Sokeaa menoa - loppunut

Pieni, hieman alle 50cm korkuinen susi tepasteli ylisuurine tassuineen järven rantaa pitkin. Uros susi oli juonut n. 20min aikaisemmin, muttei kuten tavallisesti susi joi. Takkuinen uros oli juonut vettä peräti kolme minuuttia löytämästään avannosta.

Takkuturkille asia oli tavanomaista ja sen elimistö oli kykeneväinen sulattamaan tällaisen määrän vettä säästelevästi. Samoin käy ruuan kanssa, jota se hotkimalla hotki ja söi seuraavan kerran neljän viiden päivän päästä uudestaan.

Tällä kertaa Takku oli seuraamassa vasan jälkiä, mitkä olivat yllättäneet sen viitisen minuuttia sitten. Oikeastaan takkuturkki oletti jälkien kuuluvan laaman vasalle, vaikkei näin ollut. Herra on elänyt pohjoisessa jo n. vuoden verran, muttei vieläkään ole tottunut sen oikukkaaseen maastoon, lumeen tai karibu nimitykseen.

Vaikeuksia jälkien seuraamisessa ei ollut, mutta uros varoi jokaista askeltaan visusti. Lähes sokea Takku ei havainnut ympäristöään muutamaa möykkyä enempää. Lisäksi uroksen silmät olivat lähes valkeat sokeuden takia, mikä häiritsi varmasti monia. Saalistaminen ja äänten tulkitseminen ei ollut herralle vaikeaa, joten tuskin kukaan herraa kykenisi yhtäkkiä yllättämään tulollaan.

Saalistamiseen palaten: Aavikolta saapunut hukka oli syönyt ensin laamoja, sitten sademetsän antamia antimia ja lopulta hirviä, jäniksiä ja karibuja. Sademetsän antimiin kuului yleensä maahan pudonnut laiskiainen, apina tai oranki. Laiskiaiset olivat helpompia saada kiinni, mutta niiden maku ei ollut kylläkään kaikkein paras. Takkuturkki on kyllä onnistunut valitsemaan ehdottoman suosikkinsa, nimittäin hirven. Hirvet olivat nykyään sen mieliherkkua ja jokainen mahdollisuus saada tällainen syödyksi olisi käytettävä hyödyksi.

Hajut pohjoisessa olivat vielä vieraita ja niiden erotteleminen ja tulkitseminen oli vaikeaa. Takku ei ollut nähnyt jänistä ennen, mutta kylläkin sen sukulaisia aavikolta. Jänikset olivat herralle siis aavikon nimityksellä, hirvi oli laama ja karibu oli vielä täysin vieras nimitykseltään.

Takku oletti hajuerojen johtuvan vain pohjoisen muutenkin erilaisesta ilmastosta.

¤ Juu ei ollut tylsää tätä kirjoittaessa. ;) Koeviikko ollut ja epäaktiivisuutta roimasti. Koetan nimittäin parantaa 5 keskiarvon vähintään 6. Ysillä on sitten huono parantaa :/ ¤

Tuuli puhalsi puuskittain kylmää jääsilppua hiljaa askeltavan suden päälle. Se sekoitti selän lähes mustan karvan kylkien vaaleampaan harmaaseen. Narttu värähti, oheneva talvikarva ei ollut tarpeeksi pitämään kaikkea kylmyyttä loitolla. Korvat painuivat niskaa vasten estääkseen tuulen viuhumisen korviin - se oli kamalaa. Harmaat, valontäyteiset silmät etsivät lumen seasta elämää.

Yösumu huokaisi ja ennen kovin tarkkaa seulomista nartun silmiin osui lumessa reikä ja pienenpieniä jälkiä ympärillä - jokin pieni eläin. Yö laski nenukkinsa lumeen lähes kiinni ja nuuhki tarkkaan - kyllä, jokin pieni jyrsijä, ei ehkä kovin syvällä... Muutamalla nopealla kuopaisulla hukka oli kaivanut kolosen isommaksi. Tässä kohti ei näköjään ollut ollut paljoa lunta, maa tuli pian vastaan. Korkeampi kohta, jolta tuuli oli puhaltanut lumen pois. Yö ehti nähdä vain säikähtäneen, henkensä edestä pakenevan karvapallon vilistävän koloon, joka oli maassa: sitä olisi turha yrittää kaivaa ylös, maa oli jäässä. Puhahtaen narttu kääntyi ja lönkytti pois.

Pian Yö sattui jäljille: toiset oli jättänyt jokin kasvinsyöjä, saalis, ja toiset, niitä tuoreemmat ja ilmeisesti seuraavat olivat suden. Neitokaisen uteliaisuus heräsi: kasvinsyöjä tiesi ruokaa, ja suden jäljet eivät olleet täysillä juosseen suden jäljet, joten ehkä tällä olisi aikaa rupatella, ehkäpä nuo voisivat kaataa kyseisen kasvinsyöjän yhdessä? Nälkä alkoi nimittäin pikkuhiljaa herätä taas Yön vatsassa - olihan tuolla koko ajan nälkä, mutta inhottavampi nälkä, kovempi nälkä, joka kalvoi vatsaa, se alkoi heräillä. Pian, pian pitäisi saada ruokaa. Yö lähti keveään, matkaavoittavaan laukkaan. Jo muutaman loikan päässä vain oli monttu - maa näytti tasaiselta, koska tuuli oli tasoittanut korkeuserot - johon Yö loikkasi varomatta ja meni nurin. Pehmeä puuterilumi pöllysi korkealle ja hautasi suden kokonaan alleen. Narttu ulvaisi yllätyksestä. Pian vastamöyhitystä lumesta nousi esiin tumma pää. Yö ravisteli päätään ja komuroi montustaan ylös. Kovemmalla maalla tuo ravisteli itseään kokonaan, vaikka turkki jäikin lumihippusten kuorruttamaksi.

No, mitäs pienistä, Yö tuumasi ja jatkoi matkaansa, nyt hieman rauhallisemmin. Pian tuo näkikin Takun. Neiti hidasti.
"Hei", Yö huikkasi jo hieman kauempaa. Jälkiä seurattuaan Yö luonnollisesti lähestyi toista takaapäin, eikä nähnyt kuin hännän ja hieman kylkeä ja jalat, eikä osannut - vielä - silmiä säikkyä. Yö pysähtyi vähän matkan päähän, katsoi pää kallellaan toista, vastausta odottaen.

Kuono tunkeutui syvälle lumihankeen, jonka korkeuserot ja tasoittuminen häiritsi Takkua paljon enemmän sen kitukasvuisen koon vuoksi. Takkuturkki nuuhki jälkiä tarkasti, arvioi niiden jättäjän aikaa ja samalla asteli eteenpäin. Pimeys ei häirinnyt jo muutenkin sokeahkoa urosta lainkaan, joten sen oli helppo kulkea. Lisäksi Takku tunnusteli muita susia enemmän maata ja havaitsi sen pehmenemisen ja kovenemisen valiten siten helposti tukevan askelluksen.

Takku seisahtui korvat koholla käännellen niitä. Takkuturkki havaitsi Yösumun kohtalaisen hyvin tuon päästäessä humpsahtavan äänen lumihankeen jouduttuaan. Yösumu oli ilmeisesti aikeissa tulla juuri uroksen puheille, sillä pian askelten äänet kuuluivat jo lähempää.

Takku epäröi hetken toisen tervehtiessä, sillä ei mikään seurapiiri herra ollut. Takkuturkki kuitenkin käänsi päänsä, siten myös valkeat silmänsä kohti Yösumua vastaten tälle hieman karhealla äänellä: ”Hei vain.” Yösumun ääriviivat olivat paljon Takkua ylempänä, joten kohteliaana eleenä siirsi Takku katsettaan hieman ylemmäksi, odotellen Yösumun reaktiota.

Yö säpsähti toisen silmät nähdessään, nytkähti taaksepäin jännittyneenä. Narttu jäi tuijottamaan Takkua silmät suurina. Tuo nielaisi.
"Ööm, juu, niin, tuota..." Yö nuolaisi nenukkiaan silmät yhä suurina. Sitten tuo ikään kuin lysähti kasaan.
"Näetkö sinä mitään?" hukan onnistui kuiskata. Yö oli yllätetty ja sekaisin, ajatukset eivät oikein kulkeneet. Oli tuo kerran tavannut yhden suden, jonka toinen silmä oli revitty rikki, mutta että silmät ovat päässä... Narttu ei jaksanut uskoa, että valkoisilla silmillä mitään näki. Vaikka toisaalta, pahimman säikähdyksen mentyä ohi tutki Yö toisen silmiä tarkemmin, ja niin, eiväthän ne aivan valkeat olleet. Yösumu nieleskeli, yritti rauhoittua. Susi haukotteli, käänsi katseensa kohteliaasti hieman ohi Takun. Värähdys valahti alas selkäpiitä hukan miettiessä, millaista olisi, jos ei näkisi mitään. Ei mitään. Olisiko näkökenttä valkoinen vai musta? Sitä eläisi pelkkien äänten varassa... Ei näkisi saalista, ei puita, ei jokia, ei lajitovereita, ei yhtään mitään. Hyi.

Yö katsoi vastatuuleen, nuuhki tuulta. Kuonoon ja silmiin meni inhottavasti tuulen mukanaan kuljettamaa lunta. Pari kertaa hukka tuhahti, puhdistaakseen nenäänsä. Yösumu hengitti syvään, kuono tiukasti poispäin tuulesta, rauhoitti itsensä ja istahti lumeen. Arka hymy löysi tiensä nartun naamalle, ja tuo katsoi yhä kohteliaasti hieman Takun ohi - tosin epävarmana, kykenikö toinen näkemään sitä.
Älä ajattele sitä, Yö komensi itseään ja ravisteli hieman päätään. Aivan lumiukoksi tuo ei halunnut sentään muuttua.

Takku aisti samoin tein toisen jännittyneisyyden ja epävarmuuden sen tullessa esiin jännittyneestä nytkähdyksestä. Kyllä, takkuturkki tunnisti erilaisia tuntemuksen olemuksia, olihan se aina ollut sokea ja pakko oppia jotain tulkitsemaan.

Uros murahti matalasti selvästi närkästyneenä. Takku ei pitänyt toisen kysymyksestä lainkaan ja olihan se ymmärrettävää. Mitä sinä olisit mieltä, jos joku tulisi kysymään näköäsi? Tällä hetkellä takkuturkki oli sitä mieltä, että toinen saisi suksia kuuseen, mutta toisaalta hän punnitsi ideaa ottaa toinen saalistukseen mukaan.

”En. Mitä sitten?”, karhea ääni kysäisi ja silmät olivat suunnattuna hieman ylemmäksi vain nähdäkseen Yön hieman käännetyn kuonon ääriviivat. Takku muisti eleen ja käänsi itsekin hieman katsettaan, ettei toinen vain yhtään enempää häiriintyisi. Tällä kertaa käänsi hukka hieman enemmän päätään, etteivät valkeat silmät niin kauheille näyttäisivät mitä suoraan katsottuna näyttivät.

Lumiukko? Takku tunsi itsensä sellaiseksi, mutta se ei jaksanut juuri nyt ravistella itseään vaan odotti jopa hieman anellen toisen vastausta. Ei ollut mukavaa olla sokea niin, että se näkyi muillekin.

¤Edit// Korjailin roolia huomatessani muutamia virheitä¤

Yösumu nielaisi. Narttu käänsi päätään vielä sivulle, katseli järvelle päin. Nälkä jatkoi kasvuaan tappavan tasaista vauhtia. Tuntui, kuin vatsassa olisi jokin pieni, kiukkuinen otus, joka alkoi pureskella sisuskaluja kyllästyttyään, ja sille piti antaa ruokaa, jotta sillä olisi tekemistä, eikä se raatelisi Yötä enää enempää. Sillä erotuksella vain, että nälkä ei nartun tietojen mukaan aiheuttanut sellaista vahinkoa, mitä jokin pieni, terävähampainen ja -kyntinen otus aiheuttaisi. Mutta ruokaa pitäisi saada. Kuullessaan sitten toisen murahduksen narttu vilkaisi siihen päin - voi kun toinen olikin pieni! Yö nuolaisi huuliaan pikaisesti.

"Ei, minä vain... Mietin..." Yö lausahti kevyesti värähtäen. Miten Takku oli säilynyt hengissä? Miten se kykeni metsästämään?
"Ihmettelen vain, kuinka kykenet metsästämään? Mahdat olla todella taitava", narttu kysyi, ihan vain uteliaisuuttaan, ja lisäsi loppuun kehun, ei nimittäin halunnut oikein toisen vihoja niskaansa - vaikka se niin pieni olikin. Ystävä olisi aina tarpeen. Vaikka toisaalta, sokea ystävä, josta joutuisi ehkä huolehtimaan, saattaisi olla taakka, rasite...
Unohda. Et sinä kykenisi ikinä edes noita silmiä sietämään, etkä edes tiedä, mitä tuo tuumisi siitä. Eihän se edes vaikuta kovinkaan seuralliselta. Ehkä mokoma viihtyy yksin... Yö ajatteli. Mutta ystävä, seuraa... Unohda.

Narttu vilkaisi vielä Takkua. Huh, toinen oli kääntänyt päätään hiukan. Vaikkeivät silmät näyttäneet niin pahoilta, kuin aluksi, olivat ne karmivat.. Niin... Epänormaalit. Yö käänsi katseensa.

Takku käänsi päänsä eteenpäin, jälkiä kohti joita oli seurannut. "Sinä näet nämä jäljet. Havaitsetko sinä niissä jotain vain katsomalla? Tuoreutta kenties? Et todellakaan. Niitäpitää haistella, tutkia ja tunnustella." Takkuturkki sanoi kärkkäästi toiselle vastaan tuon selittäessä jotain metsästämisestä.

Mitä idiootteja tämä paikka oikein on pullollaan? Tuota toopea ei voi sietää! Takku murisi ajatuksissaan. Samalla järjen ääni tuli uroksen mietteiden tilalle. Kaveri, saalista, ruokaa seuraaviksi päiviksi. Herra ei katsonut Yön suuntaan vaan laski päätään ja nuuski. Haju oli selvä, ehkä tunti sitten jätetty jälki.

Susi astahti eteenpäin kuullen ohimennen toisen vatsan äännähtävän hiljaa. Yö ei välttämättä kuullut sitä, mutta tunsi aivan varmasti. "Jäljet ovat n. tunnin vanhat. Jos jaksat, voimme seurata niitä ja väsyttää laaman. Siten saisit ruokaa ja tuo iljettävä murina lakkaisi." Uros oli taipuvinaan toisen tahtoon hieman kasaan vaipuen.

Nyt ei Takkukaan kestänyt vaan sen oli aivan pakko varistaa lumi niskastaan. Punertavan valkea väritys paistoi lumesta, mutta ei niin pahasti jos siinä ei olisi ollut lunta lainkaan.

Hukka muisti Yön selitykset taitavuudesta. Se ei kääntänyt päätää, koska tiesi toisen inhoavan valkeita silmiä. "Ja kuule, ei aina ole kyse taidokkuudesta. Saalistaminen sokeutuneelle saattaa olla vaikeaa, mutta aina sokealle ei. Sulje silmäsi ja ole niin kuin minä. Kuuntele korvillasi! Ne ovat tehty kuulemista varten, ei koristeeksi. Tunnustele jälkiä allasi, tunnistatko ne?" Takku esitti haasteen Yölle hieman pöristäytyen, mutta ei kääntynyt vieläkään Yön puoleen.

¤Älä välitä, Takku on hieman kärttyyntynyt herra ainaisten kysymysten ja vastaavien takia. Enemmän erakkokatsos ;)¤

Yösumu huokaisi hiljaa ja katseli poispäin ja alas, melkein kuin häpeissään. Sitten kun toinen ryhtyi lähes esitelmöimään jäljistä, tuo katsahti siihen suuntaan.
"Mm, niin... Anteeksi", narttu mutisi hieman yllättyneenä toisen lähes kiukkuisesta olemuksesta.
"En tarkoittanut pahalla", tuo sitten lisäsi hiukan kovempaa, aavistuksen loukkaantuneen kuuloisena. Sitten Yö tunsi hiukan ärtymystä. Okei, hänhän tähän oli tunkenut toisen seuraksi, mutta silti, Yö esittää kysymyksen silkasta uteliaisuudesta, omasta mielestään ihan kohteliaastikin, ja toinen tiuskii takaisin.
Rauhoitu nyt. Ota iisisti, älä ärsytä tuota enempää, Yö ajatteli ja hengitti pakkasilmaa syvään. Itsehän narttu oli seuraan tunkenut ja kysynyt, sietäköön nyt seuraukset kiukuttelematta kuin pahainen kakara.

"Minulle ainakin käy, viime ateriasta alkaa olla aikaa", Yö vastasi iloisesti, ja jätti "vahingossa" vastaamatta murinakommenttiin. Laaman? narttu ajatteli hämmentyneesti. Mikä on laama? No, mitäpä toista turhia ärsyttämään, tuo tuumi, ja jätti kysymättä.
"Olen muuten Yösumu, mutta sano Yö vain", narttu esittäytyi. Toisen nimeä tuo ei ainakaan muistanut kuulleensa, ja koska ei muistanut myöskään maininneensa omaansa, päätti Yö sen kertoa - ehkä sokea lajitoveri muistaisi muutamia kohteliaisuussääntöjä ja kertoisi oman nimensä. Tai ehkä ei.

Yö epäröi. Sulje silmäsi? Kuuntele korvillasi? Ihan kuin tuo ei koskaan kuuntelisi mitään! Ja sulje silmäsi...? Yö nielaisi ja nuolaisi kuonoaan. Sitten narttu hymähti hermostuneesti ja sulki hopeanharmaat silmänsä.
Mitään ei näkynyt. Tietenkään. Narttu yritti unohtaa näköaistinsa ja keskittyi korviinsa ja kuonoonsa. Korvat. Tuuli puhalsi inhottavasti sivusta ja sen ujelluksen lisäksi kuului nartun oma hengitys ja Takun hengitys. Yö otti kokeilevan askelen eteenpäin ja lumi narskui tassun alla. Tuo painoi kuononsa maata kohti. Jäljistä lähti kevyt, aivan aavistuksenomainen tuoksu - jokin sorkkaeläin. Laamaksi toinen oli sitä kutsunut, mutta jotenkin Yö uskoi tuntevansa sen jollain muulla nimellä. Aivan niin, jäljet eivät olleen kovin vanhat, korkeintaan muutama tunti. Hitaasti, hitaasti ja varovasti lähti Yö seuraamaan jälkiä. Se oli hankalaa. Koko ajan sai pitää nenän lumessa ja yrittää seurata tuoksua. Jo parin askelen jälkeen Yö avasi silmänsä suu pienessä sudenhymyssä ja päätään pudistellen.
"En minä osaisi", tuo lausahti, uskaltamatta sanoa enempää, jottei loukkaisi seuralaistaan. Periaatteessa ilman näköaistia selviäisi, saattaisi selvitä hyvinkin, mutta jälkiä oli helpoin seurata katseella. Tokihan ja kokoajan Yö käytti kuuloaan, haju- ja tuntoaistejaan, näön kanssa, joskus enemmänkin kuin näköään, mutta kokonaan ilman näköä elämä olisi hitusen haastavampaa.

Takku kuunteli tarkkaavaisesti toisen yrittämistä ja toinen taisi unohtaa, ettei susi nähnyt mitään. Toinen nimittäin heti suorituksensa päätyttyä pudisti päätään, eikä takkuturkkinen herra sitä nähnyt. ”Et tietenkään os…” Takku päätti muuttaa lauseidensa sävyä ja puhua hieman kiltimmin. Pääasia oli nyt saada ruokaa. ”ole harjoitellut sokeana olemista monestikaan.”, Takku korjasi hieman lausettaan ja puhe sävyään, joka oli nyt ystävällisempi.

Uros päätti sulkea omat silmänsä, mitä turhia pitämään niitä auki toista pelottelemassa. Laaman vasan (hirven vasa) jälkiä siis päätettiin lähteä seuraamaan, eikä se ollut mikään ihme toisen suusta. Siis ettei toinen ollut syönyt pitkiin aikoihin. Takku kuuli yhä toisen mahan ääntelyn ja marisi sitä mielessään.

Yösumu? Mikä nimi se oli olevinaan? Takku ajatteli, mutta eihän sekään ollut voinut valita omaa nimeään, joten mitä väliä. ”Olen Takku” lyhyesti ja ytimekkäästi Takun nimi oli nyt kerrottu. Nimestään ylpeänä uros haukotteli vain haukottelemisen riemusta, mutta toivoi myös toisen ymmärtävän, ettei uros tahallaan ollut kärttyisä. Kummajuttu. Takku halusi olla ystävällinen tälle vastakkaiselle sukupuolelle, vaikka toinen olikin siitä ärsyttävimmästä sortista. Okei, kaikki olivat uroksen mielestä ärsyttävää sorttia.

Uros piti yhä silmiään kiinni ja nuuhki jälkiä. Pian ne peittyisivät lumeen, jolloin Yökin joutuisi turvautumaan hajuaistiinsa, sillä ei näköaistista enää olisi hyötyä. Takku nuuski hetken aikaa paikoillaan kaarsi vasemmalle ja nuuhki kohtaa, missä jälkiä ei näkynyt ollenkaan. Uros siirtyi oikealle, jälkien ohi ja nuuski mennessään maata sanomatta mitään. Lopulta Takku kohottautui ja siirtyi näkyville jäljille tunnustellen tassullaan jälkiä. Ne eivät olleet isot, mutta painavan sortin otuksen ne olivat, laaman vasan vähintään, tuumi Takku lähtiessään vihoin seuraamaan näkyviä jälkiä.

”Se on ollut tässä tunti kaksi takaperin, eli ei kovin kauaa. Kierrellyt ja kaarrellut, etsien aivan varmasti emoaan, jonka verisiä jälkiä löysin hieman kauempaa vasemmalta. Järven tällä puolen asuva lauma on oletettavasti saanut sen saaliikseen ja vienyt pesille tuonne metsikköön.” Uros puhui, mutta mitään metsää ei näkynyt vasemmalla, mutta siellä se oli lumisateen takana ja kyseessä oli Viiman reviiri.

Yö hymähti. Mitä toinen oikein kuvitteli? Että ihan huvikseen Yö vain tallustelisi täällä silmät kiinni, harjoitellen sokeana oloa? Todellakin, sitähän minä harrastan aivan päivittäin... narttu tuumi sarkastisesti.
"No enpä ole pahemmin", tuo lausahti lauhkeasti. Hieman Yö ihmetteli toisen yhtäkkisen ystävällistä ääntä, muttei pannut pahakseen. Mielummin ystävällistä kuin kärttyistä seuraa.

Narttu vilkaisi pikaisesti seuralaistaan. Huh, taivaan kiitos toinen oli sulkenut silmänsä! Niiden aavemainen, tyhjä tuijotus oli niin karmivaa. Yö ei voinut ymmärtää, miten pelottavasti valkoisilla silmillä saattoi tuijottaa. Hiljaa Yö nuuhki taas hieman jälkiä.

Toisen esittäytyessä Yö ensin nyökkäili hajamielisesti, sitten muisti, ettei tuo nähnyt.
"Ahaa", narttu lausahti, ja ymmärrettyään kuulostaneensa varmaan hyvinkin epäystävällisesltä jatkoi kiireesti. "Mm, kiva tietää.". Takku. Yö maisteli nimeä. Lyhyt ja outo, ainakin Yösumulle, joka oli tottunut omaan nimeensä ja piti siitä, mutta toisaalta, Takku nimenä sopi Takulle. Yölle oli kai joskus kerrottu tuon oman nimen alkuperä, muttei narttu enää tällaista tarinaa muistanut.

Vaiteliaana Yö seurasi toisen nuuskutteluja, lähtien hissuksiin taapertamaan jälkienjättäjän menosuuntaan. Pian narttu kuuli Takun lähtevän samaan suuntaan. Tuuli puhalsi lunta jälkien päälle, ja vaikka ne vielä jotenkuten näkyivätkin, varmisti Yö aina välillä suuntansa nuuhkimalla maata. Narttu käveli reippaasti, pitkin, matkaavoittavin askelin. Tuo kuunteli seuralaisensa höpötykset, hymisi myöntävästi ja sitten vilkaisi virnistäen suden lailla taakseen.
"Juostaanko hiukan? Eihän me saada tuota elikkoa ikinä kiinni, jos vain kävelemme..." Reippaana alkanut puhe vaimeni epävarmana. Yön teorian mukaan Takku kykenisi seuraamaan narttua ja jälkiä vauhdissakin, mutta varmahan tuo ei koskaan ollut... Yö odotti hetken, kävellen tosin koko ajan eteenpäin, sitten lähti rentoon laukkaan, pää tuulta vasten matalana ja katoavia jälkiä nuuhkien, olettaen Takun tulevan mukana.

Takku vilkaisi Yösumun suuntaan tuon mennessä edeltä. Uros ei kuitenkaan kommentoinut toisen juoksupyyntöä eikä lähtenyt juoksuun. Vasa oli yksin ilman turvaa ja sen emo oli tapettu päivä tai pari sitten. Silloin vasa olisi myös loogisesti lähes nuukahtamaisillaan ja helpposaalis. Takku ei välittänyt huomasiko toinen takkuturkin jatkaneen käynnillä vai ei.

Mikäli Yösumu hoputtaisi Takkua takku hymähtäisi ja ilmaisisi mielipiteensä tuolle: ”Vasa ilman emoa, hei mietihän nyt!”

Jos taas ei kävisi näin jatkaisi Takku omaa varmaa astellustaan jälkiä.

Maasto tuntui erittäin mukavalle astella. Anturat eivät jäätyneet, sillä lumi oli ilmavaa ja helppoa kävellä. Asiaa saattoi auttaa anturoiden kohdalla oleva lyhyt karva, mikä ehkäisi lumen tarrautumista paakuiksi tassujen alle. Ilma alkoi vähitellen seljetä, sillä lumisade hiljentyi ja tuuli heikkeni. Sen lisäksi taivaalla olevat pilvet olivat alkaneet rakoilla auringon pilkahdellessa maahan.

Takku tunsi kuinka sade alkoi loppua ja seisahtui. Valonlisääntyminen sen sulkeutuneiden silmien ulkopuolella viittasi rakoileviin pilviin. Takku nautti hetken tästä elämyksestä. Sille se oli ehkä tärkeämpi kuin kehittymättömälle Yösumulle, jonka mielessä tuntui olevan vain välitön ruuan saanti. Takku oli varma, ettei toinen ollut koskaan nauttinut elämästä täydellä teholla. Takku näki elämän erilailla, kuin monet muut ja osasi arvostaa sen tuomia oikeuksia.

Takkuturkki kohotti kuononsa kohti taivasta, yhä ne kammottavat silmänsä sulkeneena ja kun oli varma, ettei Yö tulisi näkemään niitä, avasi susi silmänsä. Se näki vaaleaa ja tummaa, kirkasta valoa ja mustaa. Näkökenttä oli tarkimmillaan suoraan edessä, mutta oikealla pilkahtavaa aurinkoa ei voinut olla näkemättä, oli lähes sokea tai ei. Takku nautti sydämensä kyllyydestä tästä tunteesta.

Tunne, mitä se oli tällä uroksella? Kaiken selkeytyminen oli kuin uusi päivä, vaikka olikin lähes ilta. Pimeys tuskin Takkua hätkähdyttäisi, sillä se voisi seistä tässä vaikka kokoyön. Katsella kuuta ja tunnustella maaston muuttumista.

Takku heräsi aatteistaan, sulki silmänsä ja siirsi päänsä Yöhön. ”Et tule ikinä ymmärtämään, mitä elämästä nauttiminen on. Sinun tulee ensin menettää jotain, ystävä hyvä.” Uros totesi ystävällisesti ja jatkoi matkaansa. Jos Yö oli jäänyt hölmistyneenä paikoilleen ihmettelemään uroksen sanoja, jatkaisi Takku matkaansa toisen ohitse nuuskaisten mennessään jälkiä. Mutta jos Yö oli jatkanut matkaansa, kulkisi Takku toisen perässä kuten tavallista.

Yö vilkaisi olkansa yli ja seisahtui. Vaiti narttu odotti toista. Miksi sen pitää laahustaa noin hitaasti? narttu tuumi kärsimättömänä. Hetken mietittyään narttu puhui.
"Eikö sinua kiinnostakaan saalis? Vai?" Yö kysyi mitäänsanomattomalla, aivan aavistuksen ehkä pettyneellä äänellä, lähes ilmeettömänä. Narttu tuhahti toisen "vasa on ilman emoa"-höpötykselle.
"Ehkä niin, mutta entä jos joku muu saa sen ensin kiinni?" Yöllä oli nälkä, narttu haluasi nopeasti ruokaa, eikä mielellään ottanut sitä riskiä, että joku muu saisi mehvän aterian siitä elukasta, jonka piti olla Yön ruoka.

Yö huokaisi - kenties hieman liioitellusti - Takun pysähtyessä. Kyllä, juuri nyt nartun mielessä oli vain välitön ruuansaanti. Ehkä siksi, että viimeiset viikot oli Yö elänyt hiirillä ja muilla pienillä otuksilla - suurin ateria pitkiin aikoihihn oli ollut rusakko, sekin laiha ja sitkeä. Nyt tiedossa oli suurempi saalis, luultavasti laiha, mutta ehkei niin sitkeä, jos se oli nuori... Hetkeksi narttu antautui kuvittelemaan tuoreen lihan makua, veren tuoksua, joka lähtisi höyryävästä ruumiista lumella... Ei. Nyt oli keskityttävä. Nauttimaan pääsisi myöhemmin. Ehkä.

Yö jähmettyi. Menettää jotain? "Menettää jotain?" Miten jotain menetettyään saattoi kyetä nauttimaan elämästä? Yö tuijotti tyhjyyteen, mietti.
Mitään ei ollut narttu menettänyt sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaikesta oli Yö luopunut, vapaaehtoisesti. Mitä narttu oli rakastanut elämänsä varrella? Perhettään, laumaa. Luopunut, ja vain sen takia, että yksinäinen elämä oli kiehtonut. Yö oli lähtenyt, ja mihin yksinäisyys olikaan nartun tuonut? Tähän laaksoon, jossa hukan kaltaisille vaeltajille oli tilaa vain vähän, taistelemaan vähästä ruoasta. Nyt jos Yö olisi jatkanut laumansa mukana... Ei. Tätäkään ei saanut ajatella. Menettää jotain? Ei. Yö ei ollut koskaan rakastanut mitään yli kaiken.Lauma oli rakas, muttei koko elämä. Eikä Yö ollut koskaan menettänyt. Luopunut vain.

Yösumu havahtui mietteistään, ja etsi hätäisesti katseellaan Takkua. Tuollahan tuo, ei kovin kaukana, mutta yllättävän kaukana. Yö huokaisi, karisti surkeat mietteensä ja lähti askeltamaan reippaasti Takun perään, seuraten jälkiä ja toista katsellen ja sillointällöin nuuhkien. Ehkä se saalis saataisiin kiinni ja tämä kamala nälkä Yön vatsassa asettuisi.

Miksi joku ottaisi heidän saaliinsa? Ainakaan laumalaiset eivät saalistaneet tällä hetkellä, eivätkä laumattomatkaan - paitsi Takku ja Yö. Takun yliherkkä kuulo tai hajuaisti eivät havainneet muita elollisia olevan lintuja enempää lähettyvillä.

Menettämisellä uros ei tarkoittanut luopumista, vaan esim. näkökykyä. Uros oli menettänyt sen jo pienenä ja osasi nauttia siitä, mitä tunsi ja kykeni hahmottamaan. Yö nauttisi varmasti yhtälailla näkökyvystään, mikäli tietäisi miltä tuntui olla sokea jatkuvasti. Mustaa ja hieman valonherkkiä alueita. Se ei ollut alkuunkaan mukavaa, eikä silmien värikään. Takku joutui jatkuvasti sulkemaan silmänsä uudestaan, kun oli tottunut pitelemään niitä auki sokeudesta huolimatta.

Uros seisahtui yllättäen ja työnsi kuononsa lumeen. Jäljet olivat aikaa sitten peittyneet lumeen, eikä enää voinut olla varma olivatko jäljet tuoreita vai vanhoja. Kuitenkin Takun hajuaisti ilmaisi jälkien olevan eri selkeät ja niiden jättäjän askelväli oli tiheentynyt. Takku havaitsi tilaisuuden tulleen, sillä vaikkei tuo nähnytkään, oli laaman vasa (hirven vasa) lähes lumeen peittynyt n. 100 metrin päässä. ”Se on tuolla!” Uros ilmoitti ja läksi juoksuun. Sen haju ja kuuloaisti pitivät yllä sen tasapainoa ja siten nopeutta.

Takkuturkin nopeus kiihtyi ja lopulta se seisahtui lumen pöllytessä. Se varoi astumasta aistimansa möykyn päälle. Se eli yhä, mutta vain heikosta. Kuullessaan Takun astahtavan lähemmäksi vasa kohotti lumisen päänsä vaivalloisesti. Takku päätti antaa Yön tappaa se, sillä toinen oli tuskin nähnyt vasaa sen ollessa lumen peitossa ja luullut sitä ennemmin kiveksi kuin heidän saaliikseen.

// Urrgh, taas katosi rooli. -.-''' No, tämä on tooodella nysä. //

Yö ei ollut mikään älyn jättiläinen, eikä osannut ajatella näkökyvyn kaltaisia asioita. Narttu tunsi olevansa tyytyväinen, kun sai suojaa ja ruokaa, ja ehkä silloin tällöin seuraakin. Ei muuta.

Yö harppoi Takun kiinni tuon pysähtyessä. Hiljaa, jälleen, narttu seurasi toisen maannuuhkimista, ja tuon sitten lähtiessä juoksemaan kohti lumista möhkälettä jonkin matkan päässä Yö jähmettyi hetkeksi. Narttu nuuhki ilmaa ja lähti sitten terävässä ravissa perään. Jonkin matkan päässä Yökin tunnisti möhkäleen hirven vasaksi. Aah, ruokaa tiedossa. Narttu kiihdytti vauhtiaan ja oli pian saaliin luona. Ohikiitävän hetken Yö kuvitteli, miltä vasasta mahtoi tuntua. Harvinaista. Hukka ei koskaan, koskaan ajatellut saaliinsa tuntemuksia. Mutta hengiltä paleltuminen oli jotain, jota laihtunut laumaton pelkäsi.

Hitaasti narttu käveli vasan lähelle, vilkaisi Takkua. Sitten Yö laski päätään, nuuhki hetken kauhistuneen vasan kaulaa ja puri sitä sitten kurkusta. Eläin huusi vaimeasti ja sätki hieman. Yö puri lujaa, päästi sitten irti ja pakitti muutaman askelen nuoleskellen huuliaan verestä. Vaiti hukka katseli veren kerääntymistä lumelle. Pian oli vasa kuollut ja Yö virnisti suden lailla Takulle. Narttu hypähti vasan etujalkojen yli ja aloitti ateriointinsa laihan elukan vatsasta. Hukka pysyi lähellä etujalkoja, jättäen toisellekin tilaa syödä. Vatsa oli parasta - jalat Yö söi vain, kun nälkä oli kova - nykyään siis melkein aina.

Takku avasi ohi kiitäväksi hetkeksi silmänsä ja näki Yön laskeutuvan pään. Silmänsä jälleen sulkien uros asteli toisen jättämälle alueelle hymähtäen hiljaa. Ei tässä ollut edes haastetta, Takku ajatteli laskeutuessaan makuulle ja aloittaessaan vasan selkälihasta oman aterioimisensa.

Terävät hampaat upposivat hirven vasaan purskauttaen verta lumelle. Takku repi itselleen palan selkälihaa eteensä ja nuolaisi sitten huuliaan. Se ei keskittynyt enää mihinkään muuhun, kuin syömiseen.

Takkuturkki värjäytti rinnuksensa vereen koettaessaan etsiä lempi osiaan selkälihan syötyään vasasta. Pian uros löysikin etsimänsä, nimittäin maksan. Maksa oli kyllä aika pieni vasalla, mutta herkullista se silti oli. Takku nyhti ja väänteli hetken ja sai maksan miltei kokonaisena irti vasan sisuksista. Sitä syömään jääden Takku kuunteli tarkemmin ympäristöää.

Yösumu ei pahemmin Takun toimia tarkkaillut, ahmi vain herkullista, vielä lämmintä lihaa vatsaansa. Koko nartun kuono värjäytyi punaiseksi verestä, veri sotki lumen kaikkialta vasan ympäriltä. Niin herkullista. Yö unohti hetkeksi seuralaisensa, muun maailman, kaiken muun paitsi pehmeän, verisen lihan.

Siinä vaiheessa, kun narttu siirtyi kaluamaan jalkoja, hän ymmärti katsahtaa Takkuun.
"Anteeksi, taidan syödä enemmän kuin oman osani?" tuo kysäisi miltei nolostuneella äänellä, muttei aivan nolostuneella kuitekaan. Narttuhan oli saaliin tappanut, ja tässä kurjassa paikassa ei selviäisi, jos omia puoliaan ei pitäisi. Silti tuntui oudosti siltä, että oli raukkamaista viedä sokealta sudelta ruokaa, aivan kuin... Yö ei löytänyt vastinetta. Nyt pitäisi vain olla ajattelematta kaikkea niin moraalisesti ja syödä niin paljon kuin ehti. Yö hymähti hiljaa ja uppoutui takaisin jalan syömiseen.

Takku söi omaa palaansa hyvillä mielin, kunnes Yö esitti kysymyksen urokselle. ”Jos söisit liikaa minun osuuttani, saisit hampaani kinttuusi” Uros totesi uhkaavasti ja näytti varoituksen merkkejä siitä, että oli tosissaan. Takulta ei ollut teko eikä mikään hyökätä äkkiarvaamatta Yön kimppuun, jonka tiesi inhoavan uroksen silmiä. Sen lisäksi Yön liikkeet ovat varmasti hidastuneet liian nopean ahmimisen takia hieman yli puoleen nopeuteen.

Takku piti silmiään kiinni tunnustellessaan tietä peuran kylkiluiden kohde. Yhdestä luusta kiinni ottaen (luut näkyvät niiden päältä otetun nahan ja lihan takia jo valmiiksi) uros repi sitä. Se ei murissut tai ärissyt, kuten pentu vaan repi ja riuhtoi niin kovaa kuin kykeni saaden luun lopulta katki ja veren leviämään entistä enemmän lumelle. Takku vei luun sivummalle ja palasi peuran luokse syömään tekemästään aukosta lihaa, mikä oli yhä lämmintä sitä suojanneen luupeitteen takia.

Yö katseli Takkua hetken mietiskellen. Ei ollut epäilystäkään, varmasti toinen toteuttaisi uhkauksensa. Narttu hieman hidasti ateriointiaan. Pahin nälkä oli asettunut, mutta oli vatsassa vielä tilaa, voi, vaikka koko hirvilaumalle. Yö repi itselleen palan mureaa vasanlihaa. Se oli jo melkoisesti jäähtynyt tässä pakkasessa, mutta oli oikein maittavaa.

Pian Yö vetäytyi hieman kauemmas ruhosta. Huuliaan nuoleskellen narttu istahti muutaman metrin päähän, katsellen hieman Takun suuntaan, kuin katsellen toisen syömistä, mutta katsomatta kuitenkaan, ihan vain vanhasta tottumuksesta, vaikkei Takku varmasti hukan tuijotusta näkisikän. Yö pälyili hieman ympäristöä: veren tuoksu saattoi houkutella paikalle muita saalistajia. Ehkä isomman porukan susia, ehkä karhuja... Nartun teki mieli lähteä, muttei lähtenyt, vaan istuskeli siinä. Sinänsähän Yö olisi vallan loistavasti voinut lähteä lätkimään, jonnekin kauas veren hajusta, jonne ei varmasti vihollisia eksyisi, jonnekin nukkumaan tai ehkä etsimään lisää ruokaa. Muttei tehnyt mieli lähteä. Nyt kun oli seuraa, miksi pitäisi aivan oma-aloitteisesti jälleen jättäytyä yksin, vaikkei seura kaikkein ystävällisintä ja mukavinta ehkä ollutkaan?

Takku oli saanut mahansa täyteen ja syönyt reippaasti alle oman osansa. Silti Takku repi jo uutta palaa lähes täysin kolutusta ruhosta ja aikoi syödä senkin mukisematta. Tapansa mukaan uros söisi kerralla niin paljon, että kykenisi olemaan syömättä moneen päivään. Takkuinen ja lyhyt turkki, kooltaan pienen uroksen yllä oli värjääntynyt tumman punertavaksi jo muutenkin punertavan turkin värin lisäksi. Takku tunsi osittaista kylmyyttä kuivuvan veren takia, mutta koetti pärjätä valittamatta.

”Meinasitko lähteä?” sokea uros kysyi normaalilla äänellä Yöltä kuullessaan toisen liikehtivän lähistöllä. Varma Takku ei ollut toisen aikeista, joten takkuturkin oli parempi varmistaa olettamuksensa. Silmät kiinni Takku jatkoi ateriansa nakertamista hyvillä mielin.

Yö katseli rentona ja pienesti virnistäen Takun ateriointia.
"En, oikeastaan. Jätin vain loput sinulle, en halua hampaitasi kurkkuuni", Yö sanoi hieman leikillään.
"Mutta juu, jos olisin järkevä, lähtisin, ennen kuin tänne tunkee joku nälkäinen, talviuniltaan herännyt karhu", nartun suusta lipsahti, ennen kuin tuo ehti estää. Itseään mielessään kiroten narttu istui värähtämättäkään lumessa.

Hukka katseli poispäin. Tuuli kuljetti hangen yli lunta, se kiemurteli ja soljui kuin sillä olisi oma tahto. Tuuli puhalsi lunta korviin ja silmiin, se pörrötti turkin ja tunkeutui iholle kylmänä. Yö puhahteli nenäänsä puhdistaakseen ja painoi korvansa niskaan. Haukoteltuaan narttu valahti lumeen kellimään, kyljelleen, selkä tuuleen, silmät sirillään ja Takun suuntaan tuijotellen. Harmaat silmät jäivät tuijottamaan tyhjinä, aivan kuin jotakin niiden takaa olisi kadonnut, kun Yö vaipui ajatuksiinsa.

Takku murahti vaimeasti. "Sinä se et sitten kerrasta tunnu oppivan. Hajuaisti ja kuuloaisti ovat ne, joita minä käytän aivotoimintani lisäksi hyvinkin paljon." Uros murahti uudestaan sanojensa päätteeksi ja jatkoi syömistään. Se söi viimeisen lihapalan tassujensa juuresta ja nousi. Takkuturkki oli syönyt itsensä täyteen ja nyt sen pitäisi hetkeksi paeta sulattelamaan ruoka-annosta jonnekin.

Mikäli Yö ei olisi lähtenyt Takku pitäisi yhä silmiään suljettuina. Vaaraa ei ollut, sillä hajujakaan ei ollut. Kuulo toi kyllä uroksen korviin heräilevän karhun urinaa kahden, kolmen kilometrin päästä tuulen mukana. Olisi siis perempi luikkia tiehensä mahdollisimman nopeasti.

"Nyt voimme lähteä, mikäli haluat vielä olla seurassani. Jos et, parempi olla kipittämättä ruhosta katsottuna vasemmalle. Narttusuden lauman reviirillä on heräämässä karhu ja kaikki muut reitit johtavat sen luo." Takku puhui taas omalla, kärkkäällä tyylillään Yölle ja lähti talsimaan paluusuuntaan. Muita reittejä kun ei ollut pois ruhon ja karhun tieltä pois.

Takku tunsi pistoksen sydämessään. Pelko asettautui siihen. Mitä jos uros olikin arvioinut väärin karhun etäisyyden - näin ei kuitenkaan ollut- tai entä jos karhu olikin edessäpäin? Karhu oli toden totta herännyt uniltaan, mutta se ei ollut edessä, eikä piankaan takana. Taisto niminen susi oli mennyt härnäämään sitä ja Tuisku oli rientänyt pelastamaan sitä. Mutta se onkin jo aivan eri pelistä (xD).

¤Pakko laittaa Taisto ja Tuisku hahmot tähän, sillä ne tappelevat juuri Viiman reviirillä karhun kanssa. Miksei se voisi sitten olla sama karhu kuin tässä pelissä?¤

Yö puri hampaitaan yhteen hillitäkseen kasvavaa ärtymystään. Takku osasi olla niin rasittava noine vihjailuineen, että oli kovin paljon Yösumua parempi ja loistavampi.
"No, yleensä raatoa lähestytään tuulen alapuolelta, sillä tuulen yläpuolelta sitä olisi perin hankala haistaa. Ja tuulen alapuolelta lähestyvää taas on raadolta perin hankala haistaa. Ja yhtään kauempana olevaa otusta on tuulella hieman haastava kuulla", Yö lähes murisi. Tuon niskakarvat olivat aavistuksen koholla, korvat kevyesti niskaa vasten ja mustat huulet värähtelivät kuin halutakseen kohota pois peittämästä hampaita. Käyttää aivotoimintaansa... Mikä leuhka! Aivan kuin Yö olisi jokin ajattelematon urpo, joka vaelteli ympäri maita ja mantuja kuono ja korvat tukossa, käyttäen vain edellämainittuja heikompaa näköaistiaan!

Äh, tasan minun tuuriani, Yö manaili mielessään. Juuri nyt, kun haluan enemmän kuin mitään muuta päästä tuosta eroon, niin on vain yksi turvallinen reitti täältä pois. Narttu mietti nopeasti. Kyllä, olisi erittäin mukavaa lähteä omille teilleen piankin, mutta ehkä tuo nyt luikkisi samaan suuntaan Takun kanssa ja suunnilleen samaa vauhtia, mutta tuolla vähän matkan päässä voisi kyllä liueta omille teilleen. Yö lähti hölköttelemään Takun perään, ja päätti saattaa päätöksensä toisen tietoisuuteen.
"Tulen nyt tänne, kosken halua juosta karhun syliin, mutta lähden jonkin matkan päässä omille teilleni - mikäli se vain herralle käy?" Viimeisessä lauseessa oli ivallinen kärki, mutta toisaalta, jos Takku pyytäisi (ja lupaisi olla nätisti) Yö voisi ihan hyvin jatkaa samaan suuntaan pidemmällekin. Iva vain hiipi ääneen, koska narttu ei todellakaan uskonut Takun olevan niitä, jotka jäivät roikkumaan, takertuivat kiinni.

Takku oli avannut vaistomaisesti valkeat silmänsä ja suunnisti nyt hajuaistinsa, tuntoaistinsa ja osittain myös lähes sokeiden silmiensä avulla eteenpäin. Yö ei sitä kiinnostanut pätkääkään, joten tuo murahti epämääräisen vastauksen näyttäen samalla teräviä kulmahampaitaan.

Takkuturkkinen ystäväisemme siirtyi lumiselle tasanteelle laskien päänsä hetkeksi maahan. Muutaman kerran Takku käveli ympyrää tasanteella ja nosti sitten kuononsa maasta. "Mikäli haluat, tiemme erkanevat nyt." Takku totesi omaan tylsistyneeseen, samalla hyvin kärkkääseen ja ivalliseen sävyynsä.

Pieni uros heilautti häntäänsä ja katsoi vielä hetken Yötä valkeilla silmillään. Tumma hahmo hieman sivummalla uroksen silmissä sai sen kääntämään katseensa tarkemmin yön suuntaan. Sen jälkeen uros kääntyi ja lähti astelemaan hitaasti pois päin.

Takku kuitenkin päätti vielä hieman ärsyttää Yötä ja pysähtyessään käänsi katseensa tätä kohden. "Ainiin, muista käyttää silmiäsi!" Takku lausahti todella, siis todella ivallisesti ja jatkoi matkaansa valmistautuen mahdolliseen hyökkäykseen.

Yö kulki vaieten vähän matkan päässä Takusta, hengitellen rauhallisesti, keskittyen jatkamaan näin. Toisen murahtaessa ja näyttäessä hampaitaan narttu puhahti ärtyneenä. Mokomakin... Ei. Nyt oli hillittävä itsensä. Muuten ei mikään toimisi... Yö perusteli itselleen tarkasti, miksi nyt oli pysyttävä terveenä, sillä vaikka Takku olikin sokea, osaisi toinen varmasti tapella. Toisen sitten ympyränsä käveltyään Yö urahti.
"Kyllä, minä todellakin haluan, että tiemme eroavat." Ja todempia sanoja ei ollut harmaaturkki eläessään lausunut. Tuo inhosi Takkua, inhosi Takun vihjailuja ja ivallisuutta, inhosi koko otusta.

Yö oli jo kääntynyt pois ja oli kävelemässä tiehensä Takun laukaistessa ivallisen kommenttinsa. Yö jähmettyi. Narttu yritti hengittää syvään ja rauhoittua. Oi, olisi niin ihanaa vain kääntyä ympäri, loikata kerran, toisella ponnistuksella laskeutua Takun viereen, repiä, repiä, raadella, tuottaa kipua, tappaa... Ei. Yksi ivallinen lausahdus ei ollut sen arvoinen. Takku ei ollut sen arvoinen, että Yö antautuisi tappeluun ja ehkä saisi vammoja. Yö urahti ivallisesti ja huvittuneen kuuloisena.
"No oletpas sinä vitsikäs", narttu sanoi halveksuen.

Harmaaturkki rentoutti itsensä ja jatkoi matkaansa rennosti kävellen, pakottaen itsensä joka askeleella vain jatkamaan matkaa hiljaa, jättämään kääntymisen ja hyökkäämisen väliin... Ja niin, taakseen katsomatta ja hartaasti toivoen, ettei Takkua enää tapaisi, Yö käveli tiehensä.

// Yö siis häipyi.. Kiitos pelistä! //

Takku myhäili itsekseen tallustellen pois päin. Toisen rauhoittumis yritykset olivat todella virkistävää ja osittain Takku oli tiennytkin, ettei tuo hyökkäisi sen kimppuun. Uros nuuhkaisi lumista maata ja hakeutui sitten lähemmäksi kivikkoa.

Kivikolle päästyään takkuturkki alkoi tunnustella maata varovaisesti hieman jopa liukastellen jää pintaisilla kivillä. Rauhassa Takku eteni, kunnes löysi itselleen sopivan, lumen pehmittämän, mutta lämpimän onkalon. Onkalo oli kuitenkin sen verran pieni, ettei sinne normaalikokoinen susi mahtuisi millään ilveellä.

Takku taas oli yli puolet pienempi normaaleja susia ja onnistui mahduttautumaan onkaloon ja menemään vielä syvemmällekin, lumettomaan osaan. Lyhyestä hännästään kiinni ottaen susi käpertyi nukkumaan silmät kiinni.

¤ Kiitos mukavasta pelistä ¤