Kaikkein pimein yö - Loppunut

: Ainakin Silkki kera Karhunkaatajan :


Oli myöhäinen yö. Vaaleanruskeaturkkinen naarassusi oli nukkunut alkuyön levottomasti ja kun se oli sitten heränny, ei se ollut saanut enää unta. Se oli noussut sijaltaan ja lähtenyt pois pesäkoloilta. Muutama oli sen perään jäänyt katselemaan, muutama sen ystävistä, mutta narttu oli vakuutellut käyvänsä vain lyhyellä kävelylenkillä ja tulevansa takaisin nukkumaan.
Aikeistaan poiketen nuori naaras oli ehtinyt kauemmas suunnitelluilta poluilta ja päätynyt järven tienoille, metsän reunaan.
Sinne se oli pysähtynyt istumaan ja katselemaan talvista maisemaa, sekä taivasta ja tähtiä. Näin talvisaikaan nyt, melkein keskiyöllä, oli oikein pimeää, mutta valkea hanki hohtavana valaisi maailmaa näyttäen oikein kauniilta. Kulta istui hangella parin korkean kuusen juurella ja haisteli ilmaa.

Keskiyöhön olisi vielä aikaa, vaan ei paljoa. Nyt jo pimeys oli liki täydellinen, vain tähdet loistivat kirkkaalla taivaalla. Pakkasyönä tähdet näkyivät kirkkaasti, loivat omaa kalpeaa valoaan pimeyteen. Vaan tummaturkkinen uros ei hätkähtänyt pimeää, sillä pimeimmässäkin paikassa suden silmillä näkisi edes jonkinverran. Hohtavan valkea hanki valaisi ympäristöä edes jonkinverran, varsinkin järven rannalla, jossa ei ollut puita pimentämässä näkymää. Suuri uros asteli lumihangella päämäärättömästi, kulkien vain kulkemisen ilosta. Kaatajaa ei väsyttänyt, ainakaan kovasti, vaikka yö olikin jo pitkällä. Vaan yhä tuo yksinäinen kulkija, suurikokoinen tumma susi, kulki halki lumihangen, etsimättä mitään.
Vaan tarkka hajuaisti kertoi jonkun olevan lähellä, jonkun kulkeneen tästä läheltä. Uroksen pää kohosi ylemmäs, haistellen ilmaa, etsien merkkiä tuosta ohikulkeneesta. Hento tuulenvire kuljetti hajuja ilmassa, vaan Kaatajan tavoittamaa hajua se ei kantanut mukanaan. Uros asteli eteenpäin, valppaana. Haju voimistui, se oli narttusuden hajua. Ja uros epäili haistavansa samalla lauman hajun. Hetkeksi Kaataja pysähtyi hangelle, mutta päätteli tuulen jo kantaneen uroksen oman hajun tuon nartun kirsuun - näin ollen voisi tuntematon narttu jo tietää uroksesta. Niinpä laumaton hukka jatkoi matkaansa, hetken päästä jo vaalean ruskean sävyisen nartun tavoitti suuri uros katseellaan. Laumaton hukka mietti vain hetken, kunnes päätti jatkaa matkaansa lähemmäs. Kyllä laumaan kuuluva narttu olisi jo huomannut Kaatajan, varmasti.
Karhunkaataja asteli lähemmäs hitaasti, rauhallista vauhtia. Korvansa uros oli vienyt taakse, viestimään ystävällisistä aikeista. Tuuhea häntä heilui matalalla puolelta toiselle, vaarattomana, rauhoittavana. Kaataja ei aikonut pahaa, vaan saapui rauhassa, ystävänä, ja sen koko suuren uroksen kehon kieli viestitti Kullalle. Kaataja pysähtyi kymmenisen metrin päähän nartusta, sillä ei halunnut tunkeilla, vaikuttaa epäystävälliseltä. Lauman hajusta hukka oli melko varma, sillä näin lähellä pystyi Kaataja jo omasta mielestään erottamaan monen suden yhdistyneen tuoksun. Vaan koskaan ei voinut olla liian varma.
"Iltaa. Olen Karhunkaataja."
Uros tervehti lyhyesti, matalalla ja syvältä kohoavalla äänellään. Hukan matala ääni, suuri koko ja tumma turkki antoivat helposti väärän käsityksen, sillä tosiasiassa hukka oli rauhallinen ja ystävällinen. Ei uros kaivannut riitoja, taistelua, eikä niihin hakeutunutkaan, vaikka kokonsa puolesta olisi voinut niissä pärjätäkin. Vaan ei koko, massiivisuus ja lihaksikkuus ollut kaikki kaikessa, sillä suuri uros ei ollut mikään ketteryyden perikuva, eikä myöskään nopea. Joten yhtä hyvin voisi joku ketterä ja nopea, tarkkoja iskuja tekevä hukka voittaa Karhunkaatajan. Vaan sekään ei vaikuttanut siihen, miksei uros taisteluihin hakeutunut. Se vain johtui luonteesta, eikä luonne ole riippuvainen ulkonäöstä. Niinpä massiivinen uros viestitti koko kehollaan olevansa ystävä, saapuvansa rauhassa. Ja toivottavasti vielä poistuisikin tältä paikalta rauhassa.

Kulta istuskeli hiljaa, juuri sen enenpää liikkumatta paikoillaan ja katseli hangen loistetta tähtien valaisemana. Sen hengitys höyrysi hiukan pakkasessa, mutta tuuhean turkin ansiosta naaraan ei ollut kylmä. Tosin ei se kauaa voisi istua paikoilleen, koska jossain vaiheessa sekin alkaisi tuntea kylmää herkissä tassuissaan.
Naaras nosti kuonoaan ja katseli tähtiä hetken, ennen kuin sen kuonoon leijaili vieraan uroksen tuoksu. Se sai Kullan varuilleen, mutta seisomaan se ei noussut, koska ei nähnyt ketään näköpiirissään. Kauaa sen ei kuitenkaan tarvinnut odotella, kun se jo huomasi hiukan kauempaa tumman hahmon liikettä. Naaras laski päätään hiukan alemmas ja huomasi, että tumma hahmo tuli häntä kohti. Kulta pörhisti turkkiaan vähän ja oli enemmän kuin varuillaan. Pimeä saattoi tuoda sen luo ihan kenet tahansa, mutta vieraan tuoksusta päätellen toinen ei ollut sen laumasta, tuskin Viimankaan. Tuoksu kertoi myös, että tulija oli uros.

Kun Kaataja tuli lähemmäs ja naaras näki paremmin miltä toinen näytti, uros jo tervehtikin vaikuttaen melko rauhalliselta tapaukselta. Kulta harvoin arvioi ketään ulkonäön perusteella, eikä tehnyt sitä nytkään.
"Iltaa Karhunkaataja .. Minun nimeni on Kulta", naaras tervehti rauhallisesti ja tarkasteli toista samalla miettien mahtoiko toinen sittenkin kuulua Viiman laumaan. Kuitenkin tuoksun perusteella toinen vaikutti laumattomalta, mutta ainahan sitä saattoi erehtyä.

"Eikö olekin kaunis yö?" Kulta sitten kysyi nyökäten taivasta kohti kuonollaan, puhuen pehmeällä ja ystävällisellä äänensävyllä. Sivusilmällä vaaleaturkki kuitenkin tarkkaili Karhunkaatajaa.

Karhunkaataja katsoi vaalean turkin omaavaa narttua rauhallisesti, vältellen katsekontaktia. Eihän uros halunnut vaikuttaa uhkaavalta, siis sen lisäksi että oli täysin varoittamatta saapunut nartun luokse, kesken pimeän yön. Uros painoi mieleensä Kullan ulkomuodon, sekä hajun, vaikkakin oletti hajun olevan lauman haju, ei yksittäisen suden haju. Hukka yhdisti nimen mielessään kaikkiin näihin asioihin, painaen sen visusti mieleensä. Toivon mukaan Kaataja tunnistaisi Kullan, jos myöhemmin tapaisi toisen.
"On, yö on kieltämättä kaunis. Tähdetkin loistavat noin, puhumattakaan tästä valkeasta hangesta."
Uros sanoi matalalla äänellään, katsellen narttua, yhäkin vältellen katsekontaktia. Ja aivan samasta syystä kuin ennenkin. Joitakin susia saattoi katsoa silmiin ilman ongelmia - toiset taas eivät sietäneet sellaista, varsinkaan jos itse kuuluivat laumaan. Kaataja ei päättänyt riskeerata mitään, joten kohteli toista neutraalisti, joskin viestittäen edelleen olevansa enemmän ystävä kuin vihollinen. Laumojen jäsenien kanssa kun ei kannattanut ajautua ongelmiin, sillä yhden suden ongelma oli helposti koko lauman ongelma. Ja kokonainen lauma hoitaisi yhden suden - oli sitten suuri tai pieni, uros tai narttu - helposti pois tieltä. Ei, parempi oli olla kohtelias, ystävällinenkin. Hengellään kun ei kannattanut leikkiä, ja jos muutama kohtelias ele tai sana saattaisi pelastaa hengen, olisi se sen vaivan arvoista.
"Taidat... elää laumassa?"
Uros lopulta kysyi, tietäen mahdollisesti astelevansa aivan kuilun rajoilla - ja nuo muutamat sanat saattaisivat olla se ratkaiseva tekijä, joka syysäisi uroksen kuiluun. Vaan silti Kaataja kysyi kysymyksensä, yhtä ystävällisenä ja kohteliaana, kuin aiemminkin. Uros istahti myös hangelle, jos ei muun takia, niin näyttääkseen hivenen normaalimmalta, pienemmältä. Vähemmän huomiota herättävämmältä. Tuuhea häntä kiepahti etutassujen luokse, lämmittämään niitä. Vaikkei hukalla kylmä ollutkaan, kiitos paksun turkin. Tähdet valaisivat maan kamaraa, hanki loisti vähäisessä valossa kirkkaan valkeana, valaisten ympäristöä. Valaisten kaksikkoa, joka jutteli ainakin vielä kaikessa rauhassa keskellä yötä.

Naaras nyökkäsi pari kertaa kuonollaan, kun sitä ehkä huomattavastikin kookkaampi susi puhui yön kauneudesta. Naaras oli kyllä aivan samaa mieltä Kaatajan kanssa. Yö oli hyvin kaunis ja naaras piti itseään onnekkaana, ettei ollut nyt nukkumassa. Tällaista kauneutta ei näkisi joka yö.
Naaras paransi istuma-asentoaan ja kiersi häntänsä vierelleen.

"Kyllä", Kulta vastasi ja hetkeksi taivaita kohti suuntautunut, lämpöisen ruskeiden silmien katse palautui Karhunkaatajaan. Naaras kallisti päätään ja tarkasteli toista. Hän mietti mielessään oliko toinen saanut nimensä siitä, että oli oikeasti kaatanut joskus karhun, joko yhden tai useamman. Vai oliko nimi vain pennun emon keksimää. Koska Kulta oli utelias, se halusi kovasti tietää, mutta koska se oli myös kohtelias, se aprikoi mielessään oliko sitä järkevää kysyä. Naaras laski katseensa hetkeksi etutassuihinsa ja mietti hetken, mutta sitten sen uteliaisuus vei voiton.

"Mistä tulee nimesi Karhunkaataja? Oletko nimesi veroinen?" Kulta sitten kysyi ja jos sudet hymyilivät, naaras hymyili nyt.

Karhunkaataja katseli ympärilleen, sitten jälleen kultaturkkiseen narttuun edessään. Uros ei kommentoinut mitenkään toisen myöntävään vastaukseen, mutta hukka painoi tuoksun mieleensä. Tämä narttu kuului jompaan kumpaan laumaan, jossakin vaiheessa voisi tämän tuoksun tunnistaminen olla hengenpelastus. Vaan nyt uros keskittyi Kullan kysymään kysymykseen Kaatajan nimestä. Kun kysymys pääsi loppuunsa, hukka ei voinut pidätellä huvittuneisuuttaan, vaan avasi kitansa ja antoi kielensä roikkua ulos kidastaan susimaisen naurun osoituksena.
"Nimeni veroisuudesta en tiedä, koskaan en ole yrittänyt karhua kaataa. Nimeni sain entisen laumani alfaurokselta. Kaipa nimi vain tuli suuresta koostani. En koskaan kysynyt sen tarkemmin."
Uros sanoi huvittuneella äänellä, hymyillen susimaisesti kita avoinna. Kaataja ei kokenut toisen kysymystä tunkeilevaksi, enemmänkin vain puhtaaksi uteliaisuudeksi. Hukan vihertävän harmaat silmät loistivat ystävällisyyttä ja huvittuneisuutta. Tuskimpa Kulta olisi ainoa, joka kyselisi nimestä, vaikka ensimmäinen siitä kysyvä narttu olikin.
Kirkas talvinen pakkasyö oli uroksen mielestä kaunis. Hetkeksi hukan teki mieli lähteä liikkeelle, kävelemään täällä ei-kenenkään-maalla, laumattomien ainoalla turvapaikalla. Vaan olisikohan se viisasta? Ei, ei se varmaan olisi. Niinpä Kaataja jäi istuskelemaan paikalleen, suurikokoisena, lihaksikkaana ja massiivisena, tummana hahmona valkeaa hankea vasten.
"Nimestä kun kysyit, niin saanen veikata mistä oma nimesi tulee?"
Uros kysyi matalalla äänellään, ystävällisenä ja rauhallisena. Karhunkaatajalla oli arvaus nimen alkuperästä, ja tuo aikoi esittää sen joka tapauksessa, vaikka Kulta vastaisi mitä. Niinpä hukka aukaisi jälleen suunsa:
"Kullan värisestä turkistasi, epäilen."
Nuniin, nyt hukka sai veikkauksensa sanottua. Uros aukaisi jälleen kitansa, antaen kielensä roikkua suupielestä, susimaista naurua osoittaen. Urosta kun huvitti keskustelun saama käänne - ensin keskusteltiin pakkasyön kauneudesta, sitten siirryttiin nimiin. Kohta varmaan väiteltäisiin laumattomuuden ja laumaan kuulumisen eduista ja haitoista, siitä kumpi olisi parempi. Kaataja nauroi edelleen susimaista naurua, kieli roikkuen, silmät tuikkien kilpaa tähtien kanssa.

Kun Kaataja kertoi nimensä alkuperästä, katseli Kulta huvittunut ilme suloisilla kasvoillaan urosta. Olisihan se ollut melkoinen saavutus, jos yksi susi kaataisi suden, mutta toisaalta ei se kai mahdotontakaan voisi olla. Ainakin naaraan itsensä mielestä jos joku siihen pystyi, niin sitten juuri tuo kookas susiuros, joka näytti ulkonäkönsä ja olemuksensa perusteella kokeneelta, sekä elämää nähneeltä, vaikkei vanha iältään tainnut juuri olla. Ei ainakaan naaraan isän, Harhan, ikäinen toinen ollut, siitä Kulta oli aivan varma. Jokin vanhan suden piirre Karhunkaatajasta vielä puuttui.
Naaras katseli yhä pää kallellaan toista, suden hymy yhä kuonolla viipyen. Vaaleaturkkinen Kulta oli huomannut, että vaikka hän oli ollut toisen seurassa niinkin vähän aikaa, hän silti viihtyi. Kullasta toinen vaikutti mukavalta ja rauhalliselta olennolta, juuri sellaiselta, jonka seurassa oli helppoa olla. Nartusta oli melkein sääli, ettei Kaataja ollut sen kanssa samassa laumassa.

"Tietenkin, anna mennä vain", naaras totesi nyökäten kuonollaan ja taittaen korvansa eteenpäin uteliaina, kun uros uteli saisiko hän arvailla mistä naaras itse oli saanut nimensä. Ei Kulta siitä pahastuisi, sehän olisi vain hauskaa ja hänen muistinsa mukaan ei sitä ollut kovinkaan moni edes tainnut tehdäkään. Nimiä pidettiin usein itsestäänselvyyksinä, eikä niiden syvempää merkitystä juuri jaksettu pohtia. Pelkästään jo sen vuoksi tämä hetki tuntui kiintoisalta nuoren naaraan mielestä.
Kaatajan ehdottaessa, että narttu olisi saanut nimensä turkkinsa värin mukaan, hymyillen Kulta pudisti päätään.
"Väärin epäilit", naaras sitten sanoi pehmeällä äänensävyllä ja nousi seisomaan pudistellen lunta turkistaan. Se asteli häntä heilahdellen Karhunkaatajan ohitse ja pysähtyi sitten kääntäen päätään toisen suuntaan päästessään pois kuusien alta kuunvaloon ja tähtien tuikkeeseen.

"Sain nimeni siitä, että olin äidilleni hänen oma kultansa. Pentueen ainut naaras, ymmärräthän?", Kulta sitten totesi naurahtaen ja tarkasteli uroksen olemusta lähtisikö toinen kenties seuraamaan sitä.

Kaataja hymyili hukkien hymyä, uros kun oli täysin tyytyväinen hetkeen. Kuun kalpea valo valaisi ympäristöä tähtien ja lumihangen kanssa, joten pimeää ei enää ollut - ainakaan hyvän yönnäön omistavien mielestä. Uros naurahti hukkien naurua toisen todetessa arvauksen menneen väärin. Kaataja nousi myös ylös, lähtien seuraamaan kultaturkkista narttua. Kun Kulta sitten kertoi nimensä alkuperän, uros kätki nopeasti pintaan nousseet tunteensa. 'Äidille oma kultansa.. äidille kulta...' mantra hakkasi uroksen päässä. Se herätti Kaatajan mielestä tarpeetonta surua, liikaa muistoja menneestä. Vain äkillinen lihasten läpi kulkeva aalto paljasti uroksen tunteita, sillä tuon koko keho jännittyi hetkeksi, kuin valmistuen pakenemaan tai hyökkäämään. Vain yksi viaton lausahdus aiheutti uroksessa niinkin vahvan tunnekuohun. Kaataja rauhoitti hitaasti itsensä, pakotti vellovat tunteensa sisäänsä, ollan jälleen se rauhallinen ja vakaa uros, joka oli vielä hetki sitten jutellut rennosti Kullan kanssa.
Uros asteli jälleen Kultaa kohti, valmiina seuraamaan, mikäli toinen lähtisi pitkällekin. Kaataja astui kuusien kätköistä tähtien ja kuun loisteeseen, katsoen edessä aukeavaa näkymää. Lumihanki hohteli kuun kalpeassa valossa, tähdet tuikkivat pimeällä taivaalla. Kaunista.
"Ymmärrän."
Karhunkaataja sanoi matalalla äänellään, yhtä ystävällisenä ja kohteliaana kuin ennenkin. Hukka hallitsi tunteensa kerrankin hyvin, vaan tarkkasilmäinen susi saattaisi helposti nähdä läpi. Kaataja seuraisi Kultaa, mikäli toinen siis matkaansa jatkaisi. Uros astelisi rauhallista vauhtia Kullan vierellä, kumminkin tarpeaksi kaukana, jottei vaikuttaisi uhkaavalta. Uros kun oli todellakin reilun kokoinen, erittäin korkea, ja vielä lihaksikaskin. Massiivisuus herätti yleensä pelkoa muissa - kaipa se vain johtui siitä ajatuksesta, mitä tuon kokoinen voisi tehdä muille, jos haluaisi. Vaan Kaataja ei ollut koskaan halunnut tarkoituksella satuttaa jotakuta. Jopa saaliinsa lempeäksi luokiteltava uros tappoi mahdollisimman nopeasti, jotta se ei kärsisi turhaan.
"Laumassa eläminen taitaa olla.. kannattavaa? Ainakin näin talvella."
Uros kysyi matalalla äänellään, kokeillen kepillä jäätä. Joko jää pettäisi, ja tuo kysymys olisi se ratkaiseva, joka saisi Kullan kiepahtamaan ympäri, ärähtämään jotakin, ja loikkimaan sitten laumaansa. Tai sitten Kulta ei välittäisi kysymyksestä. Kaataja kun ei uskaltanut edes toivoa - tai pikemminkään ei uskonut toiveeseensa - että Kulta vastaisi kysymykseen todenmukaisesti. Vaan silti uros kysyi, jonkin ihmeellisen päähänpiston takia.
Kuun kalpea valvo valaisi kaksikon, joka rauhallisesti taisi sen valossa kävellä. Kaatajaa huvitti ajatus siitä, miten joku vastaantuleva voisi tähän suhtautua. Suurikokoinen, massiivinen ja tumma laumaton uros, seurassaan huomattavasti sirompi ja kauniimpi kultaturkkinen laumaan kuuluva narttu. Vaan ei ulkonäöllä ollut merkistystä, sillä jotenkin kaksikko oli edes sisäisesti samankaltaisia, edes hieman. Tai niin Kaataja uskoi, toivoi. Ja samalla kiero ajatus syntyi lempeän hukan pääkopassa. Kulta saattaisi osoittua Kaatajan henkeä kalliimmaksi. Tai pikemminkin uroksen hengen pelastajaksi. Jos narttu vain saisi oikean käsityksen uroksesta, eikä sitä iänikuista väärää käsitystä, että paikalla oli suurikokoinen uros, joka tulisi uhkaamaan laumaa.

Naaraan huomatessa, että Karhunkaataja seurasi sitä, lähti se tyytyväisenä jatkamaan askellustaan. Se käveli hitaasti, jotta toinen saisi sen kiinni helposti ja voisi kulkea vapaasti hänen vierellään. Kullasta oli vapauttavaa liikkua jonkun sellaisen seurassa, jonka kanssa ei tarvinnut miettiä arvojärjestystä. He kun eivät olleet samassa laumassa, ei tarvinnut pelätä tekevänsä jotain väärin, jos ei puhuisikaan tarpeeksi kunnioittavasti tai tahdikkaasti. Toisaalta olisihan tällaisessa kanssakäymisessä omat riskinsäkin. Kulta oli Kaatajaan verrattuna pienikokoinen ja voimia mitatessa se jäisi alakynteen. Tosin se saattaisi olla kookasta urosta nopeampi tassuistaan, varmasti olisikin. Vaaleanruskeaturkkinen narttu ei kuitenkaan uskonut, että uros olisi kiero tai yrittäisi jotakin, mistä Kulta ei pitäisi. Naaras ei vain pystynyt näkemään Kaatajaa sellaisessa valossa. Toinen vaikutti mukavalta ja kiltiltä, ystävälliseltä ja kohteliaalta. Juuri sellaiselta, kenen kanssa Kulta oli enemmän kuin mielellään tekemisisssä. Juuri sellaiselta, kenen kanssa kuka tahansa olisi tekemisissä.

"Niin, onhan se. Laumaelämä tuo turvaa ja varmuutta ..", nuori naaras totesi ja asteli hangessa eteenpäin. Hanki ei kantanut sitä kovin hyvin, vaan sen pienet tassut upposivat vähän väliä ja siksi käveleminen oli hiukan hitaampaa.
Toisaalta ei Kullan ollut kiire minnekään.
".. Ja saahan laumasta aina lämpöä ja seuraa, kun talvisin on kylmää ja ankeaa", se vielä jatkoi ja käänsi päätään katsoakseen Karhunkaatajaa. Kuunvalossa Kulta huomasi kuinka paljon suurempi toinen häntä oikeastaan olikaan. Uros oli sitä huomattavasti korkeampi ja massiivisempi, jokseenkaan se ei haitannut Kultaa. Tuntuihan se turvalliselta olla jonkun vahvemman yksilön seurassa, vaikkei naaras tuntenutkaan oloaan uhatuksi.

"Luulenko vain vai oletko sinä liittymässä jompaan kumpaan laumaan?" Kulta sitten kysyi hymyillen suloista sudenhymyään.

Uroksen suuret tassut koskivat lumen pintaa tasaisessa rytmissä. Kaataja upposi lumihankeen, tietenkin, sillä lumi saisi olla aika jäätynyttä, ennen kuin se kannattaisi näin suurikokoista urosta. Olkoonkin, että hukan suuret tassut toimivat samalla periaatteella kuin lumikengät. Kaatajan katse kiinnittyi vierellä astelevaan narttuun, Kultaan, toisen kertoessa hivenen laumaelämästä. Kyllä uroksellakin kokemusta laumasta oli, vaan ei, sellaiseen ei hukka kaivannut, tuntenut oikein kuuluvansa. Yksinäisen elämä oli sopivampaa, olkoonkin että se oli huomattavasti rankempaa. Uros katsoi hetken verran Kultaa arvioivasti, miettien toisen sanoja. Samalla kun uros käveli eteenpäin, häntä heilui puolelta toiselle askelten tahdissa, kertoen edelleen omaa selvää kieltään Kaatajan ystävällisistä aikeista.
"En ole aikonut liittyä kumpaankaan laumaan. Ainakaan vielä. Saa nyt nähdä, tilannehan elää jatkuvasti."
Uros puhui rauhallisella, matalalla äänellään. Kaataja katseli Kultaa, miettien tarkasti seuraavia sanojaan. Eihän hukka halunnut suututtaa toista, mutta halusi silti tuoda mielipiteensä esille. Toisaalta Kulta vaikutti sudelta, joka ei aivan äkkiä suuttuisi, jos uros nyt muotoilisi asiansa väärin. Niinpä Kaataja päätti jatkaa puhettaan.
"Uskoisin, etten edes pääsisi laumaan sisään - kumpaankaan. Valitettavasti monet alfat eivät halua tälläisiä suuria ja siksi voimakkaita susia laumoihinsa, kuvitellen että tavoittelen alfan paikkaa."
Matala, rauhoittava ääni kohosi syvältä uroksen sisältä, lopussa jopa hivenen katkerana. Todellakaan ei uros halunnut alfaksi mihinkään laumaan - hyvä kun ylipäätään edes haluaisi laumaan. Kaataja vilkaisi syrjäsilmällä Kultaa, nähdäkseen nartun reaktion.
"Tuskin edes kestäisin alimpien joukossa laumaa, kun saisi jatkuvasti miettiä sanojaan ja tekojaan. Ja ylempänä taas pitäisi huolehtia muista, mikä ei haittaa, mutta siellä pitäisi taas kestää jatkuvaa nöyristelyä, jota tulee muiden tasolta. Ei, en usko että laumaelämä on minua varten."
Uros lopetti puheensa yhteenvetoon ja toteamukseen laumaelämästä. Hukka katseli Kultaa, toivoen ettei ollut sanoillaan suututtanut narttua. Se nyt vielä puuttuisi, että kultaturkkinen susinaaras poistuisi paikalta loukkaantuneena ja kenties jopa vihaisena. Kaataja toivoi, odotellen, tarkkaillen. Ja samalla eteenpäin kävellen, lumihangen läpi, hengityksen noustessa kieppuvina huurukuvioina taivaalle, jossa tähdet tuikkivat ja kuu moljotti maailmaa.
Tummanharmaata hukkaa ei haitannut hidaskaan liikkumisvauhti, ehei, sillä määränpäätä ei kukaan ollut Kaatajalle kertonut. Niinpä päämäärättömänä uros kulki Kullan vierellä, odotellen, sanoisiko narttu jotain, vai muristen kääntyisi ympäri. Hukka oli jo tottunut nartun seuraan, jopa huomannut nauttivansa tämän seurasta. Joten Kaatajan kannalta pahin, mitä Kulta voisi tehdä olisi hyökätä kimppuun, jolloin suurelle urokselle jäisi vain vaihtoehto puollustautua - vastoin tahtoaan. Vaan uros ei uskonut Kullasta sellaista, vaikkei varma ollutkaan. Kaatajan arveluiden mukaan Kulta ei loukkaantuisi ainakaan pahasti uroksen sanoista, vaikka hukka käytännössä haukkui hierarkian alimpaan maan rakoon.

"Niin kai, mutta olen ymmärtänyt, että ainakin laumani johtaja Ovela ei erityisemmin välttele kookkaita uroksia. Hän ottaa kyllä selvää mistä kukin on tehty, ennen kuin ottaa laumaansa. Jos hän kokee jonkun uhkaksi, hän ottaa sen kyllä ensin selville", Kulta puhui pehmeällä ja ystävällisellä äänensävyllä. Hänen isänsä saattoi joidenkin silmään vaikuttaa uhkaavalta kokonsa ja tietynlaisen raskaan olemuksensa myötä, mutta kultainen sydän se isälläkin oli, terävien aivojen lisäksi. Harha oli viisas ja ovela uros, joka kyllä pystyisi halutessaan olemaan uhka johtajalleen. Tosin mitä isä oli tyttärelleen kertonut, pystyi naaras sen perusteella luomaan johtopäätöksen, johon ei mahtunut ajatustakaan Ovelan syrjäyttämisestä.
"Laumaelämä sopii varmasti kaikille, jotka haluavat, että se sopii heille .. Mutta arvostan kyllä näkökantaasi ja ymmärrän sen kyllä. Välillä laumassa eläminen on toki raskasta, mutta .. en halua elää yksinkään", naaras puhui ja sanojensa päätteeksi hymyili toiselle. Naaras oli suuren osan lyhyestä elämästään elänyt isänsä kanssa kahdestaan ja kun he olivat liittyneet laumaan, oli elämä muuttunut melko paljonkin. Hän ei välttämättä nähnyt isäänsä joka päivä, mutta sen sijaan hän näki muita susia, joiden kanssa vietti aikaa. Kullan elämä oli tasapainoista ja rauhallista, vaikka välillä myös vähän tylsää.

Kulta asteli rauhallista tahtia eteenpäin, katsellen eteenpäin. Pian kaksikko olisi ylittänyt aukion, joka oli myös järven rantaa. Nopeasti he olivat edenneet ja pian he olisivat jo toisella puolella, takaisin metsän siimeksessä. Eri puolella tosin.
Naaras nopeutti hieman tahtiaan ja päästyään puiden varjoon se pysähtyi ja jäi odottelemaan Kaatajaa.

Kaataja sai noista muutamasta lauseesta enemmän tietoa, kuin oli koskaan uskaltanut edes epäillä. Kulta kuului Ovelan laumaan, joten tämä haju... nartun omaan tuoksuun sekoittuva lauman haju oli siis Ovelan lauman hajua. Ja muutoinkin nartun sanojen mukaan juuri Ovela saattaisi olla se henkilö, joka antaisi uroksen liittyä laumaansa - mikäli Kaataja koskaan haluaisi liittyä. Uros punnitsi hetken vakavana mahdollisuuksiaan laumaan pääsemisestä. Ovela voisi saada Kaatajasta joko voimavaroja laumalleen, tai sitten vakavan uhan. Hukka tietenkin toivoi, että ensimmäinen oletus olisi oikein, sillä toinen tarkoittaisi Kaatajan maallisen vaelluksen päättymistä. Ja sitä ei uros tietenkään innolla odottanut. Kullan viisaat sanat laumaelämästä havahduttivat Kaatajan.
"Oikeassa olet. Yksinäisyys on raskas taakka kannettavaksi, jopa minulle."
Uros sanoi matalalla äänellään, viimeisen lausahduksen aikana tosin saattoi kuulla huvittuneisuuden. Yksinäisyys oli raskas taakka, vaan kyllä Kaataja sen jaksaisi kantaa. Vaikka voimille se ottaisi, ainakin aika ajoin. Varsinkin, kun tiesi, että pienellä nöyristelyllä voisi päästä laumaan ja päästä sitä kautta kokonaan eroon yksinäisyydestä. Vaan siihen ei hukka ryhtynyt, mielummin vapaa ja yksinäinen, kuin lauman tahdon orja. Näin oli Kaataja päättänyt, ja tässä päätöksessään uros pysyisi loppuun asti.
Uros asteli Kullan perässä metsikköön, pysähtyen Kullan vierelle, kun toinen pysähtyi. Kaataja vilkaisi ympärilleen, haistellen ilmaa. Mitään erikoista, hälyyttävää tuoksua ei ilmassa leijunut, ellei sitten laskenut nartun tuoksua. Vaan sitäpä uros ei pitänyt mitenkään hälyyttävänä, olkoonkin että toinen kuului Ovelan laumaan. Ja olkoonkin, että uroksen oma haju oli jo selkeästi Kullalla tiedossa, ja olkoonkin, että narttu tunnistaisi hukkasen hajun varmasti kaukaakin.
Päättäväisesti uros työnsi nämä synkät ajatuksensa sivuun, keskittyen olennaiseen, tähän tähtien kirjoittamaan yöhön. Turha vielä oli surra, jos lauma saisi tietää Kullan kautta kaiken Kaatajasta, se olisi vasta sen ajan murhe. Ja mikäli Kullan sanoihin oli luottamista - ja Kaataja luotti nartun sanoihin - Ovela punnitsisi kaikki tarkasti. Joten alfan viisaus voisi hyvin olla Kaatajan turvana. Tietenkin siitä olisi apua, jos Kulta mahdollisen vaaratilanteen sattuessa olisi lähistöllä, narttuhan voisi yrittää puhua järkeä alfalle. Vaan miksi ihmeessä Kulta niin tekisi, sitä ei Kaataja tiennyt. Eihän Kullalla olisi mitään järkeä vaarantaa omaa asemaansa, kenties jopa henkeään vain jonkin mitättömän laumattoman tähden. Ja sitä ei Kaataja halunnutkaan. Uros oli tottunut luopumaan, tuo voisi jopa ystävästään luopua, jos se olisi ystävän parhaaksi. Jaloa, mutta tuskinpa Kaataja koskaan kohtaisi tilannetta, jossa joutuisi niin toimimaan. Toivon mukaan ainakin, ja turha oli vielä ajatella Kultaa edes tuttavana, puhumattakaan että sulkeutunut uros olisi voinut tuota ystävänä ajatella. Vaan jälleen uros keräsi harhailevat ajatuksensa kokoon, päättäen visusti keskittyä vain lähellään olevaan kultaturkkiseen narttuun. Eihän sitä tietäisi koska hukka seuraavan kerran tapaisi jonkun yhtä mukavan, varauksettoman laumalaisen. Jos tapaisi koskaan.

Kulta katseli metsikköä, joka näytti kaikin puolin hiljaiselta, sekä hämärältä. Naaras lipaisi toista suupieltään ja asteli vähän matkaa eteenpäin, löytäen pienen, suhteellisen suojaisan paikan parin kuusen välistä. Vaaleaturkin jalkoja, etenkin anturoita hiukan paleli, eikä sitä huvittanut kipeyttä jalkoja pakkasessa, joka saattaisi vielä kiristyäkin. Tällä hetkellä naaraan olisi tehnyt mieli olla nukkumassa ystäviensä keskellä pesäkoloilla, siellä ei tarvitsisi tuntea kylmää. Olihan Kullan turkki toki paksu, mutta etenkin tassuista turkki oli melko ohutta talvisinkin. Naaras tiesi, että matka takaisin kestäisi jonkin aikaa, etenkin nyt, kun oli vielä pakkastakin. Sen täytyisi hetki ainakin olla aloillaan ja vähän miettiä jotakin reittiä.
Naaras käänsi katseensa taivaaseen ja katseli tähtiä, sekä kuuta. Pian olisi keskiyö.

"Istutaanko hetkeksi tähän?" Kulta sitten kysyi kääntyen päin suurikokoista urossutta ja heilauttaen pari kertaa häntäänsä. Narttu ei ollut varma kuulisiko hän myöntävää vastausta, mutta vaikkei toinen jäisikään hänen seuraansa, aikoisi Kulta silti jäädä itse tähän vähäksi aikaa. Olihan Kulta jo iso tyttö ja pärjäisi yksinkin.
Kun Kaataja suostui ehdotukseen, nuori naaras istuutui ja kiersi häntänsä palelevien tassujensa suojaksi.
"Täällä on hiukan kylmä", naaras totesi vähän hämillään ja katseli urosta vierellään.

Kun narttu jatkoi matkaansa suojaisaan paikkaan parin kuusen väliin, Kaataja seurasi toista mukisematta. Uros astui muutaman askeleen, ja istahti myös alas Kullan sitä ehdottaessa. Tuuhean häntänsä uros kiepautti jalkojensa suojaksi, vaikkei sille mitään todellista tarvetta ollut. Pohjoisen susia kun Kaataja oli, tuon turkki oli pohjoisen sääoloihin sopivat. Tuuhea turkki oli lämmin, pohjoisessa, uroksen kotiseuduilla tuuhean turkin kanssa tarkeni, muttei se näin lämmin siellä ollut. Täällä, etelämmässä turkki tuntui miellyttävän lämpimältä - nyt talvella. Kesällä turkki olisi liian kuuma, aivan liian kuuma.
"Kylmäkö?"
Uros kysyi aidosti hämmästyneenä, koska ei huomattavan pitkän ja tuuhean turkkinsa takia tuntenut pakkasen viiltävää kylmää. Tai tunsi hukka sen, mutta pitkä ja tuuhea turkki katkaisi pakkasen pahimman terän, jättäen jäljelle miellyttävän lämmön. Kaataja oli oikeasti hämmästynyt, hetken jopa kehonkieli viestitti epävarmuutta. Uros kumminkin kokosi itsensä nopeasti, ollen jälleen se varma ja hyväntahtoinen hukka, jonka Kulta oli aiemmin illalla - tai no yöllä - tavannut.
"Minä en tunne kylmää.. täällä."
Kaataja sanoi, lisäten hieman myöhässä viimeisen sanan lausahdukseensa. Hukka oli yhä hämmentynyt, ja lievästi epävarmakin. Miten tulisi toimia? Uros katsoi hetken Kultaa arvioivasti, miettien. Toisaalta, jos nartun oli oikeasti kylmä, voisi Kaataja ehkä helpottaa, siirtyä lähemmäksi. Mutta toisaalta narttu saattaisi loukkaantua moista, jonkun mielestä jopa alentavaa elettä. Uros ei tiennyt, miten toimia, ja siksi tuo oli epävarma. Lisäksi oli vielä yksi syy, miksi Kaataja ei halunnut siirtyä Kultaa lähemmäs. Silloin yksinäisen uroksen haju tarttuisi varmasti Kullan turkkiin, joka taas tarkoittaisi ongelmia. Molemmille. Kaataja saisi varmasti turpiinsa joltakin laumalaiselta sen takia, että oli tullut niin lähelle Kultaa. Ja Kulta taas voisi saada turpiinsa keneltä tahansa laumalaiselta - ehkä jopa alfalta, kun saapuisi laumansa luokse vieraalta hukalta haisevana.
"Onko sinulla... todella kylmä?"
Uros kysyi varovasti, yhä epävarmana ja hämillään. Tälläinen tilanne sai viisi vuotiaan hukkasen ihmettelemään. Tuo kun oli tottunut siihen, ettei ollut kylmä - ja siksi Kaataja helposti unohti tälläiset asiat. Mutta kun ei itse tunne kylmää yhtä herkästi kuin eteläisemmät serkkunsa, ei pohjolan hukka voinut osata varautua siihen. Epävarma hukka kyllä tiesi, miten toimisi, jos Kullalla olisi todella kylmä. Muu ei silloin auttaisi, tulisi lauman taholta minkälaisia ongelmia. Mielummin ongelmat kuin se, että Kulta jäätyisi. Hetkessä epävarmuus katosi, sillä uros sai ajatuksensa järjestykseen. Kaatajalla oli suunnitelma, joten epävarmuutta ei enää kaivattu. Suunnitelmaa noudatettaisiin, sillä kuten todettua, ei hukka haluaisi Kullan jäätyvän viiltävän pakkasen armoilla. Mielummin ongelmat, Karhunkaataja päätti. Olisivat ne miten pahoja tahansa, uros oli päätöksensä tehnyt. Vaan vieläkin tuon mielessä eli ajatus, ettei suunnitelmaa tarvitsisi toteuttaa. Kullansävyisellä nartullahan saattoi olla vain pieni vilu, eikä erittäin kylmä. Epäilys kyti harmaan hukan mielessä, vaan enää ei ollut tilaa epävarmuudelle, nyt joko noudatettaisiin suunnitelmaa tai sitten vain oltaisiin rauhassa, hissuksiin. Riippuen täysin vastapäätä istuvan nartun tilanteesta.

Vaaleaturkkinen narttu nyökäytti kevyesti kuonoaan pienen liikkeen verran, kun Karhunkaataja kysyi siltä oliko naaraalla ihan oikeasti kylmä. Uros vaikutti aidosti hämmästyneeltä ja ihmetteli varmasti voisiko se olla tottakaan. Kullan varpaita ja jalkoja paleli ja tarkemmin kun se tunnusteli olemustaan, kylmä tuntui muuallakin. Ei pakkanen purrut niin voimakkaasti läpi sen turkista, joka suojasi sitä melko hyvin, mutta silti se tunsi kylmää, joka ei tuntunut hyvältä. Narttu harvoin liikkui öisin, joten tällainen kylmä tuntui siitä uudelta. Se ei ollut ajatellut juuri koskaan, että keskellä yötä pakkanen olisi kovempi kuin päivisin. Ainakin nyt Kullasta pakkanen tuntui vahvemmalta kuin päivällä. Saattoihan pakkasta olla enemmänkin, ei Kulta tiennyt. Ei se ollut perehtynyt säähän koskaan kunnolla.
Naaras istui paikoillaan ja piti katseensa Karhunkaatajassa toisen kertoessa, ettei se tuntenut kylmää. Tarkasteltuaan urosta hetken, Kulta totesi, että toisen turkki näytti kyllä hyvin tuuhealta ja paksulta, joten hän kyllä uskoi, ettei toisen ollut kylmä. Naaraan sen sijaan oli, vaikkei pakkanen siitä tuntunutkaan ylitsepääsemättömältä.
Kulta oli harmissaan siitä, että tällainen sää sai sen tuntemaan itsensä heikommaksi pelkästään sen takia, että sen kovin niin kaunis turkki ei auttanut sitä nyt tarpeeksi paljon. Se oli liian ohut, erityisesti jaloista.

"En haluaisi myöntää sitä, mutta ei tämä nyt kivalta tunnu", narttu vastasi ja laski päätään alemmas katsellen yhä urosta. Kullasta tuntui oudolta, koska se ei tiennyt miten se voisi oloaan helpottaa. Se pääsisi lämpimään sitten, kun nousisi ja kipittäisi mahdollisimman nopeasti takaisin laumansa pariin, mutta sinne oli matkaa. Tosin ei kai sillä muitakaan vaihtoehtoja ollut. Ei se voisi tähänkään jäädä yöksi, eihän se saisi nukuttuakaan ja paleltuisi kuoliaaksi. Kulta murahti itsekseen harmistuneena, koska siitä tuntui myös vähän siltä, että sitä alkaisi hiljalleen väsyttämään.

Uros kuunteli tarkasti, katsoikin narttua vihertävän harmailla silmillään erityisen tarkkaan. Silmäili toisen läpi, kiinnitti huomiota turkin paksuuteen. Kaataja tiesi, ettei narttu voisi kauaa istuskella, ehei. Jossakin vaiheessa pakkanen puraisisi läpi kauniin turkin ohuimmista kohdista - jaloista. Uroksen pitkä ja tuuhea turkki oli erityisen tiheää, joskin lyhyempää jaloissa, joten hukka ei tuntenut kylmää edes jaloissaan. Pohjoisen poika, kylmyyteen ja äärimmäisiin olosuhteisiin tottunut uros. Kaataja katsoi hetken verran maata Kullan edessä, kuin häveten jo valmiiksi seuraavia sanojaan. Sanoja, jotka uros pakotti itsensä lausumaan, koska ne voisivat ratkaista Kullan elämän.
"Sinun on mentävä, palattava laumasi luokse. Tai..."
Hukka aloitti, mutta uroksen matala, vahva ääni vavahti ja katkesi kesken seuraavan lauseen. Kaataja ymmärsi, että vaikka sitä itseään ei moinen asia haitannut pätkääkään, narttu voisi pahastua ehdotuksesta. Vaan ilmoille olisi se nyt kakaistava, kun kerran tuli aloitettua.
"Tai voisin... lämmittää sinua."
Uros jatkoi lausettaan, pakottaen loputkin lauseesta ylös kurkustaan. Lopetettuaan Kaataja kohotti katseensa maasta Kullan silmiin, hakien ensimmäistä kertaa katsekontaktia toiseen. Vihertävän harmaat silmät, tai harmaan vihertävät silmät, kummin päin halusi sanoa, hakivat epätoivoisesti nartun katsetta, viestittääkseen asioita. Silmillään pystyi puhumaan, vaan harvoin niin tehtiin, kun katsominen silmiin saatettiin tulkita.. väärin, tulkita uhkaukseksi, haasteeksi. Karhunkaataja ei sitä tarkoittanut, enemmänkin vain viestittääkseen luottamusta Kultaan. Uros luotti. Ensimmäisiä kertoja viisi vuotisen elämänsä aikana suuri harmaa uros luotti johonkuhun.
"Minulla on paksu turkki, en tunne kylmää. Jos olisin lähempänä sinua, sinunkin tulisi varmasti lämmin. Yleinen keino lämmittää toinen toistaan kotiseudullani."
Uros puhui jälleen, kuin selitellen. Pohjoisessa lähekkäin oleminen saattoi pelastaa hengen, jos jäi jumiin jonnekin vaikkapa lumimyrskyn takia. Vaan täällä etelässä - niin kuin Karhunkaataja ajatteli, tuon kotiseutuun verraten laakso oli etelässä - ei kyseinen keino varmasti olisi tuttu tai hirvittävän käytetty. Tai sitten olisi. Ei Kaataja tiennyt, arvaili vain. Ja tällä hetkellä uros odotti hermostuneena kultaturkkisen nartun vastausta. Pieni ääni uroksen pääkopassa kiljui yhä varoituksiaan, käski Kaatajan kumota sanansa ja lopettaa veljeily laumalaisen kanssa. Tuota ääntä ei Kaataja kuunnellut, ehei, vaan toimi miten toimi.
"Se varmasti aiheuttaa ongelmia sinulle, laumasi keskellä siis. Tai joudut ainakin vastailemaan kysymyksiin, kun myöhemmin palaat laumasi luokse."
Hukka vielä sanoi, sillä matalaäänisen uroksen oli pakko tehdä - oman mielenrauhansa takia - riskit selväksi Kullalle. Ettei toinen myöhemmin katuisi tekoaan, syyttäisi Kaatajaa siitä, ettei uros ollut varoittanut narttua. Ja vaikkei Kulta sitä olisi tiennytkään, Kaataja olisi aina muistanut, miten jätti nartun valitsemaan ilman tietoa riskeistä. Ei, rehellisen hukan oli kerrottava kaikki, vaikka se satuttaisi toista. Niinpä Kaataja puhui nytkin suunsa puhtaaksi, odotellen vastausta toiselta. Helpointa olisi, jos Kulta valitsisi lauman luokse palaamisen. Vaan jos nartulla oli todellakin kylmä, juokseminen lumihangessa pitkiäkin matkoja tuskin olisi mukavaa. Ei, Kaataja ei osannut päättää miten Kulta valitsisi. Niinpä uros odotti, odotti tuomiotaan, kun julkesi heittää tuollaisen idean ilmoille.

"En ehkä ensisilmäyksellä olisi uskonut, että olet noin jalomielinen ..", naaras sitten totesi hiljaa, hymyillen pehmeästi. Toisen ensimmäinen ehdotus paluusta takaisin lauman pariin oli ollut järkevä ja hyvä, mutta naaras oli itsekin miettinyt sitä ja hän ei ollut varma jaksaisiko hän lähteä matkaan nyt. Toinen ehdotus sen sijaan oli Kullasta parempi, vaikka sillä saattaisi olla omat seurauksensa. Silti se kuulosti nartun korvaan paremmalta, paljon paremmalta.
Kulta kuunteli Karhunkaatajan puhetta ja toinen vaikutti hiukan vaivaituneelta, mutta silti aidolta. Tavallaan toisen tapa osoittaa kohteliaisuutensa oli naaraasta suloista ja ystävällistä. Sellaista, jossa ei näkynyt olevan taka-ajatuksia. Kaataja vaikutti oikeasti vilpittömältä.
"Hyst .. En aio murehtia siitä, koska ei tässä ole mitään pahaa. Sinä olet vain avulias ja kohtelias herrasmies ..", naaras puhui toiselle rauhoittavalla äänellä nousten seisomaan ja ottaen pari askelta seisoen sitten lähempänä Kaatajaa.
Naaras heilautti häntäänsä pari kertaa ja silmäili urosta. Se itse ei nähnyt tilanteessa mitään pahaa tai hävettävää.
Hetken Kulta vielä seisoi paikallaan, ennen kuin lähestyi urosta puskien toisen kylkeä päällään. Narttu kiehnäytyi hieroen päällään ja kyljellään itseään vasten tummaturkkista urosta, samalla haistellen varoen toisen turkkia kuonollaan. Kun Kulta sitten oli tehnyt olonsa mukavaksi toisen vierellä, naaras silmäili Kaatajaa hetken, ennen kuin vingahti sitten varmistaen olisiko toiselle varmasti ihan hyvä juttu, että naaras nyt todellakin oli tässä.

Uros kuunteli Savun selittelyä, ja hetkessä suuri kita aukesi, kielen roikkuessa suupielestä. Kaataja nauroi toisen puheille jalomielisestä. Hukka nauroi hetken, ennen kuin sai mielentyyneytensä ja -tasapainonsa takaisin, jolloin nauru loppui. Toisen rauhoittavat sanat ja uroksen nauru poistivat jännityksen tuosta suuresta harmaasta kehosta.
"Vai että jalomielinen... Kuules Kulta, tässä on sentään kyse sinun elämästäsi. Mielummin lämmittelet kyljessäni kuin kuolet maahan kylmyyteen, koska olin liian itsekäs lämmittääkseni sinua."
Uros sanoi huvittuneesti, nauraen lopuksi susimaista nauruaan. Tuttu pilke noissa harmaan vihertävissä silmissä, ystävällisyyden ja iloisuuden pilke, ei silti poistunut, vaan jäi jäljelle. Kaatajalla oli hyvä olla, kun toinen käyttäytyi, miten käyttäytyi. Uros oli vilpitön, ja niin vaikutti Kultakin olevan. Vaikkei tässä asiassa mitään pahaa ollut, lauma ei välttämättä suhtautuisi laumattoman uroksen vieressä oleiluun mitenkään erityisen rohkaisevasti. Vaan tällä hetkellä ei Kaataja jaksanut sitä pohtia, sillä Kulta lähestyi.
Narttu kiehnäsi hetken Kaatajan kyljessä, mikä aiheutti Kaatajalle luontaisen reaktion, sillä harvoin, liki koskaan oli uros tuntenut ketään näin lähellä omaa ruumistaan. Sen takia hetkeksi, vain muutamaksi sekunniksi uros jännittyi, lihakset, monet sellaiset, erittäin kookkaatkin, värähtelivät, ennen kuin nopeasti myös rentoutuivat. Uros katsoi alaspäin, Kultaan joka oli selkeästi löytänyt mieleisensä asennon. Nartun vingahdus kuului yllättävän lujana hiljaisuudessa, ja se myös kiinnitti hukan huomion. Kaataja vilkaisi narttua, nauraen sitten susimaisesti - jälleen kerran. Uroksen oli pakko, aivan pakko, nyt kun narttu oli noin lähellä, laskea päätään sen verran, että pystyi liki koskettamaan kuonollaan kullanhohtoista turkkia. Kaataja nuuhkaisi muutaman kerran, painaen tuoksun selkeästi mieleensä. Näin läheltä saattoi uros erottaa nartun omaakin tuoksua lauman yhteistuoksun takaa. Lopulta uros kohotti päätään, istuen muuten täysin paikallaan, jottei häiritsisi Kultaa.
"Yön kauneus kalpenee kyllä mennen tullen sinun rinnallasi."
Oivoi, kyllä Kaatajan oli sitten pakko möläyttää ajatuksensa julki. Rakkautta? Ei. Ihastuminen? Tuskinpa. Ystävällinen kommentti? Kyllä. Kaataja oli vain ystävällinen nartulle, sillä tappeli sisällään - sitä tietenkään Kullalle paljastamatta - itsensä kanssa. Toisaalta järki sanoi, että uros voisi huoletta pitää Kultaa ystävänään, sillä hukka luotti tuohon. Vaan jokin periaate, jo pentuna omaksuttu elämäntapa taas kielsi tämän, väitti ettei todellista ystävyyttä ollut, ja jos oli, niin ei ainakaan tälläistä. Uros kun oli sulkeutunut, syrjäänvetäytyvä, itsensä sisällä erakko, ei aivan normaali laumaeläin todellakaan. Juuri nämä asiat olivat vastakkain hukkasen pienessä mielessä. No, vaikkei Kaataja välttämättä kutsuisikaan - tai pitäisikään - Kultaa ystävänä, olisi Kulta kumminkin luotettu, jokin kaverin omainen susi. Joku johon voisi tiukan paikan tullen luottaa, muita ystäviä kun ei Kaatajalla ollut. Vaikkei sana 'ystävä' varmaan kuuluisi Kaatajan suusta koskaan, tuo jotenkin alitajuisesti piti Kultaa sellaisena. Kai. Sekavia mietteitä tällä hetkellä hivenen sekavassa tilassa olevan hukkasen päässä. Vaan eipä sitä kai muuta voinut olettaakaan.

Kun Karhunkaataja kehui nartun kauneutta, Kulta murahti vähän toruvaan sävyyn, mutta kuitenkin säilyttäen lempeän sävyn olemuksessaan ja äänessään.
"Höpsis, älähän kehtaa", naaras totesi hymyillen sudenhymyä ja heilautti häntäänsä pari kertaa, ennen kuin kiepautti tuuhean häntänsä tassujensa suojaksi jälleen kerran. Vaaleaturkki katseli hetken tummemman turkin omaavaa urosta silmiin pehmeästi ruskeilla silmillään, ennen kuin käänsi katseensa pois ja nojasi päätään uroksen kylkeen. Naaraan oli kyllä paljon parempi ja lämpimämpi olla tässä Kaatajan vieressä.
Herranen aika, jos se olisi päättänyt lähteä tarpomaan tuonne metsän siimekseen, etsimään sopivaa reittiä paluuta kotipesille varten. Kullasta tuntui hyvältä valita päätös jäädä tähän ja siitä tuntui, että se oli valinnut kaikin puolin oikein. Se, mitä tästä seuraisi, hän miettisi sitten, kun palaisi laumalaistensa pariin.
Nyt Kultaa väsytti ajatella moista. Sitä itseasiassa väsytti muutenkin. Naaras haukotteli hetken ja lipaisi sitten kuononpäätään, katsellen juuri mitään ajattelematta eteensä.

Hetken naaras vielä istui toisen vierellä, ennen kuin sitten hieroi hetken vielä päätään vasten toisen kylkeä ja laskeutuen hitaasti toisen viereen makaamaan. Kulta kiertyi kerälle ja nojasi nyt päätään toisen etujalkaan, katsellen hiljaista, öistä maisemaa edessään.

Uros nauroi jälleen, kun Kulta torui urosta. Hukkanen hymyili juuri niin susimaisesti kuin vain voi olettaa, katsellen harmaan vihertävillä silmillään kultaturkkista narttua vieressään. Tai kyljessään voisi olla parempi sana. Uros näki yön kauneuden, tarkkaili sitä, painoi sen mieleensä. Jotenkin hukasta tuntui, ettei se unohtaisi tätä yötä koskaan. Pakkasen täyttämää, kuun ja tähtien valaisemaan loistavaa valkohehkuista hankea, tätä yötä. Pitkästä aikaa joku sai Kaatajan nauttimaan seurasta, kuten laumaeläimen kuuluisi. Tähän asti erakkona elänyt uros oli pitänyt yksinäisyydestä, sen suomasta vapaudesta. Vaan tällä hetkellä hukka nautti seurasta, nautti ja paljon. Paljon enemmän, kuin uros itsekään olisi voinut uskoa.
Kulta laskeutui makaamaan uroksen viereen, kylkeen, miten asian haluaakaan ilmaista. Hetken verran Kaataja katseli narttua täältä, yläilmoista, ennen kuin varovaisesti nosti etutassunsa, jota vasten narttu nojaili. Uros nousi seisomaan, ravisteli tuuheaa turkkiaan, laskeutuen hitaasti ja varovaisesti maahan makaamaan, Kullan viereen. Turkin ravistelullekin oli järjellinen syy, sillä ravistelemalla itseään, sai Kaataja turkkinsa entistä tuuheammaksi, koska väliin pääsi ilmaa. Nyt ilma olisi hetken verran kylmää pakkasilmaa, ennen kuin suden keho lämmittäisi sen. Vaan näin oli lämpimämpi, molemmilla susilla. Uros makoili varovaisesti, kuin peläten koskea narttua. Vaikkei pelännytkään. Enemmän Kaataja pelkäsi Kullan takia, pelkäsi tekevänsä jotakin väärin, ja sen takia saisi nartun poistumaan paikalta. Mielummin varovainen.
Uros makaili vatsallaan, etujalat rennosti edessä, takajalat sivulla. Uros makoili suorana, tarjoten nartulle koko lihaksikkaan selkänsä lämmikkeeksi. Päänsä hukka laski etutassujensa päälle, hännän käänsi Kullan puoleen. Kuin kertoen ettei ollut hätää, ettei uros unohtaisi Kultaa ja jättäisi toista keskelle yön kylmyyttä. Kieltämättä väsymys pitkästä päivästä alkoi painamaan Kaatajaakin, joten makoilu maassa kelpasi urokselle hyvin.
Kaataja pysyi valveilla, katsellen eteenpäin, pimeään metsään. Vaikka väsymys oli suuri, uros olisi halunnut nukkua, ei tuo nukkunut, vaan pysyi valveilla, tarkkaillen, vahtien. Kuin suojellen. Lopulta oli harmaan hukan pakko antaa luonnon lakien voittaa, ja niin harmahtavan vihreät silmät sulkeutuivat, vaikka korvat jäivätkin pystyyn. Uros nukkui suden unta, heräisi pienempäänkin ääneen. Kuten sudet yleensäkin. Viimeisenä ajatuksenaan ennen unen hopeaiseen usvaan liukumista, Kaataja ajatteli iloisena tätä yötä, kaikkea mistä oli keskustellut Kullan kanssa. Hukka vaipui rauhalliseen uneen, uskoen ja toivoen Kullan pysyvän lähellä, kaksikon jakavan molempien ruumiinlämmön.

: aikahyppäys :


Oli melko varhainen aamu, kun naaras raotti silmiään. Se makasi vatsallaan ja kohotti päätään, samalla maiskutellen suutaan. Vaalea narttu nuolaisi toista suupieltään ja katseli ympärilleen. Oli vielä hämärää.
Kulta käänsi päätään ja tökkäisi melkein kuonollaan Karhunkaatajan kuonoa. Naaras hiukan säpsähti ja jännitti lihaksensa, mutta rauhoittui sitten, kun muisti edellisen yön. Se ei ollut nyt laumansa parissa, vaan makasi tapaamansa uroksen vieressä. Kulta mietti mielessään, että sen kannalta olisi järkevää palata laumalaistensa luo, antamatta kellekään aihetta huolestua ja nostaa hänen poissaolostaan suurta numeroa. Naaraan mielessä pyöri ajatus myös siitä, että se varmasti tuoksui melko vahvasti vieraalta, laumattomalta sudelta, joka vielä kaikenlisäksi oli uros. Siitä olikin tainnut olla jotakin puhetta yöllä ..
Lisäksi se hiukan hämmensi naarasta, kuinka se nukkui nyt uroksen vatsapuolella, kun aivan taatusti muisti nukahtaneensa tumman uroksen selkäpuolelle. Kulta heilautti häntänsä vierelleen ja katseli Kaatajaa hetken, ennen kuin puski päällään uroksen kaulaa. Naaras halusi uroksen heräävän, vaikka olikin siitä jo melko varma, ettei toinen enää tainnut nukkuakaan.

Kun uros raotti silmiään ja nosti hiukan päätään, rohkeasti Kulta nuolaisi pari kertaa toisen poskivilloja osoittaen kiitostaan. Tämän jälkeen naaras nousi varoen seisomaan ja asteli pois toisen viereltä antaen Kaatajalla rauhassa tilaa heräillä ja nousta mahdollisesti ylös.

Aamuaurinko ei ollut vielä päässyt kunnolla nousemaan, joten valoa oli niukasti. Vaan ei pieni hämärä haitannut mitään, sillä suden silmillä näkisi pimeässäkin. Lumihanki hohteli yhä valkohehkuisena hämärässä, vaan ei kauaa. Aurinko nousisi korkealle, horisontin yläpuolelle pian, jolloin valoa riittäisi jälleen. Kaikin puolin pimeä yö oli jo ohi, samoin se pureva pakkanen, nimittäin pakkanen lauhtui jatkuvasti, päivällä olisi vain hieman pakkasta, jos ollenkaan. Mutta yöllä sitä oli ollut riittävästi kaikkien tarpeisiin, ylikin.
Tummanharmaa uros avasi silmänsä, kun Kulta puski päällään hukkasen kaulaan. Uros nosti päätään, ja käänsi lempeät ja ystävälliset silmänsä narttuun, tuo tunsi Kullan kiitolliset nuolaisut. Kaataja melkein murahti Kullalle, että turha kiitellä, vaan sai lopulta pidettyä sen sisällään. Kenties nartun olisi parempin olla, kun se olisi kiittänyt urosta. Eihän Kaataja halunnut pilata Kullan oloa. Narttu nousi pian seisomaan, siirtyen sivummalle, antaakseen tilaa suurelle hukalle. Uros sen sijaan jäi vielä hetkeksi maahan makoilemaan, ennen kuin nousi seisomaan, venytellen raukeasti. Kaataja oli nukkunut hyvää, rauhallista unta, samalla kun oli jakanut oman ruumiinlämpönsä Kullan kanssa. Massiivinen uros venytteli vielä muutaman kerran, kunnes kaikki lihakset tuntuivat valmiilta liikkeeseen, lämpimiltä. Kaataja astui muutaman askeleen eteenpäin, poispäin nartusta, ennen kuin kääntyi ympäri omituisen sulavasti noin suureksi urokseksi. Vaan ei käännös mikään erityisen sulava muutoin ollut, vaikka Kaatajan silmin se olikin. Muutoin kun uros oli liki kömpelö, joten vertailukohde on aika erilainen.
"Sinua varmasti kaivataan jo laumassasi."
Uros totesi matalalla äänellään. Lausahdus ei ollut kysymys, vaan selkeä toteamus, sillä hukka tiesi - uskoi - lauman kaipaavan narttuaan takaisin yöretkeltään. Lauma kun oli kuin suuri perhe, kaikista pidettiin huolta. Lisäksi lausahduksen taakse kätkeytyi toinen sanoma, mikäli lausetta tulkitsi oikein. Se oli samalla kehotus - rivien välistä luettuna - lähteä lauman luokse, ennen kuin lauma lähtisi etsimään. Vaikkei asia niin Kaatajalle kuulunutkaan, siitä tuskin mitään hyvää seuraisi, jos lauma joutuisi ensin etsimään narttuaan, ja sitten löytäisivät tuon vieraalta, laumattomalta urokselta haisten. Ei siitä hyvää seuraisi, ei kummallekaan. Urosta varmaan lähdettäisiin etsimään ja Kultaa tulitettaisiin kysymyksillä. Ei, parempi että Kulta palaisi itse laumansa luokse, silloin laumakaan ei voisi seurata Kaatajan hajujälkeä tältä paikalta seuraavaan. Ja joskus kun joku siihen törmäisi, jälki olisi jo vanha ja täysin huomiotaherättämätön.
"Me tuskin enää tapaamme, tämä laakso on suuri, ja laumaton on näkymätön täällä, jos käyttäytyy viisaasti."
Uros sanoi vielä, kuin hyvästeiksi. On kyllä siinäkin mies, toteaa vaan ettei enää nähdä. Vaikka helposti näinkin suuressa laaksossa voisi törmätä toiseen, jos vain toimisi viisaasti. Kaataja tuskin olisi koskaan täysin näkymätön edes täällä, kahden lauman rajamailla, sillä suuri koko kiinnittäisi huomiota urokseen varmasti. Vaan muutoin hukka käyttäytyisi huomiotaherättämättömästi, ei hankkiutuisi konflikteihin laumojen rajoilla. Välttelisi laumoja ja niiden reviirien rajoja, samalla kun keskittyisi väistelemään muita susia - laumattomia ja laumoihin kuuluvia. Ikuinen erakko kun uros oli.

Kaataja oli valmis poistumaan paikalta, vaan ei sitä tehnyt, miksiköhän, sitä ei kukaan tiedä. Uros jäi kumminkin vielä viivyttelemään, odottelemaan Kullan sanoja, kenties jotain merkkiä, minkä varjolla olisi helppo poistua. Jäähyväiset eivät koskaan olleet hukan mieleen, niin pienet kuin isot. Yleensä Kaataja ratkaisi asian poistumalla nopeasti paikalta, kadoten näkymättömiin, kuten kyynel joen veteen.

Kulta oli samaa mieltä Kaatajan sanojen kanssa. Nartun täytyisi palata laumansa alueille ja herättämättä ylimääräistä huomiota. Vieraan uroksen tuoksu turkissaan saattoi herättää kysymyksiä, mutta jos naaras pystyisi jonkin aikaa piilottelemaan uteliailta, ehkä hän selviäisi vain säikähdyksellä. Etenkään hän ei halunnut asettaa isäänsä tai omaa asemaansa huonoon valoon lauman johtoportaan silmissä. Vaikkei mitään pahaa ollutkaan tapahtunut, voitaisiin laumattomien kanssa veljeilyä katsoa pahalla.
"Niin, mietinkin sitä juuri", Kulta totesi ja tuumi mielessään mitä kautta se päätyisi nopeiten ja helpoiten takaisin laumansa pariin. Naaras venytteli hetken jäseniään ja lipaisi sitten suupieltään, kääntyen takaisin isokokoisen tummaturkin puoleen. Häntä hiukan heiluen narttu asteli lähemmäs Kaatajaa, puskien päällään toisen rintakehää ja kaulaa hellästi.
"Kiitos vielä kerran kaikesta .. Eikä sitä tiedä, jos vielä joskus nähtäisiin", se puhui lempeällä äänensävyllä ja silmäili vielä hetken ruskeilla silmillään toista.

Tämän jälkeen naaras perääntyi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi, lähtien hiljalleen juoksemaan pois päin poistuen pian lumisten puiden joukkoon.


: Kiitos tästä pelistä ~ :

Uros katsoi kultaturkkista narttua lempeillä silmillään. Jos kaikki olisi Kaatajasta kiinni, tuo tapaisi Kullan varmasti uudelleen. Vaan piti ajatella narttuakin, lauma tuskin pitäisi tästäkään tapauksesta, puhumattakaan jos Kulta tapaisi hukkaa useamminkin. Jälleen nartun vilpitön läheisyys, tahto tulla hukan lähelle löi Kaatajaa ällikällä. Narttu puski hellästi uroksen kaulaa ja rintakehää. Toisaalta Kaataja olisi halunnut vastata tähän, laskea päänsä ja puskea takaisin, vaan niin ei läheisyyteen tottumaton, suuri ja kömpelö uros tehnyt. Niinpä Kulta siirtyi sivummalle, kiittäen jälleen urosta. Kaatajan kita aukesi - jälleen, ties kuinka monennen kerran yön ja aamun aikana -, kielen roikkuessa suupielestä, naurua esittäen. Hukka ei voinut itselleen mitään, toisen kiitokset huvittivat urosta.
Kaataja jäi ajatuksissaan katselemaan kultaturkkisen nartun menoa lumihangessa, kunnes Kulta katosi puiden joukkoon, kadoten metsän kätköihin. Ilmassa leijui yhä nartun tuoksu, sekoittuneena lauman ja uroksen itsensä tuoksuun. Vaan Kullan tuoksu olisi se, minkä uros tunnistaisi missä tahansa, milloin tahansa. Tuo tuoksu oli tallentunut syvälle uroksen muistiin, eikä se sieltä poistuisi. Hukka tunnistaisi kyllä nartun hajusta - ja ulkomuodosta, mikäli niin lähelle toista enää uskaltautuisi.

Uros ravisteli päätään, kuin ravistaen itsensä hereille. Hukka kääntyi ympäri, lähtien reipasta, lennokasta jolkottelua päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin narttu oli poistunut. Vaikka kuusien suojaama paikka, jossa kaksikko oli kylmän pakkasyön viettänyt, jäikin taakse, ei Kullan haju kadonnut mihinkään uroksen mielestä. Haisihan Kaataja itsekin nartulle, nukuttuaan koko yön toisen vieressä, lämmittäen. Menisi hetki, ennen kuin nartun haju kokonaan katoaisi tuosta tuuheasta turkista - ja senkin jälkeen se olisi vielä vuosi kausia Kaatajan muistissa, katoamatta.

// Kiitos itsellesi vain. c(: //