((Muurahainen)) - päättynyt

Kireähkö ilmapiiri häilyi suuren urossuden ympärillä. Vaikka uros olikin useasti kärttyisällä ja julmistuneella päällä, tämä oli aivan jotain toista. Sillä raportti rajan lähistöllä kärkkyvästä susijoukkiosta oli saanut alfan hermoromahduksen partaalle. Se ei voinut tietää hyvää Varpulle. Vaan ongelmia, jopa isoja sellaisia. Mutta Varpulla oli suunnitelmia, jotka se aikoi toteuttaa. Periksi uros ei antaisi, ei totisesti. Vaikka sata kapista luopiosutta olisi vastassa, alfa puolustaisi omaa reviiriään viimeiseen hengenvetoon asti.

Tilanne oli siinä mielessä kinkkistä, sillä Varpun riveissä ei ollut kuin tassullinen vankkoja ja vahvoja susia, loput olivat Viiman jäljiltä olevia heikkoja pelkureita. Ja tämä riivasi Varpua, sillä hän ei voisi ennen häätää näitä pois, ennen kuin lauma olisi tarpeeksi vahva. Alfa sieti näitä pelkureita vain sen tähden, että ravinto olisi taattu ja tulevat pennut (joita Varpu oli siis yksin suunnitellut), olisivat aikuisia ja vahvoja, nuo Viiman lauman rippeet saisivat lähteä.

Muurahainen tassutteli, oikeammin tönkötteli jäykin, miltei olemattoman rennoin askelin Viiman entiselle reviirille. Haju oli selvästi muuttunut sitten puolenvuoden takaa. Nyt se oli uroksen. Missä hitossa Viima oli? Muurahainen kantoi suussaan moneen otteeseen rusentunutta jäniksen kalloa ja antoi tulesta riehuvien teräväkärkisten simmujensa hakea elonmerkkiä. Siinä, joku typerä, idioottimainen houkka. Muurahainen pudotti kallon hampaistaan maahan, mutta kirskautti hampaansa kuulovasti yhteen. Nauloihin vihloi, mutta vihansumentama ajattelutapa peitti senkin tieltään.

Kärkäs kysymys päätyi huulille ja siitä takaisin kurkkuun. Tuossa sudessa oli jotain tuttua. Sen täytyi olla... Ei, se oli mahdotonta. "Veri?!" Muurahainen sai kähäistyä hampaittensa välistä kuuluvasti ja terävästi. Oi, kyllä tämä pikkuinen, urosmainen susi muisti Viiman ja Veren, tutummin Varpun ajalta, jolloin se oli vielä kunnioittanut Viimaa. Verikin oli vain ollut sivustaja katsoja, mutta tuttu silti. Niin, pentuja molemmat olivat olleet silloin, tai nuoria... Miten sen nyt otti parin ja puolen vuoden takaisista tapahtumista.

Varpu käännähti ympäri ja huomasi tuijottavansa jokseenkin tuttuun suteen. Varpu ei heti saanut mieleensä, että mistä tämä toinen oli niin tutun hajuinen. Kookas alfa tuijotti pistävällä ja uhkaavalla katseella, mutta mietti samalla mielessään, että mistä toinen oli osannut kutsua tätä Vereksi.
Matala murina kantautui hitaasti kurkusta kohti kielenpäätä ja Varpu nosti häntäänsä pystyyn. Epävarma hän totisesti oli, sillä alfa ei tiennyt olisiko tämä juuri niitä susia, joista Korppi oli kertonut muutama päivä sitten.
"Ja sinä olet?", Varpu murahtaa töksäytti tuttuun tapaansa. Katse osui hetkeksi musertuneeseen, pienen eläimen kalloon vieraan naaraan etutassujen edessä. Pieni vihan aalto hulahti uroksen läpi. Oliko tämä ruoja käynyt hänen maillaan saalistamassa?!

Muurahainen tuijotti Verta suoraan silmiin osaamatta sanoa tahtoiko se ansaita paikkansa tuon järkkymättömän suden rinnalla. "Sinä ole Viiman sisar?! Sinä... Sinä olit se penikka sielä kumpreen päällä," Muurahainen sanoi hampaansa yhteen narskauttaen jälleen, hyvin kuuluvasti. Kallo nartun jalkojen alla oli vanha ja näytti vanhalle. Se oli Naalin tapaamisen jäliltä järven rannalta paljon kauempaa. Urosmainen narttu otti tönkön, oletettavasti Verelle tutun askelsarjan kohti toista ja oli miltei tuon nenän alla. Kallo jäi edelliselle paikalleen. Leiskuvat silmät tavoittivat Veren silmät. Niin... Leiskuvat. Niin samanlaiset.

"Olet niin... Muuttunut." Muurahainen sanoi sitten. Ääni ei ollut mikään mukavin. Se sattui korviin kimakkana ja sitä säestävä hampaiden narskunta varmasti toi ihanat väreet selkärankaan. "Mutta mitä väliä." Narttu rähähti sitten. "Missä Viima on?" Kostonhimo säesti ääntä oikein mukavasti, joten Veri varmasti tajusi, ettei kyseessä ollut kovin mukava tapaamisreissu, jolle tämä pikkuinen -vähän yli puolet Verestä- otus aikoi.

Varpulle alkoi valjeta. Hän oli tavannut aiemmin elämässään tämän vartun. Muurahainenko se olikaan. Silmänräpäyksessä tämä oli tullut aivan Varpun kuonon eteen. Aivan liian lähelle urosta. Varpu murahti julmasti nosti huulenpieliä ylös, väläyttäen oman purukalustonsa.
"Älä käy liian tuttavalliseksi, narttu, vaikka olemmekin aiemmin tavanneet!" alfa murisi ja rähisi. Se ei sietänyt, että toinen oli heti tunkenut kuononsa aivan liian liki. Suden silmät leiskuivat ja varoittivat naaraan olevan tungetteleva. Jos toinen ei tajuaisi väistää, Varpu näykkäisisi surutta. Vaikka kyseessä olikin "tuttu".
Kuitenkin ajatus tästä tungettelusta pysähtyi, kun Muurahainen kysyi Viimasta. Viiman nimen mainitseminen sai ristiriitaisia ajatuksia aikaan. Sekä vihaa, että halveksuntaa. Mutta myös voitonriemua. Alfan julma irvistys levisi susimaiseen hymyyn.
"Viima? HAH! VIIMA?!", se haukahti puoliksi nauraen.
"Tulitko sinä tänne asti sen typerän ja kelvottoman nartun takia?! HAHHAHHA! Liian myöhään! Aivan liian myöhään! Se muka-alfan irvikuva lähti häntä koipien välissä karkuun, kun astuin sen maille! Ja nyt tämä reviiri kuuluu MINULLE!" Varpu hekotteli melko maanisesti. Oi ja voi. Uros sai mielihyvää tästä, toinen oli tarponut Viiman perässä ja tapaakin tämän veljen, joka vei sisarensa paikan näyttäen, että kuka oikeasti on vahvin ja potentiaalisin alfa synnyinalueilleen.

Muurahaisen älynystyrät varoittivat, että oli parempi väistää toista. Silti leimusilmä pysyi paikoillaan. Hiilenmusta turkki pörhistyi hieman ja nartun oli vaikea hillitä halua raivota toiselle. Silti sen vähäinen tunneskaala ujutti yliälykkäisiin aivoihin ajatuksen, joka ei sinne olisi saanut istua. Veri oli voittanut Viiman. Se oli voittanut suden, jonka Muurahainen halusi tappaa, raadella ja repiä kappaleiksi. Ehkä syödäkin nöyryytykseksi. Suden veri kun sattui maistumaan hyvälle. Narttu ravisti ponnekkaasti pikkuruista päätään ja peruutti pois toisen leuan alta.

"Väität siis, ettei minulla ole enää mahollisuuksia tappaa sitä läskiä idioottia?" Narttu kysyi epäuskoisella, kunnioittavan sekaisella äänellä ja narskautti neulasensa taas mojovasti yhteen. Se tahtoi seurata tätä sutta. Muurahainen tahtoi olla toisen työkalu, suoja ja vaikka mikä, kunhan se saisi kulkea sen rinnalla ja pysyä sen suojelusenkelinä - korjatkaamme: työkaluna - loppuunsa asti. Mutta Viima... Ei se narttu voinut olla kuollut. SE EI SAANUT olla... Muurahainen ajatteli ja laski katsettaan.

"Apua! Missä minun kalloni?! Veitkö sinä sen?!" narttu parahti murhaavalla äänellään yhtäkkiä ja tuijotti ensin Varpua. Se haki toisesta syyllistä, mutta kalloa ei näkynyt. Leiskuva katse haki kalloa toisen ympäriltä, takaa ja sitten narttu muisti. "Minun kalloni," Se sopersi ja haki kallonsa takaansa jääden siihen, missä oli.

¤Kyllä, sillä on kallopakkomielle xD¤

Uros lopetti maanisen hekottelunsa. Tajusihan se mokoma tungettelija väistyä arvokkaamman tieltä. Varpu nosti päätään ylemmäs arvokkaasti ja lipaisi huuliaan, eläytyen ikään kuin ei olisikaan nauranut. Silti se tuijoitti kuitenkin narttua julmistuneella katseellaan.
"Jos Viiman perään halajat, niin tuskimpa se moukka enää tässä laaksossa haavojaan nuoleskelee. Ja minua ei tippaakaan kiinnosta sen nartun sijainti, kunhan tajuaa pysyä pois kuononi edestä," alfa mutisi matalasti. Se ei millään tahtoisi muistella typerää sisartaan, jonka piti muka olla niin loistava alfa. Vaan kuinkas kävikään.

Hölmistynyt ilme kuitenkin valtasi uroksen ilmeen, kun tämä huomasi Muurahaisen etsivän sitä pientä kalloa, jota tämä oli mukanaan kuljettanut. Ilme kesti kuitenkin vain hetken alfan kuonolla, kun se tajusi edellisen ajatuksensa kallosta, joka saattoi olla peräisin saaliistaan hänen mailtaan. Varpu syöksyi heti sopertelevan Muurahaisen perään ja rähähti kuuluvasti.
"Se kallo on MINUN!! Älä kuvittelekaan omistavasi jotain, jonka olet MINUN mailtani riistänyt, senkin saasta!!" Varpu alkoi meuhkaamaan ja ärhentelemään raivosta kihisten.

((Haha, kaksi oikeaa taulapäätä! :D))

Muurahainen sörkki tovin kalloaan ja tuijotti sitten meuhkoamaan tulevaa Verta säikähtäneenä. Ilme muuttui pian raivokkaaksi ja viha pulpahti tulena nartun ruumiiseen. Edelliset sanat Viiman tilanteesta eivät merkinneet enää mitään, kun sen omaisuutta väitettiin jonkun muun omaisuudeksi. "Sinä pölkkypää aivolörtsy! Tämä on minun!! Se ei muuksi muutu, vaikka miten väittäisit, että tulisin sinun maillesi ja ottaisin kuolleen elukan aivot matkaani! Sinä korvertunut kokoliha pässi, tämän minä riistin Naalilta laakson TOISELTA PUOLELTA!" Muurahainen sihahti pudottaen pikkuisen jäniksen kallon taas naulojensa lomasta ja astui kaksinkertaiseksi pörhistyneenä sen ylle. Jos tilanne olisi ollut huvittava tai sarjakuva, olisi Muurahainen oletettavasti virnistänyt tai näyttänyt kieltään oikein suloisesti.

Aivan kuin kallo olisi kutsunut Muurahainen otti sen taas hampaisiinsa, mutta meinasi sylkäistä sen Veren nenän eteen. Aivot varoittivat ja kallo tipahti takaisin maahan. "Miksi sinua edes kiinnostaa? Pikku laumasi tuskin kaipaa mitään... Vähäpätöistä läskisoosia, josta oli kaivettu muutenkin sisukset pihalle." Narttu uteli sitten ärsyttävällä äänellään ja pääsi taas narskuttamaan hampaitaan kuuluvasti yhteen. Kipu ei tuntunut missään, vaikka toki sellaista oli. Vuosia jatkunut hyvänolon tunne itsensä satuttamisesta oli miltei turruttanut myös kivuntunne osuuden. Ei kivun tekeminen enää vaikuttanut Muurahaisen muuhun olemukseen.

Sinä samana hetkenä, kun Muurahainen aukaisi leukansa ja alkoi nimittelemään Varpu, uroksen korvensi silmitön raivo. Melkein pystyi kuulemaan, miten alfan aivoissa napsahti. Kerta kaikkiaan! Että se narttu kehtasi! Alkaa nyt nimittelemään laakson suurinta ja vahvinta alfaa! Silmät tulta leiskuen Varpu alkoi räyhäämään ja erittäin pahanpäiväisesti louskuttelemaan ilmaa Muurahaisen kuonon edessä.
"SINÄ RIIVATTU LUOPIO!! MOKOMAKIN SONTALÄJÄ!!! USKALLATKIN ALKAA NIMITTELEMÄÄN MINUA!! SINÄ SAASTAINEN JA KURJA KOJOOTINKUVATUS!! KAPINEN KIRPPUSÄKKI!!" Varpu huusi raivosta suivaantuneena. Samalla kun alfa heitti manauksiaan toista kohti, se kävi lähemmäs ja lähemmäs louskuttamaan leukojaan ja yrittäen painaa narttua maahan kokonsa avulla. Varpullehan EI käydä solvauksia syynäämään ilman seurauksia.
Vaikka alfa saikin pienoisen hermoromahduksen, sitä silti kiehtoi tässä nartussa sen suorasukaisuus. Se uskaltautui sanailemaan itse Varpulle. Oikein ohjeistettuna tuo naaras voisi hyvinkin uhrata omaa hulluuttaan Varpun hyväksi.
"ALISTU!!" Varpu karjui.
"ALISTU, niin säästän henkesi!"

Muurahainen ei peruuttanut. Se olisi voinut kävellä helposti itseään suuremman suden alitse ja puraista hännästä, jos olisi halunnut. Narttu ei tahtonut. Se tuijotti leiskusilmillään Verta ja näytti oikein komialle siinä virnistäessään. Muurahainen luotti omiin taitoihinsa, niin monesti ne olivat sen pelastaneet. Silti juuri tuo puolustautumiseen suunnattu äly käski sen ottamaan askeleen sivulle ja hieman taaksepäin, jolloin ruumiin eleiden sun muiden tutkimiseen jäisi pidempi aika. Pienestä koostaan huolimatta Muurahainen oli nopea ja osasi puolustautua, muttei hyökätä. Hyökkäykset olivat sen heikkous, kuten tunteista puhuminenkin. Viha piti narttua otteessaan aina ja iänkaikkisesti, kunnes Viima olisi kuollut. Sen jälkeen voisi jo puhua rakkaudesta.

"Ei ole tarvetta, anteeksi vain. Et ole alfani, vaikka mahdollistahan sekin olisi, etkä siis ole velvollinen määräämään minua," pässi, narttu lisäsi vielä mielessään nimittelyn, mutta ei kehdannut enää haukkua toista ääneen. Nyt se mieluummin piilovittuili Verelle, ihan vain testatakseen sen ärsyyntymiskynnystä ja sitä, miten toinen jaksaisi Muurahaista. Jos se läpäisisi testin... Hmm... Kenties Muurahainen voisi ehdottaa työkaluksi tulemista. Ei se hullumpaa ollut, kunhan sai ruokaa ja mahdollisuuden tappaa Viima joskus.

Varpu suivaantui entisestään. Alfa ei sietänyt moista nenäkkyyttä enää hetkeäkään ja se tahtoi selvittää tilanteen pois päiväjärjestyksestä.
"Ja sinähän ALISTUT tai lähdet häntä koipien välissä ja uikuttaen pois mailtani!" Varpu jatkoi räyhäämistään ja louskuttamistaan.
Se tuijotti julmasti leiskuvin silmin Muurahaista. Uros oli mielestään ahdistanut nartun kulmaan ja tällä olisi kaksi vaihtoehtoa. Mikäli Muurahainen näyttäisi alistumisen merkkejä, voisi Varpu harkita ottavansa tämän suden riveihinsä. Sillä tämä tietynlainen vastahankoilu oli saanut alfan kiinnostuksen heräämään.

Muurahainen päätti luovuttaa tämän erän. Ei se halunnut tuon mukavan hukan raadeltavaksi, vaikka tiesikin voivansa puolustaa itseään helpommin, kuin monet muut. Alistumaan hukka ei kuitenkaan ryhtynyt, kuten tyhminkin olisi voinut olettaa tekevän tässä tilanteessa. Silti nartun huulille ennen alistumisen eleitä kipusi kaunis, virnuileva virnistys. "Tiedoksi, en lähti häntä koipien välissä. Se vain heiluisi iloisesti perässä." Muurahainen sanahti laski sitten päätään alaspäin ja katsoi sivuttain Varpuun. Narttu nuolaisi jopa kevyesti huuliaan vain rauhoittaakseen tilannetta. Halu päästä Veren riveihin oli kasvanut, mutta tämän suurempaa Varpun olisi turha odottaa Muurahaisesta.

¤Hihi xD¤

Alfa mulkoili alistuvaa Muurahaista, joka vielä jaksoi sanailla uroksen kustannuksella. Tosin, vaikka tämä olikin melko liukassanaista sorttia, jollakin tapaa Varpu piti sen tyylistä livautella sammakoita suustaan. Tästä olisi hyötyä ärsyttämään Ovelaa, sille papparaiselle se olisi niin oikein! Vaikka tuo Ovela olikin melko pitkäkanttista sorttia, Varpu oli sen huomannut, että kun vain tarpeeksi ärsyttäisi niin kyllä senkin seniilin raivon partaalle sai. Kookas Varpu ei malttanut olla ajattelematta pientä reviirinvaltausta ja yhteenottoa siihen harmaaviikseen kera Muurahaisen ja muutaman muun Varpun luottosuden.

Varpun julma irvistys kareili susimaiseen hymyyn. Hetken oltuaan samassa uhkaavassa asennossa, Varpu rentoutti lihaksensa ja vetäytyi normaalisti seisomaan. Häntä ei kuitenkaan laskenut selkärankaa alemmaksi, pieni vara oli jätettävä.
"Tuon saat luvan esittää Ovelalle, kun tapaamme sen vanhan ja päästään lahon papparaisen", alfa sutjautti takaisin Muurahaiselle.

Ei Muurahainen pelännyt Verta. Se vain ei halunnut suden, jota se kunnioitti, työntävän purukalustoaan nartun mustaan turkkiin. Yleensä Muurahainen tahtoi tuottaa itselleen kipua muiden avulla, koska ei enää itse siihen kyennyt. Nyt se kuitenkin toivoi toisin ja katsoi leiskuvilla, harmailla silmillään Verta.

"Jotenkin tunnut olettavan, että olisin nyt riveissäsi," Muurahainen murahti ja pörhisti hieman niskavillojaan. Heti miten se kuitenkin laski ne ja katsoi Verta pitkään ja tarkkaan käyden tuon jokaisen lihaksen ja kasvonpiirteen kerralla läpi. "En tahdo riveihisi," Muurahainen aloitti sitten ja odotti reagtiota. Jos sitä ei kuuluisi, tai sitä kuuluisi, narttu jatkaisi: "Tahdon enemmän. Tarkoitan sitä, etten tahdo olla mikään typerä, rasittava tai idioottimainen laumalainen. Pärjään ilman sen tuomia etuja, joita monet typerykset käyttävät vain hyödyksi" Mustaturkki piti katseensa Veressä ja odotti reagtioita ja tahtoi lukea ne. Sanat oli lausuttu kuitenkin viileästi tasapaksulla vaatimusäänellä. "Tahdon olla rinnallasi, en narttuna tai mitään sellaista. Iljettävää... Tahdon olla vartiasi, repiä jokaisen päällekäyjän ja vaikka kuolla puolestasi. Saanhan?" Viimeinen sana oli lausuttu aivan ihanan söpöllä koiranpentuilmeellä varustettuna ja lempeän södis äänellä.

Varpu jännitti salamana lihaksensa uudestaan ja roihuava tuli palasi sen katseeseen. Vai ei se mokoma tampio tahtonutkaan laumaan?! Mitä se pelleili? Leikkikö se Varpun kustannuksella?!
"Sinä......" Varpun ääni rahisi kurkusta murinan yhteydessä. Sillä oli täysi työ pidätellä itseään aisoissa, ettei hyökkäisi toisen kimppuun.
"Sinä..... SINÄ NARTTU!" uros mylväisi niin kuuluvasti, että lähitienoo kaikui. Se hyökähti Muurahaista kohti hampaat irvessä.
"MITÄ PELIÄ TÄMÄ OIKEIN ON?!" USKALLATKO TOSIAAN LEIKKIÄ KUSTANNUKSELLANI?!" alfa jatkoi räyhäämistään. Melkein raivosta sokeana se melkein iski jo hampaansa kiinni toisen rinnuksiin, mutta antoi silti armeliaasti Muurahaiselle tilaisuuden selittää tarkoitusperänsä.

Muurahainen tuijotti Verta hämillisen ärtyneenä. Sehän oli jo selittänyt mitä se tahtoi toiselta, mutta sen sijaan toinen vetäisikin herneen nenään ja alkoi taas räyhäämään. Olo muuttui epävarmaksi ja mustaturkkinen narttu painui hieman alemmaksi tahtomattaan. Muurahainen antoi oman leimukatseensa lävistää toisen silmiä. "Minä kerroin jo mitä tahdon, pö..." Muurahainen nielaisi haukkumasanan kurkustaan alas, "Tahdon olla rinnallasi, en narttuna tai mitään sellaista. Tahdon olla vartiasi, repiä jokaisen päällekäyjän ja vaikka kuolla puolestasi." Muurahainen oli toistanut aiemmin käyttämänsä sanat miltei sanatarkasti ja odotti nyt toista tuijottaen vastausta.

Alfa tuhahti murahtaen ja peruutti muutaman askeleen. Kuono oli vielä rypyssä irvistyksestä ja pikkuhiljaa uros hellitti huulensa takaisin hampaidensa peitoksi. Julmasti tuijottaen hetken, Varpu tuhahti toisen kerran ja murahteli perään.
"Voisit sanoa suoremmin mokomat vertauskuvasi!"
Uros siirtyi toisen tieltä pois ja oli jälleen tekemässä lähtöä kohti pesiä. Pitihän uudelle laumalaiselle näyttää tärkein paikka reviirillä.
"Alahan kalppia sieltä!" se huudahti Muurahaiselle olkansa yli ja murahdellen jatkoi matkaansa.

((Eiköhän tämä olisi tässä. :3))