Uusia Tuulia - Ohi

((Trisha ja Katala))

Kolme sutta jolkotteli Solassa. Ne olivat haistaneet tutun hajun, mikä oli epätavallista niin kaukana - Katala olivarmasti liikkeellä. Sen täytyi tarkoittaa jotakin.

Tuisku kulki keskellä, Toska oli sen oikealla puolella vähän edessä, Loimu vasemmalla vähän takana. Tämä suojelu oli ehkä vähän tarpeetonta, mutta hukat eivät ottaisi mitään riskejä. Varsinkaan, kun Vallan ja Haukan reviirit olivat lähellä.
"Tuisku.. Joku on tulossa", Toska sanoi matalalla äänellään ja sen askeleet jäykistyivät. Loimu tuli hermostuneeksi ja alkoi nuolla hervottomasti huuliaan. Se jopa vähän ynisi.
Tuisku vain tallusti eteenpäin, ehkä vähän vakavempana. "Mitä luulet, olisiko se Katala?"

Katala oli saanut alfaltaan selvät ohjeet; jonkun tuli lähestyä laumattomia. Haukka oli esittänyt toiveeksi, että Katala ei menisi itse, joten beta ei voinut jättää reviiriä vaikka olisi miten halunnut. Joka päivä se kuitenkin juoksi rajan tuntumaan ihan solan tienoille ja tähyili sinne, minne Tuisku oli kadonnut viimeksi. Se odotti jotakuta saapuvaksi. Jotakuta tuttua. Tuiskua, Kauhua, Sammalta, ehkä jopa Viimaa. Mikäli Viima kuuluisi laumattomiin ja aikoisi vallata reviirinsä takaisin Katalan pitäisi tosissaan taistella itsensä kanssa. Haukka ei vieläkään luottanut betaansa tavalla, jota Katala toivoi. Siitä tuntui, että se kävi taistelua sellaisen lauman riveissä, joka ei täysin hyväksynyt sitä. Laittoi henkensä likoon ei toverien ja ystävien vaan velvollisuuden vuoksi.

Viiman laumassa sitä oli kunnioitettu ja se oli ollut osa perhettä. Haukan laumaan se ei kaikista yrityksistään huolimatta kuulunut täysin. Alfa ei luottanut siihen, ja täten muu laumakaan ei luottanut. Oli oikeastaan ihme, että Katala edes sai olla beta. Se oli odottanut enemmän vastustusta, koska ei ollut kovinkaan pidetty.

Pidetty tai ei, Katalalla oli kuitenkin velvollisuutensa betana. Haukka oli pyytänyt sutta ottamaan yhteyden entiseen laumaansa ja juuri sitä varten Katala oli tänäänkin saapunut rajoille. Se tähysi kauaksi ja ulvoi muutaman kerran kaivaten. Kukaan ei ollut viikkokausiin vastannut sille, mutta uros jaksoi toivoa, että sekin hetki vielä tulisi.

Turhaan ei Katala ollut sinnikäs. Kolmen suden porukka jolkotteli kohti Haukan rajoja, ne olivat kuulleet kutsun, ja vastasivat siihen nyt kirkkain äänin.
"..Näköjään", Toska vielä vastasi Tuiskulle. Se vähän jännitti Katalan näkemistä. Onko tämä nyt se pääpomo? Ei.. Tämä on se alkuperäinen beta.. Toska mietti katsellen Katalan jäntevää hahmoa.
Loimukin höristeli uteliaana korviaan. Sille oli suuri kunnia tavata joku näin.. Miten sen sanoisi.. Arvovaltainen.

Tuisku heilutti kovasti häntäänsä. Ihanaa nähdä Katala, vaikkei viime kerrasta niin kovin pitkää aikaa ollutkaan. Silti pieni ikäväntapainen oli istunut Tuiskun sisässä, ja nyt se haukahteli iloisesti tervehdykseksi.
Mustaturkki piti häntäänsä ensin pystyssä Loimulle ja Toskalle, mutta sitten koko susi alkoi vajota joka askeleella lähestyessään Katalaa. Loimu teki perässä, oikeastaan se kierähti selälleen asti häntä koipien välissä kuin aseella osoitettaisi.
Toska nyrpisti nenäänsä Loimun nöyristelylle ja kumarsi kunnioittavasti Katalalle. Ei nyt liian pitkälle tarvinnut mennä.
"Meillä on asiaa arvon Katalalle", Loimu sopersi Tuiskun jo noustua ylös. Toska loi nuorukaiseen halveksuvan katseen ja sanoi matalalla äänellään: "Olit rajoilla, joten sinullakin on varmaan kerrottavaa...Puhu toki ensin", tummaturkki sanoi Katalalle. Tämä oli todella harvinaista, yleensä Toska ei sietänyt puhue edes kohteliaasti kellekään.

Tuisku heilutteli häntäänsä tyytyväisenä. Toskahan edistyi, mustaturkki oli pelännyt että se olisi käyttäytynyt huonosti Katalaa kohtaan. "Nämä ovat siis Toska ja Loimu.. Henkivartija ja viestinviejä", Tuisku vielä lisäsi. Ei ollut vaikeaa arvata, kumpi oli kumpi. Toska oli Tuiskua ja Loimua vanhempi, synkkä otus. Loimu oli..No, lapsellinen.

Katala jännittyi. Se tuijotti eteensä korvat höröllään huomatessaan kolme hahmoa. Aluksi se epäili omia silmiään, mutta lopulta sen oli pakko uskoa. Tuisku oli tulossa. Tuisku ja sen mukana kaksi muutakin sutta. Katala otti muutaman juoksuaskelen vastaan ja jäi sitten häntä korkealla heiluen seisomaan aloilleen. Tuisku rynni sitä kohti häntä vispaten ja selvästi ilahtuneena, painuen joka askelella yhä vain enemmän kasaan. Sen mukana juoksevat sudet olivat Katalalle vieraita, mutta kumpikin alistui sille. Toinen heittäytyi selälleen ja toinen luimisti korviaan ja kumarsi päätään.

Katala jolkotti lähemmäksi susia ja meni ensimmäiseksi tervehtimään Tuiskua. Se huiskutti häntäänsä ja nuuhki Tuiskun turkkia, kääntyen sitten katsomaan uusia tulokkaitakin. Se nuuhki häntä korkealla ja pörhöllään kummankin suuntaan ja vetäytyi sitten vähän kauemmaksi Tuiskun noustessa ylös.

Selälleen heittäytynyt susi ilmoitti, että kolmikolla oli Katalalle asiaa. Tummempi susi päätteli paljon maltillisemmin, että Katalallakin lieni sanottavaa näille kolmelle. Tuisku esitteli toverinsa Loimuksi ja Toskaksi. Viestinviejäksi ja henkivartijaksi.

"Olitte oikeassa, olen odottanut teitä", Katala vastasi, osoittaen sanansa ensin Tuiskulle ja sitten vasta kahdelle muulle. "Alfani haluaa kutsua teidän ryhmänne lähelle rajoja, kunnes Varvusta ei ole enää uhkaa. Lähekkäin meidän on helpompi viestiä keskenämme. Lisäksi minulla on teille ehdotus, jonka sinä, Tuisku, voit toivottavasti viedä eteenpäin Kauhulle ja Sammalelle", Katala selitti. Sillä hetkellä se unohti, että sen uusi lauma ei luottanut siihen ja että vanha lauma oli hajonnut. Se näytti aivan samalta, kuin vuosi sittem Viiman reviirillä. Olihan sillä nyt edessään yksi sen todellisen perheen jäsenistä. Se muisti varsin selvästi sen, miten Tuisku oli liittynyt laumaan ja oli jopa jollain tasolla isällisen ylpeä siitä, millainen sudesta oli tullut.

Susien leuat olisivat loksahtaneet etutassujen varpaisiin asti, jos se olisi ollut mahdollista. Kaikki kolme näyttivät sen sijaan kovin ällistyneitltä Katalan sanat kuultuaan.
"Haukka tahtoo meidät rajoille?" Tuisku ihmetteli, ja Loimu pomppasi pystyyn. "Haukka mitä? Miksi? Onko Veri uhka teille?" nuorsusi lateli silmät pyöreinä. Toska ja Tuisku näyttivät nyt molemmat siltä että olisivat halunneet läimäyttää Loimua.
Toska kuitenkin otti tavanomaisen kylmän ilmeensä. Se ei pitänyt tästä yhtään. "Toisin sanoen, alfasi haluaa että me pelastamme teidän ahterinne?" se kysyi hiukka uhmakkaana. Ai että Toska taistelisi jonkun pelokkaan alfa-raukan puolesta?
"Rauhoitu Toska. Mekin hyödymme siitä-" "Mutta miksi meidän pitää turvata heidän rajojaan, kun he istuvat mukavasti jossain pesän nurkassa, häh?" Toska keskeytti. Kyllä se ymmärsi, että yhteistyöllä Veri päihitettäisiin, mutta miksi ihmeessä Ryhmä pistettäisiin rajoille? Siinä oli koira haudattuna.

Loimu ei pysynyt enää perässä ja vilkuili sudesta toiseen yrittäen näyttää siltä, että tajusi jotain. Sen se kyllä näki, että Toska oli kiihtymässä, joten nuorukainen meni tuuppasemaan tummaturkkia kuonollaan.
Tuisku huokaisi. Toskalla oli pointti, mutta niin oli Katalallakin. "Meidän suunnitelmamme eivät kulje käsi kädessä", Tuisku sanoi, "Ja en tarkoita nyt laumaa ja Ryhmää, vaan susia yksilöinä. Minä olen menossa hoitelemaan Veren lopullisesti, hän kyllä palaa jos hänen antaa elää", mustaturkki sanoi ja istahti rauhan merkiksi. Se ei kinastelisi Katalan, tai muidenkaan kanssa, mutta Tuisku oli sentään Katalan alainen.
"Mutta tämä viesti... Arvon Katala, kertoisitko tarkemmin?" Tuisku kysyi kohteliaampaan sävyyn.
Toska ei voinut istua. Se oli ihan liian kiihdyksissä. Loimu yritti rauhoitella sitä ja saada sen alas, muttta Toska mulkaisi nuorsutta niin pahasti että Loimu meni jopa vähän kauemmas.
Äh, ihan kuin pelkäsinkin, Tuisku ajatteli vilkaisten Toskaa.

Katala huomasi sanojensa aiheuttaman reaktion ja se vastasi Toskan uhmakkaaseen käytökseen pistävällä tuijotuksella. Mikäli susi haluaisi, se saisi kyllä mitellä luonnettaan Katalan kanssa. uros vaati kunnioitusta. Se ei ehkä ollyt fyysisesti vastus millekään näistä kolmesta, mutta luonteellaan se oli asemansa saanut ennenkin.

Tuisku rauhoitti toverinsa ja pyysi Katalaa selittämään. Uros lipaisi huuliaan rauhoittaakseen sekin tilannetta ja vilkuili ympärilleen: "Kyseessä ei suinkaan ole meidän rajojemme turvaaminen, pelkästään, vaan myös teidän suunnitelmanne onnistumismahdollisuuksien parantaminen. Varpu on tulossa tänne. Se on jättämässä reviirinsä ja tulossa tänne. Jos te olette lähellä meitä, meillä on mahdollisuus ahdistaa Varpu susineen kahden tulen väliin. Hän ei voi paeta edemmäksi, koska siellä olemme me. Hän ei voi palata takaisin solaan, koska siellä olette te. Käytännössä te voitte marssia hänen reviirilleen ja vallata sen sinne jääneiltä susilta helposti. Ja mitä Varpuun ja sen tappamiseen tulee, repisin mieluusti sen kurkun auki itsekin. Sinä olet kuitenkin beta, Tuisku, ja betan tehtävä on varmistaa, että lauma selviää. Mikäli saat tilaisuutesi tappaa Varpu, tee se. Ja tuo se pää minulle, jotta saan haudata sen kanssasi lantaan", ruskea beta selvitti ja käänsi sitten taas tuijottavan katseensa kolmeen suteen. "Minä uskon, että tämä järjestely hyödyttäisi meitä kaikkia. Varpu haluaa hyökätä. Se on liian kärkäs, uhkarohkea ja typerä siihen. Meidän tulee käyttää heikkoutta urosta vastaan."

Toskan korvat laskivat niskaan ja se rentoutui osoittaen, että tiesi kyllä paikkansa.
Tuisku nyökkäsi Katalalle, ja sen oli pakko virnistää kun Katala mainitsi Tuiskun lupauksesta tuoda Veren pää, lantaan haudattavaksi.
Loimunkin suupielet nykivät mutta sitten se hoksasi kysyä jotain. "Siis onko tämä Varpu sama hemmo kuin Veri? Kun puhutaan Veresta ja Varpusta, mitä se meinaa?" Kysymys ei ollut ehkä oleellinen, mutta oli se Tuiskunkin mielessä käynyt. Oliko Verellä kaksi nimeä?

Katalan mahdollisen selvityksen jälkeen Toska miettisi hetken. Tosiaan, Verellä ei ollut näillä suunnitelmilla ja susien määrillä mitään mahdollisuuksia edes selvitä sodasta. Uros hymähti, mihin soppaan se ja Loimu olivatkaan ajautuneet? Mokomakin Loimu kun oli aina auttamassa, varmaan heittäisi henkensäkin näiden vieraiden susien vuoksi.
"Ja Vallan reviirihän on tuolla takana", Tuisku totesi nyökäten päällään Vallan alueen suuntaan. Sitten uros hymyili suden hymyään. Mitähän rakas Ovelamme ajattelee kun näkee sodan syttyneen hänen nokkansa eteen? Entä Valta? se tuumi. Jos Ovela ei olisi ollut näiden susien vihollinen, se olisi oiva lisä Veren tappoon - olihan Ovelan lauma sillä hetkellä Laakson vahvin, ja vihollinen Veren kanssa. "Puhun tästä Sammaleelle ja Kauhulle, voit olla varma", Tuisku sanoi. Se nautti tästä. Ihanaa saada taas käskyjä Katalalta, ihan kuin ennen...
Toska ei enää katsellut Katalan silmiin päinkään, sen sijaan se kysyi rauhoittuneella äänellä "Kuinka monta sutta Haukalla on? Jos pentuja ei lasketa?"

Tilanne rauhoittui silminnähden Toskan osoittaessa nöyrtyvänsä. Sudessa oli samanlaisia piirteitä kuin Katala näki itsessään ja sitä olisi kiinnostanut keskustella tämän kanssa enemmänkin. Toskan tapaiset sudet kun jaoteltiin kahteen ryhmään; osasta tuli Veriä ja osasta tuli Kataloita. Katala oli paljon mieluummin oma katala itsensä laumansa vuoksi, kuin oma Katala itsensä pelkästään itsensä vuoksi. Toska näytti päätyneen vähän samanlaiseen ratkaisuun. Se oli itsekäs muiden edun mukaisesti ja se oli hyvä.

"Varpu on Veren oikea nimi. Hänen itsetuntonsa ei kestänyt Varpun kaltaista nimeä ja hän vaihtoi sen itse Vereksi ollakseen uskottavampi", Katala vastasi Toskalle. Kuten ennenkin, huolimatta kovista otteistaan ja dominoivasta luonteestaan se oli kyllä aulis vastaamaan, mikäli laumalaiset kysyivät siltä jotakin. "Ja kyllä, Vallan lauman reviiri on joen toisella puolella. En tiedä, onko Haukka käynyt Vallan kanssa keskusteluita. Meidän rajamme ovat häälyvät näin talvisin, kun joki ei enää toimi luonnollisena rajana", susi jatkoi. Haukan lauman jäsenmäärää kysyttäessä se joutui hetken miettimään sekä sitä, kuinka monia susia oli oikein viime aikoina liittynyt ja sitä, minkä verran se voisi paljastaa.

"Meitä on jo monta", se lopulta totesi. "Tarpeeksi monta, jotta voimme puolustaa omaa reviiriämme. Te voitte keskittyä täysin Varpun tien katkaisemiseen ja reviirin valtaamiseen."

Kuinka mielellään Katala olisikaan ollut valtauksessa mukana! Kuinka mielellään se olisi palannut kotiin...

Kaikki näyttivät vähän huvittuneilta. Olipa Verellä sitten hyvä itsevarmuus, kun ei voinut oikeaa nimeänkään käyttää. Tuiskun mieleen juolahti heti että se levittäisi sanaa Veren oikeasta nimestä, ja kutsuisi sitä itsekin Varpuksi... Voi miten Veri raivostuisi kun joka ikinen susi sanoisi sitä ensin Varpuksi!

Sitten Tuisku luimisteli korviaan ja sen kasvoille tuli myötätuntoinen ilme. "Sinä..Sinä varmaan haluaisit tulla mukaan vai mitä?" se sanoi vähän apeana, "Takaisin kotiin, haluaisit varmaan edes nähdä sen? Olen pahoillani puolestasi, kun et voi tulla, arvon Katala", Tuisku sanoi. Se ei ollut onneksi Katalan asemassa. Katala oli tuntenut Viiman reviirin vielä pitempään kuin Tuisku, sille oli varmasti vaikeaa sanoa ei.
Loimu nuolaisi sekin huuliaan. Se ei tuntenut Katalaa, mutta saattoi arvata miltä tuosta tuntui.
Toska katseli pois päin. Katala ei ollut ainut, joka ei päässyt kotiinsa. Toska oli jättänyt jo kaksi kotia, ja kaksi perhettä taakseen. Muistot alkoivat herätä sen mielessä ja uros sysäsi ne päättäväiseti syrjään, ja nyökkäsi Katalan vastaukselle.

Tuiskun sanat saivat Katalan luimistamaan korvansa päänmyötäisiksi.

"Se on minun kotini ja te olette minun perheeni. Mutta minä olet beta nykyään", ruskea uros sanoi ja vilkaisi solaa kaivaten. "Minä en voi lähteä kotiin, vaikka miten haluaisin. En voi hylätä laumaani. Se ei luota minuun, mutta minulla on velvollisuuteni sitä ja uutta alfaani kohtaan. Minä en ole petturi. Minä pysyn täällä. Mutta ei ole päivääjään, jolloin en haaveilisi palaavani tuota solaa pitkin takaisin kotiin", Katala sanoi. Sitten sen ääni kovettui ja katse muuttui päättäväiseksi: "Minä toivon, että te saatte kodin vallattua takaisin. Puolustakaa sitä Ovelaa ja Varpua ja muita vastaan. Minä voin hyvin kun tiedän, että minun perheeni, minun laumani, voi hyvin. Olen pahoillani, etten voi palata sinne. Todella pahoillani."

Loimu vikisi vähän ja oli mennä lohduttamaan, mutta Tuiskun ilme kertoi ettei se ollut hyvä idea. Mustaturkilla oli kokemusta Katalasta.
"Teemme varmasti parhaamme. Ne maat kuuluvat Viimalle ja sinulle, asuitte siellä tai ette, johditte siellä tai ette. Ketään en tule samalla tavalla hyväksymään betanani kuin sinua, enkä ketään kumarra niinkuin Viimaa", Tuisku vannoi. Toisaalta ei ollut sen edunmukaista pidättäytyä muista johtohahmoista, mutta uros ei voinut itselleen mitään. "Rusko on..Vähän erilainen. Mutta hän varmasti haluaa hyvittää sen, kun ette jättäneet häntä hankeen kuolemaan.. Minäkin olen siitä kiitollinen", uros jatkoi.

Toska tunsi vähän kateutta Katalaa ja Viimaa kohtaan. Jospa senkin lauma olisi ollut näin lojaali.. Mutta ei. Ja koska Tuiskun pienikin kehuminen oli sen luonnetta vastaan (Toskakun ei hyväksynyt "sellaista kakaraa" betanaan) niin se vain totesi ajatuksissaan: Höh, hupsu pentu.
"Loimu", Tuisku sanoi ja nuorsuden korvat höristyivät sen toiseen betaan päin. "Etsi Sammal ja Kauhu. Kerro heille tästä, minä neuvottelen heidän kanssaan sitten myöhemmin", uros sanoi ja katsahti Katalaan "Käyhän se?" se kysyi nuolaisten huuliaan. Katala oli ehkä halunnut, että itse Tuisku veisi sanaa, mutta uroksesta oli nopeampaa jos vikkelä Loimu menisi edeltä - Ja salaa Tuisku ajatteli, ettei Sammaleen ja Kauhun.. Öh, reaktio olisi niin voimakas Tuiskulle jos beta ei kertoisi suunnitelmista ensimmäisenä, Loimu sai ottaa kaiken vastaan, mitä tuleman piti.

Loimu oli onnellisen tietämätön Tuiskun ajatuksista ja tapitteli sinisellä ja ruskealla silmällään vuoroin kumpaakin betaansa.
Toska sen sijaan hymyili susimaisesti, se vähän uumoili ettei tiedon nopea levittäminen ollut ihan se ainut syy, miksi Tuisku halusi Loimun menevän. Tummaturkki ei kuitenkaan sanonut mitään, kunhan hymähti ja vilkaisi Tuiskua merkitsevästi silmiin. Tosi Ovelaa, pentu, se ajatteli.

Tuiskun sanat lämmittivät betan mieltä ja se heilautti häntäänsä hyväksyvästi Tuiskun tiedustellessa, olisiko Katalan mielestä sopivaa lähettää Loimu. Katalasta se oli oikein hyvä ajatus. Se tapasi aina viedä tärkeät uutiset itse, mutta mikäli se ei syystä tai toisesta kyennyt siihen, se oli aina luottanut omiin luotetuimpiinsa. Aikanaan Viiman laumassa se oli ollut Koko, sen jälkeen Varjo ja nykyään sen omat pennut, veli ja Kaataja.

"Kerrohan minulle, keitä tuttuja laumaanne nykyään kuuluu? Onko tilanne muuttunut siitä, mitä kerroit viimeksi? Ja kuuluuko Kide pentuineen edelleen Varpun laumaan?" Katala uteli sitten. Se olisi pahoillaan, mikäli näin olisi. Betana se oli ollut suuressa osassa myös Kiteen pentujen valvolisessa, vaikkei varsinainen isä näille koskaan ollutkaan. Olisi kuitenkin ikävää kohdata reviirikiistassa susia, jota oli itse kasvattanut.

"Olen pahoillani, vanhoja tuttuja ei ole tullut enempää.." Tuisku sanoi ja nuolaisi taas pahoittelevana huuliaan. Niin paljon ikäviä uutisia. "Olisi kaikkein parasta, jos kaikki johtohahmot tapaisivat. Kauhu.. Hän ei oikein hyväksy minua, en vieläkään tajua, miten hän kuvittelee minun voivan olla beta jos hän ei luota minuun. En ole edes tehnyt hänelle mitään väärää, koskaan", Tuisku sanoi vähän uhmakkaampaan sävyyn. Se toimi Kauhun alaisena, koska sen oli pakko. Loppupeleissä Viima oli sen alfa ja piste, ja hyvin usein Tuiskun teki mieli huutaa Kauhulle päin naamaa.

"Ja Loimu, voisit käydä täällä vähän useamminkin, ihan siltä varalta että arvon Katalalle tulee asiaa. Älä turhaan etsi minua ja Toskaa, me kyllä tulemme kun tulemme". Loimu nyökkäsi ja kumarsi vielä läsnäolijoille ja pinkaisi juoksuun Solan suuntaan. Toska katseli sen menoa muttei tehnyt elettäkään.
"Olet aina tervetullut takaisin kotiin, arvon Katala. Tiedän että et ole petturi, ja että et jätä laumaasi.. Mutta jos ikinä tarvitset apua, minä ja veljeni olemme käytettävissäsi, tämän kaiken jälkeenkin", mustaturkki sanoi ja nousi seisomaan, "Ainiin ja yksi asia.." se sanoi ja ojenteli takajalkojaan venytellen, "Olisiko sinulla arvon Viimalle asiaa? Minä etsin hänet käsiini nyt viimein ja vihdoin. Toska saa tulla mukaani. Lähden heti jos tämä oli tässä", Tuisku sanoi päättäväisesti, ja Toska hymähti merkiksi että oli kuullut.

Lisää vanhoja tuttuja ei ollut liittynyt ryhmän riveihin. Katala luimisti korviaan pettyneenä. Tuisku kertoi sitten Kauhusta ja siitä, miten uros ei luottanut siihen. Katala kuunteli. Se tiesi tismalleen, miltä Tuiskusta tuntui. Oli uskomattoman turhauttavaa tehdä kaikkensa lauman vuoksi ja kuulla silti epäsuorasti alfan suusta, miten se ei edelleenkään luottanut betaansa. Lauma ei voinut luottaa betaan, johon alfa ei luottanut. Niin se vain meni. Koska betan tehtävänä oli olla välittäjänä lauman, tällainen epäluottamu aiheutti pahimmillaan vakavia ongelmia laumahierarkiassa ja elämässä.

Tuisku nousi ylös Loimun lähdettyä ja ilmoitti, että sen olisi nyt mentävä. Katalakin nousi ja oli pahoillaan siitä, että hetki oli näin pian ohi.Se unohti kuitenkin olla apea, kun Tuisku ilmoiti etsivänsä Viimaa. Totta vie Katalalla oli viesti nartulle!

"Sano hänelle terveisiä ja sano, että missä hän ikinä onkaan, minä toivotan hänelle onnea. Ja jos hän koskaan palaa minun luokseni, niin minä odotan häntä. Toivottavasti vammat ovat parantuneet", Katala totesi. Se olisi halunnut sanoa Viimalle paljon enemmänkin. Se olisi halunnut sanoa, ettei se ikinä unohtanut narttua ja että se kumartaisi tätä aina ylempänään ja alfanaan, tapahtui mitä tapahtui. Viima oli sen ystävä, sisar, ja se toivoi vilpittömästi että tämä löytäisi uuden elämän menetetyn tilalle. Toivottavasti se olisi helpompi ja lämpimänpi, kuin Katalan elämä täällä.

"Ja minä tiedän, mitä sinä käyt lävitse", ruskea beta totesi vielä Tuiskulle. "Mutta Kauhu on järkevä susi. Eiköhän hän ala luottaa sinuun ajan myötä. Oli hyvä nähdä sinua ja tovereitasi", Katala vilkaisi tällä kertaa Toskaankin puhuessaan. "Toivottavasti me näemme vielä. Mikäli minä voisin, minä palaisin takaisin kotiin ja perheeni luokse teidän kanssanne vaikka heti. Mutta betalla on velvollisuutensa ja ne pitävät minut täällä. Huolehtikaa pojistani ja kertokaa, että minä kaipaan heitä."

Tuisku hämmentyi Katalan kauniista sanoista. Se heilautti häntäänsä korvat niskassa. "Varmasti kerron, sanasta sanaan", mustaturkki sanoi. Toska hymyili pienesti, mikä oli aika harvinaista, koska se ei näyttänyt yleensä muuta tunnetta kuin vihaa ja halveksuntaa. "Oli ilo tavata sinut, arvon Katala. Minäkin odotan, että tapaamme toisen kerran", tummaturkki totesi.
Tuisku nyökkäsi betalleen. Katalalla oli varmaan ollut rankkaa. "Ole huoleti, ja ole ylpeä pojistasi, he ovat hienoja ja oma-aloitteisia nuorukaisia", mustaturkki sanoi ja asteli vähän kauemmas. Se katsoi vielä taakseen ja huiskautti tuuheaa häntäänsä hyvästiksi Toskan astellessa sen vierelle.
"Minä menen nyt. Pärjäile, Katala. On hienoa että olet noin vahva.. Sinulla ei taida olla helppoa siellä", uros sanoi hiljaa ja lähti menemään kohti Vallan reviiriä. Se oli kuullut huhun, että Viima saattaisi olla niillä seuduilla.. Ei auttanut kuin mennä katsomaan.

((The End? :D Kiitokset paljon.))

Katala heilautti häntäänsä kummallekin poistuvalle sudelle. Tuisku oli oikeassa; sillä oli hyvin vaikeaa. Nytkin se sai tehdä kaikkensa ettei olisi pinkonut Tuiskun ja Toskan perään. Sen piti muistuttaa itselleen useampaan kertaan, että susi ei pettänyt laumaansa. Haukka luotti, ainakin vähän, siihen ettei Katala lähtisi sen rinnalta. Niinpä Katala ei lähtisi.

Kaikista vakuutteluistaan huolimatta Katala huomasi jääneensä tuijottamaan poistuneen kaksikon jälkiä vielä pitkäksi aikaa susien kadottua.

[Juu, tämä oli tässä. Kiitokset! Mainio peli.]