Hätätila - Loppunut

Haukka juoksi ja ulvoi kurkkuaan käheäksi. Akka oli jäänyt kauan sitten taakse ja tasainen maa oli antanut omatunnontuskista miltei itkevälle urokselle kunnon temmon juoksuun. Ulvonta muuttui koko ajan vain käheämmäksi ja alfa lopetti sen lopulta kokonaan. Jos Katala ei ollut kuullut, olisi ongelmallista yrittää enää uudestaan. Jo ulvonnasta saattoi havaita, että kantavaäänisellä pörröturkilla oli kiirreellistä ja osaksi pelottavia uutisia. Katala saisi tulla.

Haukan huippunopeus pysähtyi kuin seinään pesäkoloille sen jarruttaessa tassunsa kipeiksi takapuoli maata viistäen. Alfa haki katseellaan betaa ja ulvoi vielä kertaalleen, mutta päätyi yskimään ja syömään lunta kumpareensa toiselle puolelle. Olo oli kaamea, mutta juoksunsa aikana alfa oli tajunnut tilanteen vakavuuden ja päässyt tuskistaan ulkoisesti eroon.

¤Trisha siis tänne.¤

Katala oli ollut joen luona kuullessaan Haukan ulvonnan. Aluksi se oli olettanut alfan olevan vain kiireinen, mutta nyt se oli melko varma siitä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Ulvonta muuttui koko ajan vaikeammaksi kuulla, käheäksi ja rosoiseksi, mutta se liikkui kohti pesäkoloja. Ketterä ja alueensa jo jotenkuten tunteva beta loikki lumisten puunrunkojen yli ja kiirehti kohti Haukkaa. Se valitsi mahdollisimman helpon ja nopean tien, vaikka sitä kulkiessa pitikin kiertää muutama ryteikkö. Kiertäminen oli kuitenkin helpompaa kuin läpi puskeminen, ainakin Katalan kaltaiselle luirulle kaverille. Kaataja tai Koko olisivat voineet vain rymistellä ryteikön läpi ja tuhota edestään joka ikisen risun.

Pesien tuoksu tuntui jo kirsussa ja Katala loikki viimeiset pitkät askelensa. Se tupsahti esille melko läheltä pesäkoloja ja pysähtyi huohottaen. Vilkuili ympärille paljasti Haukan syömässä lunta. Alfa näytti uupuneelta, mutta ainakaan sille ei fyysisesti ollut käynyt mitään.

"Johtajani", Katala sanoi ja luikki Haukan luokse, vetäen korvansa ja häntänsä luimuun; "Te kutsuitte. Mikä on hätänä?"

Haukka söi lunta saadakseen äänensä kuuluviin, niin kuiva kurkku oli. "Minä..." Lunta suuhun. "Me..." taas. "vaara." Alfa söi lunta huohotti ja yski miltei samaan aikaan. Onneksi muita ei näkynyt, sillä uros tahtoi kuulla betansa mielipiteen toimenpiteistä. Omatunnon tuskat puskivat taas esiin ja hyvä ettei tunkenut päätään lumeen lysähtäessään miltei itkuisena maahan makaamaan. Miksi historia toisti itseään? Oi miksi kaikki ei voinut olla hyvin,vaan kaiken piti mennä valehtelevan paskan takia pieleen?

"Akka... Hän kertoi jonkun uskotelleen Verelle, että olisin vihollinen, uhka, kieroileva paska, joka pitää eliminoida hetimiten. Minä... En tahdo uskoa sitä... Mutta..." Ääni särkyi ja alfa työnsi kuononsa tassujensa alle. "Anteeksi... En voi tälle mitään. Minää... En tahdo menettää laumaa taas." Alfa ulisi ja Katala voisi samalla poimia menneisyyden rippeitä alfansa puheista, jotta ymmärtäisi mitä uros tarkoitti.

Haukka oli suunniltaan. Katala näki sen alfan jokaisesta eleestä. Oliko Säteen pennuille kenties tapahtunut jotakin? Katkonaisesta puheesta Katala sai selville, että he taisivat olla vaarassa. Susi pörhisti vähän turkkiaan ja vilkuili ympärilleen. Millaisessa vaarassa? Katala nuuhki ilmaa hermostuneena ja lipoi huuliaan, voimatta katsella Haukkaan päin. Uroksen epätoivo ja hermostus tarttui betaankin.

Huohotettuaan hetken ja ahmittuaan lunta Haukka lysähti maahan ja sai kakistelluksi, että Akka oli kertonut sille jotakin. Joku oli uskotellut Verelle, Varpulle siis, että Haukka oli uhka, joka tulisi eliminoida. Mutta Varpu asui Laaksossa ja heidän reviirinsä ei ulottunut sinne asti! Se oli viime aikoina laajentunut, totta kyllä, jotta Katala tiesi henkilökohtaisesti Varpun lauman pesien sijaitsevan pohjoisessa. Eteläiset maat olivat tärkeitä lähinnä kesällä ja silloin Varpun olisi voinutkin uskoa puolustavan rajoja. Mutta että nyt?

Haukan ulistessa anteeksipyyntönsä ja vinkuessa, ettei se halunnut menneen toistuvan Katala lipoi taas huuliaan ja läähätti. Se yritti rauhoitella alfaansa olemalla mahdollisimman paikallaan ja antamalla ymmärtää, etteivät he olleet juuri nyt kuolemassa mihinkään. Tosin ei Katala tiennyt, vaikka olisivatkin olleet juuri nyt kuolemassa. Se ei saanut Haukan puheesta selvää käsitystä kuin siitä, että Varpu oli uhka.

"Rauhoitu. Sinä et menetä mitään. Me pidämme sinun puoliasi", Katala totesi ja paljasti hampaansa: "Kuka sinusta on kertonut mitä ja miksi olet siitä niin suunniltasi? Onko Varpu tulossa?"

Haukka ulisi vielä hetken, ennen kuin Katala sai sen rauhoitettua lopettamaan ulisemisensa. Nouseminen oli vaikeaa, raskaampaa kuin koskaan ennen. "Reviirimme on levinnyt Solan laitamaa ja miltei laaksoon asti. En tiedä kuka, mutta joku Vallan laumalainen tai laumaton oli valehdellut olevansa vakoilija laumassani ja sanonut, että olen kieroilija, joka tahtoo Veren lauman kärsivän. Metka, Akan veli tai jotain, oli ollut kuulemassa,muttei tuntenut petturia. Veren laumalainen oli ottanut asian tosissaan ja kiitänyt kertomaan Verelle. Muut olivat kertoneet jotain, että Veri oletettavasti ottaisi valeista vaarin ja eliminoisi vastustajansa ilman kompromissia." Haukka sai värisevällä äänellä kerrottua toiselle ja lopulta sen silmät sumenivat, jälleen.

"Menneisyys toistaa itseään. Häädin..." ääni hiipui, mutta Haukka pakotti itseään jatkamaan ankarasti. "Häädin entisen petturi betani pois ja hän palasi uuden lauman kera. Luovuin johtajan asemastani vain pelastaakseni lauman ja Orvokki... Minun pentuni..." Haukka melkein itki ja olisi tehnyt niin, jos olisi voinut. Se ei voinut, mutta ulina surusta ja menetyksen tuskasta kumpusi sen karheasta kurkusta. Ikävä muisto Orvokista pyrkimässä Haukan mukaan ja entisen betan repiessä nartun kovakouraisesti takaisin piiritettyyn laumaan.

Katala kuunteli ja hetki hetkeltä viha sen sisällä kasvoi. Joku Vallan laumasta tai sitten laumaton oli valehdellut ja antanut Varpun ymmärtää, että Haukka oli uhka. Varpun laumalainen oli lähtenyt viemään sanaa Varpulle ja mikäli uros ei ollut kesän ja syksyn aikana oppinut ymmärrystä ja viisautta, mitä Katala kovasti epäili, se voisi hyvinkin pian lähteä eliminoimaan uhkaajaansa. Katala oli samaa mieltä siitä, että nyt oli tosi kyseessä. Se ei tiennyt, miten paljon Varpun laumassa oli susia jäljellä, mutta osa siellä oli kuitenkin, koska laumalla oli yhä reviiri.

Katala joutuisi ottamaan yhteen oman perheensä kanssa. Susien, joiden puolesta se olisi ollut vielä vuosi sitten valmis kuolemaan. Mutta ne olivat vihollisia nyt. Ne olivat Varpun kanssa ja ne uhkasivat Katalan uutta laumaa. Uutta perhettä.

Haukka vinkui menneisyyden toistavan itseään. Katala kuunteli taas ja nyt se uskoi tietävänsä, miksi Haukka oli ollut niin ynseä alussa ja miksi uros oli petoksesta kuultuaan kohdentanut vihansa Katalaankin. Menneisyys teki uroksesta heikon, mutta Katala uskoi ja toivoi, ettei se myös vahvistaisi alfaa. Sillä vahvaa alfaa he tarvitsivat nyt. Laumassa oli pentuja ja osa laumalaisista, Katalan omat penikat mukaanlukien, olivat nuoria susia. He olisivat pahasti alakynnessä, mikäli Haukka antaisi pelolleen periksi.

"Menneisyys EI toista itseään", Katala ärisi ja paljasti taas hampaansa. Sen häntä oli kuitemkin edelleen jalkojen välissä kertomassa, että se tiesi paikkansa. "Sinä olet alfa ja tämä on sinun laumasi nyt. Sinä et menetä sitä toista kertaa. Lauma puolustaa sinua ja sinä puolustat laumaa. Me tunnemme nämä maat ja minä tunnen sudet Varpun laumassa. Ainakin osan niistä. Jos me olemme valmiit ja sinä pysyt vahvana ja lujana, me häädämme heidät pois ja selviämme pelkällä rajariidalla", ruskea beta totesi. "Lisäksi... minä tiedän susia, jotka ovat katkeria Varpulle. Minun poikani tietää, missä he ovat. Jos me saamme heidät iskemään samaan aikaan, kun Varpu on täällä, se paska jää pian kahden lauman väliin ja ilman elintilaa", uros totesi ja lipoi huuliaan. Ilmeisesti edes kuolemanvaara ei saanut revittyä Katalasta pois sen juonittelevaa puolta.

Haukka kokosi itsensä vain puolittain. Uros onnistui hilaamaan itsensä ryhdikkäämpään asentoon ja näyttämään rennommalle, kuin oli, mutta kurkusta kumpuavaa uikutusta Katalan sanat eivät pysäyttäneet. Haukka tiesi, että olisi parempi keskittyä johtamaan itselleen tärkeä lauma voittoon ja sen alfa myös tahtoi, vain oman terveytensä tähden. Katala kertoi ideansa ja Haukka hyväksyi sen nyökkäyksellä.

"Minä... Hälytän hätätilan ja jokainen kynnelle kykenevän on osallistuttava taisteluharjoituksiin. Rajavahteja on lisättävä ja jokaisen laumanjäsenen on oltava valmiustilassa hyökkääjää vastaan. Lähtekään Kaiun kanssa etsimään sitä ryhmää..." Haukka seposti nyt uikuttamisensa lopettaneena ja koetti hartaasti keskittyä. "Ei, älä lähde minnekään... Kaataja, Säde, etkä sinä lähde rajoilta ilman tärkeämpää syytä. Akka voi halutessaan mennä. Ryhmää, kuten sitä kutsuit, voisi pyytää asettumaan..." Haukka meinasi sanoa reviirille, mutta tajusi sen mahdottomaksi. Jos ryhmäläisiä olisi yli kymmenen, tila loppuisi kesken. Ryhmäläiset voisivat kuitenkin vapaasti kulkea alfan reviirillä, mutta vain tärkeän asian tähden. "Reviirin läheisyyteen valmistautumaan, jos he suostuvat."

((Hmm... taisteluharjoitukset eivät oikein mene realismiin enää. Sudet eivät osaa harjoitella uhkaa vastaan, mutta varuillaan ne osaavat olla. Joten muuten kaikki on ok, mutta organisoituja taisteluharjoituksia tuskin järjestetään))

Katala kuunteli Haukan ohjeet, vaikka alfa epävarmalta edelleen vaikuttikin. Beta nuoleskeli edelleen huuliaan ja katseli muualle. Välillä se kumartui nuuhkimaan maata rauhoitellakseen itseään. Haukka halusi, että he olisivat varuillaan kaikki. Sammalen ja Kauhun johtama ryhmä saisi Haukan puolesta asettua reviirien rajoille, mikäli sudet sitä toivoisivat. Katala epäili, että ryhmä oli Laaksossa, mutta se voisi käskeä jonkun etsimään Tuiskua tai yrittää kutsua sitä itse.Tai sitten...

"Minä en usko, että on hyvä ajatus tuoda heitä liian lähelle rajaamme", uros totesi ja kerkesi selittämään: "Minä luotan heihin. Suurin osa ryhmästä on alaisiani. Susi on kuitenkin aina susi ja reviirimme voi olla laumattomalle joukkiolle houkutteleva. On parempi, että tieto välitetään heille sinne, missä he ovat. Se auttaa heitä suunnittelemaan valtauksensa tapahtuvaksi oikeaan aikaan ja samalla pitää heidäm vahvan ryhmänsä kaukana meidäm rajastamme. Tietenkin asia on teidän päätettävissänne", Katala lisäsi. Se tottelisi kyllä, mikäli Haukka haluaisi ryhmän lähelle. Se päätti kuitenkin kertoa asiasta, ettei tapahtuisi mitään... yllättävää.

¤Juu, pitää vähentää fantasia pelejen pelaamista tai miettiä tarkemmin, mitä kirjoittaa xD¤

Haukka kuunteli betaansa ja alkoi vähitellen rentoutua. Jos se taistelisi laumansa puolesta, ei lauma kokisi häviön tuntua. Jos alfa oli johdonmukainen ja luotettava, kaikki olisi hyvin. "Olet oikeassa, mutta jos he voittavat veren, he voivat palata omalle reviirilleen, emmekä me tule heitä häiritsemään. Paitsi..." Haukka katsahti Katalaa epäileväisesti ja hieman jopa pelokkaasti. "Paitsi jos tahdot mennä mukaan." alfa uskaltautui lopettamaan lopulta ja käänsi katseensa hieman sivuun. Aihe oli sille vaikea, kuten muutkin, eikä sitä helpottanut alkuunkaan päälle käyvä katastrofi.

Alfa oli nuolaissut huuliaan ja rauhoittunut. Sen koko olemus oli muuttunut kerta heitolla ja tuhoisat ajatukset väistyneet sivuun. Kukaan tai mikään ei enää erottaisi sitä laumasta, ei kukaan. Haukan sisällä leimahti yhtäkkiä vihan tunne, joka sai koko ruumiin värähtämään ja silmiä siristymään. Ennestään pörröinen turkki pörhistyi ja alfa väläytti hampaitaan. "Veri ei tule tänne, minä... me pidämme siitä huolen," alfa lausui vakaalla, värittömällä äänellä ja tuijotti kauas puiden lomaan.

Katala kuunteli ja lipaisi huuliaan. Haukan sanat tuntuivat kyllä uskottavilta. Mitä hyötyä ryhmällä olisi anastaa reviiriä heiltä, jos tilalle voisi saada Viiman entisen reviirin. Kodin... kuinka paljon Katalakaan kaipasi kotiin. Hetken se ehti jopa ajatella, että suostuttelisi Haukan valtaamaan Viiman reviirin Varpulta ja tämä reviiri jätettäisiin laumattomille. Se tuli kuitenkin toisiin aatoksiin pian; se olisi liian riskialtista lauman kannalta ja epäreilua Tuiskua ja muita kohtaan. Tosin tällä haavaa vaakakupissa painoi enemmän vaara. Tämä oli nyt Katalan lauma ja Katala olisi sille uskollinen loppuun asti.

Haukka sai sisunsa takaisin pikkuhiljaa. Se pörhisti turkkiaan ja väläytti hampaitaan ja ensimmäistä kertaa Katala tunsi voivansa luottaa siihen. Haukka ei antaisi minkään tapahtua. Katala tiesi, ettei asia ollut niin yksinkertainen, mutta joskus tuntui hyvältä ajatella niin.

Haukan edelliseen kysymykseen Katala ei miettinyt vastausta. Se tiesi, mitä sen PITI tehdä, ja se tiesi, mitä se HALUSI tehdä.

"Tämä on minun laumani nyt. Minä en hylkää sitä, ellei se hylkää minua."

Haukka katsoi Katalan reagtiota ja kuunteli toisen vastauksen hiljaa. Epämääräinen epäilys kuitenkin oli istunut uroksen mieleen. Ei, ei Katalan takia. Veren. Epäluulo ja pelko saivat Haukan vilkuilemaan ympärilleen tuon tuostakin ja epävarmuus sai sen olon tukalaksi. Alfa nousi, vain tehdäkseen jotain.

"Etsi jokainen lauman jäsen muualta, kuin pesän lähettyviltä. Lisäksi kuulostele tarkkaan, mitä ulkomaailmassa liikkuu. Minä ilmoitan Säteelle ja muille pesällä oleville, että ovat valmiina." Haukka sanoi sitten ja odotti vielä Katalan vastauksen. Jos se oli myönteliäs ja beta lähtisi toimittamaan hommaansa, Haukka kiiruhtaisi pää kolmantena jalkana Säteen, oman alfanarttunsa luo.

Katala nousi sekin seisomaan, kun Haukka nousi. Se tuijotti alfaansa kiinteästi, kunnes sai määräyksen. Katalan piti etsiä pesiltä kauemmaksi eksyneet sudet ja ilmoittaa niille, miten toimittaisiin. Sen jälkeen Haukka varmaankin antaisi ohjeet siitä, kuka lähtisi tavoittelemaan ryhmää. Katala tekisi sen mieluusti itse, sillä se tahtoi tavata entisen laumansa sudet vielä kerran ja sillä oli näihin hyvä suhde. Tai ainakin jonkinlainen suhde. Siihen ryhmä sekä sen johtajat, Sammal ja Kauhu, voisivat luottaa.

Katala ponnahti pystyyn ja käänsi selkänsä alfalle. Sitä ei tarvinnut käskeä kahdesti. Nopeasti ja ketterästi ruskea beta lähti toteuttamaan saamaansa tehtävää. Aamuun mennessä se olisi etsinyt jokaisen laumalaisen, joka reviiriltä tai sen lähettyviltä löytyi. Lumi pöllysi jaloissa, mutta nyt ei ollut aika antaa sen häiritä. Nyt oli mentävä.