Akka ja Metka

Susisisarukset löysivät kevättalvella Metkan vanahan pesäkolon joen töyräältä.
Se oli hyvässä kunnossa, eikä siellä ollut majaillut ketään väliasukastakaan. Paikka oli jostain syystä muutenkin sellainen, että sen kiersivät kaukaa niin muut sudet kuin sitten saaliseläimetkin. Saalista piti aina lähteä hakemaan aika lailla kauempaa. Mutta kahdestaan sudet saivat sitä entistä enemmän; myyrästä tuli yhä useammin jänö, ja riekosta peura. Silloin kun muuta saalista ei saatu, sudet lähtivät saukkojahtiin. Se oli Metkan pravuuri. Saukko oli vikkelä, ketterä ja älykäs. Ei mikään helppo saalis. Lisäksi se laittoi vastaan ärhäkkäästi ja useammin kuin kerran olivat sisarukset tulleet saukkojahdista turpiinsa saaneina ja vatsa tyhjänä. Mutta kun saukon sitten sai napattua, oli se liha herkullista ja rasvaista.
Kumpikin susi komistui, ja suurin muutos näkyi Metkassa, joka oli ollut nälkäkuoleman partaalla keikkuva luuviulu. Nyt siitä tuli upea nuori naarassusi. Akan turkki sai lisää hohdetta; se hohteli kuin hopeinen kuu öisessä joessa.
Kevät eteni etenemistään, mutta muita susia ei näkynyt mailla, ei halmeilla. Kaikki puheet mihinkään laumaan liittymisestä tai ei-kenenkään-maan puollustamisesta unohtuivat, ja sisarukset elelivät leppoisaa eloaan päivästä toiseen, kunnes tuli juoksuaika. Metka käväisi riiuureissullakin, mutta ei se siellä ketään kohdannut. Jälkeenpäin se tuumi, että hyvä kun ei tavannut ketään uroksenpuolta! Ei se oikeasti itselleen kumppania ja pentuja kaivannut!
Akka sen sijaan pysyi kotipesän liepeillä. Se ei lähtenyt etsiskelemään ketään mailta ja mannuilta. Se ei halunnut ketä tahansa, vaan sen yhden tietyn, suuren ja harmaan hukan. Yksinään se haaveili ja huokaili, kunnes olotila helpotti. Akka oli yllättynyt siitä, että sen mielessä oli aivan selvä tieto, kuka sen tulevan kumppanin pitäisi olla. Noh, jos susien tiet menisivät yksiin, niin sitten ne menisivät, aika näyttäisi mitä näyttäisi.
Metka palasi matkaltaan yhdessä karibujen kanssa. Se viiletti täyttä laukkaa pesäkololle, jossa Akka oli ottamassa päivänokosia. Metka törmäsi siään sellaisissa liekeissä, että ne tarttuivat hetkessä Akkaankin ja yhdessä ne kiisivät ohi kumistavan suunnattoman karibulauman sekaan. Ensin se meni aivan vain päättömäksi ja riemuisaksi ryntäilyksi, ja oli Metka jäädä karibujen jalkoihinkin, mutta kun nälkä alkoi kurnia, alkoivat sudet keskittyä ja pystyä saalistamaan todenteolla. Metka oli loistava saalistaja yksilötasolla, ja Akka osasi nitoa molempien taidot sujuvaksi ja tuloksekkaaksi yhteistyöksi. Elo oli yhtä juhlaa! Yhä useammin sisarukset onnistuivat eristämään ja kaatamaan aivan täysikasvuisenkin yksilön, ja siitähän sitten riitti ravintoa pitkäksi aikaa.
Elo kului ja kun karibut syksyllä lähtivät laaksosta matkoihinsa, tuli Metkakin levottomaksi. Se oli löllinyt ja pulskistunut nyt kotipesällä hyvät tovit Akan kanssa.Metkaa alkoivat tassut polttaa; pitäisi mennä!MENNÄ! Sitä alkoi myös pikkuhiljaa tympiä sisarensa jatkuva seura; johan tuota samaa turria oli tullut katseltua!
"Oletko aivan varma?" Akka kysyi hiljaa, kun Metka oli kertonut sille aikovansa lähteä samoilemaan laaksoa. " Olen, olen" Metka vakuutti. " Aion tulla sydäntalvella takaisin, jottemme kumpikaan näe nälkää, mutta...suden on mentävä, minne on mentävä."
Akka katseli sisarataan pää hieman kallellaan. Sen tummat kulmat kohosivat vaaleissa kasvoissa ja se lipaisi huuliaan. " [i]Niin. Minä olisin mieluummin pitänyt sinut luonani, kun kerran takaisin sain, mutta tiedänhän minä, että sinun täytyy lähteä. Joten sinä siis menet. Mutta lupaathan että tulet ehjänä takaisin? Minä odotan täällä""Hetken mietittyään Akka lisäsi " En kuitenkaan välttämättä odota kuin tämän talven...kun, niin...Äh! Mene vain sisareni" Näin sanottuaan se astui sisarensa vierelle ja töytyäisi sitä kaulaan hellästi." Mene jo, senkin villi sielu!"
Metka tuhahti Akalle hyvästiksi, ja lähti etenemään joenrantaa pitkin etelään. Se ei ollut käynyt siellä päin sitten viime talven, ja sen suunnattomat lapiotassut tuntuivat vain haluavan lähteä siihen suuntaan.
Akka oli kiivennyt pesän vierellä olevan kiviröykkiön laelle ja sieltä se katseli, miten suuri tumma susi katosi räntäsateeseen. Pian ilta pimeni. Yhä vain vaalea, kaunis susi istui keon päällä ja katseli sinne, minne toinen susi oli jolkuttanut. Akan teki mieli ulvoa, mutta sitten se vain rullasi itsensä kerälle kasan laelle ja jäi pälyämään, josko jotain syötäväksi kelpaavaa ilmestyisi näköpiiriin.

Metka oli palannut muutama päivä sitten pohjoisesta lumisilta vuorilta. Kotikolo oli yhä ollut tyhjillään, Akkaa ei näkynyt. Se ei ollut edes käynyt kotipesällä. Metkaa huolestutti hiukan, vaikka se uskoikin, että sisarelle oli vain sattunut jokin odottamaton viivytys. Mutta kummastutti kyllä, minne Akka oli saattanut mennä? Se kun viihtyi niin hyvin kotosalla, eikä lainkaan ollut sellainen samooja, kuin Metka. Tosin Akka ei pitänyt samalla tavoin yksinäisyydestä, kuin sisarensa, ja saattoihan olla, että se oli kyllästynyt ja lähtenyt etsimään toisia susia yksinäisyyteensä.
Metka oli palaamassa saukkojahdista. Sen oli jo pitkän aikaa tehnyt mieli saada saukon lihaa, ja nyt sen maha pullotti kyseisestä saaliista. Saalis oli ollut helppo. Kaksi nuorta saukkoa leikkimässä joentöyräällä. Ne eivät kumpikaan olleet ehtineet huomata vaaraa, ja Metka oli yllätystä hyväkseen käyttäen saanut napattua toisen niistä. Ensin se oli hetkisen ajatellut, että jos yrittäisi napata kummankin, mutta luopui ajatuksesta, koska olisi saattanut jäädä kokonaan ilman moista yrittäessään.

Tumma hukka juoksi kevyesti joen jäätä pitkin. Se ei enää ollut kovin kaukana kotikolosesta, mutta nyt tuuli toi sen nenään suden hajua kotipesältä päin, ja Metka hidasti. Se kohotti kuononsa vasten hajua, ja veti sitä sieraimiinsa...tämä oli AKKA! Sen täytyi olla Akka, vaikka hajussa olikin hienoinen outo vivahde...joskin Metka oli haistanut tuon vivahteen ennenkin. " Akka!" Metka haukahti iloisesti, ja lähti loikkimaan pitkiä loikkia eteenpäin, varomatta enää joen mahdollisia sulapaikkoja, joissa jää saattaisi pettää alta.
Sitten, kotipesän edustalla, suurten kivenlohkareiden kohdalla, jää pettikin alta, ja Metka molskahti jäihin niin, että sen koko takapää tippui hyiseen veteen. Säikähtäneenä Metka räpiköi isoilla etutassuillaan saadakseen tukevaa jäätä alleen, mutta jää petti aina uudelleen alta, ja kohta Metka oli kokonaan vedessä.
Joki ei ollut tällä kohden syvä, eikä virta voimakas, joten Akka, joka istuskeli kotipesän edustalla, saattoi sydämensä kyllyydestä nauttia tästä hullunkurisesta näystä. Riemuissaan Akka haukahteli sisarelleen, joka oli nyt surkean ja uitetun näköinen hukka, kylkiään myöden vedessä, ja näytti siltä että alkaisi uikuttaa hetkenä minä hyvänsä. " Oletpa sinä näky!" Akka huudahti Metkalle, ja riemukkaasti hypähdellen juoksi tätä vastaan jäälle. Akka hypähti kepeästi lähimmän lohkareen päälle ja tökkäsi sisartaan pontevasti tassulla kylkeen, jolloin tämä horjahti, ja oli kaatua avantoonsa rähmälleen. " Älä nyt enempää töni!" Metka parahti, iski tassunsa kivelle, jolla Akka keikkui, ja puski sen koko voimallaan sieltä alas. Akka rojahti sekin jäälle, ja jää murtui sen alta. Kiljahdellen ja pärskien Akka yritti hakea jalansijaa, ja kun sai, se ponnisti vimmalla ylös joesta, pärskyttäen vettä joka suuntaan. "Senkin lanta-aivo!" Akka ärähti sisarelleen samalla kun puristeli raivokkaasti turkkiaan kuivaksi jäisestä vedestä.
Metka oli jo sekin kavunnut ylös joesta, ja puristeli samalla tavalla raivokkaasti kuin sisarensa. Molemmilla oli tiivis ja paksu turkki, joten jäinen vesi ei ollut kastellut niitä aivan ihoa myöden, mutta kylmä iskisi äkkiä silti, jolleivät ne saisi itseään kuivaksi.
Metka mulkaisi Akkaa muka kiukkuisena. " Missä sinä olet luuhannut? Kävin täällä jo ajat sitten, ja sinua ei näkynyt...?" Se tivasi sisareltaan, ja kipusi joenpenkalle, johon oli muodostunut alas joelle vievä polku. Kohta märkä hukka oli loikkinut sen ylös, ja jäi istumaan pesäkolon suulle erinomaisen uitetun näköisenä. Joen kylmä vesi oli jo alkanut hyytyä pieniksi jääpuikoiksi sen tummaan turkkiin. Samoin oli Akan laita, joka kipusi polkua ylös pian Metkan perässä. " En minä ole luuhannut. Tuli pieni viivytys, sillä loukkasin jalkani..."; Akka sanoi, ja nosti etukäpäläänsä niin, että Metka saattoi nähdä siinä olevan jo parantuneen arven; " Ja se onkin aivan oma tarinansa miten se sattui. Samalla reissulla törmäsin Karhunkaatajaan, ja liityin sitten Haukan laumaan. Kuulun nyt siis laumaan, Metka, ja minun on pian palattava sinne takaisin." Tämän sanottuaan Akka istahti Metkan vierelle, ja jäi katsomaan tätä lempeästi, odottaen, miten toinen reagoisi asiaan.
Metka oli yllättynyt. Kyllähän se tiesi, että lauma oli ollut Akan haave jo ajat, mutta siitä huolimatta asia tuntui tulevan Metkalle yllättäin. Se ei hetkeen sanonut mitään, vaan pujahti sisarusten yhteisen pesäkolon pimentoon. Akka pujahti perässä.
" Voimmeko me yhä kuitenkin tavata?" Metka kysyi hiljaa hetkisen päästä, ja Akka tunsi, miten Metkan häntä heilahti sen lähellä pimeässä kolosessa. " Tottakai. Tapaammehan me juuri nyt, parhaillaankin" Akka sanoi lempeästi, ja senkin häntä heilahti.
" Niin. Hieno juttu, Akka...sinä olet varmaankin nyt onnellinen siellä?" Metka sanoi, ja lipaisi huuliaan pikaisesti. Sitten se lisäsi hitunen ilkikurisuutta äänessään; " Ja onnellisuuttasi varmaankin lisää, kun Karhunkaataja on lähelläsi, eikö vain?"
Akka pärskähti äänekkäästi ja pökkäsi terävästi päällään Metkaa kylkeen;
" Ole hiljaa, senkin irvileuka! Olen kyllä onnellinen, mutta en Karhunkaatajan tähden!" Se puuskahti ja käänsi kuononsa pois päin Metkasta, kääntäen sen kuitenkin kohta takaisin.
Metka myhäili hiljaa mielessään. Se, mitä Akka ei kertonut tai myöntänyt, oli usein se, mitä se todella oli mieltä tai miten asiat oikeasti menivät.
Näistä ajatuksistaan Metkan mieleen juonsi tapaus, kun ne olivat saaneet Surman kanssa Veren rajoilla rajavahdin seurakseen, ja se, mitä silloin oli puhuttu. Metkaa ei ollenkaan ollut kiinnostanut koko juttu, mutta nyt asia oli hiukan muuttunut...Akka kuului Haukan laumaan, ja se, mitä Surma oli juoninut, saattaisi koitua vakavastikin Haukan lauman päänmenoksi, ja näin olen Akan.
Metka huokaisi syvään, ja sai Akan kääntymään katsomaan itseään. Niin, Metka oli hiukan niin kuin luvannut Surmalle, ettei kertoisi asiasta kellekään...ei se nyt suoraa ollut luvannut, mutta totta oli, ettei sillä ollut ollut aikomustakaan kertoa. Ei ennen kuin nyt.
Metka kertoi kaiken Akalle. Sen täytyi, sillä yksikään susi maailmassa ei merkinnyt sille niin paljon kuin Akka. Kuitenkaan, halutessaan suojella Surmaa enimmiltä harmeilta, se jätti kertomatta tästä henkilökohtaisesti mitään tietoja. Metka puhui vain Vallan laumalaisesta, ja se tuntui riittävän Akalle. Todellisuudessa Akka oli niin pöyristynyt saamistaan tiedoista, ettei tajunnut kiinnittää huomiotaan sen tarkemmin siihen, millainen yksilö tämä juonittelija tarkalleen ottaen oli ollut.
Koko sen yön siskokset viettivät pesäluolassaan kuivattelemassa. Ne eivät nukkuneet, vaan juttelivat. Ne juttelivat kaikesta maan ja taivaan välillä, olivat vuoroin surullisia ja vuoroin onnen kukkuloilla.
Yö oli ikään kuin hyvästien jättö niiden välillä. Vaikka ne tulisivatkin vielä näkemään toisensa, ne eivät enää olisi yhdessä; kaksin maailmassa, vaan Metka olisi yksinään, ja Akka olisi osa laumaansa.
Aamuaurinko ei ollut vielä kuin ehtinyt ajatella nousemista silloin, kun Akka lähti. Sen oli lähdettävä, sillä sillä oli kiire saada Haukalle tieto tästä heitä vastaan suunnitellusta oveluudesta. Se oli suunnitellut kyllä olevansa pidempään Metkan luona, mutta nyt se saisi odottaa. Lauma oli vaarassa.