Ollako vai eikö olla? - Päättynyt

((Kutsupeli, jälleen Trisha Katalineen^^))

Musta susi juoksi. Se oli juossut jo päiviä, leväten vain kun oli pakko. Se etsi toista sutta, joka oli joskus ollut sen beta, ja mustaturkki todella toivoi että suostuisi olemaan yhä.
Tuisku etsi epätoivoisesti Katalaa kaikkialta Ei-kenekään-maalta, ja se oli kävellyt nyt ulos Solasta ja jäänyt juomaan joen viereen. Tuisu tiesi, että lähellä oli Haukan lauman alue. Se välttäisi ajojen rikkomista parhaansa mukaan.
Uros huohotti ja meni vatsalleen makaamaan joen rantaan. Se oli hyvin uupunut, ja todella toivoi löytävänsä Katalan pian.
Myös pelko siitä, ettei kumpikaan, Viima tai Katala haluaisi palata valtaan, painoi päälle. Mutta se toivoi ettei asia olisi niin.
Vaikka kyllähän sillä oli vähän jo mietittynä suunnitelma B. Ei sillä reviirillä ollut väliä, jonka Viima jätti. Kunhan Tuisku saisi antaa palautetta Verelle, ja sitten eläisi Viiman alaisena jossain laumassa - oli Viima alfa tai ei - niin kaikki olisi hyvin.
Mutta olisi tietysti parasta, jos tutut Viima ja Katala palaisivat ruoriin, mutta sen todennäköisyys oli hyvin vähäinen.

Aivan aluksi Katala oli ollut varma, että se oli yhyttänyt tunkeilijan reitiltään. Uros oli pörhistänyt karvansa ja nostanut häntänsä seuratessaan mustan suden juoksua kauempana. Se erottui melko lailla selvästi vasten kirkkaana hohtavaa hankea eikä Katalan ollut hankala varjostaa. Se luikki jo tottuneesti näissä pensaikoissa. Ei se tuntenut aluetta vielä niin hyvin, kuin oli tuntenut Viiman laajan alueen, mutta varmasti tuota tunkeilevaa sutta paremmin.

Katala oli kiertänyt mustan suden taakse, ajatellen että sen mahdollisuuden voittaa taistelu olisivat paremmat yllätyksen turvin. Lähtiessään seuraamaan suden jälkiä se oli kuitenkin törmännyt tuttuun tuoksuun. Hetken aikaa uros seisoi ja mietti, ja sen jälkeen sille tuli kiire. Se suorastaan loikki pitkin jälkiä, tuiskahti välillä melkein turvalleen korkeassa hangessa ja lopulta, kun se oli jo aikeissa ulvoa, se viimein saavutti metsästämänsä.

Musta susi oli lysähtänyt vasten hankea ja huohotti. Katala näki sen eleistä ja puuskutuksesta, että takana oli pitkä matka. Uros hiljensi vauhtiaan ja yritti tasata hengitystään, mutta sen oli lopulta pakko puhua: "Tuis...ku? Olet...ko se sinä?" uros huohotti ja astui läkähtyneenä vielä pari askelta. Oliko se tosiaan Tuisku? Susi Katalan edellisestä laumasta?

Tuisku ei ollut edes huomannut että sitä varjostettiin. Ja vielpä susi jota se itse etsi, oli varjostanut sitä.
"Arvon Katala..?" se sanoi pöllämystyneenä, ennen kuin ponkaisikin ylös - jollain kumman energialla, mikä sillä oli jäljellä - ja heilutti vinhasti häntäänsä. Uros käveli vähän lähemmäs, muttei ihan uskaltanut tulla tökkimään Katalaa kuonollaan. "Kyllä se olen minä. Ja minä olenkin etsikellyt sinua, arvon Katala", se sanoi häntä yhä kieppuen ja korvat niskassa.
Kaiken sen turhauttavan nuuhkimisen ja juoksun jälkeen oli vähän ironista, että Katala pöllähtikin paikalle noin vain, mutta toisaalta Tuisku oli helpottunut.
"Minun piti nimittäin kertoa suunnitelmasta", se sanoi rauhoituttuaan vähän. "Nimittäin moni susi laumassa ei oikein pitänyt siitä haisurotasta..Mikä Veri nyt olikaan..Ja lähti pois reviiiltä. Minä, Kauhu ja Tuuli lähdettiin antamalla sille suden kuvatukselle läksiäislahja.." nuorukaineen virnisti susimaisesti muistellessaan sitä, kun ne kolmisin kävivät Veren kimppuun. Ne eivät olleet oikein pärjänneet, mutta eivät ne hävinneetkään. Lähtivät vain paikalta nenät pystyssä. "Ja nyt, arvon Katala, olemme perustaneet Viiman kannattajista ryhmän. Aiomme häätää sen kirppusäkin reviiriltä - No ainakin kostaa sille tuntuvati - ja jos se sinulle ja arvon Viimalle käy, niin te voisitte tulla takaisin. Mutta jos ette.." uros sanoi luimistellen, "Niin sitten katsotaan mitä kukin haluaa kostonsa jälkeen tehdä. Minä ainakin harkitsen, että toimisin Viiman tai sinun alaisena, aivan sama missä laumassa".
Tuiskun ylitsevuotava uskollisuus oli vähän kääntymässä sitä itseään vastaan, mutta se oli silti tyytyväinen. Viiman hukat eivät olleet tosiaankaan lähteneet nuolemaan näppejään, niinkuin Veri luuli.

Se tosiaan oli Tuisku. Nuori uros ponnahti ylös Katalan nähtyään ja tuli häntä vinhasti heiluen sen luokse. Puhutteli 'arvon Katalaksi', ihan niinkuin ennen. Uros nosyi häntäänsä, vaikka se heiluikin ja hetken aikaa se oli se beta, joka oli tottunut olemaan. Oman laumansa, Viiman lauman, beta. Tuisku selvitti sitten, mitä oli tapahtunut. Kauhu, Tuuli ja Tuisku olivat lähteneet laumasta kaikkea muuta kuin rauhallisesti, tai niin Katala ainakin oletti, ja nyt oltiin kokoamassa susia uutta nousua varten. Moni laumalaisista oli lähtenyt vallankaappauksen jälkimainingeissa ja yhdessä heillä voisi tosiaan olla mahdollisuus vallata reviirinsä takaisin. Tuiskun mukaan Viimaakin etsittiin. Viima... Katala ei ollut nähnyt narttua sitten häätöpäivän. Mitenköhän mustalla alfalla meni?

Ruskea uros pysähtyi ajattelemaan Tuiskun sanoja. Se paloi halusta kostaa Verelle ja vallata reviiri takaisin. Oma reviirinsä. Se, jonne Katala kuului. Toisaalta, sillä oli uusi lauma nyt. Haukan lauma, jossa se yritti nousta betaksi. Täällä olivat Koko, Ilo, Kaiku ja Kaataja. Säde ja Säteen pennut. Toisaalta, täältä löytyi myös Turre eikä Haukkakaan ollut vielä voittanut Katalan luottamusta täysin.

Tämä oli kuitenkin nyt Katalan lauma.

"Kunpa sinä olisit tullut aiemmin, Tuisku", Katala luimisti korviaan. Se ei ollut tavannut kutsua laumalaisiaan nimeltä koskaan. Jokin ruskeassa uroksessa oli muuttunut häädön jälkeen. Se ei ollut enää se sama susi, vaikka ylpeä ja dominoiva olikin. "Minä kuulun nykyään Haukan laumaan. Lähtöni jälkeen kuulin Haukan lauman olevan nuori ja näin siinä mahdollisuuden kohota arvossa korkealle ja suhteellisen vähällä tappelulla. Olin hukannut Viiman ja syksy oli tulossa. Laumaan liittyminen takasi minulle ja veljelleni turvan talveksi. En voi sanoa olevani täällä onnellinen, mutta lauma on lauma...", Katala mutisi. Se vilkuili taakseen ja sivuille. "En voi silti sanoa, etteikö tarjouksesi houkuttelisi, varsinkaan nyt... minua ei kohdella hyvin täällä. Ketkä kaikki olet saanut mukaasi?"

Ehkä, jos Tuiskulla olisi muassaan monia susia, Katala voisi harkita. Haukan lauma ei ollut tarjonnut sille sitä perhettä, jota se kaipasi. Siitä tuntui, ettei se riittänyt, ei Haukalle, eikä muillekaan. Kaataja oli lauman vanhoista jäsenistä ainoa, johon Katala luotti koko sydämestään. Kenties se ainoa syy sillekin, miksei Katala juossut Tuiskun mukaan jo nyt.

"Ilo ja Kaiku ovat täällä minun kanssani. Lauma tuo heillekin suojaa ja jos minä hylkään sen, heidän arvonsa laskee. Minä en voi lähteä, en ainakaan vielä, mutta ehkäpä voin auttaa teitä muulla tavalla. Kehotan teitä kuitenkin odottamaan kevääseen. Reviirisusilla on aina suuremmat mahdollisuudet voittaa taistelu reviiristä, kun on talvi. He saavat enemmän ruokaa ja heidän maillaan on enemmän suojaa."

Tuiskun olemus vajosi vähän sen kuullessa ettei Katala ehkä tulisi. Mutta sekin, että Katala ehkä tulisi, soi urokselle mielenrauhaa. "Ymmärrän. Tiedä silti, että olet minulle aina henkilökohtaisesti beta, se sama arvon Katala. En kunnioita sinua yhtään sen vähemmän kuin ennenkään", se sanoi. Toisen luimistellessa ja kutsuessa Tuiskua nimeltä se tuli vähän hämilleen. Hän sanoi minun nimeni.. se ajatteli, ja toivoi, että tämä olisi tapahtunut vähän valoisammassa tilanteessa.
"No meitä on vajaat kymmenen..Mutta vastahan tämä alkoi, ja minä itse, Kauhu ja Rusko olemme vastuussa liittyjien etsinnästä. Olen ryhmän niin sanottu betahahmo - siis sinun alaisesi, vain ryhmän beta, että tämä toimisi. Väistän sinua kyllä ilolla jos palaat" uros kyyristeli, se tovoi ettei Katala käsittäisi Tuiskun roolia väärin. Mutta ryhmä kasvoi, ja sillä oli oltava jokut johtamassa.
"Mistä pääsenkin siihen, että Sammal ja Kauhu johtavat ryhmää. Tämä ei tainnut olla yllätys. Ryhmään minun lisäkseni kuuluu sekalaisessa arvojärjestyksessä Tuuli ja tämän ystävä Sola, Varjo, Sammal ja Kauhu, ja uudet tulokkaat Loimu ja Toska. Niin ja veljeni, mutta hän on Veren laumassa" Tuisku hymyili ylpeästi puhuessaan pikkuveljesään: "Kiero paskiainen, oli alistuvinaan kun lähdimme ja kertoi meille, että jäi varjostamaan Veren siirtoja. Hän vuotaa meille arvokasta tietoa. Vielä Veri ei ole tehnyt mitään, mutta sen kuulin että hänellä on vajaat 20 sutta, ja ainakin Harmi on lojaali. Muita Rusko testaa vaivihkaa - muttei tietenkään kerro mitään tästä. Ai niin ja Varjokin sanoi jäävänsä sinne, mutta he ovat tietysti kuin eivät tuntisikaan toisiaan", Tuisku lateli.

Se itse oli melko tyytyväinen tähänastiseen organisaatioon.
Katalan sanoihin keväästä Tuisku vatasi: "Hmm..Totta. Tulee vain mieleen, kuinka moni tahtoo ruokkia sitä öykkäriä. Ja vaikka ruokkisikin, he ovat talven tullen heikoilla, mutta tosiaan, niin mekin".

Tuisku lannistui hiukan Katalan sanoista ja painui kasaan. Entinen beta oli pahoillaan, vaikkei sitä ulospäin näyttänytkään. Tuisku sanoi ymmärtävänsä ja tähdensi, että kävi miten kävi, Katala olisi aina sen beta. Sellaista uskollisuutta Katala sudessa arvosti ja se heilautti häntäänsä.

Tuisku alkoi sitten selvittää, keitä muita oli mukana. Vajaa kymmenen sutta, mukana vanhoja laumanjäseniä ja johtohahmoina Kauhu ja Sammal. Miksi Katala ei ollutkaan yhtään yllättynyt... Sammal oli aina halunnut korkealle arvoon ja Kauhukaan tuskin moista pisti pahakseen. Katala ei osannut sanoa, olisiko kumpikaan susista kykenevä alfaksi, mutta kyllä ne tilaisuutensa ansaitsivat. Tuisku hoiti pienessä ryhmässä betan paikkaa. Myös Veren laumaan oli jäänyt uskollisia susia. Varjo ja Tuiskun veli. Veli välitti tietoa Veren liikkeistä, jotta muu ryhmä pysyi kärryillä. Katala lipaisi huuliaan. Oikein hyvä.

"Kuulostaa erinomaiselta. Olette hoitaneet asianne hyvin. Kuten jo sanoin, Viimasta minulla ei ole tietoa. En voi siis ohjata sinua hänen luokseen. Kaiku ja Ilo ovat täällä. Jahka on aika hyökätä, voi olla että me tulemme. Se riippuu siitä, olenko minä siihen mennessä beta vai en. Kevääseen on kuitenkin vielä aikaa. Ei kannata luottaa siihen, ettei Veri saa tarpeeksi ruokaa. Se on öykkäri ja surkea johtaja, mutta pelko ja lauman koossa pysyminen ajavat kyllä sudet ennen pitkää saalistamaan. Parasta on iskeä keväällä tai kesän alkaessa. Kunhan olette hyvässä kunnossa", Katala neuvoi. Kostonjano ajoi sitä kyllä lähtemään Tuiskun matkaan, mutta niin paljon oli nyt vaakalaudalla. Ehkä, jollei se olisi beta keväällä, se voisikin lähteä. Vallata entisen reviirinsä takaisin tai kuolla sitä yrittäessään. Mikäli se taas olisi beta, sillä olisi velvollisuuksia. Tämä lauma oli nyt sen koti ja perhe, vaikkei se tuntenutkaan oloaan sellaiseksi, kuin ennen.

"Tulkaa kertomaan minulle, ennen kuin hyökkäätte. Haluan tietää joka tapauksessa, miten käy. Olen siellä, tai en. Kauhu ja Sammal ovat vahva parivaljakko ja sinä sisukas. Te onnistutte kyllä luotsaamaan sutenne talven ylitse. Ellei muuta keinoa ole, varastakaa ruokaa Ovelan tai Veren eteläiselta reviiriltä. Niitä laajoja, avoimia alueita on aina kaikista vaikein vahtia. Muuten, Sammalesta puheen ollen; onko Nuusku siellä? Kaiku ja Ilo eivät osanneet sanoa veljestään mitään. En ole nähnyt Nuuskua sitten lauman hajoamisen."

"Nuusku, sinun poikasi? Ei, en ole nähnyt tai kuullut. Mutta kun kiertelen laumattomien alueita, niin saatan löytääkin hänet, ellei hän itse tule sinun luoksesi", Tuisku sanoi heti. Kyllä se etsisi betansa pojan, jos niikseen tuli. "Sinun varmaan kannattaakin kertoa tästä pennuillesi", Tuisku totesi.
Uros oli iloinen, kun Viiman lauman sudet pääsivät näyttämään mistä ne oli tehty. Veri saisi nähdä, mitä oikea uskollisuus oli. Se, mitä ei oltu pakotettu susiin pelottelemalla vaan oli syntynt ihan puhtaasti susien sisällä, niiden omista tahdoista.
"Jos en itse pääse kertomaan, niin lähetän jonkun sanansaattajaksi. Jos taas sinä et pääse tulemaan, niin tiedät kyllä taistelun tuloksen Veren tuskanhuudoista jotka kaikuvat kallioilla... Tuonko hänet elävänä vai kuolleena?" mustaturkki vitsaili, "Elävänä jos haluatte maksaa kalavelat, kuolleena tarkoittaa että tuon hänen päänsä ja voimme haudata sen jonnekin karibun lantaläjään - kesällä se on hänen alhaisuudelleen oikein lämmin paikka".
Uros hymähti. Se ei voinut nuoruudelleen ja uhmakkuudelleen mitään, vaan puheli törkeyksiä välillä vähän lapselliseenkin sävyyn. Mutta lapsihan se vielä osittain olikin, ainakin vielä vähän aikaa. Tuisku oli kyllä kasvanut siitä kömpelöstä rääpäleestä paljon, joka se oli ollut liittyessään. Sillä oli hyvä ryhti, ja aikuisen rotevuus. Kokoa oli tullut vielä vähän lisää, ja se oli oikein ylpeä mahtavista mitoistaan.
Veren ja Tuiskun koot olivat hyvin lähellä toisiaan, Veri oli ehkä vähän suurempi. Mutta Tuisku oli vain tyytyväinen, se taisteli mieluummin vertaistensa kanssa, ja uskoi pärjäävänsä yksinkin Verelle - ainakin sen verran, että kuollessaan vetäisi Veren mukanaan Manalan maille.

"Ja sitten on vielä se seikka, että joudumme ehkä tappamaan joitakuita.." Tuisku sanoi vähän vakavempana. Se säästäisi jokaisen joka oli valmis muuttumaan, mutta halveksuisi Veren rinnalla seisovia.
Niille ei annettaisi armoa.

Tuisku ei ollut nähnyt tai kuullut Nuuskusta mitään, mutta lupasi passittaa pennun hänen luokseen, ellei se tulisi itse. Katala oli tyytyväinen jälleen. Tuiskun tuumatessa, että pennuille kannattaisi kertoa Katala heilautti häntäänsä myöntymisen merkiksi. Se kertoisi Ilolle ja Kaikulle. Ellei Katala pääsisi mukaan, niin kenties jompi kumpi pennuista haluaisi kostaa sekä hänen että itsensä puolesta.

Tuiskun unotessa Katala avasi kitansa ja antoi kielensä roikahtaa esille. Se nauroi sekä nuorelle uhmalle, että ajatukselle Verestä lantaläjässä. "Minä suon sinulle tappamisen ilon, mutta tiedä, että osallistuisin siihen varsin mieluusti itsekin. Se päivä, jona sen petturin veri virtaisi hampaissani, tulisi olemaan elämäni onnellisin", Katala ärisi ja lipaisi huuliaan.

Susi vakavoitui, kun Tuisku otti puheeksi tappamisen. Tosiaan. Ne sudet, jotka asettuisivat vastaan, olisi surmattava tai ajettava pois. Osa taisteli varmasti pelosta, mutta eiköhän joukossa olisi ainakin pari sellaista, jotka taistelisivat tosissaan uuden johtajansa puolesta. Ja voihan se olla, että laumaan oli liittynyt uusia susia. Ne varmasti olivat lojaaleita Verelle.

"Heitä ei pidä ajatella enää ystävinä ja laumalaisina, mikäli he käyvät puolustamaan verta. He ovat vihollisia, jotka tulee surmata, tai tulee itse surmatuksi", Katala sanoi. Tuskinpa se nautittavaa olisi, mutta välttämätöntä.

"Niin. Itse menetin kiintymykseni niihin, jotka jäivät pelosta tai kunnioituksesta. Ja tosaalta säälin liittyjiä - he eivät tiedä, mihin ovat sotkeutuneet. Onneksi ne ehtivät vielä vaihtaa puolta taistelussa. Ja toivottavasti Rusko ja Varjo pystyvät olemaan kiintymätä kehenkään liikaa", Tuisku sanoi. Se ei vuodattaisi viattomien verta. Jos joku pyytäisi mustaturkin armoa, se joku sitä saisi.
Uros oli miettinyt tappamista. Uskaltaisiko se? Se oli kyllä jo varmistumassa siitä, että voisi. Se muisti yhä taistelunsa Taiston kanssa: Jos Tuiskulla olisi ollut yhtään enempää syytä - niinkuin Veren kohdalla oli - se olisi taistellut tappaakseen. Se olisi pystynyt siihen. Aivan kuten silloinkin, kun Katatstrofi-niminen susi oli uhannut Viimaa: tietynlainen tunne nosti sillonkin päätään, ja uros olisi silloinkin voinut tappaa tunkeilijan.
Mutta pentujen tappaminen oli vihoviimeistä. Rusko ja Tuisku olivat molemmat kasvatettu niin, että ne eivät ikimaailmassa satuttaisi pentua. Ei koska eivät olisi pystyneet, vaan se oli niiden mielestä kertakaikkisen väärin, jopa häpeällistä. Veljeksillä ei ollut tarkkaa "ikärajaa", mutta ainakin alle vuoden vanhat olivat niille viattomia. Ja sitten sudesta näki myös ihan henkilökohtaisesti, oliko se kypsä.
Vastuu oli aikuislla, edes Veren mahdollisiin pentuihin Tuisku ei koskisi, se ei syyttäisi niitä isänsä teoista.
Kuten sanottu, ne olivat viattomia.
"Arvon Katala, oletko itse koskaan tappanut ketään?" se kysyi mietiskelynsä päätteeksi. Jos sen beta oli tehnyt nin, niin Tuiskukin pystyisi. "Siis lajitoveria?"

Tuisku ei säälisi niitä, jotka olivat jääneet Veren laumaan, mutta liittyjiä sen kävi surku. Katala ei osannut sanoa juuta eikä jaata; se tappoi, jos sen täytyi. Ei se ollut sille mikään suuri kynnys. Tuiskun kysyessä, oliko se koskaan surmannut ketään Katala mietti hetken. Se ei ollut koskaan repinyt ketään kuoliaaksi siihen paikkaan, mutta se oli onnistunut haavoittamaan useampaakin reviirille tunkeutunutta vakavasti. Osa niistä oli varmasti kuollut vammojen jälkimaininkeihin; nälkään, janoon, verenhukkaan, tulehduksiin... joten Katala oli varmasti ellei tappanut, niin aiheuttanut kuoleman.

"En ole koskaan repinyt ketään riekaleiksi siihen paikkaan, mutta olen varmasti syypää monen reviirille tunkeutuneen kohtaloon. Yhtä syyllinen, kuin kuka tahansa niitä häätämässä ollut", Katala vastasi. Se ei kuulostanut olevansa pahoillaan, ja miksi olisikaan ollut. Aivan kuten sen piti surmata karibu saadakseen ruokaa, sen tuli hyökätä tunkeilijoiden kimppuun turvatakseen oman ja laumansa selviytymisen.

"Älä ajattele tappamista liikaa. Suurin osa susista alistuu tai pakenee, kun niiden johtaja on voitettu. Näithän, mitä Veren kanssa kävi. Keskittäkää tarmonne Vereen ja kaatakaa se. Repikää kurkku auki ja raadelkaa vatsa. En usko, että kovinkaan moni sen jälkeen asettuu vastaan."

"Niin, ja se pää sinne lantaan", Tuisku lisäsi roikottaen nyt omaa kieltään ja heilautellen häntäänsä.
"No tuskimpa kukaan ilman syytä taistelee. Ja kuka muka kostaisi Veren kuoleman?" mustaturkki puheli. Se nautti joka sekunnista, jonka se vietti Katalan luona. Se oli valehdellut jo monta päivää itselleen ennen nukahtamistaan, että kaikki oli unta ja se näkisi Katalan ja Viiman kokoamassa metsästysryhmää, ja Tuisku pääsisi mukaan...

Uros nousi ja heilutti häntäänsä. Se astui vielä vähän lähemmäs, vajaan metrin päähän Katalasta. Se ynähteli korvat niskassa mutta häntä viuhuen, ja epäröi. "Tuota, saanko, arvon Katala?" se kysyi. Uros tarkoitti, että saisiko se tulla tönimään Katalaa kirsullaan. Tuisku epäröi Katalan seurassa, toinen oli sille niin auktoriteetillinen hahmo. "Tai siis..Haittaako jos minä..Teen näin" se sanoi ja puoli kyyristellen tuli aivan Katalan viereen, ja alkoi tuuppia epävarmasti sen rinnusta ja poskia. Häntä heilui nyt nilkkojen välissä. Se ymmärtäisi, jos toisen reaktio olisi negatiivnen. Katala ei ollut Tuiskun mielestä niin hempeilevää tyyppiä.
Mustaturkki silti oli vähän pahoillaan, jos toista kohdeltiin kaltoin. Vaikka ei tätä ilmeisesti ihan purtu oltu.

Tuisku muistutti, että pää tulisi tunkea lantaan ja Katala oli samaa mieltä. Lantaan ja oikein syvälle sinne. Itse asiassa kaikista parasta olisi kaivaa Verelle kuoppa, heittää ruumis sinne ja sen jälkeen täyttää koko kuoppa karibunjätöksillä ääriään myöden.

Tuisku mietti vielä, että kukaan tuskin Verta alkaisi kostamaan ja ennen kuin Katala ehti vastata, nuori uros oli noussut ylös. Se tuli häntä heiluen lähemmäksi, uikutti jotain epäselvää ja kyseli sitten alistuneena, haittasiko Katalaa jokin. Katala meinasi todeta, ettei sitä nyt alistuva käytös haitannut, niinhän Tuiskun pitikin käyttäytyä ylempänsä seurassa, mutta sanat jäätyivät kurkkuun. Tuisku ei tarkoittanutkaan pelkkää hännän vispaamista ja vikinää, vaan se alkoi tyrkkiä Katalaa kuonollaan. Uros ei ollut tottunut sellaiseen toverilliseen lähellä olemiseen, ellei Kokoa nyt laskettu mukaan, ja jännittyi. Se ei kuitenkaan käynyt ärisemään eikä paljastelemaan hampaitaan, kunhan oli vain. Häntä heilahteli puolelta toiselle varmaan yhtä paljon jännityksestä, kuin leikkisyydestäkin.

Katala tiesi, että moni sen alainen entisessä laumassa, ja moni susi nykyäänkin, piti sitä arvaamattomana, kierona ja pelottavana. Se oli vähän hämillään, kun Tuisku osoitti niin avoimesti olevansa toista mieltä. Tosin, Tuisku oli vielä nuorukainen. Ehkä tämä meni pentumaisuuden piikkiin.

"Riittää", Katala sanoi pian ja kumartui istuessaan vähän taaemmaksi. Se oli saanut nyt vähäksi aikaa annoksensa hellyydestä ja sitä paitsi, pitihän sitä nyt imagoa suojella. Tuiskuhan alkaisi luulla sitä pehmoksi, jos se viihtyisi tyrkittävänä kovinkin pitkään.

"Juu heh anteeksi.." Tuisku sanoi ja pakitti yhä kyyryssä. Se oli vähän arvellutkin ettei Katala niin innostuisi tästä.
"No mtta, sain sanottua asiani, arvon Katala", se sanoi yhä tehden selvästi alistuvia - ehkä vähän pahoitteleviakin eleitä toiselle.
"Ja kerron sinun mielipiteestäsi muille", se sanoi.

((Tämä on nyt varmaan loppu?))

Tuisku perääntyi alistuneena ja tekikin heti sen jälkeen lähtöä. Se oli saanut kerrotuksi asiansa ja kertoisi nyt puolestaan muille, mitä Katala oli vastannut. Katala nousi ja luimisti korviaan: "Tee se. Mene nopeasti ja kerro muille terveisiä minulta. Ja jos näet Nuuskun, niin sano, että se on tervetullut sisaruksiensa ja isänsä luokse. Kerron myös Kaikulle ja Ilolle suunnitelmistanne. Ja ehkä tulen itsekin. Kuka tietää", Katala selvitti. Se katseli laumalaistaan hetken ja heilautti sitten muutaman kerran häntäänsä lähes vailla minkäänlaista ylpeilyä: "Voi hyvin."

((Juu, tässäpä varmaan tämä ^^))