rajoilla

Tuuli oli tyyntynyt illan tieltä. Ilma oli kylmenemään päin, kuten aina kevätiltaisin. Päivisin aurinko alkoi jo hieman sulattaa kinoksia, yöisin pakkanen jäädytti kaiken. Nuorehko hukka seisoi erään tällaisen jäätyvän lumitöyssyn päällä, nuuhkien ilmaa. Kyseinen susi oli Yösumu. Nälkä kaiversi nartun vatsaa, eikä tuo halunnut ottaa sitä riskiä, että mahdollinen helppo saalis pääsisi noin vain livahtamaan ohi. Joskus kävi niin hyvä tuuri kuin Yöllä ja Takulla kerran, saalis löytyi lähes kuoliaaksi paleltuneena, kykenemättömänä juoksemaan karkuun. Toiste tuskin samanlainen onni tulisi kohdalle. Ja juuri nyt, enemmän kuin koskaan Yö tarvitsi onnea.

Narttu seisoi lumessa kolmella jalalla, lähinnä siksi, että toinen etujalka oli vietävän kipeä. Se oli se jalka, jota Liekki oli purrut - kovaa - ja Yö yhä kirosi itseään siihen tappeluun ryhtymisestä. Tyhmä tapa tuhlata elämänsä. Ja kyllä, Yöllä oli vielä elämänhalua, lähinnä siksi se tappelu niin kismittikin. Susi oli saanut melkoisen haavan myös kylkeensä, mutta siinä oli nätisti rupi päällä eikä se kirvellyt tai märkinyt. Etujalka taas... No, haavassa oli rupi päällä, mutta kipu olikin hieman syvempää kipua kuin pelkän haavan aiheuttamaa. Jalassa täytyi olla jotain muutakin vialla. Yön teki niin mieli ulvoa - minä, minä olen täällä! tulkaa joku auttamaan! täällä! - muttei ollut tyhmä. Tai niin itselleen ainakin uskotteli, tappeluun ryhtyminen todisti toista. Ulvominen näin lähellä vieraita laumoja oli yksinäiselle sudelle mitä idiootein teko, joten Yö vain puri hammasta ja lähti linkuttamaan eteenpäin. Hetken hukan mielessä pyöri, että pitäisi ontua vähemmän, ei saanut näyttää heikkouttaan, mutta sitten tuo heitti asian mielestään - niin käyttäytyivät saaliseläimet, eikä susi ollut saaliseläin. Yö haravoi seutua katseellaan, hymähti sitten vaisusti muistaessaan Takun sanat ja painoi nenukkinsa lumen lähelle, nuuhki maata. Jonkin matkan päässä tuoksui jokin herkullinen, kerrassaan vedet kielelle herauttava - ehkä jänis? Yö hölkkäsi äänettömästi kuin varjo tuoksun alkuperän suuntaan, onnahdellen hieman jalkaansa. Tuoksu voimistui, ja Yö oli juuri hyökkäämässä... Sitten suden jalkojen juuresta ampaisi liikkeelle pakokauhuinen, valkea jänö. Yö puhahti ja loikkasi, ponnisti lujaa takajaloillaan, laskeutui paremmalle etuselleen tukien vain toisella - matka taittui näin melko nopeasti, sillä Yö kykeni melko pitkiinkin loikkiin. Hukka kurkotti, kurkotti, kurkotti - ja jänis nopean suunnanmuutoksen avulla pääsi karkuun. Yö hidasti pompahdellen. Narttu oli epätoivoinen. Saalistaminen oli lähes mahdotonta.

Tässäkö tämä sitten oli? Elämä. Laumassa, häipyminen, vaellus, tämä laakso, se kirottu Liekki, ja pian edessä odottaisi nälkäkuolema. Yösumu värähti inhosta. Laihtuminen entisestään, kunnes Yö ei jaksaisi liikkua, sitten vain kituminen hitaasti hengiltä... Ei. Siihen asti ei narttu koskaan ehtisi. Tarvittiin vain hieman kylmempi yö, eikä Yö enää koskaan kärsisi nälkää. Ei hukka halunnut vielä kuolla, mutta paleltuminen tuntui sinänsä paremmalta vaihtoehdolta. Vain yksi yö... Ajatus oli pelottava, kammoksuttava, mutta myös oudon rauhallinen. Vain yksi yö. Sitten kaikki olisi ohi. Elämä, joka toi mukanaan kipua, nälkää, kylmää... Mitä hyvää siinä muka oli? Juuri nyt ei Yön päähän mahutnut hyviä puolia, mutta narttu tiesi maailmankatsomuksensa valaistuvan, kunhan aurinko vihdoin sulattaisi pois kaiken lumen, olisi taas lämmintä ja monta pulleaa hirvenvasaa syötäväksi... Jos Yö selviäisi hengissä siihen asti. Tarvittiin vain yksi kylmä yö, ja Yösumu haihtuisi tästä maailmasta nousevan auringon myötä.

// Hurm, oli hieman tylsää... Ja oma tunnetila sopii Yön tämänhetkiseen. ;P //

[ Tähkä ja Kelmi saapuvat paikalle. :) ]

Jälleen yksi tapahtumarikas päivä oli kääntymässä loppuun. Kelmi oli pitänyt huolen siitä, että tästäkään päivästä ei ollut tullut tavallinen ja tylsä: pentu oli ollut koko päivän liikkeellä ja edelleen pennulla näytti olevan energiaa jatkaa matkaansa. Tähkällä ei ollut mitään asiaa vastaan, sillä täysikasvuisena sutena hän kyllä jaksaisi liikkua vähintään sen minkä Kelmikin, mutta ajoittain pennun jatkuva hössötys hermostutti Tähkää. Nartusta tuntui, että hänen täytyi jatkuvasti tarkkailla ympäristöään entistä tarkemmin ja valppaammin, sillä Kelmin äänekäs ja suorastaan silmiinpistävä loikkiminen tuskin jäisi lähellä olijoilta huomaamatta. Tähkä ei kaivannut paikalle nyt vieraita ja ärtyneitä susia.
"Kelmi, odota", Tähkä haukahti muutaman kuukauden ikäiselle sudenpennulle ja jolkotteli hänen perässään. Kelmi oli lysähtänyt maahan ja näytti vaanivan jotain edessä päin. Koko pieni keho oli jännittynyt ja tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin Kelmi todella pysyi paikoillaan pidemmän aikaa kuin normaalisti.
"Katso", Kelmi vingahti hiljaa Tähkälle. Narttu valpastui itsekin ja laski päätään, ottaen vielä pari mahdollisimman äänetöntä askelta kohti Kelmiä. Nyt hän seisoi pennun vieressä ja katsoi huolestuneena heidän eteensä: aukealla seisoi vieras susi, mutta välimatkaa oli edelleen runsaasti. Näköyhteys oli silti esteetön, sillä ankaran talven jälkeen alueella ei ollut kaikkea alleen peittävää kasvillisuutta.
Hätääntyneenä Tähkä mietti, oliko vieras jo havainnut heidät, vai ehtisivätkö he Kelmin kanssa poistua paikalta ennen kuin mahdollisesti jopa yhteenotto olisi edessä.

"Mennään katsomaan sitä!" Kelmi yhtäkkiä haukahti kovaäänisesti. Tähkä suorastaan säikähti pennun ääntä, sillä hetken aikaa alueella oli ollut täysin hiljaista ja rauhallista; pennun kimeä haukahdus oli särkenyt sen hiljaisuuden. Tähkä ei olisi yhtään ihmetellyt, vaikka vieras susikin olisi kuullut pennun äänen.
Ennen kuin narttu ehti sen paremmin reagoida Kelmin päätökseen, pentu oli sännännyt vauhdilla eteenpäin. Pienet pennuntassut johdattivat Kelmiä vikkelästi - joskin hieman kömpelön oloisesti - kohti vierasta sutta ja pennusta loisti silkka elämänilo. Hän näytti olevan vilpittömästi hyvillään siitä, että saisi tutustua jälleen uuteen suteen täällä, sillä kaiken kaikkiaan pennun tapaamat sudet laaksossa olivat olleet mukavia tapauksia. Hän uskoi sinisilmäisesti siihen, että tämäkin susi kuuluisi mukaviin susiin.
"Kelmi!" Tähkä ärähti säikähtäneenä ja juoksi nopeasti Kelmin kiinni. Hän nappasi pentua jostain niskan tietämiltä ajattelematta sen kummemmin, mistä oli saanut kiinni: pääasia oli, että pentu oli nyt kiinni. He olivat tulleet kovalla rytinällä paljon lähemmäksi vierasta sutta ja Tähkä saattoi vain toivoa, että vieras ei ollut säikähtänyt ja käsittänyt heidän lähestymistään väärällä tavalla.

Yö seisoi lumessa, katseli kaukaisuuteen, järven yli. Ilma oli kirkas, mutta ilta hämärsi maisemaa, kauas ei nähnyt. Tyyni, kuulas ilma toi ääniä kaukaakin, mutta Yö ei jaksanut välittää. Ei edes melko läheltä kuuluvasta ääntelystä. Se saattoi olla seuraa tai mitä vain, aivan sama. Jos tulisivat lähemmäs, sitten Yö voisi ehkä välittääkin, muttei vielä.

Siinä vaiheessa, kun juoksuääni alkoi lähestyä, kääntyi Yö hitaasti. Hukkaa kohti juoksi melko vaarattoman näköinen olento - sudenpentu. Yö katsoi kohteliaasti hieman sivuun toisesta, tavoittaen katseellaan pennun takana tulevan täysikasvuisen suden. Narttu katsoi vielä tuostakin syrjään. Yö tarkisti nopeasti ilmeensä: melko mitäänsanomaton, hieman ehkä sulkeutunut. Kipeä jalka oli lumessa, joten sen haavoja ei ehkä näkynyt, mutta painoa ei narttu jalalle varannut. Yö katseli lievästi uteliaana, kun vanhempi susi pysäytti pennun. Narttu tutki kaksikkoa hieman tarkemmin, varoen kuitenkin katsomasta silmiin. Uhkaavalta hukka nyt viimeiseksi halusi vaikuttaa.

Pentu vaikutti pirteältä. Elämäniloiselta. Yö hymähti muistaessaan oman iloisuutensa vielä muutama vuosi takaperin. Sitten narttu oli ryhtynyt liian iloiseksi väärälle sudelle ja saanut turpiinsa. Olihan hukka yhä iloinen, mutta ylitsepursuava, nuoren suden onni oli ohi. Vanhempi susi vaikutti hieman hermostuneelta - Yö haukotteli makeasti - muttei epäystävälliseltä tai hyökkäävältä. Pikaisesti narttu teki päätöksensä ja päätti päästää kaksikon lähemmäs. Ehkäpä he olisivat tutustumisen arvoisia.

// Anteeksi, vähän tappi. :S //

[ Ei haittaa mitään. :) ]

Huojentuneena Tähkä huomasi, että vieras ei ollutkaan millään tavoin aggressiivinen. Jonkin aikaa narttu tarkkaili toista olemus täynnä peiteltyä uteliaisuutta, ennen kuin irrotti varovasti otteensa Kelmistä. Yksi katse riiitti kuitenkin kertomaan pennulle, että ainakin toistaiseksi hänen oli parempi vain istua hetki hiljaa ja miettiä seuraavaa siirtoaan.
Tähkä pisti merkille, että vieras narttu ei laskenut painoaan toiselle etutassulleen. Hän kuitenkin unohti sen lähes yhtä nopeasti kuin oli huomannutkin, sillä ainakaan vielä Tähkä ei kokenut sitä kovin tärkeänä asiana - ehkä tassu oli kipeä eikä sille siksi voinut laskea painoa, tai ehkä sudella vain oli tapana seisoa normaalistikin noin. Se tuskin oli Tähkän asia.
Tähkä nuolaisi pari kertaa huuliaan edelleen hieman hermostuneena, mutta oli selkeästi rentoutunut huomatessaan, että heillä ei olisi mitään vaaraa. Kelmi sen sijaan seurasi aikuisten narttujen eleitä hetken aikaa, ennen kuin teki päätöksen siitä, mitä tekisi seuraavaksi; ja jälleen hän teki sen Tähkän mielestä aivan liian nopeasti ja kevyin perustein.

"Hei", Kelmi haukahti ystävällisesti vieraalle ja kuin tehostaakseen, että oli vain mitätön pentu vasta, Kelmi heitti etutassunsa maahan ja pysyi parin sekunnin ajan innokkaassa leikkiinkutsuasennossa. Melkein saman tien Kelmi nousi seisomaan, heilutteli häntäänsä uteliaasti ja tarkkaili toista sutta melkein palvovasti. Hän oli luonteeltaan hivenen pikkuvanha ja ihannoi aikuisia susia pienen sydämensä pohjasta.
"Olen Kelmi", pentu esitteli itsensä saman tien edelleen iloisena ja luottavaisena. Hän ei pelännyt tätä vierasta sutta ollenkaan ja vaikka pennun mitätön suojeluvaisto joskus ärsytti Tähkää, juuri sillä hetkellä se sai myös taaempana seisovan nartun hieman luottavaisemmaksi. Ainakin he olivat yhä hengissä, vaikka joidenkin silmissä Kelmin tapa tuppautua lähelle saattoi olla julkeaa, vaikka kyseessä olikin vain pieni ja harmiton sudenpentu.
"Ja tuo takana kyyhöttelevä susi on Tähkä", Kelmi esitteli ottoäitinsä pentumaisen ilkikurisella sävyllä. Hän käänsi luottavaisesti selkänsä vieraalle sudelle ja katsahti Tähkään, joka otti pari askelta lähemmäs ja haisteli ilmaa yrittäen saada jotain tietoja toisesta sudesta.

Yö huomasi kaksikon vanhemman osapuolen katsovan jonnekin kipeän jalan tienoille, ja kiitti onneaan siitä, että seisoi toisiin nähden näin päin - haavoittunut kylki piilossa. Se ei ollut kaunista katsottavaa. Karvaa oli lähtenyt haavan ympäriltä, haava itse oli kuhmurainen ja möykkyinen ruven alla.

Yö virnisti suden lailla, mutta hieman laimeasti pennun - niin, pentumaisille elkeille.
"Hei vain, Kelmi ja Tähkä", narttu tervehti hiljaa. Tietty, surumielinen aavistus varjosti hukan hopeanharmaita silmiä. Noillakin kahdella oli toisensa. Tuiskulla ja Liekillä oi molemmilla laumansa... Yö vain oli yksin. Sittan Takku eksyi nartun ajatuksiin ja Yö hymähti ajatuksissaan. Olihan Takkukin yksin, ja vielä enemmän yksin kuin Yö, sokea, raukkaparka, kun oli.
"Yö", tuo sitten esittäytyi lyhyen ytimekkäästi. Olihan Yösumu koko nimestään ylpeä, mutta miksi sillä nyt pitäisi rehennellä? Syytä ei narttu nähnyt, joten olisi noille kahdelle vain Yö.

Narttu liikahti hieman, heilautti häntäänsä hyyyvin pienesti, melkein vaihtoi painoa jalalta toiselle, jolloin jalkaa vihlaisi ja hukka - ehtimättä itseään estää - irvisti pienesti kivusta. Pelästyen, että - ehkä enemmän Tähkä säikähtäisi, ja istahti lumeen, käänsi päätään poispäin.Vielä ei Yö halunnut selittää. Kaksikko tuntui ihan mukavalta, juu, mutta silti... Kolmijalkaiseksi haavoittunut susi oli yhtä kuin kuollut susi, se täytyi Yön tunnutaa itselleen, vaikka tuota kohtaloa vastaan niin kovasti taistelikin, eikä kukaan haluaisi rampaa sutta ruokittavakseen. Ei ainakaan täällä, missä ruoka oli selvästi vähäistä muutenkin, ja jokainen laumaton taisteli joka päivä olemassaolostaan. Silti narttu halusi olla hetken kauemmin muiden seurassa. Edes hetken. Ja siksei kertonut - vielä - jalastaan. Antaisi noiden ihmetellä, mikä riivasi. Yö laski jalalle niin paljon painoa kuin mahdollista, yritti saada sen näyttämään siltä, että se oli terve.

Molemmat sudet painoivat vieraan nartun nimen muistiinsa ja hetken aikaa oli hiljaista. Tähkä seisoi edelleen kauempana ja oli selkeästi todennut, että pieni välimatka olisi nyt paikallaan; jo ihan vain senkin takia, että Yö ei näyttänyt kovin sosiaaliselta, vaikka olikin heitä kohteliaasti tervehtinyt. Kelmi sen sijaan otti pari kömpelöä askelta lähemmäs ja tarkkaili Yötä tummat nappisilmät uteliaasti kiiluen. Hän ei tuntenut minkäänlaista tervettä pelkoa tai edes varautuneisuutta, ja oli oikeastaan hieman kummissaan siitä, että Yö ei enää sanonut mitään. Muut sudet, jotka Kelmi oli täällä ollessaan tavannut - eli lähinnä Turre ja uroksen pesällä asustelevat sudet - olivat olleet melko puheliaita. Jopa Ovelan laumalainen Hetki, joka oli ollut oikeastaan kaikkea muuta kuin ystävällinen ja kohtelias, oli puhunut suunsa puhtaaksi sangen kiitettävästi.
"Oletko kunnossa?" Kelmi kysyi yllättäen pirteällä sävyllä. Pienen pennun häntä heilui ja hän katseli Yötä odottavasti. Pentu ei ollut nähnyt Yön irvistävän kivun takia, vaan hän oletti toisen olevan väsynyt tai sairas hiljaisuuden takia.
Taaempana seisova Tähkä sen sijaan oli huomannut Yön yllättävän ilmeen ja narttu valpastui saman tien. Hän kohotti hieman häntäänsä epävarmasti, katseli tiukasti mutta lempeästi toista ja astui pari askelta lähemmäs. Ilmeisesti Yö yritti piilottaa mahdolliset kipunsa, mikä oli tietenkin ymmärrettävää yksinäiseltä sudelta. Sudella, joka ei saanut muilta apua saalistukseen ja esimerkiksi muilta susilta puolustautumiseen, ei ollut varaa loukkaantua. Etenkin näin vaikeana aikana se voisi koitua yksilön kuolemaksi pian.

"Kelmi, älä viitsi häiritä Yötä jatkuvasti", Tähkä totesi pian napakasti ja se sai Kelmin kyyristymään hieman. Pentu katsahti vielä Yöhön ja asteli sitten nopein askelin hieman kauemmas, mutta lopulta kääntyi takaisin Yön puoleen ja istahti hankeen. Hän halusi tietää, että Yöllä oli kaikki kunnossa: hiljaisuudesta huolimatta narttu vaikutti mukavalta sudelta. Tähkä asteli itsekin lähemmäs Yötä sen verran, että seisoi Kelmin vieressä ja nuolaisi huuliaan rauhoittavasti. Hän ei oikeastaan kaivannut Kelmin kysymykseen vastausta, sillä narttu ei halunnut, että toinen tuntisi olonsa huonoksi.
"Oletko laumaton?" Tähkä lopulta kysyi ystävällisesti.

Yö katseli järvelle päin. Maisema oli tietyllä tapaa aivan tuttu, vaikkei se tuttu ollutkaan. Monia, lähes samanlaisia järviä oli hukka katsellut. Tämä oli ihan nätti, vaikkei vetänyt vertoja sille, jonka luona Yö oli pentuaikansa viettänyt. Se oli ollut paljon vehmaampi ja vähemmän kolkon näköinen. Tämä oli karu, paljas, kylmä, jotenkin vain niin eloton. Tai ehkä se johtui talvesta ja jääkerroksesta. Ehkä tämäkin järvi heräisi keväällä henkiin. Silloin se olisi varmasti kaunis.

Yö kääntyi hitaasti Kelmiin päin toisen esittäessä kysymyksensä. Narttu ei katsonut suoraan pentuun, hieman tuon yli, mutta silmiin oli jäänyt kylmä, välinpitämätön katse. Hetken narttu tuijotti pennun yli, sitten harmaat silmät sulivat ja Yö antautui pienen, surumielisen virnistyksen valtaan. Vaan tuo ei ehtinyt vastata ennen Tähkän puhumista, eikä vastannutkaan. Mitä toisen nartun kommenttiin olisi voinutkaan sanoa? 'Niin, älä häiritse minua'? 'Äh, ei hän mitään häiritse'? Ja koska Yö ei saanut ratkaisua, ei tuo vastannut mitään.

Narttu vilkaisi nopeasti Tähkää, muttei jäänyt tuijottamaan.
"Olenpa hyvinkin", hukka sanoi. Äänestä oli kuultavissa hienonhieno ripaus ylpeyttä, suruakin. Ylpeyttä omasta riippumattomuudesta, selviämisestä - niinpä niin, tuo ajatteli - yksin, ja surua ajoittaisesta yksinäisyydestä, saalistamisen vaikeudesta, etenkin nykyään ja tietysti siitä, että enää ei Yö pahemmin yksin selviäisi. Tunteet olivat hiljaisia, mutta kuultavissa, jos osasi vain kuunnella.
"Entä... sinä?" Yö melkein sanoi sinän paikalla te, mutta käytti kuitenkin sinää, koska tunsi puhuvansa Tähkälle, ja te tuntui niin viralliselta.

Ikävästi Tähkästä alkoi tuntua siltä, että he häiritsivät Yötä, ja sitä narttu ei tahtonut. Hän ei halunnut hermostuttaa tai ärsyttää ketään turhan takia ja jos Yö haluaisi olla yksin, he voisivat kyllä Kelmin kanssa häipyä pienimmästäkin vihjeestä. Kelmi ei hienovaraista vihjettä todennäköisesti ottaisi tosissaan, sillä hän ei ollut vielä tarpeeksi iso ymmärtäkseen sellaista. Pentu ei juuri käsittänyt, miksi joku olisi surullinen, sillä hän ei itse kärsinyt sellaisesta tunteesta kuin äärimmäisen harvoin.
Tähkä oli tosin hyvillään siitä, että ainakaan vielä Yö ei näyttänyt haluavan heistä lopullisesti eroon. Toinen oli vastannut heille melko kohteliaasti, joskin empaattisena sutena Tähkä saattoi kuulla taustalta myös surua ja pientä ylpeyttä. Hän oli herkkä toisten susien mielialoille ja kykeni yleensä tulkitsemaan muiden mielialoja hyvin, aivan kuten hän itsekin ilmaisi omia mielialojaan sangen selkeästi.

"Mekin olemme", Tähkä vastasi, vaikka huomasi kyllä Yön osoittaneen kysymyksensä ainoastaan hänelle. Kelmi päätti sillä hetkellä vain istua paikoillaan ja kuunnella tarkasti vanhempien susien puheita, keskeyttämättä heitä lainkaan. Pentu huomasi, että Tähkä oli hivenen jännittynyt puhuessaan Yön kanssa, ja hän tiesi asian johtuvan Tähkän ajoittain jopa ylihuolehtivasta luonteesta. Narttu oli huomannut jotain, jota Kelmi ei ollut ja se jokin oli saanut Tähkän huolestuneeksi.
"Ikävä kyllä, tosin", narttu lisäsi ystävällisesti melkein saman tien. Tähkä arvosti sitä, että jotkut halusivat - ja kykenivät - elämään laumattomina ja yksin, mutta häntä ei oltu luotu sellaiseen elämään. Päätöksiä karttava narttu halusi ympärilleen muita susia, jotka tekivät päätökset ja kantoivat myös joskus niiden mukana tulevat raskaat seuraukset, sillä hänestä ei ollut sellaiseen asiaan. Jo nyt Kelmin kanssa liikkuessaan Tähkä vierasti ajatusta siitä, että hänen oli päätettävä kokonaan yksin kahden suden elämästä ilman kenenkään muun tukea. Onneksi he saivat asua Turren pesällä talven yli.

Yö nyökkäsi hitaasti. Tuo ei pahastunut tai mitään Tähkän vastatessa monikossa, koska olihan narttu itsekin halunnut kysyä monikossa, ei vain oikein ollut osannut. Yö mietti kuumeisesti, mitä sanoa. Hän ei halunnut kaksikon poistuvan, tai järkyttyvän, vaikka molemmat olisivat järjestyneet helposti. Muutama sana, ehkä hampaiden näyttö ja poiskävely, eivätkä Tähkä ja Kelmi olisivat varmasti seuranneet. Haavoittuneen kyljen kääntäminen noihin päin, ja olisivat varmasti järkyttyneet.

Yö päästi iloisen virnistyksen valloilleen ja vilkaisi ensin Tähkää, sitten Kelmiä. Toivottavasti nuo eivät olleet saaneet hukan vaiteliaisuudesta väärää kuvaa, tuo ei vain ollut keksinyt mitään sanottavaa. Mutta nyt Yö esitti sanansa Kelmille.
"Kuinka vanha olet?" Yö ei ollut hyvä arvioimaan muiden, pentujenkaan ikiä, niin pitkään aikaan narttu ei ollut pentujen kasvua seurannut. Joskus, ensimmäisinä vuosinaan laumassa oli hukka tietysti nähnyt pentuja ja seurannut niiden kasvua, mutta siitä oli kauan.

Hetken kuluttua Yö käänsi katseensa alas ja hymy muuttui surumieliseksi. Pitäisikö kertoa, näyttää haava? Ei. Ei vielä. Yö tahtoi seuraa, tahtoi luottaa, muttei vielä ollut ehkä sen aika. Hukka antaisi toisten tehdä seuraavan siirron.

// Anteeksi tällainen lyhykäinen, ajatus katkesi. xP //

Silminnähden Kelmi innostui jälleen huomatessaan, että nyt Yö puhuttelikin häntä. Pentu ryhdistäytyi ja yritti näyttää kovinkin isolta seisoessaan siinä hangessa Tähkän etutassujen vieressä, mutta todellisuudessa hän ei silti yltänyt Tähkää kovin pitkälle tassuihin. Vielä. Kovasti sudenpentu kyllä odotti kasvamistaan.
"No", Kelmi aloitti hieman haparoiden. Sutena hänellä ei ollut aivan samanlaista ajantajua kuin ihmisillä, mutta kyllä pentu jotain osasi vastata. "Tämä on vasta ensimmäinen talveni, enkä ole nähnyt kesää vielä ollenkaan. Mutta olen kuullut paljon ja tiedän, että silloin kaikilla susilla on helpompaa ja mukavampaa!" Kelmi selitti häntä heiluen. Tähkä katsahti suojattiinsa hivenen huvittuneena ja hyväntuulisena, mutta ei nähnyt aiheelliseksi lisätä pennun sanoihin mitään. Tottahan Kelmi puhui. Uros oli syntynyt talvella, mutta heidän synnyinseudullaan talvi oli tämän laakson talvea leppeämpi normaalisti ja siksi se ei ollut kovin erikoinen aika nartun saada pentuja.

"Oletko kunnossa?" Tähkä kysyi ystävällisesti ja yritti naamioida kysymyksensä niin, että se oli vain mitätön ja kohtelias huomautus. Todellisuudessa hän kyllä oli nähnyt, että hetken iloisuuden jälkeen Yön olemukseen oli palannut jälleen surumielisyys ja se riipaisi jopa Tähkää, vaikka hän ei oikeastaan tiennyt vieraasta mitään. Siten hän ei ollut oikeastaan edes velvollinen huolehtimaan Yöstä, mutta minkäpä narttu itselleen mahtoi. Kenties hänellä oli ajottain liian suuri sydän.

[ Välillä vähän lyhyempi ei haittaa mitään. (: ]

Yön silmät kimalsivat iloisesti tuon kuunnellessa toisen vastausta. Hömppä pentu.
Tähkä on onnekas, kun saa elää tuon kanssa... hukka ajatteli ja yritti pitää ilmeensä iloisena ja kätkeä huokauksensa. Sitten Tähkä esitti kysymyksensä ja Yö lähes säikähti. Kuinka paljon toinen oli nähnyt tai muuten vain huomannut? Oliko hän nähnyt Yön irvistyksen, jalan varomisen, surulliset silmänsä, joiden ilmeen narttu yritti kaikin keinoin peittää? Hetken Yö vain tuijotti nuoskalunta ja hengitti.

"Olen... Ja en." Yö huokaisi ja katsahti Tähkään, Kelmiin, käänsi sitten katseensa taas alas. Hetken narttu vain tuijotti maahan, mietti, mitä sanoa ja miten sanoa. "Jootota, mä olin tossa yhessä tappelussa ja nyt taidan tehdä kuolemaa? Mitä? Ei, eivät vammani ole niin pahat (olen-ah-niin-hyvä-tappelija..) mutten voi metsästää. Juu, apu kelpaa kyllä (vaikka-enhän-minä-sitä-tietenkään-tarvitse).. Aivan, olen hyvin otettu." Ehei. Ei ikinä.
"No, jouduin... Tappeluun... Jatuota... No." Yö veti syvään henkeä ja kääntyi - onnahdellen - niin, että haavoittunut kylki näkyi. Karvat olivat punertavia poisnuollusta verestä, rupi oli myhkyräinen ja haava oli kauttaaltaan iljettävän näköinen. Yö nosti etustaan niin, että haavat näkyivät, vaikkeivät ne pahat olleetkaan. No, olivathan puremakohtien haavat melko syviä, olleet ainakin, ja ihoa ja karvoja oli lähtenyt paljonkin, kun narttu oli kiskaissut koipensa irti Liekin hampaista.
Yö vilkaisi Tähkään, melkein peläten, kuin pahaa tehnyt lapsi, joka odottaa rangaistusta. Sitten tuo vilkaisi Kelmiin, odottaen näkevänsä jotain inhon tai kauhunsekaista katsetta, hieman ikään kuin peläten taas, sillä narttu ei ehkä ollut pennulle juuri nyt hauskaa katsottavaa. Sitten Yö hymähti vaisusti.
"Enpähän kauaa pyöri täällä muiden jaloissa." Luultavasti Tähkä ymmärtäisi, mutta hän veikkasi, ettei pieni Kelmi olisi aivan kärryillä.

Huolestuneena Tähkä kuunteli Yön selitystä ja seurasi tarkasti jokaista nartun liikettä. Kelmi oli aistivinaan tilanteen jännittyvän ja hämmästyneenä istahti takaisin hankeen, katsellen vuoron perään kumpaakin narttua. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt Tähkän kysymystä ja olikin ottanut sen lähinnä sellaisena kohteliaana kysymyksenä, kuin Tähkä olikin yrittänyt asian esittää. Siitä syystä Yön takelteleva vastaus ja etenkin kipeännäköinen kylki säikähdyttivät pienen pennun. Yllättyneenä hän tuijotti Yötä eikä ymmärtänyt perääntyä pelosta tai astua lähemmäs uteliaisuudesta; molemmat olisivat olleet mahdollisia siinä tilanteessa.
"Mikä tuo..." Tähkä aloitti huolestuneella äänensävyllä, mutta ei jatkanut loppuun asti. Hän ei halunnut huolestuttaa Kelmiä, joka ei selvästi aivan ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, mutta tunsi saman tien olevansa velvollinen auttamaan Yötä. Haava näytti ikävältä nuoren suden kyljessä ja hetken aikaa narttu oli toimeton sen suhteen, mitä tekisi seuraavaksi.

"Sattuuko siihen?" Tähkä jatkoi aivan kuin olisi puhunut pienelle pennulle, joka oli vahingossa loukannut tassunsa leikin tiimellyksessä. Hieman haparoiden Tähkä astui lähemmäs Yötä, seurasi tarkasti toisen reaktioita ja mukautti vauhtinsa sen mukaan; hän ei halunnut hätiköidä, jotta ei olisi säikäyttänyt toista. Päästyään tarpeeksi lähelle - pitäen edelleen noin metrin välimatkan - Tähkä kurottautui haistelemaan haavaa ja huomasi lähempää, että loppujen lopuksi se ei ainakaan enää näyttänyt yhtä pahalta, kuin oli kenties aikaisemmin näyttänyt. Kelmi ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan, vaan katseli edelleen kauempaa tilannetta yllättävän hiljaa.
Myötätuntoisesti Tähkä nosti katseensa Yön kyljestä ja katsoi narttua lempeästi silmiin, nuolaisten samalla huuliaan rauhoitellakseen toista. Tähkä halusi vilpittömästi auttaa Yötä millä tavoin tahansa, sillä hän olisi itsekin samanlaisessa tilanteessa kaivannut kipeästi apua muilta. Eivätköhän he Kelmin kanssa kykenisi jotain tekemään Yön hyväksi.

Yö kirosi jo itseään - tyhmä, tyhmä, tyhmä! Olisit vain sanonut "joo" ja häipynyt! Etkä ruvennut aukomaan päätäsi ja kerjäämään sääliä ja huomiota! - mutta piti hieman aran ilmeensä. Tuo hymyili, vaisusti jälleen, Tähkälle.
"Ei... Enää kauheasti." Narttu pysyi rentona aloillaan, antoi toisen tulla lähemmäs. Hiljaa tuo käänsi päätään Tähkään päin ja kohtasi tuon katseen, mutta vain hetkeksi, kääntyen sitten katsomaan eteenpäin.

Ilta hämärtyi jo melko nopeasti. Lumi hohteli himmeästi, kimalsi keveästi, kun liikutti päätä. Yöksi vaimeneva tuuli pöllytti sitä enää aivan sieltä täältä. Hangen pintaa pitkin soljuivat aavemaiset lumivanat. Oli kuin niillä olisi ollut oma tahto. Eläimiä ei näkynyt, linnut jossain kaukana olivat vaienneet. Luonto valmistautui yöhön.

Hukka huokaisi kevyesti. Nyt, jos Yö olisi ollut järkevä ja pysynyt laumassa, olisi hän varmaankin jossain lämpimässä pesässä nukkumassa, terveenä, koska ei olisi koskaan tavannut Liekkiä, laumatovereidensa luona. Ruokaa ja suojaa olisi, samoin seuraa. Aina joku, jonka kanssa leikkiä. Metsästys helppoa. Alue, jolla liikkua ilman vaaraa muista susista. Mutta Yö - ainakin ajoittain - viihtyi paremmin yksin. Lämpö ja ruoka olivat ehkä vähissä, mutta ei ollut aluetta, jolla piti pysyä tai jota piti puolustaa. Eikä Yö ollut pysynyt laumassa, ja nyt seisoi tässä, lumessa, kylmissään, haavoittuneena pahasti ja seuranaan vain kaksi ventovierasta. Mikäs sen mukavampaa?

Epätietoisena siitä, miten Tähkä kykenisi auttamaan Yötä, narttu seisoi vain aloillaan ja tarkkaili edelleen toisen liikkeitä ja eleitä. Hän uskoi Yötä siinä, että haava ei ollut enää kovin kipeä, vaikka toisaalta olisi ollut helppoa valehdella vieraalle tällaisessa tilanteessa. Eihän Yöllä ollut mitään takeita siitä, että Tähkä ja Kelmi todella olivat niin ystävällisiä ja avuliaita kuin antoivat olettaa - toisaalta nartun mieleen ei mahtunut käsitystä siitä, että hän ja Kelmi yrittäisivät vahingoittaa sellaista sutta, joka ei aikonut ensin vahingoittaa heitä. Niinpä Yöllä ei olisi mitään hätää heidän kanssaan, jos narttu vain halusi pysytellä heidän seurassaan vielä jonkin aikaa.
"Uskon, että se paranee, kunhan et ajaudu uudestaan hankaluuksiin", Tähkä vastasi kohteliaasti ja vetäytyi hieman kauemmas toivoen, ettei ollut aiheuttanut Yölle vaikeaa oloa kysymyksensä tai läheisyytensä takia. Toinen narttu ei ollut vaikuttanut kovinkaan nurkkaan ajetulta, joten kenties Tähkä oli onnistunut yrityksessään ottaa asiasta selvää rauhallisesti ja lempeästi, jotta Yökin kykenisi tuntemaan olonsa rauhalliseksi. Niin Tähkä ainakin toivoi.

"Voimmeko auttaa sinua jotenkin?" Tähkä kysyi sitten suoraan. Hän seisoi hieman kauempana, ja nyt Kelmikin saapui uteliaana lähemmäs ja istahti alas hangelle. Hän silmäili estottomasti Yön haavaa ja oli jopa hieman kiinnostunut siitä, miten Yö oli haavan saanut, muttei kehdannut kysyä enempää.
Tähkä toivoi, ettei Yö käsittänyt hänen kysymystään väärin: narttu ei aliarvoinut toisen suden metsästystaitoja tai muitakaan taitoja, joita susi tarvitsi tällaisessa ympäristössä, mutta eihän avuliaisuudesta voinut loukkaantua?

Yö nielaisi hieman hankalasti. Tähkälle tuo ei kertoisi, miten kipeä jalka oli. Enää ei narttu ruikuttaisi kuin pikkupentu. Hän virnisti pienesti ja peitti silmistään kaikki ristiriitaiset tunteet mahdollisimman hyvin.
"Juu, eiköhän se parane. Ei ollut enää tarkoitus hakeutua vaikeuksiin..." Yö hymyili surumielisesti, katsoi hieman Tähkästä ohi. Sitten tuo kuuli Tähkän seuraavan kysymyksen ja jähmettyi yllätyksestä. Hukalla meni kaksi, kolme sydämenlyöntiä koota itsensä. Ainakaan Tähkä ei ole ujo, Yö tuumi harkitessaan vastaustaan.
"Miten rampana sinä minua pidät?"Yö kysyi vakavalla naamalla. Itseasiassa narttua oli helppo pitää rampana. Hän oli laiha, heikon oloinen, haavoittunut. Rampa, rampa, rampa, sulava lakeus huusi Yölle. Tuo värähti ja hymyili sitten Tähkälle. "Itseasiassa se olisi hyvin... Mukavaa... Sin-" Hukka katkaisi sanansa kesken tajutessaan, että Tähkä oli jälleen puhunut molempien puolesta ja Yö oli jälleen vastaamassa vain Tähklle. "-teiltä." Yö katsahti Kelmiä. Oliko pentu ehkä tottunutkin tällaiseen, ettei häntä huomioitu? Yö hymyili pennulle pehmeästi.

Kevyt tuulenpuuska pyöräytti nartun turkkia. Nopeasti tuo nuuhkaisi tuulta, jos siellä olisi vaikka saalista. Tuuli tuoksui lumelta, märältä, sulavalta maalta. Ei verta. Ei tuoreen lihan tuoksua. Ei edes kovin lähellä yhtäkään isoa saaliseläintä, tuossa suunnassa. Yö lähes masentui. Mutta ehkä he kolmisin saisivat jonkinmoisen elelijän kiinni. Vaikka toisaalta Tähkä oli ainoa, joka kykenisi kunnolla metsästämään, jahtaamaan saalista, eikä Yö tiennyt toisen taidoista. Hänestä itsestään ei olisi paljoa apua, ja tuskin Kelmistäkään... Ei kovin hyvä.

Hetkeksi Tähkä ehti jo säikähtää, että hän oli sittenkin suututtanut Yön, mutta onneksi niin ei ollutkaan. Narttu myönsikin, että se olisi mukavaa ja huojentuneena Tähkä vilkaisi viereensä tullutta Kelmiä. Hän tiesi myös pennun auttavan Yötä mielellään niin hyvin kuin pieni pentu vain kykeni. Yö voisikin pyytää heiltä mitä vain ja he yrittäisivät tehdä kaikkensa, jotta voisivat toteuttaa nartun pyynnön. Vieraan nartun tilanteessa ollessaan myös Tähkä olisi arvostanut apua muilta susilta.
"Mitä voimme siis tehdä?" Tähkä kysyi kohteliaasti. Hän pysytteli edelleen kauempana, mutta kysymyksensä jälkeen jäi hetkeksi kuuntelemaan ympäristön ääniä ja haisteli tuulen mukana tulevia tuoksuja, mutta ikäväkseen hänkin sai huomata, että saalista ei vaikuttanut olevan lähellä. Heidän täytyisi kenties lähteä liikkeelle eikä kukaan tiennyt, kauanko kolmikon tulisi jatkaa matkaa, ennen kuin syötävää - ja sellaista, minkä periaatteessa yksi susi voisi kaataa - tulisi vastaan.

"Minäkin haluan auttaa!" Kelmi hypähti innoissaan pystyyn. Hän heilutteli häntäänsä Yölle ja katseli narttua ihannoiden, kuten aina täysikasvuisten susien seurassa. Vielä Tähkääkin vilkaisten hän lähti astelemaan eri suuntaan kuin mistä he olivat tulleet, ja näytti muka jäljestävän kuono hangessa kiinni. Tähkä katseli huvittuneena Kelmin perään ja vilkaisi hivenen anteeksipyytävästi Yötä.
"Hän on vielä kovin nuori ja innokas..." Tähkä selitti. Sen enempää sanomatta hän astui muutaman askeleen Kelmin perässä ja kääntyi katsomaan, aikoiko Yö seurata heitä. Ei kannattaisi laskea sen varaan, että sopiva saalis juoksisi heidän luokseen.

Yö tunsi olonsa niin hölmöksi. Täysikasvuinen susi, ja tarvitsi apua henkiinjäämisessä! Naurettavaa.
"No, metsästysapu olisi tietenkin hyvin tervetullutta..." Aivan, nimenomaan metsästysapu. Yön ylpeys ei kuitenkaan sallinut pelkkää ruoan pyytämistä kuin kolmikuinen pentu. Ei. Kyllä metsästys sinänsä sujui, vähän apua vain... Mutta voi tuota Kelmiä. Yö oli tavannut pennun vain vähän aikaa sitten, ja toinen tuntui koko ajan saavan Yön hyvälle tuulelle. Niin innokas ja suloinen. Narttu hymyili pehmeästi sudenhymyään Tähkälle.
"Hän on suloinen."

Yökin lähti ontumaan toisten perään. Mahdollisuus siihen, että heidän ohitseen kulkisi saalista oli häviävän pieni. Etenkin, kun yleensä jonkun typerän saaliseläimen haistaessa suden ne juoksivat vain karkuun. Ihan ymmärrettävää sinänsä, aihän susikaan yleensä jäänyt karhun tielle laahustamaan.
Yö nuuhki välillä tuulta, välillä maata, mutta hajut olivat vanhoja ja heikkoja. Epätoivo oli vallata hukan. Jos ruokaa ei löytyisi, loppu ei olisi kaunis. Aina välillä narttu astui hieman liian painavasti kipeälle jalalleen, inahti hiljaa ja kompuroi. Ärsyttävää. Eikö jalka koskaan paranisi?

Etsintä tuntui niin toivottomalta. Aivan kuin kaikki, kaikki elollinen tässä kurjassa laaksossa välttelisi heitä. Onneksi kovin lähellä ei kuulunut olevan muita metsästäjiä. Kovin lähellä.

Tähkä oli helpottunut siitä, ettei Yö kokenut Kelmiä raivostuttavana sudenalkuna, joka ei osannut hillitä itseään lainkaan - mikä piti oikeastaan paikkansa. Sellainenhan Kelmi ajoittain oli, mutta Tähkä oli melko hyvä ummistamaan silmänsä asialta silloin, kun pentua ei tarvinnut muiden edessä hävetä. Sitä paitsi, kyllä kasvava susi sai utelias olla. Se oli vain hyväksi.
"Oletko ollut täällä jo kauan?" Tähkä kysäisi kävelyn lomassa tarkoittaen, oliko Yö viettänyt laaksossa jo pidemmän aikaa.
"Me saavuimme Kelmin kanssa vasta jonkin aikaa sitten, emmekä vielä tunne aluetta", narttu selitti kysymystään. Toki he olivat oppineet tuntemaan jo jonkin verran pientä osaa alueesta, mutta edelleen suurin osa siitä oli heille tutkimatonta ja karua seutua, jonne ei kannattanut noin vain lähteä hortoilemaan tällaisena vuodenaikana. Tähkä ei olisi uskaltanut tehdä sitä kovin heppoisin perustein edes kesällä, sillä laumojen rajat huolestuttivat häntä.

Narttujen edessä Kelmi juoksi häntä tiukasti pystyssä eteenpäin. Pentu juoksi pääasiassa koko ajan kuono maassa kiinni, mutta välillä hän kohottautui seisomaan hyvässä ryhdissä ja haisteli ilmaa aikuismaisesti. Muutaman kerran Kelmi vilkaisi Tähkää ja Yötä innoissaan, mikä hieman pilasi muuten melko hillittyä käytöstä, ja jatkoi intohimoista jäljestystään saman tien. Todellisuudessa hän ei ollut löytänyt vielä mitään kiinnostavaa hajujälkeä, mutta innostus ei ollut laantunut yhtään.

Yö epäröi hetken. Miksei sitä totuuttakín voisi kertoa?
"No... Olen minä jo jonkin aikaa. Sen verran, että ehdin joutua tappeluun", Yö hymähti. "En tosin minäkään tätä aluetta sen pahemmin tunne." Koko täällä oloaikansa Yö oli viettänyt tarkasti pienellä alueella keskellä laumattomien maita. Lähelle rajoja ei narttu ollut uskaltautunut. Vaan ehkä sekin aika vielä tulisi, ja jos täältä ei ruokaa löytyisi, niin pakkohan sitä olisi laumojen alueilta yrittää. Mutta se olisi - Yölle ainakin - viimeinen mahdollisuus, jos mistään muualta ei saalista saisi.

Yö taivalsi eteenpäin. Tuuli ei tuonut mistään läheltä mitään tuoksua. No, tietystihän siinä tuoksui sulava maa ja kaikki sensellainen, mutta saalista se ei lupaillut. Vaan äkkiä tuuli kääntyi ja kerran sitä hengitettyään Yö jähmettyi. Hukka haisteli tuulta ja toivo nosti jälleen päätään. Verta! Melko lähellä, ei kovin vanhaa. Se tuli heistä katsottuna etuviistosta, vasemmalta. Yö katsahti Tähkään silmät loistaen.
"Haistatko?" narttu kysyi. Sitten hän - vielä vilkaistuaan Kelmiä - lähti hölkkäämään tuoksun suuntaan toivoen kaksikon seuraavan. Taisi olla jonkin sortin hirvi...

Vaan kun otus tuli näkyviin, Yö masentui uudelleen. Hirvi, kyllä. Yksinäinen, kyllä. Haavoittunut, kyllä, muttei kovin vakavasti. Suuri uros. Ei hyvä. Yö oli tuulen alapuolella ja oli saapunut äänettömästi, hirvi ei ollut vielä huomannut sutta. Taisi olla turha edes yrittää... Yö kääntyi, ja mikäli Tähkä ja/tai Kelmi olisivat takana, Yö pudistaisi toivottomana päätään.
"Taitaa olla turha yrittää."

Ymmärtäväisenä Tähkä ei kommentoinut mitenkään Yön kertomaa asiaa siitä, että hän oli joutunut tappeluun. Tähkä koki asian sen verran henkilökohtaiseksi, ettei halunnut vieraana sutena kysellä enempää vaan jätti asian sikseen, kun Yökään ei siitä enempää puhunut. Toki narttu olisi halunnut tietää, olisiko hän voinut auttaa Yötä jotenkin esimerkiksi vain kuuntelemalla, oliko toisella nartulla jotain sydämellään.
Toisaalta, sekin oli kovin henkilökohtaista eikä Tähkä halunnut aiheuttaa toiselle tukalaa tilannetta tunkeilemalla. Oli vain parempi vaihtaa aihetta.

Juuri sopivasti Yö kysyikin, haistoiko Tähkä mitään. Narttu oli hetkeksi uppoutunut ajatuksiinsa, mutta sai kirsunsa jälleen pian toimimaan ja - tosiaankin - hän haistoi tuulen mukana tuoman tuoksun verestä. Ruoasta. Nälkäisenä Tähkä nuolaisi huuliaan ja lähti seuraamaan Yötä nopein askelin. Kelmi seurasi narttujen perässä hieman ymmällään, sillä pentu ei ollut haistanut tuulen mukana tullutta tuoksua keskittyessään maassa oleviin jälkiin. Hivenen harmistuneena töppäyksestään Kelmi seisahtui vanhempien susien taakse ja yritti nähdä saman, minkä Tähkä ja Yö näkivät.
Täysikasvuisen ja lähes terveen saaliin, jonka kaataminen heiltä olisi ollut melkoinen ihme.
"Taidat olla oikeassa", Tähkä vastasi harmistuneena. Hän luimisti korviaan hivenen ärtyneenä ja lähti perääntymään paikalta, etsien ilmasta mahdollisesti uusia jälkiä saaliista.

"Miksi me emme voisi yrittää?" Kelmi sen sijaan kysyi ja jäämättä odottamaan vastausta pentu syöksähti piilostaan hirven luo. Uroshirvi yllättyi pienen suden ilmestymistä ja kavahti kauemmas, ennen kuin ymmärsi puolustautua ja nyt vuorostaan se syöksähti pentua päin. Kelmi huomasi tilanteen muuttuneen vaaralliseksi ja nopeasti sudenpentu kääntyi ympäri ja pakeni takaisin piiloon. Onneksi hirvi oli päättänyt, ettei pentu ollut kummoinen uhka ja suurikokoinen eläin poistui itsekin paikalta Kelmin seisoessa säikähtäneenä Yön takana, sillä narttu oli sattunut olemaan Tähkää lähempänä.

Yö oli jo jatkamassa toivottoman tuntuista etsintää, kun Kelmi mennä porhalsi hirven luo. Hukka ei voinut kuin tuijottaa. Hölmö, hölmö pentu. Tai... Ehkei tuo vain tiennyt. Turtana narttu katsoi hirven hyökkäämistä. Luultavasti se ei ollut aivan tosissaan, pitihän tuon kokoisen elukan tietää, ettei sen polven korkuisista otuksista ollut sille paljoakaan vaaraa. Kelmin sitten piilotellessa Yön takana narttu katsahti pentua. Ilmeessä oli huojennusta, ärtymystä ja huvittuneisuutta.
"Huomasitkin varmasti, miksemme aikoneet yrittää. Tuon kokoinen saalis on lähes mahdoton kaataa yksin, tai edes muutaman suden voimin. Laumassa se onnistuisi, mutta meidän täytyy etsiä pienempi eläin", hukka selitti. Harmaaturkki oli jo lähdössä liikkeelle, mutta seisahtui sitten ja kääntyi uudelleen Kelmiin päin. "Olethan kunnossa?" tuo varmisti, vaikka aika terveeltä - joskin säikähtäneeltä - Kelmi vaikutti.

Yö kuuli hirven rymyävän tiehensä ja lähti kevyesti huokaisten aavistuksen eri suuntaan kuin mihin se. Tuuli toi nartun kistuun yhä äskeisen veren tuoksun, ja se hankaloitti uuden mahdollisen saaliin löytöä. Toisaalta, mikä lupasi, että laumattomien alueella edes olisi saalista, jonka he saisivat kaadettua? Aivan hyvin saattaisi olla niin, että nyt juuri, aivan jotenkin yllättäen, kaikki saaliseläimet olisivat laumojen reviireillä. Se olisi äärimmäisen epätodennäköistä. Hukka vilkaisi taakseen, toivoen Tähkän ja Kelmin lähteneen liikkeelle. Jälleen kerran inho Liekkiä kohtaan nousi pintaan. Jos se ääliö ei olisi hyökännyt - eikä Yö muistanut tehneensä mitään suoranaisesti uhkaavaa tai hyökkäävää, tai ainakaan aloittanut ärhentelyä - olisi narttu nyt terve ja olisi muutakin kuin taakka. Sillä taakaksi tuo tunsi itsensä: onneton, kuolemaantuomittu raukka, joka lähes pakotti muut ruokkimaan vain häntä ja pelastamaan hänet. Itseinho oli tunteista kamalimpia.

// Hieman lyhyt, taas, anteeksi.. xP //

[ Minusta nämä ovat täysin sopivan mittaisia. :) ]

Kelmi tunsi itsensä hieman noloksi kuunnellessaan Yön selitystä siitä, mikseivät he olleet yrittäneet kaataa saalista. Pentu oli luottanut liian sokeasti siihen, että täysikasvuiset sudet kykenisivät kaatamaan tuollaisenkin otuksen ja sen lisäksi hän oli kenties kuvitellut hieman suuria itsestäänkin.. Mikä oli tietenkin typerää. Harmistuneena Kelmi katsahti Yöhön, korvat luimussa ja häntä takajalkojen välissä matalana seisoen, vingahtaen Yölle jonkinlaisen vastauksen. Ei häneen ollut sattunut, sillä hirvi oli hyökännyt ainoastaan pelottelumielessä ja pentu oli ehtinyt nopeasti alta pois. Säikähtänyt hän sen sijaan oli ja Yön lähtiessä liikkeelle pentu seurasi narttua nopeasti, kulkien aivan tämän takajalkojen vieressä ja edelleen melko kyyryssä.

"Mitä tapahtui?" Tähkä kysyi säikähtäneenä kaksikolta. Hän oli ehtinyt jo kauemmas hirven luota ja oli olettanut, ettei Kelmi keksisi mitään typerää päähänpistoa. Toisaalta, olisihan hänen pitänyt tuntea pentu sen verran hyviltä, että häneltä saattoi odottaa millaista tempausta vain.
Tiukasti, joskin edelleen äidillisen lempeästi Tähkä katsoi Kelmiä. Pentu kumartui enemmän Yön viereen ja väisti Tähkän katsetta, eikä narttu enää kysynyt asiasta enempää tai sättinyt Kelmiä mitenkään. Pentu oli todennäköisesti läksynsä oppinut eikä hän näyttänyt mitenkään vahingoittuneen, joten huolta ei ollut. Kelmin äkkipikaisuus tosin harmistutti Tähkää.
"Jatketaan matkaa", narttu vastasi rauhallisemmin ja heilautti häntäänsä, jotta Yön perässä kulkeva Kelmi ei luimistelisi enää noin säälittävän näköisenä. Sen jälkeen hän jatkoi pelkästään Yölle toverillisempaan sävyyn: "Tällä alueella ei tunnu olevan liikkeellä minkäänlaista saalista. Koko saalistus vaikuttaa melko turhalta." Ainahan oli olemassa reviirien sisäpuolelta mahdollisesti löytyvät saaliseläimet, mutta voisivatko he mennä sinne? Tähkä ei halunnut rikkoa reviirien rajoja ja kunnioitti niitä, mutta nälkäkuoleman edessä - vaikka ainakaan hänen ja Kelmin kohdalla kyse ei ollut vielä sellaisesta - hän olisi valmis jopa siihen.

// Ehkä tämä minun oloni, että roolaan kamalan lyhyitä johtuu siitä, kun pelataan Silkin kanssa nyt tuossa yhdessä pelissä aika pitkiä.. x') //

Yölle tuli outo olo Kelmin käytöksestä. Melkein kuin olisi saanut selkäänsä! Eihän hukka ollut tarkoittanut loukata, ehei, oli halunnut vain kertoa, sillä olihan täysin ymmärrettävää, ettei pentu voinut tietää kaikkea. Narttu katsahti Kelmiin päin ja nuolaisi nopeasti kirsuaan. Ei tuo halunnut esiintyä mitenkään... Ehkä ylimielinen olisi oikea sana. Ei halunnut esiintyä ylimielisenä, tai nauraa muiden virheille.
"Kelmi vain... Päätti ottaa ohjat omiin tassuihinsa. Hirvi ei ollut aivan samaa mieltä", Yö selitti hiljaa Tähkälle.

Hukan oli harmikseen todettava, että toinen narttu oli oikeassa. Tuulen kuljettaessa tuoksuja laumattomien alueen toiselta laidalta oli helppo sanoa, että mitään, mistä kolme sutta saisi muutamaa suupalaa suuremman aterian ei ollut lähimailla. Laumojen rajat huolettivat Yötäkin. Ja laumalaiset. Jos molemmat laumat olivat täynnä Liekin kaltaisia hulluja, olisi itsemurha lähteä etsimään ruokaa sieltä. Tai ainakaan Yö ei voisi mitenkään pyytää Tähkää ja Kelmiä mukaansa sinne. Jos Yö oli se, joka tässä oli tekemässä nälkäkuolemaa - no, ei nyt ihan - niin Yö olisi se, joka lähtisi "heikoille jäille" ruokaa hakemaan. Tai ehkä narttu voisi ajaa jonkinmoisen elukan laumattomien alueelle, he voisivat tappaa ja syödä sen siellä? Yö avasi suunsa, epäröi hetken, mietti, miten sanottavansa muotoilisi ja puhui sitten.
"Hei, en voi mitenkään pyytää teitä mukaani, jos joudun lähtemään jommalle kummalle reviirille ruokaa etsimään. Se olisi liian vaarallista. Minä varmaan kuitenkin joudun menemään, jos yksikään eläin ei vaella laumattomien maille, mutta..." Hukka ei halunnut jatkaa. Liian vaarallista. Siis jatkaminen ei ollut liian vaarallista, vaan lähteminen julkeasti lauman reviirille ruokaa etsimään. Silloin he saattaisivat saada kimppuunsa useampiakin susia, eikä Yö kestäisi, jos jommallekummalle noista kahdesta kävisi jotain vain sen takia, että hänellä oli ollut hieman nälkä ja hän oli suuressa avuttomuudessaan vaatinut muita mukaansa.

Tähkä vilkaisi vielä kaksikon takana kulkevaa Kelmiä Yön kertoessa, mitä pentu oli päättänyt tehdä. Narttu ei tosin sanonut mitään, sillä pentu vaikutti edelleen vaisulta ja Tähkästä ei ollut sättimään muita susia, eikä varsinkaan pentuja. Hän tiesi, ettei Kelmi tarkoittanut pahaa ja että hän teki kaiken vain pentumaisen innostuksen yllyttämänä. Virheitä sattui kaikille ja sitä kautta oppi parhaiten, kunhan vain selvisi hengissä omista virheistään.

"Me halusimme auttaa", Tähkä muistutti Yötä lempeästi. Ei hän tietenkään Kelmiä ajaisi moiseen vaaraan, sillä laumojen reviirille lähteminen oli aina riskialtista eikä vieraita, omaa reviiriä ja laumaansa puolustavia susia kiinnostaisi, tappoivatko he pennun vai täysikasvuisen suden. Vaikka Tähkälle kävisi huonosti, Kelmi voisi silti turvautua Turreen ainakin joksikin aikaa ja narttu luotti siihen, että uros pitäisi pennusta hyvää huolta. Ei ollut mitään takeita siitä, että Yö kykenisi yksin ajattamaan saalista laumattomien alueelle, vaikka sitä Tähkä ei ääneen sanoisi. Hän ei halunnut loukata toista.
"Me voisimme kierrellä laumojen rajoilla ja yrittää siten etsiä saalista. Jos jotain tarpeeksi läheltä rajaa löytyy, minä voin ajattaa sen pois laumojen reviiriltä ja voimme kaataa sen yhdessä", Tähkä ehdotti. Hän vilkaisi jälleen Kelmiä, joka alkoi hiljalleen piristyä, mutta pysytteli edelleen hiljaa ja huomaamattomana, tarkkaillen kahden muun suden tekemisiä ja puheita. Hän olisi valmis mihin vain, mikä saisi hänet unohtamaan äskeisen nolon tilanteen ja äkkinäiset johtopäätökset.
Tosin, Kelmille ei olisi roolia varsinaisessa kaadossa, mutta hengessä hän olisi silti mukana.

// No aluksi, anteeksi kun kesti, foorumi ei ole viitsinyt kertoa, että olet vastannut, enkä ole sitten muka missään välissä "ehtinyt" paremmin katsoa... xP //

Nytpä oli Yöllä ongelma. Toisaalta narttu halusi ruokaa - halusi enemmän kuin lähes mitään muuta tällä hetkellä - mutta sitten taas narttu tunsi tiettyä... ei nyt ehkä ihan vastuuta, mutta jotain sen kaltaista Tähkästä ja Kelmistä. Se ei voisi mennä niin, että jompikumpi loukkaantuisi etsiessään Yölle ruokaa. Narttu huokaisi.
"Minä tiedän, ja arvostan sitä... Mutta pyytäessäni apua en todellakaan kuvitellut, että joutuisimme laumojen alueille..." hukan ääni vaimeni. Sitten tuo pohti Tähkän seuraavaa ehdotusta. Jaa, että minäkö en sitten ole kykenevä jäljittämään saalista ja ahdistamaan sitä laumattomien alueelle, kun ei suunnitelmani kelvannut? narttu mietti katkerasti, puoliksi huvittuneena. Sitten tuo huokaisi uudelleen.
"Kai se on sitten tehtävä. Tai siis, ei meillä taida olla paljoa muutakaan mahdollisuutta?" Yö urahti. Idea ei todellakaan houkuttanut. Jos harmaaturkki olisi tiennyt, että Liekki oli Ovelan laumassa ja että toinen lauma oli Viiman lauma, olisi tuo sanonut, että mennään Viiman lauman rajoille, sillä nartun ei todellakaan tehnyt mieli törmätä Liekkiin. Ei nyt. Vaan koska Yö ei tiennyt tällaisia, ei hän sanonut mitään.

Narttu ajatteli nopeasti. Nyt jos tuo päättäisi, mihin suuntaan tästä, ja he päätyisivät sen lauman maille, jossa kävisi huonosti, olisi vika Yön. Jos tuo hieman strategioisi, voisi suunnanvalinta olla Tähkän - tai Kelmin - ja silloin toinen ei voisi syyttää valmiiksi jo omatunnonvaivoissa piehtaroivaa Yötä. Siispä tuo väläytti nopean sudenhymyn.
"No, mihinkäs suuntaan tästä sitten?" Kysymys oli kepeä, mutta hukka varoi tekemästä siitä liian viatonta. Tähkä kuitenkin arvaisi... Silmänsä Yö taisteli pitääkseen vain rentoina ja huolettomina, sillä jos tuon katseeseen eksyisi yhtään taktikointia, näkisi toinen narttu sen varmasti. Eikä harmaaturkki haluaisi yrittää vetää toista nenästä, vielä vähemmän, että toinen saisi tietää Yön yrittäneen.