Ensimmäinen aamu

//Vapaa peli, kuka vaan saa tulla mielellään seurakseni. (Pikemminkin pyydän ihmisiä tulemaan seurakseni)//
Mustaturkkinen Halla oli käpertynyt kippuralle yhdessä yksinäisen pesäluolan kolossa. Naaras nosti hiukan päätään ja avasi silmiä sirrilleen. Kita avautui haukotukseen ja samalla pieni väre kävi selkää pitkin. Halla nousi pystyyn ja venytteli hiukan takajalkojaan sekä leikkinkutsu asennon tapaisella liikkeellä toisia. keltasilmäinen mustaturkki astui ulos luolasta pienelle kielekkeen tapaiselle jossa se ihaili hetken maisemia. Aamuista sumua oli vielä kaikkialla, Halla nuuhkaisi raikasta ilmaa ja samalla niin paljon uusia hajuja, joita se yritti pistää mieleensä. Samassa se muisti eilis iltaisen laumaan liittymisensä, Halla hymyili hiukan itsekseen mutta piti arvonsa laumassa mielessään. Jaa, omega. En ole varmaan koskaan mitään muuta ollutkaan. Mustalle nartulle se tuntui hyvin tutulta, olla arvo asteikossa viimeisenä. Eipä Halla jaksanut sen enempää sitä ajatella, se oli joka tapauksessa iloinen luamaan liittymisestä. Siro musta hahmo liikkui varhaisin rinnettä alas kivä pitkin hypellen. kirpakasta aamusta huomasi että ajat alkaisivat kylmetä pikku hiljaa. Varsinkin näin pohjoisessa kylmä voisi tulla jo ehkä aikaisemminkin. Pienessä kasvissa karulla maastolla näkyi vielä aamukastetta jonka Halla nuolaisi pois yhdellä pienellä kielen liikkeellä. Omega haisteli hiukan kovaa maata, Halla oli saapunut Pesäluolien päätyyn ja hyppäsi hiukan isommalle kivenmurikalle tutkiskelemaan paikan yleiskuvaa.

//Voisin aloittaa Varjolla pelaamiseni täällä, olenhan sentään edellinen laumaan liittynyt enkä ole vielä kerennyt pelata. :D Vähän painavat nuo kirjoitukset päälle...//

Varjo oli nukkunut viimeiset kaksi vuorokautta miltei putkeen. Hän oli ollut syömättä, vaikka hänellä olisikin ollut mahdollisuus pyytää joltakin saalistamasta palanneelta laumalaiselta lihanpalasen tai pari, kuten hän oli pentuna toiminut. Häntä ei silti enää oikein houkutellut toisen suden oksentama höyryävä lihakasa, olihan hän jo saalistanutkin veljensä kanssa tämän vielä eläessä.

Nyt, kun Varjo heräsi kirpeän aamuiseen ilmaan, hän tiesi, että ruokaa olisi pakko saada. Pelkkä nukkuminen ei auttanut haavojen paranemiseen eikä voimien palaamiseen, hän tarvitsi lihaa.

Varjo nousi hitaasti ylös, varoen, ettei liike aiheuttanut umpeutumaan alkaneiden haavojen repeytymistä. Ihmeellisen hyvin haavat olivat pysyneet tulehtumatta, lukuun ottamatta pientä haavaa hännänjuuressa. Se oli vaikeahko paikka pestäväksi, ja väsymyksessään hän oli jättänyt sen pesemättä tarkasti ennen levolle asettumista. Nyt se oli kipeä, eikä Varjon auttanut muu kuin nuolaista sitä hiukan. Hän pesisi sen tarkasti joskus toiste.

Varovasti, hieman haparoivin askelin Varjo nousi ulos luolastaan ja siristeli silmiään. Hän haistoi muun lauman hajut selvinä ja tiesi kaikkien olevan lähistöllä. Varjo ei ollut kerennyt tutustumaan kehenkään, ja häntä hieman hirvittikin, millainen muu lauma oli. Eivät muut häntä voineet satuttaa Viiman vahtivien silmien alla, mutta jos hänestä ei yksinkertaisesti pidettäisi? Varjo päätti antaa epäluuloisuuden olevan laskeutumatta hänen mieleensä, ja haisteli, jos jostakin lähistöltä kantautuisi jonkinnäköisen suuhunpantavan hajua.

//Kiire kuoroon. Vastaan taas mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman nopeasti.//

//Hienoa että sain jo näin nopeasti seuraa, mutta ei sinun tarvitse pitää kiirettä vastailuissa. Pelataan sitten ensimmäiset pelit :) //
Halla haistel ilmaa ja kuuli läheltä jonkinlaista liikettä, se kääntyi ympäri ja hyppäsi kiveltä alas muutamalla loikalla. Hallan korvat olivat höröllä ja ilme oli tarkkaavainen, sen silmissä oli pieni uteliaisuuden ja innostuksen pilkahdus. Mustaturkkisesta naaraasta oli tärkeää tutustua laumalaisiin, vaikkei se viitsinytkään lähteä päällekäyväksi, Hallan pitäisi myös muistaa asemansa laumassa.

Joku oli tullut ulos kolostaan, sillä yhden suden haju tuntui voimakkaammalta ulko ilmassa kuin muitten. Mustaturkkinen käveli hiljaisesti hajua kohti ja näkikin tumman suden hetken kuluttua. Halla tassutteli rennosti, esitti olevansa ohikulkumatkalla. Halla kuitenkin vilkaisi toiseen narttuun ja pysähtyi suunnilleen samalle tasolle, lähelle toisesta tummaturkkisesta mutta niin että heillä oli joitakin metrejä väliä toisistaan. Halla nuolaisi huuliaan pikaisesti, narttu pysyi rentona mutta vaikutti silti liikkeiltään hiukan varautuneelta sekä yritti muilla eleillään osoittaa pientä kunnioitusta tuntematonta kohtaan. Halla ei halunnut häiritä vaan tarkoituksena oli tulla rauhan merkeissä hiukan tutustumaan.

"Huomenta" Se sanoi reippaasti muttei liian innokkaasti, Hallan tarkoituksena ei ollut olla tunkeileva. Se tarkkaili katseellaan toista. Ruhjeita näytti olevan siellä täällä toisen kehoa. Halla huolestui hiukan toisen tilasta"Oletko kunnossa?" se kysyi varovasti ja astui ajattelemattomasti pari askelta lähemmäs tummaturkkista narttua.

Varjo haistoi ja näki sumussa suden hahmon. Tuo hahmo tassutti rauhallisesti kohti paikkaa - hieman ohi - jossa Varjo seisoi vielä unenpöpperössä. Jokin kotoisa tunne läikähti hänen sisällään - tässä laumassa näytti olevan paljon mustaturkkisia yksilöitä, samanlaisia, kuin hänen äitinsä ja isänsä laumassa silloin kauan sitten. Silti hän tarkkaili varovasti vilkuillen toista, epäluuloisena toisen aikeista ja tietämättä mitä tehdä.

Musta narttu pysähtyi hänen kohdalleen vähän matkan päähän. Nyt Varjo jännittyi ja hänen sydämensä alkoi takoa. Hän ei vielä pystynyt puolustautumaan, saati kierähtämään maahan haavojensa ja ruhjeidensa kanssa, ja seurasi tarkkaan, miten tulokas käyttäytyisi.

Varjon kiinnostus heräsi toisen nuoren naaraan tuttavallisista eleistä. Varjo häkeltyi, mutta vastasi eleisiin varovasti häntäänsä alhaalla heiluttamalla ja kirsuaan lipaisemalla. Hän painoi korviaan hieman taakse ja päätään alas näyttääkseen, ettei tahdo käydä päälle eikä päällensä käytävän. "Huomenta", hän vastasi toiselle, äänessä kuuli lievän varautuneisuuden. Varjo huomasi vieraan katseen siirtyvän ruumiinsa ruhjeisiin. Katse hieman häiritsi - olisi ollut mukavampaa hoitaa haavansa kuntoon jossakin vähän kauempana lauman reunoilla, kenenkään niitä näkrmättä, ja palata terveempänä muiden pariin. Mitähän toinen hänestä ajatteli? Tässä kunnossa oli hieman ikävää tehdä tuttavuutta - ruumiin ja hengen kunnossa ollessa hän olisi tuntenut itsensä varmemmaksi ja energisemmäksi.

Musta narttu kysyikin Varjon ruhjeista, mutta hänen äänensä kuulosti lähemmin varovaisen hämmentyneeltä kuin yltiöuteliaalta, mikä rauhoitti Varjoa. Musta narttu lähestyi muutaman askeleen, hieman liian nopeasti Varjon mielestä ja hän perääntyi hiukan vingahtaen hennosti. "Anteeksi, säikähdän äkkinäisiä liikkeitä", hän sanoi sitten. Uteliaisuus tätä toista kohtaan kasvoi kasvamistaan, ja Varjo päätti vastustaa mielessä kytevää epäluuloa ja otti ne pari askelta, mitkä oli perääntynyt, takaisin. "Satuimme veljeni kanssa kulkemaan suuren susilauman rajan läheltä, jolloin nämä äkkäsivät meidät ja saivat kiinni. He tappoivat veljeni ja runnoivat minut tähän kuntoon", Varjo vastasi toisen kysymykseen. "Olen ollut lauman jäsen vasta muutaman päivän ja nukkunut koko senkin ajan luolassa." Varjo työnsi hivenen päätään kohti toista nuuhkien hänen hajuaan. Mustaturkkinen vaikutti ystävälliseltä, ja Varjo kysyi varovasti: "Kuka sinä olet? Oletko ollut pitkään laumassa?" Hän nuolaisi huuliaan.

Halla huomatessaan toisen vastaavan takaisin heilautti se häntäänsä. Se huomasi toisen varautuvaisuuden ja se jotenkin antoi Hallan rauhoittua, sillä toisessa ei ollut mitään uhkaavaa, vaan pikemminkin Hallasta tuntui että mustaturkkinen on hyvin lempeän tuntuinen.

Halla havahtui ajatuksistaan toisen vingahdukseen ja taisi itsekkin hieman säikähtää hiukan, mutta Halla leppyi jo seuraavalla sekunnilla ja hymyili pientä hymyään." Ei se mitään, olen pahoillani että liikuin niin äkkinäisesti" Halla pahoitteli lempeästi ja päätti pysyä rauhassa ettei säikyttäisi toista sutta.

Hallan tuuhea häntä heilui rauhalliseen tahtiin, toinen vaikutti Hallasta hyväntahtoiselta, Halla oli kovin iloinen että laumassa oli näinkin mukavia susia. Ei Halla ollut odottanutkaan laumassa olevan samanlaisia susia kuin hänen edelleisessään. Tämä toinen susi ei tainnut pitää siitä että Halla katseli sen haavoja. Mustaturkkinen taisi olla kokenut paljon. Haavat näyttivät niin tutuilta Hallalle, pieni surumielinen ja huolestunut katse viipyi Hallan usein niin uteliaissa silmissä.

Uusi tuttavuus astui eteenpäin ja Hallan uteliaisuus kasvoi. Halla kuunteli toista rauhallisena ja hiukan huolestuneen näköisenä, Halla tunsi hieman ymmärtävänsä toisen tämänhetkisen tilan. "Edellisessä laumassani vanhempani ja kolme veljeäni tapettiin ja minä itse jäin sitten henkiin. Silloin se tuntui niin raukkamaiselta, silloin halusin taistella veljieni kanssa viimeiseen asti, mutta jäin vaivoin henkiin ja sain apua. En tosin tiedä olisinko oikein silloin halunnut sitä, olisinko halunnut elää. Mutta oikeastaan olen iloinen että elän tällä hetkellä ja voin olla tässä laumassa." Hallasta tuntui että oli päässyt jo niiden aikojen yli ja jatkoi vain nykyään elämistä. Sitä ei lainkaan haitannut puhua asioistaan tuntemattomille, vaikka muita ei kiinnostaisikaan Hallan sepitykset.

toisen mustaturkkisen selittäessä nukkuneensa pari päivää Halla tosiaan kiinnitti huomiota naaraan olemukseen. Toinen vaikutti Hallasta hiukan unenpöpperöiseltä, aivan kuin toinen olisi tosiaan nukkunut tuhat vuotta Halla mietti. Toisen naaraan nuuhkiessa Hallaa, hallakin kurkotti hieman päätään nuuhkiakseen uteliaasti mutta varovaisesti toista.

Toinen esitti kysymyksen ja Halla oli hyvillään tästä " Tosiaan, olen Halla. Saavuin eilen illalla laumaanne, olettaisin että olen lauman omega tällä hetkellä?" Halla toivoi että mainittaessaan olevansa omega, toinen ei muuttaisi kohteluaan huonooksi Hallaa kohtaan ja automaattisesti Halla taas kumartui matalemmaksi osoittaen alemmuuttaan toista sutta kohtaan, samalla nuoleskellen huuliaan vähän väliä.

Varjo tunsi suurta myötätuntoa Hallaksi esittäytynyttä sutta kohtaan tämän kertoessa oman tarinansa. Kuinka tuttu tuo tunne olikaan! Hän itsekin oli vuorta ylittämään lähtiessään ajatellut, ett'ei olisi hanttiin pistänyt, jos elämä olisikin päättynyt sen toiselle puolen. Sattuman tai kohtalon oikusta tämä puoli vuoresta olikin susilauman, joka kipeästi tarvitsi uusia yksilöitä, reviiriä. Varjo ei ollut vieläkään päässyt veljensä kuoleman yli, eikä varmasti pääsisikään vielä pitkään aikaan. "Ymmärrän sinua", Varjo vastasi Hallalle tämän kertomukseen."Olen suunnattoman pahoillani vanhempiesi ja veljiesi kohtalosta."

Varjo hiukan hämmentyi toisen osoittaessa pientä alistumista kerrottuaan olevansa omega. Hän nuolaisi huuliaan ja vilkaisi poispäin. "Olet omega, mutta niin periaatteessa olen itsekin ennen sinua laumaan liittyneenä. En ole kerennyt tutustua kehenkään täällä, enkä kamalasti vielä haluaisikaan näin heikossa kunnossa", Varjo istui pienen vingahduksen saattelemana - hän oli unohtanut hännäntyvensä tulehtuneen haavan. Hän halusi tutustua tähän narttuun, ja vastaheränneenä olisi helpompaa tehdä kunnon tuttavuutta vähän tukevammassa asennossa. Hän myös halusi myötäillä toisen alistuvia elkeitä ja madalsi tämänkin takia asentoaan. "Periaatteessa olemme samalla tasolla hierarkiassa." Varjo tiesi, ettei yksikään susi voisi laumassa olla samalla tasolla, muttei tahtonut taistelua tulevan, joten hän madaltui istumasta maan tasolle katsoen koko ajan poispäin korvat rauhantahtoisesti luimussa. Hän ei paikastaan taistelisi, ei vielä ainakaan. "Et kaiketi sinäkään ole vielä kerennyt tutustumaan lauman alueisiin?" Kysymys oli oikeastaan itsestään selvä, mutta Varjo yritti varovasti vaihtaa puheenaihetta.

//Todella pahoillani etten päässyt aiemmin yänne, olisi pitänyt ilmoittaa... Nyt voin taas olla aktiivisempi, kiitos kärsivällisyydestä. ^^//

Halla oli hyvillään siitä että he molemmat ymmärsivät toisiaan, molemmat oli käyneet läpi tuskallista aikaa elämässään ja toinen narttu kävi sitä edelleen. 'Kaikki saatta tapahtua niin äkkiä' Halla mietiskeli. "Olen myös kovin pahoillani veljesi kohtalosta." Halla vastasi samalla tavalla tummalle nartulle.

Seuraten toisen nartun liikkeitä, Halla hengähti ja istahti rennosti alas. Rauhallisin elein se jatkoi toisen tarkkailua. Se rentoutui toisen puheen jälkeen, he molemmat olivat omegoja. Halla ei toivonut heidän välille riitoja, varsinkaan kun toinen vaikutti hiukan läheiseltä hänelle. Halla uskoi jo että voisi pitää toista luotettavana laumalaisena. Halla luottaa toisiin niin helposti että sille lähes kaikki vaikuttavat ystäviltä. Hallan häntä heilahteli rauhallisesti puolelta toiselle ja nuoren suden silmissä oli iloinen uteliasuuden pilkahdus."Ymmärrän." Halla ei tahtonut taistella tämän mukavan tuntuisen suden kanssa, sitä paitsi Hallasta olisi raukkamaista häneltä hyökätä haavoittuneen kimppuun. Muutenkaan nuori ei tahtonut vielä huonoja välejä kenenkään laumalaisen kanssa, varsinkaan kun tämä naaras on ensimmäinen johon hän alkoi kunnolla tutustua.
Selvästi tämä aihe ei tuntunut toisestakaan mukavalta joten Halla vastasi "En ole, mutta tarkoitukseni on käydä reviiri kunnolla läpi, on tärkeää tuntea rajat ja sijainnit. Eiköhän paikka ala tulla piankin tutuksi." Halla meni maaten ja tuijotti toista hetkisen korvat hieman höröllä, ei kuitenkaan lainkaan uhkaavasti "Unohdin aivan...En ole kuullut vielä nimeäsi?" kysyvä katse ja pää hiukan kenossa se odotti toisen nartun nimeä. Halla peitteli innostustaan tutustua toiseen, vaikka häntä heiluikin koko ajan.

//Juu, ei mitään, olinhan itsekin poissa vähän aikaa. ^^ ollut vähän ongelmia itse kullakin... :D//

Luottamus Hallaa kohtaan alkoi hiipien nousta Varjon sisimpään. Nuoren suden into tarttui häneenkin vaivihkaa, ja hän uskalsi tuntea hivenen onnellisuuttakin pitkästä aikaa. Varjo heilautti häntäänsä ensin kerran, hätkähtäen risua joka tarttui maasta häntään ja huvittuen säikähdykselleen samantien. Sitten häntä alkoi heilahdella miltei itsekseen. Varjo tunsi olonsa hyväksi Hallan seurassa, kodikkaaksi ja rennoksi. Hän haukotteli leveästi osoittakseen hyvää oloaan.

Varjo huvittui itselleen Hallan kysyttyä hänen nimeään. Niin kovasti Varjo oli keskittynyt Hallaan ja tähän tutustumiseen, että oli unohtanut vastata nimeen nimellä, kertoa omaa kutsumanimeään toisen kerrrottua omansa. "Minua kutsutaan Varjoksi", hän sanoi ja läähätti hymyillen sudenhymyään.

Nälkä kouraisi Varjon vatsaa kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut, miksi oli ylipäätään alunperin noussut luolastaan, ja vilkaisi kysyvän uteliaasti Hallaa. "Niin, itsekään en tunne reviiriämme, en hitustakaan. En oikeastaan edes muista, mistä suunnasta tulimme Viima-johtajan kanssa tänne..." Varjo nousi maasta istumaan - pienen pyörrytyksen saattelemana - ja tähyili hiukan maastoa. Tosiaan, hän ei muistanut mitään pesäluolille saapumisesta. Pesiäkään hän ei ollut kerennyt tutkia. Kaikki näytti oudolta, näin tarkemmin katsottuna. "Haluaisitko sinä lähteä kanssani vähän tutkimaan? Minä tarvitsisin myös hieman ruokaa..." Varjo mietti mielessään, josko lähistöllä olisi muutaman päivän sisällä kaadettu suurempi saalis, josta kaikkea ei olisi vielä syöty. Sellaisen löytäisi haistelemalla, mutta jos se olisi vähänkään pitemmän matkan päässä, tarvittaisiin joku vanhempi laumalainen näyttämään tietä takaisin pesäluolille.

// :D Näin on//

Halla oli onnellinen kun toinenkin vaikutti onnelliselta. Pitkästä aikaa Halla viettää aikaansa jonkun kanssa, Hallasta oli niin helpottavaa ettei ollut enään kovin yksinäisen oloinen. Tosiaankin, hyvä että Halla oli päättänyt liityä laumaan.Tummaturkkinen kutsuu siis itseään Varjoksi 'Varjo...' Halla tuumaili nimeä mielessään, tarkkaillen samalla mustaturkkia.

Halla kuunteli Varjoa korvat höröllä, uteliaat silmät tuikkien se makasi suht rauhallisesti kivikkoisessa maastossa. Sekään ei itse asiassa kunnolla muistanut reittiä jota tuli pesäluolille, oli varmaan ollut jo sen verran väsynyt.

Halla ponnahti pystyyn kuullessaan tutkimusretkestä "Toki tulen mielelläni mukaasi, itsellänikin on oikeastaan nälkä" Halla ei ollut syönyt paljoakaan vähään aikaan. Jos ruokaa ei löytyisi vähään aikaan voisi Halla mahdollisesti saalistaa jotain itselleen sekä Varjolle. Halla ei uskonut Varjosta olevan vielä metsälle noilla haavoilla joten olisi helpompaa jos lähellä sattuisi olemaan jotain.

Halla vilkuili joka suuntaan, innokkaasti se alkoi hypähdellä ja juoksennella ympäriinsä haistellen ympäristöä, jos saisikin hajua jonkinlaisesta saaliin raadosta. Halla ei tosin viitsinyt työntää kuonoaan muihin pesäkoloihin, ainakaan vielä. Mutta jos sattuisi näkemään jonkun muun liikuskelemassa ulkopuolella voisi kysäistä. Jatkuvasti se vilkuili kohti Varjoa kysyvin katsein. Halla oli hiukan epävarmana yksin, tutkisivatko he ensin yhdessä ympäristöä vai oliko Varjolla jokin muu idea. Vaikka Halla olikin elänyt yksin jonkin aikaa se laumassa tuntui varsinkin kaipaavan kaikessa tekemisessään tukea, opastusta tai johtajaa. Ehkä nuori osaisi tulevaisuudessa olla enemmän päättäväisempi ja itsenäisempi, tosin sosiaalinen Halla tulisi varmasti aina olemaan.

Varjo oli hyvillään toisen innostuttua hänen ehdotuksestaan. Hänkin nousi istumasta, ravisteli turkkiaan herätelläkseen yhä unista mieltään ja alkoi itsekin nuuskia ympäristöään. Varjoa kiinnosti ja samalla hermostutti kaikkialla uhkeana tuntuva sudenhaju - vaistomaisesti hän olisi halunnut lähteä kauemmaksi näistä jäljistä haavojaan parantelemaan, mutta sekä huonossa kunnossa oleva keho, lauman ehdoton tarve sekä kunnioitus Viimaa ja luottamus uutta ystäväänsä Hallaa kohtaan takasivat, että hän tältäkin tulevalta tutkimusretkeltään palaisi ja jatkaisi eloaan tällä alueella.

Halla vilkuili välistä kuin kysyen Varjoa. Itsekin epävarmana Varjokaan ei ollut varma seuraavasta siirrostaan, mutta päätti tutkia pesäluolien lähialueet, siltä varalta että sattuisi kohtaamaan vanhemman laumalaisen. Varjoa ajatus hieman pelotti, mutta tuoreen kaadon löytämisen kannalta vanhempi laumalainen olisi ehdotonta löytää. Häntä itseasiassa ihmetytti, missä kaikki muut laumaan kuuluvat olivat. Varjo katsahti aamun jo haihtumaan alkaneen sumun läpi Hallaan, joka hyppelehti ja vinkui odottavana. 'Kunpa pian pystyisin itsekin hyppimään jälleen noin', hän ajatteli haikeana ja toiveikkaana tulevasta. Hän kaipasi jo takaisin metsälle, jahtaamaan vilkasliikkeisiä kauriita ja jäniksiä (karibuahan hän ei ollut koskaan edes nähnytkään). Hän kaipasi taas sitä tunnetta, kun hänen pitkät raajansa söivät maata ja matkaa puitten vilistessä silmien ohi. Juoksemaan - sitä hän tahtoi, sillä juoksemaan hän oli syntynyt.

Jo hetken aikaa kauempaa kaksikkoa tarkkaillut Katala alkoi harkita, josko vääntäytyisi noiden seuraan. Betana sen tehtävänä oli pitää silmällä uusia tulokkaita, ja sen tehtävänsä se ottikin hyvin vakavasti. Sinänsä huvittavaa, että Katalaa nyt kaikista viimeiseksi olisi odottanut opastamaan ketään lauman jäseneksi. Se oli itserakas, eikä edes häpeillyt näyttää sitä. Sen joka liikkeestä, ilmeestä ja eleestä paistoi läpi häikäilemätön oman edun tavoittelu. Samaan aikaan se osasi kuitenkin olla myös ystävällinen ja avulias. Auttoivathan liittolaiset sitä pönkittämään asemaansa. Fyysisen heikkoutensa se oli aina komensoinut päättäväisellä ja kierolla mielellä. Yleensä kukaan ei noussut vastustamaan, jos käyttäytyi johtajana. Ja miksi olisikaan; jos johtaja oli hyvä, niin ilo sitä oli seurata.

Vielä hetken mietittyään ruskeaturkkinen beta päätti lopulta siirtyä lähemmäksi. Se tiesi nämä liittyneet kyllä, muttei sen suuremmin ollut vielä jutustellut niiden kanssa. Niinpä olisi aika tutustua niihin, ja auttaa mikäli niillä olisi ongelmia. Tavallista sutta sirompi ja pidempikuonoinen beta lähti hitain, varmoin askelin lähestymään kaiksikkoa. Se ei tehnyt saapumisestaan suurta numeroa, eikä vaivautunut toisaalta salailemaankaan mitään. Häntä pörheästi pystyssä se marssi kahta sutta kohti kuin maailmanomistaja. Päästyään tarpeeksi lähelle uros pysähtyi ja jäi tuijottamaan kaksikkoa, odottaen näiden tekevän aloitteen, alistuvan tai muulla tavalla osoittavan olevansa valmiita kohtaamaan ruskean betansa sen kaikessa ylivoimaisessa mahtavuudessa.

[[ Heh, tässä tämä itserakas betamme nyt on, valmiina auttamaan uusia susia uuden lauman jäseniksi. Anteeksi, kun vähän kesti.]]

((Vaikka nyt olisi periaatteessa Risan vuoro kirjoittaa, kirjoitan itse kun nyt voin.))

Varjo huomasi metsän aamun valosta ilmestyvän sudenhahmon. Susi oli sirorakenteinen uros, ja jokin tuon ulkonäössä viehätti Varjoa. Jännitys kouraisi häntä, kun hän tajusi suden kantavan häntäänsä ylväästi pystyssä. Voisiko tämä olla Viiman puoliso, urosalfa? Vai oliko tulija beta? Varjo laskeutui huuliaan nuollen hitaasti maahan uroksen lähestyessä. Kaikki kunnioitus oli nyt valttia, ja vaikka Varjo ei juuri sillä hetkellä nähnyt Hallaa eikä sitä, mitä tämä teki, hän toivoi tämän käyttäytyvän niin, ettei tämä ärsyttäisi tulijaa. Kun uros vielä lähestyi, Varjo kierähti selälleen, vaikka hänen haavoihinsa koski.

//Olen siis aivan todella pahoillani että tämä viivästyi näin kauan!!//

Halla käännähti urokseen päin hiukan hämmentyneen oloisena ja tuijotti toista hetken pää aivan tyhjänä. Uros olikin lauman beta,Halla säpsähti tajuttuaan tilanteen ja tunsi pakottavaa tarvetta alistua, varsinkin kun Varjokin heittäytyi tuolla lailla 'Tuo varmaan teki kipeää' Hallalla kävi mielessä, mutta piankin unohtui tuo murhe. Korvat luimussa ja hiukan kyyryssä se katsoi urosta ylöspäin. Halla ei ollut lähes lainkaan ollut betan kanssa tekemisissä, mutta tärkeimmät lauman jäsenet olivat jääneet mieleen. Hallasta tuntui että sen olisi parempi selittää tilanne. " Varjo on maannut muutaman päivän ilman syötävää mutta minäkin saavuin vasta hetki sitten enkä tiedä olisiko tässä lähellä jotain syötävää meille molemmille, eikä hän näytä olevan kunnossa metsästämäänkään." Halla selvitteli nopeasti betalle joka varmaankin voisi auttaa heitä avun tarpeessa.

Toinen susista kierähti selälleen Katalan lähestyessä, vaikka uros haistoi tässä haavoja. Moinen käytös oli betasta jopa tietyssä määrin ihailtavaa. Toinenkin susi alistui ja ennen kuin Katalan tarvitsi edes kysyä mitään, tuo oli jo kertonut, mistä oli kyse. Beta kääntyi uudelleen katsomaan haavoittunutta. Betaa hivenen riipaisi kuulla, ettei toinen ollut saanut ruokaa pitkään aikaan. Eihän se nyt Katalan tehtävä ollut ruokkia haavoittuneita, ja jotkut laumat olisivat varmasti hylänneetkin moisen. Mutta koska Viiman lauma oli suuri ja vahva, haavoittuneista ei ollut heille taakkaa. Niinpä Katala saattoi tehdä sen, minkä katsoi oikeaksi joka tapauksessa: "Lauma kaatoi kolme päivää sitten hirven. Olen melko varma, että ruhossa riittää kalvettavaa ainakin siksi aikaa, että kaadamme uuden saaliin. Seuratkaa minua. Minä johdan teidät sinne." Katala totesi ja kääntyi ympäri. Se lähti häntä edelleen korkealla kulkemaan kohti metsää ja kääntyi aina välillä tarkistamaan, seurasivatko sudet.

Se ei ollut vielä esitellyt itseään, mutta oletti ettei moinen edes kiinnostaisi nälkäisiä laumanjäseniä. Ne olisivat paljon kiinnostuneempia hänestä, kun olisivat saaneet hieman ruokaa vatsansa täytteeksi.

//Kirjoitan jälleen Risan paikalla, kun itselläni on aikaa.//

Syvä helpotus ja kiitollisuus saapunutta korkea-arvoista sutta kohtaan täytti Varjon mielen. Hän nousi takaisin raajoilleen ja pudisteli maata turkistaan. Turkki oli suurimmalti osalti suojellut haavoja, mutta varmuuden vuoksi Varjo nuolaisi muutamaa selän kirveltävää haavaa. Tulehduksen vaara oli vielä suuri, eikä hän halunnut kasvattaa sitä tahallisesti lisää. Omen veren maku ja ajatus tulevasta ateriasta saivat jälleen Varjon vatsan pahasti murahtamaan ja veden herahtamaan kielelle.

Varjo vilkaisi vielä Hallaa varmistaakseen, että tämäkin lähtisi seuraamaan vierasta sutta. "Kiitos, Halla", hän kuiskasi tälle häntä hieman heilahtaen, "En olisi itse luultavasti uskaltanut sanoa mitään..." Varjo lähti nälkä yhä kasvaen ja hieman kärsimättömänä seuraamaan sutta pää ja häntä kunnioittavasti alhaalla. Hän halusi kiittää vierasta, mutta odotti kuitenkin vielä parempaa tilaisuutta. Ei ollut kohteliasta rynnätä etummaisena kulkevan rinnalle edes hyvissä aikein eikä varsinkaan nälän kiihottamana, vaikka ajatus ruuasta hieman saikin nopeutta jalkoihin. Kunhan olen kunnossa, juoksen taas nopeammin kuin kukaan muu, hän ajatteli itseään rauhoitellen.