Avaruus - loppunut

// Ja taas vaihteeksi se Silkki tänne... Tällä kertaa Kuolon kanssa. //

Ainoa asia, mitä täällä näki, oli lunta. Tähän aikaan vuodesta. Taivas näytti jääteyneeltä, maassa oli paksu lumikerros. Mutta tähän aikaan vuodesta tuo lumikerros oli siedettävä. Siinä missä aiemmin oli pimeässä rämmitty kurkkuaan myöten puuterilumessa, nyt olivat päivät ja yöt valoisampia ja hankikannolla käveleminen oli helppoa. Ja sitä riittikin: silmänkantamattomiin auringossa sulanutta, yön jäädyttämää ja tuulen kiillottamaa hankikantoa.

Riesa hengitti kahdesti syvään. Takana oli metsää, alastonta, talvista metsää, ja edessä lunta, väsyneen näköistä kevätlunta. Mutta hukan mieli oli rauhallinen, poissa oli viimeisen ties kuinka pitkän ajan kaiherrus. Narttu tiesi Kaatajan olevan turvassa, ja keskustelu toisen kanssa oli myös rauhoittanut mieltä. Ei tuo ollut ruskeaturkkia vielä hylännyt. Ja jotenkin myös tämä avara tyhjyys toi parempaa mieltä, sillä se toi mieleen kaikki ne ikävät ajat, jolloin Riesa oli kuluttanut aikaansa vain päättömästi, ajatuksettomasti harhaillen, varmana siitä, että Kaataja oli tuon hylännyt. Nyt oli kuitenkin tietoa asiasta ja sen myötä jotain uutta iloa. Hitaasti, rauhallisen rennosti narttu lähti hölköttelemään poispäin metsästä, keskelle suurta lumista tyhjyyttä, ja antoi ajatustensa vaeltaa.

// Täältähän me saavumme! 8) //

Lumihanki oli madaltunut huomattavasti, kiitos kevään hitaan saapumisen. Muusta vuodenajan vaihtumista ei sitten huomannutkaan, puissa ei ollut hiirenkorvia, luonto oli yhä väritön ja kuolleen oloinen. Vihreää ei näkynyt muualla, kuin havumetsissä. Lumi oli peittänyt kaiken alleen, eikä vielä aikoihin ollut irrottamassa otettaan. Luonto oli lumen peitossa, olisi vielä ties kuinka kauan. Auringon sulattama mutta iltojen jäädyttämä hanki sentään kantoi.

Siitä Kuolo osaisi olla tyytyväinen. Ties kuinka syvällä sitä muutoin olisi joutunut kahlaamaan. Nyt liikkuminen oli niin helppoa, niin vaivatonta. Liki kevyttä. Vaikka liikkeellä olikin suuri ja lihaksikas susiuros, vaalean harmaan tuuhean turkin kera.
Veljeksissä oli eroa, toinen oli tumma, toinen vaalea. Vaan molemmat olivat perineet saman rakenteen, suuren koon ja massiivisen olemuksen. Tuuhean turkin ja tasapainoisen, sopusuhtaisen kehon. Samanmuotoiset silmät, joiden katse tosin erosi Kaatajasta merkittävästi. Siinä missä veli katseli ystävällisesti, Kuolon katse oli kylmän laskelmoiva, uhkaava. Susi jolkotteli nytkin häntä pystyssä, olemus itsevarmana.

Susi haistoi ja liki saman tien näki lajitoverinsa, pienemmän nartun. Riesa näytti olevan ajatuksissaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varma. Kuolo suoristi ennestäänkin moitteetonta ryhtiään, hännän kohotessa korkeammalle. Karvat olivat hivenen pörhössä, saaden kiitettävän kokoisen suden näyttämään vieläkin suuremmalta. Kuolo toimi päinvastoin, kuin mitä veli olisi tehnyt. Kaataja olisi pienentänyt massiivista olemustaan, hiippaillut lähemmäs. Kuolo lähestyi itsevarmana, uhkaavana, viestien selkeästi, että oli tilanteen kuningas, johtaja, alfa.

Riesa havahtui kuullessaan jonkun lähestyvän takaviistosta. Narttu pyörähti ympäri ja saikin pian lähestyjän näkökenttäänsä. Ensin mieleen tulvahti lämmin ilo tuon nähdessä vain kookkaan suden ääriviivat. Oliko se Kaataja? Lähes samantien tuo epäili ajatusta. Tulija lähestyi täysin eri tavoin kuin Kaataja lähestyisi. Pörhenteli jo kaukaa. Ja nyt, toisen lähestyessä Riesa huomasi Kuolon vaaleuden - Kaatajahan oli tumma. Okei, ei Kaataja. Pieni pettynyt kirpaisu tuli työnnetyksi taka-alalle ruskeaturkin ihmetellessä tulijaa.

Jos Riesa olisi ollut joku muu kuin Riesa, joka oli jo vuosia sitten vannonut, ettei suuttuisi, tuo olisi todennäköisesti jo tässä vaiheessa ärtynyt. Kuolo lähestyi niin omistajan elkein, niin johtajana. Mutta, narttu muistutti itseään. Turha ärtyä. Antaa pennun rehvastella, jos siltä tuntuu.
"Hei", Riesa tervehti pehmeästi. Hänen ei todellakaan tarvitsisi vaivautua pullistelemaan takaisin tuolle... Ruskeaturkki Paloi halusta tietää, oliko tällä toisella jotain sidettä Kaatajaan, kun oli noin saman näköinen, mutta ehkäpä sitä ei ihan vielä kannattaisi kysyä.

// Kirjoitin tämän vähän kiireessä, jos on outoja sanoja jossain niin syytä Jaakkoa. xD //

// Jaakko on kaveri, ei kaikki voi olla sen vikaa. 8D //

Kuolo tuijotti meripihkan sävyisillä silmillään Riesaa herkeämättä. Narttu tervehti pehmeällä äänellä, muttei alistunut. Susiuros tuijotti, herpaantumatta. Uroksen asento kieli suurestakin itsevarmuudesta, Kuolo tiesi pystyvänsä voittamaan liki jokaisen vastaan käppäilevän lajitoverinsa. Kaatajankin suuri uros oli lyönyt hetkessä maanrakoon.
Muisto veljestä kyyristyneenä verisen hangen ylle sai kieron mielihyvän tunteen syttymään. Uroksen huomio ei kumminkaan herpaantunut Riesasta, vaikka veljeä olikin mukava muistella. Tosin vain viime tilanteessa. Siillä kerralla, kun Kuolo oli lyönyt Kaatajan. Pakottanut täydellisen veljensä anelemaan henkensä edestä, kylvänyt pelon siemenen suden päähän. Katsonut Kaatajan perään, kun se idiootti ryntäsi laumansa reviirille, paniikissa ja puolikuolleena. Kyllä, ajatus todellakin miellytti Kuoloa.

Vaan nyt oli keskityttävä Riesaan.

Susi tuijotti uhkaavana, lopulta kumminkin vastaten tervehdykseen.
"Hei", Kuolo vastasi tyystin toisenlaisella äänellä kuin Riesa. Tuo ääni oli kylmä ja terävä, liki ivallinen ja alistava. Susi tarkkaili narttua, painaen piirteet mieleensä. Ties vaikka siitä voisi olla hyötyä. Ehkäpä... Kiero ajatus kohosi Kuolon mieleen. Susi laski häntäänsä, kuin olisi luopunut mokomasta pöyhkeilystä ja todennut Riesan vaarattomaksi. Uros jopa alentui heilauttamaan häntäänsä hiukkasen jäykästi puolelta toiselle. Turkki silottui, vaan niin alas ei Kuolo vajonnut, että olisi kyyristelemään alkanut. Tämä sai riittää. Esitys voisi alkaa.
"Anteeksi äsköinen", Kuolo aloitti pahoitellen, ääni jo kokeilevaa ystävällisyyttä täynnä. "Olen vain kohdannut täällä monia epäystävällisiä susia, jotka ovat hyökänneet varoittamatta. En tunne tätä seutua hyvin, saavuin tänne vasta, mutta tiedän jo nyt, että olen oikeilla jäljillä. Nimittäin", Kuolo satuili menemään. Susi puhui normaalilla äänellä, eläytyen toki puheeseensa. Uros osasi valehdella, vaikka itse väittikin vain kääntelevänsä totuutta mielensä mukaan. Se ja sama, lopputulos oli puhdas valkoinen valhe.

"...etsin veljeäni."

Riesaa ärsytti Kuolon uhittelu. Ilmestyi tänne ja käyttäytyi kuin Riesa olisi tunneilija reviirillä! Ruskeaturkki pakotti ärtymyksen matalaksi ja tuijotti järkähtämättä takaisin, tosin toisin kuin Kuololla, ruumis vailla uhittelun merkkejä. Paksu talviturkki oli sileästi tuumista vasten - niin sileästi kuin nyt pörröinen turkki saattoi olla. Häntä roikkui rentona, vain katse oli valpas. Kuolon sitten tervehtiessä Riesan silmät kapenivat hivenen, ja tuo vain hoki itselleen, ettei kannattanut ärsyyntyä, ei kannattanut välittää...

Jonkin verran, aika melkoisesti hukka sitten yllättyikin, kun Kuolo hetken kuluttua muuttui paljon ystävällisemmäksi. Pienen pieni epäilys jäi jonnekin kaihertamaan, mutta narttu kuunteli toisen tarinaa. Ilme oli ymmärtävä, osa siitä epäaitoa, sillä kuten sanottu, ei ruskeaturkki aivan purematta niellyt toisen tarinaa. Kuitenkin Kuolon mainitessa veljestä narttu silminnähden valpastui. Veli? Mielessä välähti nopeasti alun luulosiitä, että tulija oli Kaataja. Voisiko...?
"Veli?" Riesa kysyi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta, toivoen saavansa kuulla nimen.

Kuolo nautti esityksestään. Ei narttu ehkä sitä täysin uskonut, mutta melkein ainakin. Uros oli esittänyt veljelleenkin. Ehkäpä narttu oli yhtä typerä kuin Kaatajakin. Yhtä herkkäuskoinen ja parasta ajatteleva. Ehkä Riesakin näki kaikesta ja kaikista vain parhaat puolet, kuvitteli jokaisesta jotakin hyvää. Tästä tulisi todella hauskaa! Ulospäin ei Kuolon ajatusmaailma kumminkaan näkynyt, susi vaikutti edelleen kokeilevan ystävälliseltä ja rauhalliselta.
Ylpeys antoi periksi, ja Kuolo peruutti askeleen, antaakseen nartulle enemmän tilaa. Samalla uros myös painui kumaraan, laskien häntäänsä enemmän. Mokoma selänjatke myös heilui puolelta toiselle. Susi kaiken kaikkiaan koetti toistaa jokaisen eleen, jonka oli veljellään nähnyt. Tavan kumartua, kyyristyä, jottei olisi uhkaava. Heiluvan hännän ja ystävällisen äänen. Silmiinsä ei Kuolo kyennyt nostamaan samanlaista lempeyttä hohkaavaa katsetta, kuin mikä Kaatajalla vallisti luonnostaan, mutta meripihkasilmiin syttyi sentään jonkinasteinen lempeys. Kaikki oli vain taidolla vaalittua esitystä. Tosiasiassa Kuolo halveksui Riesaa, mutta halusi leikkiä toisen kustannuksella.

Nartun kysymys yllätti Kuolon. Tiesikö toinen jotakin?
"Kyllä, veljeäni etsin", Kuolo lausahti huvittuneena, ivansa piilossa pitäen. Ei uros samaan kyennyt, kuin veljensä, mutta lähelle susi pääsi. Olihan Kuolo tarkkaillut Kaatajan eleitä muutaman vuoden, ja nyt päässyt verestämään muistojaan. Ei yhtä lempeä, ei yhtä ystävällinen, mutta melkein. Sen pitäisi nyt vain riittää.
"Voisitkohan auttaa minua veljeni etsimisessä? Hän kuuluu laumaan, jonka alue on laakson ulkopuolella. Nimeä en laumalle valitettavasti tiedä, hajujäljistä vain päättelin. Veljeni on suuri, kömpelö ja karhumainen, tumma turkkinen. Melkein kuin minä, paitsi vieläkin suurempi", Kuolo jutusteli. Uros yllättyi itsekin, miten hyvin onnistui peittämään vihansa. Ilmekään ei värähtänyt, susi hallitsi itsensä täysin. Tämähän oli kivaa! Kuolo koki uudenlaista tyydytystä, päästessään hallitsemaan tilannetta tälläkin tavoin. Uros päätti ensin udella kaiken mahdollisen tiedon nartulta, ennen kuin palaisi takaisin todellisuuteen ja karistaisi moisen käytöksen harteiltaan.

"Nimeltään veljeni on Karhunkaataja."

Pikkuhiljaa Riesa rentoutui, hitaasti tosin, ja lähinnä siksi, kun Kuolo jätti uhkaavat eleensä pois. Kovin yllättävää ei ollut, että ruskeaturkki, halutessaan uskoa maailman hyvään, ei epäillyt toista pahoista aikeista. Tai ehkä kyse oli siitä, että toinen yhä toi vahvasti mieleen Kaatajan, ja Kaatajan lähellä nartulla oli aina rauhallinen olo. Jopa vieraan käytös... Samanlaisia eleitä, vähän kuin anteeksipyyntöä suuresta koosta. Riesa rentoutui huomaamattaan enemmän, mukaan tuli selittämätön rauhallisuuden tunne. Se oli aika mukavaa.

Kuolon sitten jälleen puhuessa Riesa vilkaisi nopeasti toiseen. Olihan uros tosissaan? Pieni epäily kuitenkin vajosi nopeasti syvemmälle. Mikä olisi muka tdennäköisyys siihen, että vieras huvikseen ruskeaturkkia huijaisi? Tarkkaavaisena hukka kuunteli toisen kertomaa.
"En ole itsekään oikein selvillä näistä laumoista, olen pahoillani..." Riesa sanoi hieman anteeksipyytävästi. "Mutta voin yrittää. Auttaa."
Ja kun Kuolo kertoi veljensä nimen, Riesa, kaikesta arvailustaan huoliimatta, säpsähti, huomattavasti. Karhunkaataja. Kaataja. Niin, siinä selittyi tuntemattoman kumma yhdennäköisyys, noiden eleiden tuttuus, rauhallinen olo. Veli. Kaatajan veli. Pieni susimainen virne kohosi näkyviin.
"Oi, tokihan minä voin sinua Kaatajan etsinnässä auttaa. Ei siitä ole kauaakaan, kun hänet viimeksi näin." Muiston kohotessa pintaan olon rauhallisuus korostui. Paljon olivat he puhuneet, tuolla viimeisimmällä tapaamisella, ja Riesalle oli jäänyt varma ja turvallinen olo. Ei enää arvailuja ja epäilyksiä, ei Kaatajan suhteen.

Eikä Riesa osannut epäillä Kuoloa, ei ollenkaan. Kaatajan veli, varmasti hän olisi yhtä mukava kuin Kaataja! Vaikka epäluuloisempi, narttu tajusi, kun oli sillä tavalla uhoten ilmestynyt näkyviin. Mutta alkureaktio oli ymmärrettävä. Ja nythän toinen oli hyvin mukava. Ruskeaturkki virnisti hieman leveämmin, kieli suupielestä roikkuen.
"Olen Riesa."

Riesa rentoutui pikkuhiljaa, ja vaikutti uskovan Kuolon esitykseen. Uros oli tyytyväinen mokomaan, kenties Kuolossa siis oli esiintyjänkin vikaa. Sudella oli selkeä päämäärä, mihin tälläkin käytöksellä pyrittiin; tietoihin. Veljestä. Vihatusta veljestä, joka pitäisi poistaa tältä maankamaralta. Uros eli kostaakseen.
Riesan sanoessa, ettei itsekään tiennyt laumoista paljoa, mutta luvatessaan silti tehdä parhaansa, Kuolo heilautti häntäänsä. Uros pystyi jo melkein sulavaan ja luonnolliseen liikkeeseen, loppujen lopuksi kaikki oli vain kiinni kuvitelmasta. Kuolo kuvitteli, niin inhottavaa kuin se olikin, veljensä eteensä. Susi peilasi veljensä reaktioita, kun ei itse moisiin eleisiin muuten olisi pystynyt. Vaan Riesalle tämä näytti kelpaavan paremmin kuin hyvin. Hetken jälkeen Kuolo ymmärsikin, miksi näin oli.

Nartun ilmoittaessa, että tunsi Kaatajan ja oli vasta toisen tavannut, Kuolon tarkoin varjeltu ulkokuori särkyi. Uros tosin naamioi äkillisen ilmeenmuutoksensa taitavasti järkytykseksi, kuin susi olisi yllättynyt että joku oli tavannut veljen vastikään. Ja että nyt Kuolo oli tavannut samaisen henkilön, jonkun joka tiesi Kaatajasta.
"Mit-... Mit-miten hän voi?", Kuolo sopersi yllättyneenä, mutta selkeästi mielissään. Uros heilutteli häntäänsä, näytti taistelevan yllättävää mutta miellyttävää tietoa vastaan, vain pystyäkseen rauhoittumaan. Susi tietenkin esitti. Tosiasiassa Kuolo halveksui Riesaa hetki hetkeltä enemmän. Mokoma tunsi Kaatajan, ja puhui siitä saastasta noin iloiseen sävyyn!

Riesa esittäytyi, ja tietenkin Kuolon olisi esittäytymiseen vastattava. Vaan sudella oli edessään pulma. Kuolo-nimi, joksi kaikki sutta nykyään kutsuivat, ei sopinut tähän käytökseen. Vaan uros ei halunnut kenenkään tietävän oikeaa - siis synnyin nimeään. Susi mietti vain muutaman sekunnin, ennen kuin sai päätöksensä tehtyä.
"Olen Mäyränhammas", Kuolo vastasi, vanhan, jo liki unohdetun nimen kohotessa jälleen kielenkannalle. Susi ei ollut sanonut näitä sanoja vuosiin. Uros oli ollut Kuolo, kaikille. Vaan nopeasti uros vakuutteli, ettei todellakaan ollut muuttunut. Tämä oli esitystä. Karhunkaataja, Mäyränhammas. Kaksi nimeä, jotka sointuivat yhteen. Veljesten nimet. Kaataja ja Kuolo ei kuulostanut yhtä hyvältä. Riesa saisi siis kuulla vanhan nimen, ties vaikka toisesta irtoaisi jotakin mielenkiintoista, Kaatajaa koskevaa infoa. Ja sen jälkeen... niin, sen jälkeen Kuolo voisi palata todellisuuteen. Tehdä selväksi nartulle, ettei Mäyränhammasta enää ollut, vain Kuolo oli jäänyt jäljelle.

Oudoksuva katse luotiin Kuoloon Riesan suunnalta toisen noin järkyttyessä kuullessaan Kaatajasta. Oliko se kuitenkaan aivan normaalia reagoida noin? Tilanne meni kuitenkin nopeasti ohi ja ruskeaturkki pyyhkäisi sen mielestään. Tuokin heilautti häntäänsä.
"Hyvin, ainakin silloin kun hänet näin. Mutten jotenkin jaksa uskoa mitään tapahtuneen tällä välillä..." Loppu oli ehkä enemmän jopa sitä, että narttu itse yritti vakuutella itseään, että kaikki oli hyvin. Vaikka koko syksyn kauhea huoli oli ohi, kyllä tuo silti yllätti itsensä usein murehtimasta Kaatajaa. Toivomasta, että toinen oli kunnossa.

Vieraan uroksen sitten esittäytyessä Riesa makusteli nimeä hetken. Mäyränhammas. Se oli aika erikoinen, mutta toisaalta, niin oli Karhunkaatajakin. Ihan ymmärrettävää. Nopea vilkaisu jälleen tämän Mäyränhampaan suuntaan, ennen kuin hukka puhui.
"No, haluatko Kaatajan luo? Vai...?" Kysymys jäi hieman leijumaan ilmaan. "Tai siis, voin viedä sinut sinne, missä viimeksi tapasin hänet, ja voimme katsoa, josko löytäisimme hänet jostain." Riesa auttaisi kernaasti toista löytämään Kaataja, saisipa narttukin silloin hyvän syyn tarkistaa toisen terveys. Teki mieli huokaista. Kaipa se itsestään huolen osasi pitää, mutta ruskeaturkki ei mahtanut itselleen mitään, huolissaan hän oli jatkuvasti hiukan.

Kuolo heilautteli häntäänsä, katsellessaan narttua. Toinen oli tavannut Kaatajan, ja silloin oli mokoma turhake voinut hyvin. Samaan lauseeseen Riesa tunki, ettei uskonut veljelle tapahtuneen mitään tänä aikana. Voi miten vähän Riesa tiesi asioista! Veli oli saanut pahasti selkäänsä, hyvä jos enää oli hengissä. Tai siis, kyllähän Kaataja oli hengissä. Sen Kuolo tiesi, sillä veli oli sitkeä. Vaan kukapa pohjoisen hukka ei olisi? Kuolo oli vältellyt kaikkia valtimoita iskuissaan, samoin kuin elimiä ja vatsan herkkää nahkaa. Susi oli kyllä iskenyt hermoon, mutta tiesi, että mikäli Kaataja olisi päässyt laumansa luokse - minne uros oli päässyt -, ei suden tarvitsisi metsästää. Eli Kaataja jäisi henkiin. Hetkeksi.

Riesa kysyi, halusiko Kuolo lähteä tapaamaan Kaatajaa. Uros heilautti häntäänsä mielissään.
"Mikä ettei. Olisi ilo päästä verestämään vanhoja muistoja", Kuolo lausahti, katsellen narttua. Susiuros alkoi kyllästyä tähän. Nartusta ei saanut enempää irti. Yhtä hyvin sitä voisi paljastaa totuuden. Voisi saada jotakin hauskuutta tähänkin päivään.

"Olet väärässä. Kaataja on...", Kuolo aloitti, miettien sopivaa ilmaisua sille, mitä veli nyt oli. Tietenkin 'idiootti, turha, kojootti, pelkuri, ääliö', mutta jonkinlainen ruumiilliseen tilaan viittaava ilmaus olisi paikallaan. Kenties 'haavoittunut' tai 'hengenvaarassa'. Hiukkasen liian... dramaattista?
"... kuoleman kielissä", Kuolo lopulta jatkoi. Susi muutti olemuksensa lennosta, silmistä karisi ystävällisyys, häntä kohosi ja turkki pörhistyi. Kuolo oli palannut. Uros irvisti hampaat esillä nartulle, muristen matalalla äänellään.
"Minä, Kuolo, voitin veljeni. Surkean veljeni. Hän anoi armoa, pyysi minua säästämään kapisen henkensä. Käskin veljeni paeta, ja hän pakeni, haavoilla, uupuneena, lyötynä. Minä tein sen kaiken. Karhunkaataja on pian vain haalistuva muisto mielissä, sillä se idiootti on hengetön ennen kesää", Kuolo selitti, muristen tyytyväisenä itseensä. Uroksen katse oli kylmä, susi valmistautui taisteluun. Kuolo sylki veljensä nimen suustaan, viha oli korventavaa, selkeästi pinnassa. Uros vihasi yli kaiken Kaatajaa. Ja sen Riesa varmasti huomasi.

Riesan ilme oli pehmeä ja ystävällinen, pieni sudenhymy oli näkyvissä. Nyt tuntui melkein luonnolliselta, että uros oli reagoinut, no, kuten reagoi, hieman voimakkaammin, kuin ruskeaturkki oli odottanut. Verestämään vanhoja muistoja. Tunne oli varmasti mukava, jos ei ollut toista tavannut aikoihin ja sitten vihdoin näki hänet, hyvinvoivana ja ehjänä. Näin Riesa ajatteli, selitteli itselleen tämän Mäyränhampaan käytöstä. Tuo oli jo kääntymässä ympäri ja valmistautumassa etsimään Kaataja, kun toinen puhui uudelleen. Olet väärässän kohdalla ilme oli kummasteleva, hukka oli jo kysymässä, mitä toinen tarkoitti, kun jatkoa tuli.

Kuoleman kielissä.

Riesan maailma tuntui pysähtyvän, sanoja oli vaikea ymmärtää, vaikka ne oli jo ymmärretty. Kaataja ja kuoleman kielissä oli vaikea sovittaa yhteen. Mahdoton. Ruskeaturkki ei halunnut uskoa niitä, ei halunnut ajatella. Se ei voinut olla totta. Kylmä pelko, silkka paniikki asettui vatsaan, nartun katse oli pakokauhuinen. Ei voinut. Ainoa asia, jota tuo kykeni ajattelemaan, oli vain ei, ei, ei, ei, ei taas... Raivo nosti päätään esimmäistä kertaa vuosiin, viha tuota olentoa kohtaan, joka uskalsi satuttaa Kaatajaa, uskalsi viedä Kaatajan häneltä. Tätä ei voinut tapahtua, maailma ei voinut olla näin epäreilu. Riesa taisteli omaa vihaansa vastaan, pakotti sen matalaksi. Hän. Ei. Suuttuisi. Viha ei näkynyt päälle, silmistä loisti yhä paniikki.
"Kuoleman... kielissä?" Ääni oli aneleva, sano ettei se ollut totta, ole kiltti ja sano, ettei se ole totta... Mutta nyt Kuoloksi esittäytyneen olemuksesta näki, että toinen tuskin valehteli. Sellainen ajatus, kuin liioittelu ei tullut mieleenkään.

Voitin veljeni... Käskin paeta... Hengetön... Hengetön ennen kesää... Nartun teki mieli vain vajota, pois, jonnekin, unohtaa kaikki tämä pelko ja kipu, teki mieli hyökätä, raadella, tappaa Kuolo, mutta vahvempi molempia oli tarve päästä Kaatajan luo. Täytyi päästä Kaatajan luo. Huomaamatta jäi Kuolon pörhistelyt, taisteluun valmistautuminen. Tai huomattiin ne, mutta huomiota ne eivät saaneet. Ei jaksanut kiinnostaa. Mitä väliä? Ei Riesa ollut enää aikoihin pelännyt henkensä puolesta. Tyhjä katse pyyhkäisi ympäristöä, sitten Riesa käännähti nopeasti ja lähti jäykästi, terävästi juoksemaan poispäin.

// Joo, tällaista Riesan tunnemaailmaa.. Koita saada selvää. x) //

Kuolo tarkkaili tyytyväisenä Riesan reaktiota. Narttu tuntui jähmettyvän, menettävän todellisuuden tajun täysin. Riesa taisikin olla läheinen Kaatajan kanssa, kun noin vahvasti reagoi. Kuolo tunsi halveksunnan tunteen kohottavan päätään. Riesa oli surkeampi kuin Kuolo oli edes kuvitellut.
Narttu kysyi anovalla äänellä, vaan Kuolo ei vastannut. Olemus taisi puhua puolestaan, sillä Riesa ei toistanut kysyvää lausahdustaan. Uros seisoi tasapainoisesti, häntä pystyssä ja pää korkealla. Tilanne oli Kuolosta varsin mukava, mikä taisi paistaa läpi asenteestakin ja itsevarmasta olemuksesta.

Riesa kääntyi ja lähti juoksemaan jäykästi ja järkyttyneen oloisesti. Kuolo lähti perään, kiihdyttäen reippaaseen vauhtiin nopeasti. Uros ei kenties ollut nopeimpia juoksijoita, mutta sai Riesan kiinni. Susiuros hyökkäsi varoittamatta, koettaen saada otteen Riesan niskasta, heti kallon takaa. Kuolo ei hellittäisi helpolla, susi kaipasi toimintaa, joten uros päätti hyökätä tämän nartun kimppuun. Ehkä veli järkyttyisi yhtä pahasti kuin Riesa oli Kaatajaa koskevaan tietoon reagoinut. Kuolo tavoitteli hampaillaan hartioita, niskaa ja hännäntyveä, yrittäen aiheuttaa mahdollisimman paljon kipua.

// Anteeksi kestosta, jos on virheitä ja outoja sanoja, syytä iPodia. //

Riesa ei osannut pelätä omasta puolestaan kuullessaan Kuolon saavuttavan. Tämänhetkisessä, unenomaisessa tilassa nartulla ei ollut paljoa mahdollisuuksia juosta karkuun, mielessä pyöri vain Kaatajan turvallisuus. Mielessä käväisi ajatus Kuolon haastamisesta tappeluun, ihan vaikka vain siksi, että saisi toista haavoitettua sen verran, ettei se lähtisi uudestaan ainakaan ihan heti kiusaamaan Kaatajaa, mutta se ei ehtinyt kuin käväistä mielessä. Lähes samantien ajatuksen ilmestyttyä ruskeaturkki tunsi räjähtävää kipua niskassaan. Oli Riesan onni, että juostessa tähtääminen ei ole kovin helppoa ja uroksen hampaat osuivat hieman alemmas niskaan, eivätkä suoraan kallon alle. Kunnon purema siihen olisi saattanut halvaannuttaa tai tappaa. Yllättynyt, säikähtänyt ja tuskaisa uikahdus karkasi ilmoille ja Riesa, sotkeennuttuaan jalkoihinsa, kaatui.

Veri valui aluksi voimakkaammin, mutta nopeasti hidastuen niskaa alas tahraten turkkia. Mahdollisimman nopeasti narttu ponnisteli takaisin jaloilleen, tällä kertaa kuono Kuoloa kohti. Ilme kuvasti hämmästystä, eikä Riesa jaksanut ymmärtää, mitä sellaista oli tehnyt, että uroksella oli mitään asiaa hyökätä. Ennen kuin narttu oli kunnolla edes tasapainossa maankamaran ja jalkojensa kanssa, Kuolo hyökkäsi uudelleen, ja vaikka ruskeaturkki teki epätoivoisen väistöliikkeen, upposivat uroksen hampaat hartiaan. Kaikki Riesan kaaottiset ja epäselvät ajatukset, kipu, myllertävät tunteet, kaikki se taisi olla syynä siihen, että narttu teki sen, mitä Kuu oli opettanut tuota olemaan koskaan tekemättä – riuhtaisi itsensä irti. Nopeasti tuo hoiperteli kauemmas, sen verran kauemmas, että Kuolon mahdollisen seuraavan hyökkäyksen tullessa sen ehtisi nähdä.

Narttu pakotti itsensä rauhoittumaan, työnsi joka ikisen aiemman ajatuksen ja tunteen syrjään. Nopea vilkaisu hartiaan kertoi, ettei haava ollut hirmuisen syvä, mutta verta valui ja koko jalka oli jäykkä. Jokainen liike sattui. Mutta siihen ei saanut keskittyä, ja ruskeaturkki teki kaikkensa suhtautumaan tilanteeseen tunteettomasti, pitää kaikki osaamansa asiat mielessä, paniikille ei saanut antaa enää valtaa. Riesan katse muuttui pakokauhuisesta päättäväiseksi, lähes kylmäksi.
”Haluat tapella? Anna tulla vain, en minä sinua pelkää”, narttu sanoi hiljaa. Tuo tiesi, että oli kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa tappeluun, mutta kyllä hän nyt voisi vaikka muutamat lisähaavat ottaa. Mielummin se ainakin kuin päästää Kuolo uudelleen Kaatajan kimppuun.

Kuolo tunsi osuvansa niskaan, tosin hiukan alemmas. Hampaat voimakkaasti yhteen purren ja riuhtaisten sen jälkeen. Riesa ulvahti, ja uros liukui pysähdyksiin, otteensa irroittaen. Narttu kaatui, nousi ylös, ja Kuolo iski. Uros puri hartiaan, mutta Riesa repäisi itsensä irti. Mokoma kapinen hukka siirtyi kauemmas, kenties odottamaan uutta iskua tai kenties hyökkäämään itse. Kun Riesa sitten haastoi tappelemaan, ei muka pelännyt, Kuolo tuhahti.
"Olet tyhmempi kuin miltä näytät, kapinen narttu", Kuolo lausahti naurahtaen ivallisesti. Jos Riesa ei pelännyt, toinen oli typerämpi kuin antoi ymmärtää. Jokainen älykäs susi pelkäsi. Tietenkin kaikki pelkäisivät Kuoloa. Ainakin, jos henki oli kallis itselle.

Kuolo ei puhunut enempää, vaan loikkasi jälleen liikkeelle. Susi iski kohti Riesan vasenta kylkeä, mutta kiepahti viimehetkellä oikealle puolelle, koettaen purra jälleen niskaan, tällä kertaa tosin sään lähistölle. Mikäli Kuolo saisi kiinni, uros käyttäisi massiivista kehoaan, tarkoituksenaan kaataa Riesa. Jos suden isku menisi ohi, Kuolo kiepahtaisi ympäri ja hyökkäisi uudestaan päin koettaen purra mihin ylettäisi. Jos susi osuisi niskaan, muttei saisi kaadettua Riesaa, uros repisi niskaan mahdollisimman ison haavan ennen kuin siirtyisi kauemmas uutta iskua varten. Ja jos Riesa kaatuisi, Kuolo yrittäisi tarttua kurkkuun tai vatsaan.

// Loppu varsinaista jossittelua, mutta yritä ymmärtää. //

Riesa kuunteli vaieten Kuolon sanat, välittämättä niistä. Sanat olivat vain sanoja, ja jos uros yritti haukkumalla ruskeaturkkia ärsyttää, oli tuo tyhmempi kuin miltä näytti. Riesa arveli Kuolon ajattelevan jotain sen suuntaista kuin tuo ajatteli, ja hymähti hiljaa. Kenties toinen ei ollut törmännyt kehenkään, jolle jonkun toisen henki oli omaa kalliimpi.

Valmistautuneena uroksen uuteen iskuun Riesa väisti tuon ensimmäisen hyökkäyksen, ja toisen sitten kiepsahtaessa ympäri narttu loikkasi kohti, tarkoituksena purra Kuoloa kurkkuun. Ideana oli se, että mikäli uros tulisi tarpeeksi voimalla kohti, sivulle väistö olisi vaikeaa. Jos tuo kuitenkin väistäisi, Riesa koettaisi osua etujalkoihin. Jos narttu saisi kurkusta kiinni, tuo riepottaisi, yrittäisi repiä mahdollisimman suuren haavan, sitten irti ja kauemmas, jos taas saisi etujaloista kiinni, purisi vain mahdollisimman kovaa, yrittäen katkaista luita tai jänteitä, sitten riuhtaisisi ylöspäin, yrittäen kaataa toisen.

Jos hukka ei osuisi, se jatkaisi uroksen ohi, mutta sen verran poikittain, että ihan ilman kurkottelua toinen ei voisi kylkeä repiä. Ohikulku tapahtuisi nopeasti, samalla yrittäen purra kylkiä tai hännäntyveä, edellämainitusta jos kiinni saisi, tavoitteena olisi vain repiä suuri haava, jälkeenmainittua purtaisiin taasen mahdollisimman kovaa.

Kuolon molemmat hyökkäykset menivät ohi. Samperi, tuo narttu oli nopea. Tosin kyllä se vielä tekisi ratkaisevan virheen. Sitten Kuolo listisi toisen. Riistäisi tuon arvottoman elämän pois, juosten tietenkin iloissaan kertomaan rakkaalle (vihatulle) veljelleen, miten Riesa oli kuollut. Aiai, Kuolo oli kiero. Kaataja suuttuisi ja hyökkäisi vihaisena päin. Mitä vihaisempi veli oli, sitä helpompaa uuden selkäsaunan antamisesta tulisi. Tietenkään Kuolo ei vielä tappaisi veljeään. Mokoma saisi ensin kitua.
Riesa kiepahti ympäri, tähdäten kurkkuun. Kuolo mietti sadasosasekunnin, ehtisikö väistää, mutta päätti ottaa iskun vastaan. Uros tunsi, kuinka nartun hampaat hakeutuivat kurkkua kohti, mutta onnekseen purenta osui alemmas, eikä aivan leuan juureen. Kuolo käänsi päätään, koettaen tarttua Riesaa niskasta, kallontyvestä. Narttu oli pienempi, matalampi, joten korkea uros voisi yltää niskaan hyvinkin. Siitä kun saisi kiinni, Kuolo purisi niin lujaa kuin pystyisi, koettaen upottaa hampaansa herkkään niskaan syvälle. Samalla toki pitäisi jäystää leuoilla, jotta haavasta tulisi mahdollisimman repaleinen. Riepotella kun Kuolo ei uskaltanut, sillä siitähän ei tiennyt, jos Riesa vaikka onnistuisi pitämään otteensa uroksen rinnuksen ja kurkun välisestä alueesta. Siinähän voisi sattua Kuoloakin. Jos susi ei saisi niskasta kiinni, tuo repisi minne yltäisi, koettaen aiheuttaa mahdollisimman suuria ja vertavuotavia haavoja.

// Tappi. //

Ärtymys pyyhkäisi nopeana aaltona Riesan yli. Purema näin alas kaulaan ei tehnyt juuri mitään vahinkoa, ja ruskeaturkki saikin lähinnä suullisen Kuolon karvaa. No, narttu tunsi kuitenkin veren maun suussaan, joten ainakin pieni haava oli tehty. Tuo puri hampaitaan lujaa yhteen, uudestaan ja uudestaan, yrittäen saada hiukan suurempaa vahinkoa aikaan.
Kovin ajoissa Riesa ei saanut vihiä Kuolon aikeesta, ja siinä vaiheessa, kun toinen kurotti kohti niskaa, ei narttu ehtinyt tehdä mitään, ja uros sai hyvän otteen Riesa-raukan niskasta. Kuolon sitten purressa lujaa, niin lujaa, että se tuntui mahdottomuudelta, ruskeaturkki päästi uuden, hiljaisen uikahduksen. Se tunsi, kuinka veri valui alas niskaa, ja kipu säteili selkää kohti ja päähän. Mitään muuta ei Riesa osannut kuin roikkua uroksen kurkussa, yrittää jäytää tietään halki karvojen, saada suurempaa vahinkoa aikaan. Irti narttu ei kuitenkaan ajatellut päästää, sillä jokin kaiken kivun keskellä sanoi, että se, että Riesa vielä roikkui Kuolossa oli ainoa syy, miksei narttua oltu jo ravisteltu kuoliaaksi. Mutta kauaa ei ruskeaturkki jaksaisi roikkua kiinni, kipu oli niin kamala, sitä oli niin paljon. Se sumensi näön, se vei keskittymiskyvyn, ainoa, mitä narttu tajusi, oli se sahalaitainen, punahehkuinen tuska, joka säteili niskasta. Hukka roikkui Kuolon kaulassa kuin siinä viimeisessä pelastusköydessä, kun ei muutakaan keksinyt.

// Tappi tämäkin. Oikein zombitappi. //

// Ei zombitappi. Min olen zombitappi, kun olen nukkunut liian vähän. xD //

Kuolo tunsi, kuinka Riesa pureutui kiinni, saaden jatkuvasti aikaan suurempaa vahinkoa. Uros myös tiesi olevansa niskan päällä - kirjaimellisesti. Sudella oli hyvä, voimakas ote nartun niskasta. Hah. Riesa irrottaisi varmasti oman otteensa, purema niskaan kun sattui. Mutta hetkinen, mokoma narttuhan yritti vain entistä enemmän suurentaa haavaa Kuolon rinnuksessa. Hemmetin hemmetti. Riesan kuului irrottaa, ei pureutua kiinni! Samperin narttu kun ei mitään osannut tehdä oikein. Susi mietti sadasosasekunnin, ennen kuin toimi.
Ainut, mikä varoitti suden aikeista, oli se voiman aalto, joka pyyhkäisi läpi kehon lihasten jännittyessä ja lauetessa. Vaan siinä vaiheessa Kuolo jo käytti massaansa, loikkasi takajalkojensa lihaksiston voimalla eteenpäin, kohti Riesaa. Narttu joko irrottaisi otteensa ja väistäisi, mikä vaatisi taitoa ja nopeutta, olivathan sudet aivan lähekkäin. Näin ollen Kuolo arveli, ettei Riesa ehtisi väistää, vaan kaatuisi, paitsi hähää, ei kaatuisikaan kunnolla, koska Kuolo pitäisi edelleen kiinni. Mikäli Riesa siis tömähtäisi maahan, uros asettuisi saman tien seisomaan etutassut molemmin puolin nartun selkää, lukiten otuksen paikalleen maahan. Tietenkään niskasta ei irrotettaisi, ehei. Vaan lujempaa ei Kuolo purisi, keskittyisi vain pitämään otteensa kiinni. Jos Riesa ei kaatuisi, kompuroisi takaperin Kuolon työntöä karkuun tai vastaavasti työntäisi itse vastaan, uros jatkaisi niskan perinpohjaista tuhoamista, odottaen, mitä narttu aikoisi. Ja jos Riesan ote lipsahtaisi, riuhtaisisi Kuolo itsensä saman tien kauemmas, irrottaen niskastakin. Tietenkin pieni nykäisi olisi tehtävä, ennen irrotusta. Vaikkei Kuolo halunnutkaan tappaa Riesaa (susi keksi kierossa mielessään, että jos saisi Riesan ryntäämään haavoittuneena ja hakattuna Kaatajan turviin, veljeä suututtaisi vieläkin enemmän, kun ei ollut pystynyt suojelemaan Riesaa Kuololta), niin satuttaa tietenkin pitäisi.

// Sekavaa.fi //

// Ja pyh. //

Sattui. Se oli ainoa asia, jonka Riesa enää rekisteröi. Jossain mielensä perukoilla narttu manasi sitä virhettä, jonka oli tehnyt aluksi paniikissa ja sekaisin, repäissyt itsensä irti. Manasi itseään, kun ei pystynyt vahingoittamaan Kuoloa, ei pystynyt suojelemaan Kaatajaa. Ja manasi elämää, sillä ei ollut, ei voinut olla reilua, että juuri hänelle tuotiin näin paljon kipua ja kärsimystä. Ruskeaturkki tunsi olevansa täysin hyödytön, onneton ja turha, kun ei ollut aikanaan pystynyt suojelemaan Havua, ei pystynyt suojelemaan Kaatajaa. Ei pystynyt suojelemaan edes itseään. Riesa oli jo lähes päästämässä irti, antamassa Kuolon riepotella tuon pois tästä kaikesta kuin saaliseläimen, kun tunsi toisen jännyttivän. Hukka tajusi uroksen aikeen, ja yritti aloittaa väistöliikkeen, loikata sivulle, sillä taitoa tuolla oli. Nopeus vain ei riittänyt, sillä revitty lapa vastusti liikettä. Epätoivoisesti narttu yritti vielä takajaloillaan pitää itseään paikoillaan, estää Kuoloa liikkumasta, mutta uroksen massa ja voima olivat liikaa, ja jouduttuaan perääntymään muutamia kompuroivia, kiireisiä askelia, kaula epämukavalla kaarella, roikkuen Kuolon kaulassa, toisen työntämänä, narttu ei saanut toista takajalkaansa liikkumaan tarpeeksi nopeasti ja Riesa kaatui jälleen, pakotettuna irroittamaan otteensa Kuolon kurkusta, siitä viimeisestä pelastusköydestään. Tai siltä se oli tuntunut.

Jos kukaan ei olisi roikkunut ruskeaturkin niskassa, olisi tuo rojahtanut kyljelleen ja noussut ylös, no big deal, mutta koska Kuolo roikkui niskassa, Riesan rojahdus loppui lyhyeen. Äkillinen riuhaisu niskassa sai nartun pään heilahtamaan hervottomasti, ja kipu oli valtava. Puolitajuttomana kivusta ja epätoivosta, täysin velttona Riesa roikkui Kuolon hampaissa. Tuo ei enää jaksanut ajatella, ei jaksanut tajuta uroksen laskevan etujalkansa maahan tuon molemmin puolin, ei pystynyt keskittymään, kun Kuolo puri lujempaa. Armollinen, ihana armollinen tajuttomuus ei ollut kaukana.

Riesa kaatui. Siinä oli kaikki, mitä Kuolo kykeni hetkeen ajattelemaan. Narttu oli yrittänyt väistää, melkein onnistunutkin. Ihailtavaa. Susinarttu oli myös yrittänyt vastustaa itseään suurempaa ja vahvempaa urosta. Ihailtavaa sekin, joskin typerää. Jos Riesa olisi ollut kuka tahansa muu, moinen vastustaminen olisi voinut suututtaa Kuolon. Mutta koska narttu oli juuri Riesa, Kaatajan -niin mikä?- ystävä, ei tuota saanut tappaa. Eli ei saanut suuttua.

Uros irrotti otteensa niskasta, kun narttu muuttui epäilyttävän veltoksi. Menikö mokoma sittenkin kuolemaan? Ei, ei sentään. Kenties lähellä tajuttomuutta, mutta ei hengiltä. Vielä. Kuolo seisoi yhä toisen yllä, valmiina. Jos Riesa kiepahtaisi ympäri hyökätäkseen tyyliin etujalkojen kimppuun, Kuolo iskisi nopeasti ja voimalla toisen kurkkuun, vatsaan, tai mihin vain yltäisi. Uros ei kumminkaan epäillyt, että Riesa enää tosissaan vastustaisi. Hetken suuri susi seisoi äristen toisen yllä, ennen kuin vaihtoi matalan murinan puheeseen. Kuolo laski päänsä, kunnes kuono hipoi haavoitettua niskaa.
"Minä en tapa sinua, vaikka sitä varmaan kipusi keskellä toivotkin. En. Tapa. Sinua. Kaataja saa tietää kärsimyksestäsi. Voit varmaan kuvitella, miten veljeni tulee vihaamaan itseään. Hah. Hän ei kyennyt suojelemaan sinua, kuten ei itseäänkään. Voit varmasti uskoa, ettei Kaataja pidä siitä, ettei pysty auttamaan sinua. Jos veljeni saisi valita, hän varjelisi sinua kaikelta pahalta. Hahhah, sääli, ettei Kaataja pysty siihen - ikinä", Kuolo jutusteli suoraan Riesan korviin. Välissä loisti pilkalliset naurut, kun Kuolo kuvitteli, miten veljeä suututtaisi. Oi kuinka susi odotti sitä hetkeä, kun pääsisi kertomaan veljelleen. Kaataja-parka. Ei. Kuolo-parka. Kuolo ei ollut tehnyt mitään sellaista, mikä oikeuttaisi Kuolon olemaan verisukua moiselle nynnyveljelle. Kuolo olisi halunnut olla ylpeä veljestään. Mutta Kaatajasta ei voinut olla. Kaataja oli tuhottava.

Puhuttuaan, Kuolo kohotti päätään, siirtäen tassunsa jälleen samalle puolen Riesan ruumista. Uros seisoi häntä pystyssä, rinnus hiukan vereen värjäytyneenä. Suupielet, eritoten alaleuka, oli veren peitossa. Riesan veren. Aij että. Kuolo nuolaisi huuliaan, maistaen veren. Voiton. Susi kääntyi ympäri, juosten pois voimakkaana, melkein vahingoittumattomana mutta ehdottomasti voittajana. Nyt etsittäisiin Kaataja.

// Kiitos jälleen kerran mahtavasta pelistä! x) //

Riesa tunsi Kuolon irroittavan otteensa nartun niskasta, mutta vain makasi velttona maassa, kykenemättömänä keräämään voimia hyökätäkseen. Kipu oli kaikkea muuta kuin asettumassa, eikä se jättänyt tilaa muulle. Tuskaisenpunaisessa sumussa, jossa Riesa oli, tuo kuuli toisen ärinän, puheen, mutta se tuntui vaikealta ymmärtää. Sanoja, irrallisia sanoja ymmärrettiin, eivätkä ne ainakaan lievottäneet Riesan kärsimystä. Kaataja-parka.

Ruskeaturkki kuuli toisen lähtevän, ja vasta kauan sen jälkeen, kun askelten äänet olivat haipuneet kaukaisuuteen narttu antoi itsensä huokaista. Tuo makasi samassa paikassa, johon oli kaatunut, samassa asennossa, velttona. Lumi oli veressä, niskan ja lavan haavoista vuoti lisää. Kykenemättä oyselleen mitään, Riesa vaipui tajuttomuuteen.

Hukka heräsi vasta pitkän ajan päästä. Kipu iski jälleen, ja narttu valitti hiljaa. Vasta muutaman hetken ja valtavan voimanponnistuksen jälkeen Riesa pääsi jaloilleen, ainoana päämääränä tällä hetkellä päästä pois tästä. Veren haju houkuttelisi paikalle ties mitä, eikä Riesa hamunnut olla silloin enää siinä. Verenhukka oli melkoinen, mutta hitaasti tuo pääsi raahautumaan pois. Löydettään suojaisan kolon narttu rojahti siihen ja nukahti välittömästi.

// Kiitos itsellesi. :D //