Lunta, lunta, lunta. [Päättynyt]

[Metkaa kaipailisin~]

Surma oli kuljeskellut yksikseen ympäriinsä, ensin se oli kuljeskellut Vallan lauman alueella, mutta huomattuaan, että reviirin alueella oli vaikeaa olla yksin, oli tämä päätynyt alueiden ulkopuolelle. Sillä oli paljon mietittävää hänen ystäviensä jälleen näkemisen jälkeen. Ystävät olivat sitten työläitä, sen jos mitä Surma oli saanut huomata. Maasto oli alkanut muuttua vaikeakulkuisemmaksi. Lunta oli satanut jonkin verran lisää, peittäen maata entistä enemmän. Valta ei pitäisi tästä. Hänen ei pitäisi kuljeskella ympäriinsä nyt, kun laumalla oli reviiritkin. Ehkä, jos hänen kuljeskelustaan huomautettaisiin, hän voisi selittää. Toivottavasti he ymmärtäisivät. Hänellä oli ollut varsin pätevät syyt kuljeskeluunsa.
Surman ajatukset rikkoivat tuulen mukana tuoma haju. Joku oli lähellä... Haju sai Surman terästäytymään ja vaistomaisesti parantamaan ryhtiään. Häntä oli jälleen korkealla, itseluottamuksen lippuna ja nyt se tähyili ympärilleen nähdäkseen saman, minkä oli haistanutkin. Surma ei tuntenut itseään uhatuksi, sillä se maastoutui varsin hyvin ympäristöönsä valkean turkin avulla. Vieras oli vielä jonkin matkan päässä, joten toisen olisi vaikea havaita silmillä, ehkä vieras oli myös haistanut hänet. Surma pystyisi paikantamaan toisen luultavasti ja toivottavasti nopeammin.
Parempi katsoa, kuin katua.

[Heitinpäs Surman sitten paikalle. Toivottavasti ei ollut pettymys. Muut hukat kun eivät pääse paikalle ;D]

/ Ei ollenkaan! ...olivatkos nämä tavanneet......tsekki...jo vain! /

Metka oli vaeltanut kotilaaksoon ja suorinut pesälle, jossa sen oli ollut määrä tavata Akka sillion, kun laaksossa olisi sydäntalvi. Akka ei kuitnekaan ollut ollut siellä...mutta ei vielä aivan ollutkaan sydäntalven aika. Metka oli siis jatkanut kulkuaan pohjoiseen, ja oli nyt pohjoisemmassa kuin ikinä ennen oli käynyt. Hiukan sitä mietitytti, mitä kotipesällä viihtyvä Akka oikein puuhaili...sillä pesä oli ollut sen näköinen, ettei siellä ollut käyty aikoihin. Ei sillä, ei sisarella toki ollut mitään velvoitetta pysyä aloillaan...vaikka Metka niin oli ilmanmuuta olettanutkin.
Narttu oli kulkenut pää painuneena, mietteissään, suuria tassujaan tuijotellen. Nyt se kuitenkin nosti päänsä hartiatasalle, ja samassa sen nenään iski oudon suden tuosku edessäpäin. Siellä ei tainnut olla kuin yksi? Metka tiesi näkyvänsä selvästi valkeaa lunta vasten, sillä se oli liki musta. Narttu pysähtyi alalleen, haisteli ilmaa ...arviolta yksi naarassusi....ja sitten se jatkoi hitaasti etenemistään, yrittäen loivasti kaartaa toisen kuljeksijan. Se halusi kuitekin uteliaisuuttaan ottaa selvää, minkälainen hukka oli kyseessä, vaikka ventovieraan kanssa ei voinut olla koskaan varma olisiko sittenkin kannattanut kääntyä ajoissa toiseen suuntaan. Metka kuintekin luotti suureen kokoonsa, ja uskoi, ettei sen kanssa heti joutuisi ainakaan kuolemankieliin, vaikka toinen vihamieliseksi osoittautuisikin.

[Jep jep. ^^]

Surma sai näkyviinsä pian toisen, tumman suden, joka lähestyi tätä sivulta. Toinen erottui taustastaan yhtä selvästi, kuin Surma kesä aikaan karibujen keskellä. Eli erittäin hyvin. Narttu päätti kulkea toista kohden ja ottaa leikkimielisesti selvää, kuinka lähelle tämä pääsisi toisen huomaamatta. Hän luotti itseensä ja kykyihinsä, jos vieras osottautuisi haitalliseksi hänelle.

Oli virkistävää ajatella välillä jotain muuta ja jotain uutta, kait. Sekin piristi jo vaalean hukan mieltä.
Heti, kun toinen huomaisi Surman tämä tyytyisi virnistämään hiukkasen omahyväisesti. "Miten tänne on eksynyt joku muukin kuin minä?" Se kysyi huvittuneena. Paikka ei ollut kenenkään hallussa, joten täällä voisi kuljeskella kuka vain, mutta kuka oikeasti kulkisi täällä? Ei ruokaa, ei suojaa. Surmakaan ei ajatellut viipyvänsä kauaa, vain selvittääkseen päänsä. Näiden syiden takia oli hyvin mielenkiintoista saada kuulla vastaus, jos siis edes vastausta saisi.

Valkea susi ilmestyi hetkisen kuluttua Metkan näköpiiriin. Se liikkui Metkaa kohti, joten Metka erotti sen hyvin...muuten valkoinen valkeassa ei kovin hyvin näkynyt. Metka olikin aina ollut talvisaikaan kade tälläisille vaaleille hukille...niillä oli tähän aikaan vuodesta loistava suojaväri.
Vieras puhui.
" Totta tosiaan. Mielenkiintoista kohdata täällä joku muukin" Metka vastasi toisen huvittuneeseen kysymykseen. " Minä vain kuljeksin, en muuta. En ollut koskaan aiemmin käynyt näin kaukana pohjoisessa, joten päädyin tänne" Metka jatkoi jutteluaan, ja silmäili lumisia, valkeaa tyhjyyttään huutavia rinteitä susien ympärillä, pitäen toista kuitenkin koko ajan silmällä. Se asteli vielä hitusen lähemmäs tätä toista kuljeksijaa. Yhä se kulki hiukan kaartaen; ei suoraa linjaa, toista lähemmäs. Sitten tummaturkki jäi aloilleen, ja tarkasteli tätä vaaleaa naarassutta...jotenkin kummassa tämä hukka vaikutti Metkasta tutulta...sen äänessäkin oli jotain tuttua.
" Miten minusta tuntuu, että olen tavannut sinut joskus jossain...en saa päähäni muistikuvia, mutta....mikä mahtaa olla nimesi?" Näin kysyttyään Metka jäi katselemaan pää keikallaan toista. Sitten se kuitenkin tajusi, että kun kerran kyseli toisen nimeä, olisi varmaan paikallaan esittäytyä itsekin; " Niin, minun nimeni on Metka...kuulostaako se sinun korviisi tutulta?"

Surma hymähti vastaukseksi. Samaa mitä hänkin. Surma tarkkaili sutta, joka vaikutti etäisesti tutulta. Hän oli juuri kysymässä nimeä, kun toinen ehti ensin. Vaalea susi ei vastannut heti toisen kysymykseen, vaan mietti pari sekunttia toisen nimeä. "Metka....Aivan! Sanoit muistaakseni kulkevasi pohjoiseen, mutta että näin pohjoiseen. Siitä on pitkä aika." Se sanoi ja muisti sitten, että hänen kannattaisi esittäytyä myöskin. "Olen Surma. Kuulostaako tutulta?" Hän ei ollut tunnistanut hajun perusteella, mutta nimen kuullessaan hän tiesi, kenen kanssa se oli tekemisissä. "Miten olet voinut?" Se kysyi. Sitä kiinnosti, sillä viimeksi Metka oli liittynyt mukaan juoneen, missä se itsekkin oli mukana, mutta nyt se ei ollut enään ollenkaan varma siitä, oliko Metka siinä mukana. Muuten se olisi juonessa yksin. Haukka sai monen hukan pään käännettyä valheillaan ja ne valheet eivät Surmaan uppoaisi, olihan se nähnyt, miten sen kahdelle ystävällekin oli käynyt Haukan laumassa. Nyt se tarkkaili Metkaa tarkasti ja yritti ottaa selvää, mitä toisen päässä liikkui.
Tosin huonolla tuloksella.

" Aaah!" Metka henkäisi, kun sillä välähti, että missä se olikaan nähnyt tämän Surman. Kyllä vain, hehän olivat tuttavia tämän Surman kanssa. " Niin, siitä on jo aikaa. Mukava kuitenkin tavata sinua, Surma." Metka tervehti nyt, kun tiesi ketä tervehti, ja istahti lumihankeen niin topakasti, että lumi pöllähti. " Minun elämäni meni siitä sitten omia ratojaan...muistan, mitä suunniteltiin, mutta...sain elää aivan omassa rauhassani, näkemättä suden sutta, ja tämä Haukka puuhineen ei sitten häirinnytkään minua millään lailla..." Nartun ääni oli leppoisa, ja se katseli Surmaa kiinnostuneesti kertoessaan kuulumisiaan.
Nyt, kun se oli ollut hetkisen tässä likellä, se oli alkanut perata Surman hajua, ja Metkan mielestä siinä erottui Surman oman tuoksun lisäksi lauman tuoksu...ja lauman, josta Metkalla ei ollut hyviä kokemuksia. Noh, eipä sillä muutenkaan ollut kyseisestä laumasta kuin se yksi kokemus, joka käsitti vain yhden suden.
" Kerrohan...kun minusta haisisi siltä, että olet päässyt laumaan mukaan? Mitä ihmettä sinä täällä - kertakaikkisen ei missään- toimitat? " Metka virnisti sanojensa päätteeksi. Sillä itsellään oli käsitys, ettei itsenäiselle sudelle ollut juuri sen pahempaa paikkaa kuin lauma, ja nytkin se hitusen, hiljaa mielessään, nautti ajatellessaan, että Surma oli tullut huomaamaan ko. asian kantapään kautta, ja yritti nyt, entinen laumaton kuljeksija paeta laumaansa maan ääriin.

Surma naurahti huvittuneena, kun toinen vihdoin muisti kuka hän oli ja missä he olivat tavanneet aijemmin. "Hienoa, että Haukka ei ole häirinnyt sinua... Se olisi vielä tästä puuttunutkin..." Se sanoi, mutta loppu osa oli pelkkää muminaa, josta ei saanut kunnolla selvää.

Metkan kysyessä laumasta, Surma kiinnitti huomionsa takaisin Metkaan. "Kyllä, olen Vallan laumassa toisen metsästys ryhmän johtajana. Oletko itse laumaton? Valta ei vallannut laumattomien alueita, kuten Haukka, vaan hieman syrjemmältä laakson ulkopuolelta. Siitä ei pitäisi olla vaivaa laumattomille..." Hän vastasi jälleen ylpeänä pienistä, mutta melko merkittävistä saavutuksistaan. "En minä mitään erikoista täällä tee... Kunhan selvitän päätäni. Laumani reviirillä on hankala olla yksin. Kaikkea ei-niin-mukavaa on sattunut ystävilleni kiitos Haukan ja sitä tarvitsee aikaa miettiä ja suunnitella asioita..." Surma selitti lyhyesti. Yksityiskohtiin se ei mennyt sen enempää. "Luulen kuitenkin, ettei Valta pidä tästä..." Se lisäsi lopuksi ja naurahti.

Metka kuunteli Surman kertomaan, eikä ollut ollenkaan yllättynyt, kun tämä sanoi olevansa Vallan laumassa. Niinhän Metka oli haistanutkin.
Samassa vuorilta, jostain kaukaa susien yläpuolelta kantautui kimeä ääni. Se oli niin kimeä ja voimakas, että sai Metkan kyyristymään ja irvistämään kivusta. Ääni kuulosti jonkin eläimen hätähuudolta. " Mitä ihmettä tuo oli!?" Metka ehti kysyä Surmalta, ennenkö jostain vuorien laelta alkoi kuulua...tai ennemminkin tuntua sydänjuuria raastava möly. Tämä taas oli äskeiseen kiljaisuun verrattuna jotain niin matalaa, että Metkan selkäpiitä karmi. Metka katsoi hiukan säikähtäneenä Surmaan...josko ttoinen tietäisi, mistä tässä oli nyt kyse?
" Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä on, mutta nyt tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta lähteä täältä livohkaan, ja hyvin äkkiä!" Metka sanoi Surmalle tuon matalan mölinän yhä suurentuessa.
" Ei tunnu hyvältä, ei...koko maa tärisee!"

Surma ei ensin kiinnittänyt paljoa huomiota kimeään ääneen, joku vain pääsi hengestään, kait. "Joku pääsi vain hengestään. Huono tuuri raukalla...." Se kommentoi, sanoistaan huolimatta äänessä ei ollut tippaakaan sääliä tai sympatiaa. Asia oli sille samantekevä.

Matala ääni -jyrinä- sai Surmankin hermostumaan. Maa jopa tärisi tassujen alla. "Mitä ihmettä.... Todellakin parasta häipyä juuri nyt ." Se sanoi ja otti askeleita tulosuuntaan, kun hän näki silmäkulmassaan valkoista, aika paljonkin valkoista. "Mikä tuo on!?" Surma huudahti kun siirsi nyt katseensa kokonaan tuohon valkoiseen... lumeen. He eivät kerkeäisi alta pois, sillä se oli aika leveä ja aika nopea, muttei kovin korkea. Surma vilkaisi nopeasti Metkaa. Toinen näytti vähintäänkin yhtä säikähtäneeltä kuin hän. Nyt ei ollut vastassa toinen susi, vaan luonto itse!

[Täytyyhän noiden hengissä tuostakin selvitä.. Joten tuo lumivyöry ei voi olla kovin suuri ja voimakas. x''D]

Se vyöryi. Koko maailma oli täynnä valkeaa massaa ja pölyä, joka jylisi alas vuorenrinteiltä.Se valkeus oli kaikki.
" Suojaan!" Metka parahti, kun tajusi, että ne eivät Surman kanssa ehtisi enää minnekään, ennenkö tuo lumi olisi vyörynyt niiden päälle. Se ei kuitenkaan saattanut nähdä minkäänlaista suojaa lähettyvillä...joka puolellahan oli vain pelkkiä luminietoksia silmänkantamattomiin. Hätääntyneenä se tepsutti paikoillaan, pää pyörien joka suuntaan. " Tuolla! Tuo voisi olla kivi!" Metka huudahti erottaessaan kohouman lumen tasaisessa valkeudessa, ja sanoessaan se oli jo loikannut kohti tuota möykkyä. Muutamalla paniikin siivittämällä loikalla se ehti kohouman luo, ja kyyristyi sen kylkeen kiinni. Metka oli mennyt alas vyöryvän lumen vastakkaiselle puolelle, ja toivoi parasta. " Tule nopeasti!" Naarassusi rääkäisi toiselle jylinän seasta, valkean lumipölyn vallatessa ilman. Se yritti äkkiä ruopaista jonkinlaista koloa, jos sudet vaikka onnistuisivat jäämään sinne ilmataskuun. Sitten Metka käpertyi alalleen, jättäen Surmalle tilaa vierelleen, sulki vaaleanharmaat silmänsä, ja toivoi parasta.
Tämänkaltaista uhkaa ei Metka ollut milloinkaan kokenut. Tilanne oli outoudessaan järkyttävä, ja mitä olisi yksi - tai kaksikin - pientä luontokappaletta moisen voiman edessä mahtanut?

// Juu, ei nyt sentään tapeta niitä, vaikka vähän koetellaankin :P //

Se läheni uhkaavaa vauhtia ja Surmakin yritti katsella ympäriltään suojaa. Metkan ensimmäinen parkaisu olisi normaalisti saanut Surman letkauttamaan jotain sarkastista takaisin, mutta tässä tilanteessa hän ei ainakaan päästänyt ulos sellaista. Sitä hän ei voinut kieltää, etteikö ajatellut jotain hauskaa sanottavaa tällaisellakin hetkellä.

Surma ei kuullut toisen huudahdusta, kuinka tämä huomasi kiven, jonka lähes olemattomaan suojaan heidän oli tyydyttävä. Narttu huomasi sen vasta, kun Metka jo pörhälsi sitä kohden. Surma lähti juoksemaan kiven suuntaan niin nopeasti, kuin vain jaloistaan pääsi. Tämäkin kaivoi minkä etutassuistaan voi, sillä heidän kokoisilleen kivi ei tarjonnut parasta mahdollista suojaa. Kaivaminen tosiaan antoi lisää tilaa ja Surma yritti kerrankin olla niin pieni, kuin mahdollista. Ensimmäistä kertaa elämässään se ei ollut ollut niin säikähtänyt. Peloissaan, olisi ehkä liian voimakas sana.

Se ei voinut jäädä taistelemaan tuota vastaan, sillä ottelun tulos olisi jo selvä ennekuin se olisi edes alkanutkaan. Surma pisti maate, mutta toisin kuin Metka, Surma piti silmät auki ja yritti tulkita ja tutkia yhtäkkistä ilmiötä, kun se pyyhkäisi heidän ja heidän pienen suojan yli. Se ei todellakaan halunnut joutua samaan tilanteeseen uudelleen. Olo oli vain niin avuton...

Yhtäkkiä tuli hämärää, kun lumikerros oli peittänyt suojan, joka osottautui yllättävän hyväksi koostaan huolimatta. Hengissä toistaiseksi.

Oli pimeää. Ja ahdasta. Joka puolella oli vain lunta.
Metka tunsi Surman vierellään. Sudella oli hitusen liikkumatilaa, ja ilmaa. Kivi oli tosiaan osoittautunut yllättävän hyväksi suojaksi, ja lunta kaivaen sudet olivat onnistuneet saamaan aikaan ilmataskun.
" Surma?" Metka sanoi hiljaa; kysyen. Ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut jostain maan alta, vaikka se oli Metkan oma. Surma oli ainakin hengissä, sillä Metka saattoi tuntea toisen hengittävän vierellään...melko raskaasti tosin. Ja kolosessa haisi jokin todella voimakkaana...Metka ei uskonut, että kyseessä oli Surma tai se itse...tietysti, jos oikein pelästyi, saattoi rakon tai peräsuolen hallinta pettää...mutta ei tämä sellaiseltaakaan haissut.
Miten täältä pääsisi pois? Jos rupeaisi vain kaivamaan, todennäköisesti vain saisi aikaan sen, että pieni turvakolo täyttyisi lumesta...paljonkohan sitä oli susien yllä? Päivänvaloa ei tihkunut lumen läpi hitustakaan, joten voi olettaa, että sitä oli mäjähtänyt solaan oikein kunnolla. Metka alkoi tuntea, miten ahtaanpaikankammo nosti hitusen päätään...
Samassa kivi värähti.
Metkan mielessä kävi, että josko se vaikka oli saanut jonkin tällin päähänsä huomaamattaan...?
Mutta sitten kivi värähti uudelleen, vähän enemmänkin.
" Surma? värähteleekö tämä kivi?"



/ No niin, meni villiksi...se kivi olisikin karhu :D sen avulla nuo ainakin pääsee tuolta lumen alta pois./

[Jep! ;) Ja sori kestosta! ]

Surma yritti liikkua hieman, mutta tulokseksi se sai vain lisää lunta päälleen. Mitenköhän se oli edes mahdollista tässä tilassa, sitä ei Surma itsekkään tiennyt. Vaalea hukka kuuli Metkan äänen läheltä. Toinen oli siis hengissä myös. Se myös tunsi toisen vierellä, muttei nähnyt tätä lumen takia.
"Täältä täytyy päästä pois pian... " Surma ajatteli ajatuksensa ääneen. Ilmakin tuntui muuttuvan enemmän ja enemmän tunkkaiseksi.
Yhtäkkiä kivi värähti. Vielä uudelleenkin. Lunta tippui joka kerralla lisää hänen ilmataskuunsa. "Luulen niin, koska joka värähdyksellä tänne tulee lisää lunta. En tiedä miten siellä menee, mutta täällä näyttää aika pahalta. Tämä 'kivi', joka ilmeisesti ei olekkaan kivi, tappaa meidät pian, ellemme pääse täältä pois." Surma vastasi toisen kysymykseen huolestuttavan rauhallisena. Se alkoi kaivamaan tietään ulos, pysytellen tämän 'kiven' lähellä sillä se vaikutti elävältä ja sekin haluaisi taatusti pois lumen alta. Hän voisi päästä suuremman otuksen avulla pois. Parempi kuolla yrittäessä, kuin luovuttaa.

Yhtäkkiä 'kivi' nosti päätään ja liikkui susista pois päin. Valoa alkoi nyt näkymään. Surma ei halunnut saada lunta romahtamaan lisää päälleen ja möngersi uloskäyntiä päin niin nopeasti kuin pystyi. Se vilkaisi nopeasti, tulisiko Metkakin.
Kun Surma pääsi ulos, se veti syvään henkeä, aivan kuin se olisi ollut hengittämättä pitkänkin aikaa. Nyt se myös näki mikä tämä 'kivi' todellisuudessa oli. "Mikä tätä paikkaa vaivaa! Ensin lumi hyökkää kimppuun ja sitten karhut nukkuvat keskellä ei-mitään!" Surma huudahti puoliksi ihmeissään ja puoliksi ärtyneenä.

" Ei kivi vaan karhu!" Metka sihahti tajutessaan, mikä tuo voimakas haju oli. Se ei kuitenkaan joutanut sen enempää ihmetellä asiaa, sillä ilma alkoi loppua, ja karhu oli alkanut mönkiä lumen alta pois. Jollei nyt pysyisi mukana, karhu hautaisi suden elävältä lumeen; lopullisesti.
Surma liikkui karhun kannoilla kaivaen tietään ulos otson vanavedessä, ja Metka ryömi Surman perään. Oli pimeää, ja hengittäminen oli työlästä. Lumi alkoi tiivistää otettaan Metkan ympärillä. Se tunsi ja kuuli, miten sitä humpsahti ilmataskuun, jossa sudet olivat äsken olleet.
Lopulta; ensimmäisenä karhu, sitten Surma ja vihdoin Metka pääsivät ulos, valoon ja ilmaan. Kylmä vuoristo-ilma tuntui Metkan keuhkoissa niin raikkaalta, ettei ilma ehkä ollut milloinkaan tuntunut. Narttu vain hengitti ja nautti avaruudesta ympärillään. Hetkeen se ei tajunnut karhun tai Surman läsnäoloa.
Sitten Surma huudahti, ja Metkakin havahtui. Tuo 'kivi' oli todella ollut karhu. Susien edessä seisoi kesken talviuniensa herännyt suunnattoman suuri harmaakarhu uros.
Peto näytti toistaiseksi olevan melkolailla pihalla siitä, mikä kumma siltä oli vienyt talviuni-rauhan, mutta seuraavaksi uros varmaankin huomaisi sudet ja olettaisi niiden herättäneen sen.
" Minä en todella tiedä...en tiedä miksi lumi iski kimppuumme, enkä tajua, miksi tämä karhu nukkui siinä missä nukkui...mutta sen tiedän, että nyt kannattaa lähteä litomaan, ennenkö jotain muuta tapahtuu!"
Näin sanottuaan Metka otti pari vaivalloista loikkaa karhusta pois päin. Lunta oli hirmuinen määrä, ja suuri susi upposi sinne niin, ettei siitä näkynyt kuin kaula ja pää. Hurjasti se räpiköi päästäkseen eteenpäin, ja onnistuikin loikkaamaan vielä kerran lyhyen loikan, mutta sitten narttu siirtyi ryömimään. Sen eteneminen näytti melkoiselta räpiköinniltä. Metkalla oli suunnattoman leveät tassut, jotka hieman helpottivat etenemistä, mutta ei niistä tässä massassa mainittavaa hyötyä ollut. Kohta Metkan oli pysähdyttävä läähättämään, ja se vilkaisi taakseen nähdäkseen, miten Surma pärjäsi.
" Sen sanon, etten ole eläessäni kokenut mitään tälläistä..en tätä kaikkea lunta, enkä ole ollut näin läheisissä tekemisissä karhujenkaan kanssa!" Metka puhahti Surmalle, olettaen että tämä kuuli. Sitten Metka ähkäisi ja jatkoi ryömimistään.
Toivottavasti tämä rinteiltä hyökännyt lumi ei ollut vallannut koko reittiä kotilaaksoon asti, sillä eteneminen oli todella äärimmäisen raskasta.

Surma nyökkäsi Metkan pakenemis-ajatukselle. Normaalisti se ei pakenisi, mutta nyt oli tosi kyseessä. Täällä luonto oli vihaisa ja saattaisi hyökätä milloin vain uudestaan. Karhuja Surma ei pelännyt.
Vaalea narttu katseli hetken huvittuneena Metkan epätoivoista menoa, mutta sen hymy hyytyi, kun se itse koetti liikku eteenpäin. Sen jalat upposivat kokonaan lumeen, ja kun se yritti ponkaista itsensä ylös, tulos olikin aivan päinvastainen. Nyt se oli kylkiään myöten lumessa, vieläpä samassa kohdassa. Surma kirosi lumen varsin kuuluvasti ja yritti kulkea eteenpäin. Se näki jossakin, kuinka jänis pomppi kevyesti lumen päällä. Sen huomatessa kaksikon Surma olisi voinut vaikka vannoa jäniksen katsovan vahingoniloisena heitä. Surma kirosi jäniksenkin murinansa seasta.
"Tämä on turhaa!" Surma kivahti hetken päästä, muttei aikonut luovuttaa. Se ei sopinut hänelle ja tänään hän oli tehnyt tarpeeksi paljon hänelle sopimattomia asioita. Se ajatteli miten mukavaa olisi kun hän vihdoin pääsisi vuoristo alueelta pois. Pelkkä ajatus sai sen jo yrittämään kovemmin. Surma seisahtui tasatakseen hengitystään. "Meidän kannattaa kulkea hyökänneen lumen sivureunoja kohti, sillä jos kuljemme lumen pituus suunnassa, olemme kuolleet uupumukseen ennenkuin pääsemme edes perille..." se ajatteli ääneen. Ehkä hyökänneen lumen sivureunoja pitkin voisi kulkea paremmin....

Metka pysähtyi jälleen huohottamaan paikalleen. Sen tummasta turkista kohosi höyry viileään talvi ilmaan. Metka kuuli surman sanat ja nyökkäsi. Se vilkaisi karhun suuntaan, mutta omituinen kontio oli jo kadonnut susien näköpiiristä. " Olet aivan oikeassa!" Metka yritti huutaa Surmalle, mutta sen kurkusta kuului käheää pihinää. Metka ärähti niin, että kurkku selkeni;" Olet oikeassa!" Se huusi Surmalle uudestaan, ja nyt sanoista sai selvän.
Tumma naarashukka kokosi kaikki voimansa, joita kyllä oli, ja nykäisi itsensä liikkeelle, hieman eri suuntaan kuin äsken. Kontio oli jo niin kaukana, että nyt sattoi hakeutua reunaan. Metka tunsi, miten suuttumus valtasi sen. Oli tuskastuttavaa, kun ei päässyt eteenpäin, vaikka kaikkensa yritti! Lumeen vain upposi ja upposi.
" Tästä on kerrottavaa penikoille, jos sellaisia joskus saan!" Metka ärähti, ärähti uudelleen ja lähti kauhomaan lunta tieltään raivoisin ottein. Lunta oikein pyrysi ympäriinsä, kun turhautunut susi puski sitä tieltään. Se ikään kuin ui lumessa eteenpäin. Touhun täytyi näyttää erittäin surkuhupaisalta; iso musta ja vihainen hukka räpeltämässä nietoksissa niin, että lumi sinkosi.
Metka ei uskonut lumimassojen milloinkaan loppuvan, mutta pikkuhiljaa nietokset alkoivat vähetä, ja susi saattoi tuntea, miten sen jalat vastasivat maahan. " Hei! Se loppui!" Narttu hihkaisi riemuissaan, eikä kuulostanut enää lainkaan väsyneeltä. Riemupiikin saaneena Metka loikki puolisenkymmentä voimakasta loikkaa, ja se oli päässyt pois lumiselta solan pohjalta. Nyt se jökötti läähättäen rinteessä, ja katseli Surmaa.
Nyt alkoi väsy iskeä Metkan ruumiiseen, ja se paiskasi maate rinteeseen. Tuo äskeinen oli ollut jotain aivan mieletöntä...ensin kaikki tuo lumi päällä, ja sen jälkeen alla...lumi oli yrittänyt kahlita Metkan vapauden, ja nartulla oli aina ollut kammo sellaisia ilmiöitä kohtaan, olivatpa ne sitten muita susia, tai vaikka itse vuoret.

[[Anteeksi kesto. ]]

Surmakin vilkaisi nopeasti karhun suuntaan, ennenkuin se alkoi itsekkin kahlaamaan lumessa turhautuneena. "Täytyy ilmoittaa toisille, etteivät kovin helposti tule tänne. Täällä on vaarallista." Se mutisi puoliksi itselleen, puoliksi Metkalle. Niin suurikokoiselle sudelle oli hankalaa kahlata lumessa, tuntui aina, kun yrität mennä eteenpäin, menetkin taaksepäin. Surma yritti kulkea eteenpäin rauhallisena, mutta pikkuhiljaa senkin tyyneys alkoi rakoilla. Se pomppi lumessa eteenpäin kuin aropupu kiroten jotain epäselvää samalla. Ehkä oli vain parempi, ettei puheesta saanut selvää. Se vilkuili ylös rinteille. Hah! Enään lumi ei kovin helposti voisi hyökätä samalla tavalla kimppuun, sillä lumikerros oli nyt ohutta kohdasta, mistä se oli hyökännyt. Surma tunsi pientä ylpeyttä itsestään, sillä se oli selviytynyt luonnon hyökkäyksestä. Se tunsi itsensä jollakin tavalla voimakkaammaksi, kuin hetki sitten. Vaalea narttu vilkaisi tummaa hukkaa vähän matkan päästä. Ajatuksen antamalla uudella voimalla se pomppi eteenpäin. Pian Surma tunsi lumen vähentyvän ympäriltään. 'Vihdoin!' Metka pääsi jo lumen seasta pois ja pomppi jo innoissaan ympäriinsä. Surman oli pakko ihmetellä, mistä toinen sai kaiken voimansa. Ehkä toinenkin tunsi samalla lailla kuin hän....
Sitten toinen lyhistyi maahan.
...tai sitten ei. Surma naurahti pienesti Metkalle. "Sen siitä saa, kun kuluttaa kaikki voimansa kahlaamiseen ja sen jälkeen vielä pomppii ympäriinsä.." Se sanoi. Hetken sekin yritti tasata hengitystään vain seisomalla paikallaan. "Minne aijot nyt mennä?" Se kysyi hetken päästä ja vilkaisi Metkaan.

Metka katsahti Surmaan, joka seisoi hengästyneenä alallaan. " En oikein tiedä. Luultavasti pyörin laakson seutuvilla, sillä minun on tavattava sisareni tässä pian." Metka vastasi toisen nartun kysymykseen. Sitten se katsahti hitaasti, epäluuloisen näköisesti ympärilleen. " Tänne en ainakaan jää, enkä tule enää milloinkaan, jollei ole aivan pakko; hullu paikka!" Nartun puhahdus oli leikkisän loukkaantunut ja uhmakas.
Sitten Metka, joka yhä oli läkähtynyt, sai luotua kuonoonsa ilkikurisen sudenvirnistyksen. " Vaan pakko on sanoa, että tämä kokemus oli mielenkiintoinen ja saa luvan olla ainutlaatuinenkin!"

Kotvan päästä Metka kömysi ruhonsa ylös rinteestä, josta vyöryneet nietokset olivat imeneet mukaansa melkein kaiken lumen; niin, ettei siitä ollut kuin ohut peite jäljellä, vain siellä täällä oli paksumpia lumikekosia.
" Minne itse ajattelit suunnata? Takaisin etelään; Vallan alueelle?" Se kysyi vaalealta Surmalta ja katsoi tähän. " Ajattelin, josko kulkisimme laaksoon asti yhtä jalkaa...? Se on kevyempääkin. Ja minulla on todennäköisesti pitkä yksinäinen odottelu edessä, joten olisin ihan mielissäni matkaseurasta."

Surma nyökkäsi Metkan vastaukselle. "Minäkään en tänne ihan heti palaa. Arvostan henkeäni sen verran. Mutta tällaista ei satu aivan joka päivä, pakko myöntää..." Se sanoi.
Metkan kysymyksen jälkeen Surma katsahti laaksoon päin. "Voin kulkea kanssasi, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Minun on vain pidettävä aikamoista kiirettä. Jos haluat ja pystyt kulkemaan nopeasti, niin siitä vain. En edes ole varma, miten ajauduin näin kauas, se ei ollut tarkoitukseni, mutta siitä olen varma, että tästä ei minulle hyvää seuraa." Se sanoi ja naurahti. Surmalla oli outo huumorintaju, jota harva ymmärsi. Tai kun tarkemmin ajatteli, kukaan ei oiken ymmärtänyt sitä. Eipä se Surmaa haitannut, se oli tottunut olemaan yksin, eikä yksin paljon vitsejä heitelty. Ja jos oltiin vielä tarkempia, Surma ei vitsaillut, se vain letkautti joskus jotain sen mielestä hauskaa, mitä ei voinut edes vitsiksi sanoa...

Metkan noustessa ylös, Surmakin oli valmis lähtöön. "No, eiköhän sitten lähdetä?" Kysymys oli pikemminkin toteamus. Sillä ei ollut loputtomasti aikaa. Valta ja muu lauma ihmetteli varmaan jo mihin hän oli häipynyt. Surma otti muutaman askeleen eteenpäin ja katsahti kysyvästi Metkaan.

" Pidetään vain vauhtia, se on oikein hyvä...haluankin täältä pois äkkiä...ja tuntuu, että raja-alueella on viime aikoina ollut niin levotonta, ettei sielläkään tee mieli kovin kauaa hortoilla; edes kahteen pekkaan." Metka vastasi Surmalle ja nopeutti hieman askeleitaan.
Silloin se sama korkea ääni, joka oli laukaissut edellisenkin lumivyöryn kuului uudelleen.
Metka luimisti korviaan ja hypähti laukkaan, kiihdyttäen yhä askeleitaan. " Tuo ääni saattaa enteillä uutta hyökkäystä!" Se huikkasi Surmalle, ja vilkaisi olkiensa yli. Sillä hetkellä se alkoi; maa alkoi jälleen kumista susien alla, ja kaukana niiden takana vuorten rinteilä erottui, miten lumi lähti liikkumaan rinteillä. " Ei se tänne asti enää yllä." Metka sanoi päättäväisesti, nopeuttaen kuitenkin yhä neliään.

Surma nyökkäsi pienesti ja lähti kulkemaan laakson suuntaan. Uusi kiljaisun kuuloinen ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin ja samassa uusi hyökkäys alkoi. Onneksi he olivat sopivan välimatkan päässä, eikä kaksikko ollut täysin lumen alapuolella. Pieni helpotuksen tunne valtasi vaalean hukan, mitään tunteita se ei näyttänyt tietenkään ulospäin. "Vaikkei se tänne ylläkkään, pidetään silti kiirrettä. En halua, että se huomaa menneensä ohi." Surma sanoi juostessaan alas laaksoon. Surma vilkaisi nopeasti olkansa yli ja virnisti pirullisesti. He olivat huijanneet lunta. Jälleen Surmasta tuntui, kuin se kykenisi kaikkeen ja että se olisi valmitautunut kaikkeen.

Se hiljensi hieman vauhtiaan, kun se tunsi olevansa sopivan välimatkan päässä. Se vilkaisi Metkaa nopeasti ja tunnusteli sitä mukavaa tunnetta sisällään. Nyt sen täytyi pitää kiirettä. Vielä oli pitkä matka Vallan reviirille.

[Kiitos mukavasta pelistä! ]