Talviaamun antia (kutsupeli/Metka)

( Elikkäs Metkaa odottelen = ) )

Pikkukynnen askel oli kevyt, sen mieli oli korkealla ja uusi aamu tuntui lupaavalta: Aurinko valaisi raikkaan talvitaivaan kirkkaan kylmänä ja luminen maa kimmelsi valossa. Naaras oli päättänyt vielä pyörähtää suurella järvellä, koska laaksoon palaaminen tuntui kuivalta ja ehkä vähän pelottavaltakin. Naaras ei aivan vielä halunnut kohdata alfaansa ja selitellä, miksi olikaan ollut jo kokonaisen päivän kadoksissa.

Pikkukynsi pysähtyi haistelemaan Aarnimetsän rajalle ja valppana katsoi aavaa järvimaisemaa. Tunnustelevasti naaras asteli metsän suomasta varjosta ja siristeli silmiään. Kohta Pikkuinen jatkoi matkaansa järven rantaviivaa pitkin - tai ainakin, missä kuvitteli rannan menevän. Kesällä tämä paikka varmasti kuhisisi elämää.

Metka jolkotteli järven jäällä, myötäellen järven rantoja. Se ei aivan luotanut siihen, että jää olisi joka paikastaan suden kestävää, ja koska järvi jäineen oli sille aivan outo, se katsoi parhaaksi pysyä rannan tuntumassa.
Metkalla oli ollut hyvä tarkoitus pysyä omalla kotikolollaan; laaksossa, jonkin aikaa, jos vaikka Akka tulisi uudelleen visiitille, sillä sisarusten tapaaminen oli ainakin Metkan mielestä ollut edelliskerralla liian lyhyt ja pikainen. Vaan kummallisesti sen suuret lapiotassut olivat lähteneet kuljettamaan sitä kauemmas ja kauemmas, ja nyt se oli päätynyt tänne, Suuren järven rantajäille, etsiskelemään jonkinlaista saalista itselleen, sillä Metka ei ollut hetkeen saalistanut, ja sillä alkoi jo olla aika moinen nälkä.
Nälästä huolimatta Metka huomasi, että aamu oli hyvin valoisa. Näin valoisaa tuokiota se ei ollut hetkeen viettänytkään, ja suden mieltä lämmitti ajatus siitä, että talvi kyllä taittuisi, kuten aina, ja kevät, elämää kuhisten, saapuisi seudulle.
Yhtäkkiä jokin kiinnitti Metkan katseen, ja se nosti päänsä nähdäkseen tämän paremmin, ennenkö edes itse tajusi tehneensä niin. Kaukana, arviolta kahden kilometrin päässä, toisella syrjällä järveä, rantoja pitkin eteni pienen pieni tumma piste. Metka tuijotti sitä hetken, yrittäen nähdä, ja pian se oli varma, että tuo piste oli toinen susi.

// noniin, anteeksi tämä kesto, jatkan taas normaaliin tahtiin = ) //

Pikkukynsi askelsi pitkiä askelia reippaasti, häntä kohottautuneena rennosti ylöspäin. Naaras katsoi eteensä valppaasti ja utelias pilke ruskeissa silmissään. Naaras ei huomannut lainkaan, että sitä seurattiin järven toiselta puolen. Äkisti Pikkukynnen valppaus terävöityi entisestään, kun se vainusi jäniksen jäljet edessään. Pikkukynsi pysähtyi jäljille, jotka loikkivat laiskasti metsästä järvelle ja mutkittelivat hetken rantaviivaa pitkin palaten sitten taas metsään. Pikkukynsi nuuhki jälkiä täydellisen keskittymisen vallassa, häntä jännittyneenä suoraksi.

Jäljet olivat tuoreet, eli vastikään tästä oli loikkinut pieni jänö. Naaras lähti pitkin askelin seuraamaan jälkiä. Sen askeleet olivat nyt jännittyneemmät, enemmän lennokkaat. Naaras mutkitteli jälkien perässä, ennen kuin katosi metsän puolelle. Pikkukynnnen siluetti näkyi kuitenkin vielä kauas, kun se ravasi aivan metsän rajalla. Äkisti naaras syöksähti juoksuun ja valkea vilaus pakeni piilostaan syvemmälle metsään.

Pikkukynsi ponnisti lihaksillaan pitkiä askelia ja kohtalokkaasti jänö päätti tehdä nopean syöksyn vasemmalle, missä naaraan kita jo odotti: Nopeasti Pikkukynsi sulki hampaansa jäniksen takajalan ympärille ja jänis sätkähti.

Jänis pyristeli hetken suden otteessa. Pikkukynsi murahteli innostuneena ja painoi saaliinsa etutassuillaan lumeen, haukaten paremman otteen jäniksen kyljestä. Naaras retuutti jänistä ja vasta, kun jänis oli valahtanut veltoksi, naaras repi palan ihasta näkäiseen suuhunsa.

Ei hassumpi aamu.

Kohtsillään Metka havaitsema piste horisontissa katosi, ja narttu tuhahti nenäänsä. Tuhahdus ei ollut sen paremmin hyväntuulinen, harmistunut, tai mitään muutakaan. Se oli vain tuhahdus.
Metka oli melkolailla päämäärättömässä olotilassa, joten se lähti löysästi juoksemaan kohti järven toista syrjää, kohti paikkaa, jossa oli aiemmin nähnyt tuon liikkeen, jonka oletti olevan toinen susi. Eläin oli näyttänyt olevan yksi, joten saattoihan Metka käydä ottamassa selvää, josko siellä olisi mahdollinen saalistuskaveri. Ellei sellaista löytyisi, niin eipä siinä mitään menettäisi. Yhtä lailla tuolta löytyisi sitä ruokaa, kuin mistä tahansa muusta suunnasta.

Ei jäniksestä ollut kuitenkaan kuin suupalaksi: Talven riuduttama, yhtä karvaa se raato vain oli. Pikkukynttä ei siltikään harmittanut, vielä hän oli sukkela liikkeissään. Naaras nuolaisi verisiä suupieliään. Tästä olisi hyvä jatkaa eteenpäin, ravata Vallan lauman viertä solalle ja siitä takaisin laaksoon.

Naaras kuitenkin empi: Oikeastaan Pikkuista ei yhtään huvittanut palata. Vielä vähemmän kun naaras ajatteli, minkälaisen vastaanoton saisi Vereltä kun oli niinkin päivän mitan ollut jo teillä tietämättömillä.

Pikkukynsi pohti asiaansa seisten jännittyneenä jäniksen rippeiden edessä.

Naaras käännähti katsomaan taakseen; järven suunnalta tulvi valoa hämärään talvimetsään. Myöskin jokin piste laukkasi kohden metsän rajaa. Naaras kääntyi uteliaana kuulostelemaan järven suuntaan. Toinen oli hyvinkin susi ja laiskasti juoksi tänne päin. Pikkukynsi haritti korviaan. Pitäisikö painella karkuun vai rynniä vastaan?

Naaras valitsi vähemmän kuluttavan vaihtoehdon ja hyppelehti häntä heiluen metsän rajalle ja siitä valoon. Jälleen aurinko häikäisi ilkeästi ja sai Pikkukynnen hieman levottomaksi. Naaras päätti odottaa toista metsän rajalla.

Metka pääsi likelle tuota toista hukkaa, joka oli ilmestynyt metsän reunaan, ja näytti aivan, kuin se olisi odottanut siinä Metkaa. Tummaturkki hidasti ensin käynniksi, ja kun oli muutaman kymmenen metrin päässä tästä vieraasta hukasta, se pysähtyi aloilleen töksähtäen. Sitten se huikkasi kuuluvasti;
" Kerohan kuka olet? Minä olen Metka, ja täysin harmiton hukka. Seurailin menoasi jo tuolta kauempaa, järven toiselta rannalta."

Pikkukynsi heilutteli häntäänsä ja nuuhki kiinnostuneena Metkaksi esittäytyneen suuntaan.
"Vai niin, en huomannut sinua kuin vasta äskettäin", naaras sanoi hiljaisella äänellään ja tahattomasti vähän perääntyi Metkan kantavaa ääntä. Pikkuinen katsahti Metkaa hetken arvioiden ja siirsi sitten ystävällisesti katseensa tapittamaan vähän ohi Metkan, ettei olisi vaikuttanut päällekäyvältä.

"Voit kutsua minua Pikkukynneksi, mukava tavata hyvä Metka. Ihanko sattumoisin olet tässä ohikulkumatkalla?", naaras kysyi utelias vire äänessään.

Metka istahti alas lumihankeen ollakseen aiheuttamatta tässä Pikkukynnessä levottomuutta. Se tarkkasi toista suuri pää hassusti kallellaan, ja mustavalkea häntä laiskasti heilahdellen. " Hauska tavata sinuakin, Pikkukynsi." Se sanoi ystävällisesti. Oli mielenkiintoista, miten sudesta saattoi lähestulkoon heti tietää, tulisiko sen kanssa toimeen vaiko ei...ja Metkasta tuntui, että se tulisi pitämään tästä Pikkukynnestä. " Sattumoisin ja ohikulkumatka ovat juuri oikeita sanoja kuvaamaan sitä, että mitä minä täällä teen...toki siihen voisi lisätä vielä ravinnonetsinnän...joka ikinen kuihtunut oravakin tuntuu kadonneen näistä erämaista!" Siinä jutellessaan Metka sai Pikkukynnen hajun paremmin kirsuunsa, ja se hieman yllättyi, koska toisesta tuntui tulevan Veren lauman haju. Ei toki kovin vahvana, mutta jossain tekemisissä tämä naarashukka oli kyseisen lauman kanssa ollut. " Oletkos sinä täällä missä puuhissa? Juokset omiasi, vai onko alfasi kenties lähettänyt sinut asioille?" Metka kysyi uteliaasti, ja sen pää kallistui toiselta puolelta toiselle. Jos Pikkukynsi olisi Veren laumalaisia, niin jopa oli harhaantunut kauas reviiriltään, Metka mietti, ja nartun silmät vilkuilivat aavaa järven jäätä sen selän takana ja rantaa pitkin juoksevaa metsän reunaa molempiin suuntiin. Metka oli varma, että tämä hukkanen olisi aivan yksin matkassa.

Pikkukynsi veti suupielensä hukkamaiseen hymyyn. Naaras liehytteli häntäänsä vielä, ennen kuin seurasi Metkan esimerkkiä ja asettui mukavasti hännän päälle istumaan.

"Itsekin hämmästelin samaa, mutta ilmeisestikin olen onnekas tänään; tielleni eksyi kömpelö jänis. Eipä siitä kyllä sen kummosemmaksi ateriaksi ollut." Pikkukynsi lipaisi huomaamattaan huuliaan. Paljoakaan naaras ei ollut saanut syödäkseen sitten laaksonsa tulon jälkeen, vain rippeet lauman saaliista, jos edes sitäkään. Tämä oli ollut todellakin tervetullut makupala, jota Pikkukynnen ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa. Naaras oikeastaan vähän kiitteli onneaan, että Metka oli saapunut vasta muutama hetki myöhemmin. Siinä jäniksessä kun jaettavaa tuskin oli ollut nimeksikään.

Naaras ei kuitenkaan voinut olla pitämättä Metkasta heti, toisesta kupli vieraanvaraista iloisuutta, mikä vaikutti tällä hetkellä olevan häviävä luonnevara näillä seuduin. Laumojen nahistelelssa rajoista ja susien körmyilessä muita, itselleen vieraita susia.

Metkan kysymys tuli niin nopeasti, että naaras jo säikähti kysymystä. Ja vastatessaan yhtä kerkeästi, susi ei pystynyt peittämään hermostuneisuuttaan.
"Omiani juoksen. Noin oikeastaan..." Naaras irvisti.
"Ja ihan yksin olen matkassani. Se ei kyllä yhtään auta asiaani, olenhan aika kauas retkelläni harhautunut. Alunperin tämä ei ollut tarkoitukseni, mutta olen vähän kuin vältellyt laumaan palaamista." Pikkukynsi naurahti kuivasti loppuun ja katsahti Metkaa katuvasti.

Metka kuunteli toisen sanoja ja katsasteli tämän hitusen hermostunutta käytöstä. Sitten se otti lempeän ilmeen ilmeikkäille kasvoilleen, ja sanoi;
" Sinä kuulut Veren laumaan, etkös vain kuulukin? Ja nyt sinua hirvittää palata sinne takaisin...kerrohan, viihdytkö sinä siellä? En tiedä Verestä paljon, ja itse en ole herraa koskaan tavannut, mutta se mitä hänestä puhutaan antaa minun olettaa, että sinä et ehkä olisi sopiva hukka siihen laumaan..." Metka oli hiukan liian suorasukainen hukka, ei sen mielessä käynyt, etteikö moinen kysely olisi ollut sopivaa. Ja tämä Pikkukynsi tuntui lämmittävän jotain kohtaa Metkan mielessä. Toki Metkan mieli oli valmiiksikin jo lämmin ja lempeä, ja se oli usein auttamassa itselleen ventovieraita hukkia, jos nämä apua kaipasivat. Ja nyt tietenkin tämä kaunis aurinkoinen aamu oli omiaan lisäämään Metkan mielialaa. Nälkä sillä oli toki, mutta asia ei juuri harmittanut. Metka tiesi, että se saisi syödäkseen heti, kun vain löytäisi sen saaliin jostakin.
" No sinä sait sentään jänisruipelon. On sekin jotain. Mitäs jos me yrittäisimme etsiä yhdessä jotain isompaa riistaa...kahdestaan kaataminen olisi varmempaa, ja syötävää riittäisi yllin kyllin."Näin Metka siirtyi kevyempiin puheenaiheisiin kuin vettä valaen. Tai siis, eihän ravinto milloinkaan ollut mikään kevyt asia, eritoten silloin, jos se oli vain puheenaiheena, mutta kuitenkaan ruoan hankinnasta puhuminen tuskin ahdistaisi toista sutta niin paljon kuin sen oma tilanne muuten.

Pikkukynsi naurahti kevyesti kuullessaan Metkan kysymyksen.
"Oletpa tarkka vainuinen! Kyllä, olen Veren laumasta ja kaikki tuo mitä sanoit on hyvin osuvaa. Usko huviksesi, olen kuullut lähes samat sanat jo toisen suden suusta", naaras vastasi kuin olisi osannut odottaa tätä. Pikkuinen ei kuitenkaan pahastunut ollenkaan; naaras elehti rauhallisesti ja sen katse oli harkitsevainen, kuin Pikkuinen pohtisi samaa kysymystä hiljaa itsensä kanssa.

"Se varmasti on selvää, etten viihdy uudessa laumassani. Veri on tapaus, jota tuntemattomalle ei voi selittää ilman, että latistaisi hänen luonnettaan sellaisilla sanoilla kuin äkkipikainen, pelottava ja räjähtävä. Luonnossa Veri on nimittäin paljon pahempi kuin mitä sanat antavat ymmärtää. Mutta sitähän minä en tiennyt, kun ensimmäistä kertaa harhailin laaksossa. En vieläkään usko, että minulla Veren tavatessa oli paljonkaan vaihtoehtoja, joten valitsin huomattavatsi kivuttomimman tien."

Naaras tuhahti nenäänsä ja äkisti katsahti Metkaa säikähtäneenä kuin olisi kertonut jotain ohi suunsa.
"Anteeksi, voitko unohtaa äskeisen? En halua mutkistaa tilannettani enempää. Vaikakin tulen varmasti hyppimään vielä kevätjäillä tämän onneni kanssa."

Naaras olikin kiitollinen Metkalle, suden vaihtaessa aihetta johonkin mieltä kohottavampaan.
"Kuulostaa hyvältä, suunnistetaan metsään, aavoilla tuskin on mitään kiinnostavaa." Pikkukynsi nousi ylös ja venytteli maireasti. Naaraan häntä heilahteli innostuneena, kun Pikkuinen tanssahteli hetken aloillansa.
"Tästä tulee hauskaa! En ole vähään aikaan saalistanut mitään isompaa."

Metkaa kutkutti tietää, kenen kumman toisen suden suusta Pikkukynsi oli kuullut samat sanat kuin sen itsensä, mutta se ei kysynyt enää, sillä ajatteli jättää toisen nyt ongelmallisen tilanteensa kanssa rauhaan. Kaippa toinen puhuisi, jos siitä siltä tuntuisi. Metka oli ainakin antanut ymmärtää, että se kyllä kuuntelisi.
Narttu lähti loikkimaan eteenpäin, metsään, kuten pikkukynsi oli ehdottanut. Metka kulki tottumuksesta kirsu koko ajan haistellen...vuoroin ilmaa, vuoroin maata, ja se korvat heiluivat jatkuvasti eri suuntiin, jos vaikka vahinko kävisi ja se kuulisi jonkin äänen, joka kertoisi saaliin läsnäolosta.
" Peurat, kauriit ja sensellaiset pitävät nuoresta kasvustosta...aarnimetsässä sellaista ei juuri ole. Joten jos kuljemme tässä järven rantametsikössä, saatamme parhaiten kohdata saalista. Peurat sun muut viihtyvät usein myös aukealla paikalla; jäällä, voidakseen huomata vaarat paremmin....luulisin niiden siis viihtyvän tässä metsän ja järven rajalla." Metka kertoili jolkottaessaan eteeenpäin. " Tosin, jos ne ovat jäällä, ne todella huomaavat meidät paremmin, ja kiinni saaminen voi olla melkoisen hankalaa silloin" Narttu sitten puhahti jatkoksi, ja törkkäsi maata viistäneen kuononsa myyrän koloon. Elukka oli livahtanut sinne aivan äsken. Metka tonkaisi suurilla tassuillaan lunta pari kertaa, ja onnistui kauhaisemaan myyrän niihin. Eläin lensi lumihangelle, josta Metka nappasi sen kitaansa ja söi otuksen tyytyväisesti rouskuttaen. " Noin! Pientä ensiapua vain, mutta eihän tässä kannata nirsoilla" Se naurahati saatuaan myyrän kurkustaan alas, ja kääntyi katsomaan Pikkukynnen puoleen. " Yhytätkö sinä yhtään mitään muuta, kuin rupuisia myyriä?"

Pikkukynsi katsoi uteliaana miten Metka toimi saalistaessaan.
"Sehän sopii, jätän stradegioinnin sinulle, kun varmasti tunnet nämä paikat vähän paremmin", Pikkukynsi sanoi kevyesti ja heilautti häntäänsä sanojensa tueksi. Naaras mieluusti luotti Metkaan ja suden arviointikykyyn, koska oikeastaan Pikkukynsi ei ollut kovin tottunut metsästäjä. Metka sen sijaan vaikutti rutkasti kokeneemmalta.
"Ennen kuin saavuin laaksoon, kiertelin Huuhkajan ja Hopeasilmän kanssa. Metsästimme kolmisin, mutta Huuhkaja ja Hopeasilmä oikeastaan hoitivat homman. Hah, taisin olla aikamoinen taakka, ainakin ihan alussa", äkisti Pikkukynnen huomio kiinnittyi koloonsa livahtavaan myyrään.

Naaras valpastui oitis ja katsoi, miten varmoin ottein Metka kaapi lumet ja Myyrän ulos kolosta. Pikkukynsi heilautteli innostuneena häntäänsä ja ojenteli tassujaan eteenpäin kuin olisi halunnut itsekin leikkiä Myyrällä. Nopeasti myyrä oli kuitenkin päätynyt vanhemman naaraan suuhun ja hiljaa Pikkukynsi ihaili Metkaa. Pikkuinen nuolaisi huuliaan, myyrä oli näyttänyt ihan maittavalta.

"Y-yhytänkö? Mitä se tarkoittaa?" Pikkukynsi kysyi hämillään, kun ei ymmärtänyt, mitä Metka yritti kysyä.

" Noh, itseasiassa en tunne tätä kyseistä paikkaa sen paremmin kuin sinäkään. Hortoilen täällä aivan ensimmäistä kertaa minäkin." Metka vastasi Pikkukynnelle.
Sitten se virnisti hyväntuulisesti, kun ei toinen oikein ymmärtänyt sen sanavalintaa.
" Siis tavoitatko, löydätkö, huomaatko?" Metka valaisi Pikkukynttä ja jäi hetkiseksi katselemaan tätä kohti. " Jatketaan sitten" Se kehoitti, ja lähti jälleen astumaan eteenpäin paksussa lumihangessa. Narttu haisteli tuulta, muttei saanut siitä kirsuunsa minkäänlaista merkittävää hajua. " Hyvä sentään, että etenemme vastatuuleen, niin mahdollinen ateria ei ymmärrä lähteä alta pois, ennenkö edes tiedämme sen olemassa olosta" Metka tuumasi tuhahtaen Pikkukynnelle. Siinä jolkottaessaan Metka vilkaisi Pikkykynttä kohti, jonka oletti tulevan takana jäljissään, ja alkoi jutella;
" Tiedätkö, en minäkään ole aina ollut hyvä saalistamaan. Eihän kukaan ole sitä syntyjään. Olin lähestulkoon kuolla nälkään ensimmäisenä yksinäisenä talvenani, mutta siitä selvittiin, ja nyt on elämä antanut sen verran oppejaan, että minun kuolinsyyni ei sitten joskus tule ainakaan olemaan nälkäkuolema" Metkan ääni oli kepeä, ja se kääntyi jälleen vilkaisemaan taakseen.
Sitten jokin edessäpäin kiinnitti Metkan huomion, ja se jähmettyi tarkkaavaisena seisomaan aloilleen, koko huomio suuntautuneena eteenpäin. Mitä siellä on?

"Vai niin. Sittenhän meitä on kaksi seikkailijaa", naaras lipaisi suupieltään ja näytti hetken veikeältä kuin olisi kohta ehdottanut jotakin leikkimielistä. Pikkukynsi oli luonteeltaan kuitenkin aika tylsä ja innoton, joten naaras totesi seuraavassa hetkessä jo arkisemmin:
"En, enpä löydä."

Pikkukynsi sipsutti aivan Metkan perässä, naaraan jälkiä pitkin.
"Se kyllä. Onni taitaa todella olla puolellamme tänään." Naaras höristi korviaan Metkan alkaessa rupatella. Toinen vaikutti oikein mukavalta ja lämpimältä sudelta. Pikkukynsi oli siitä hyvillään.
"Hyvin totta", Pikkukynsi totesi ykskantaan, "En pysty itse kuvittelemaankaan moista, sillä ilmeisestikin sattumat ovat olleet minulle suotuisia - tarkoitan kun tapasin Huuhkajan ja Hopeasilmän. Olen pahoillani kärsimyksistäsi, enkä tarkoita leveillä tässä onnekasta elämääni", naaras lisäsi loppuun hyvin vakavana.

"Mutta toisaalta taas kärsimyksesi ovat kadehdittavia." Pikkukynsi keskittyi hetkeksi nuuhkimaan tuulta ja naaras loikki Metkan rinnalle.
"- se kasvattaa." Pikkukynsi selitti sitten kysymättä ja keskittyi sitten eteensä. Naaras pysähtyi myöskin Metkan rinnalle ja hetken kummastellen tapitti tummaa, ilmeisen kiireistä karvamöykkyä edessään: Haju oli Pikkuiselle vieras, naaras kun ei aiemmin ollut törmännyt moiseen elukkaan.

Pikkukynsi ei tunnistanut ahmaa, joka kiireisenä kaivoi haaskaansa lumen seasta. Pikkukynnen kirsuun kävi hento, metsäperuan lihan ikääntynyt haju.
Naaras oli aivan ymmällään ja tapitti hyvin uteliaana raadonsyöjää.

"Mikä se on?" Pikkukynsi kysyi yhtäaikaa hiljaa ja innostuneena.

" Se on perhanan ahma!" Metka suhahti pikkukynnelle vierellään. Sen äänessä oli harmistusta, sillä jonkun muun elikon ne olisivat voineet ajaa pois raadolta ja saada helposti ruokaa, mutta ahmat olivat niin äkeitä otuksia, ettei moista riskiä kannattanut ottaa, sillä loukkaantuminen oli lähestulkoon taattu, jos ahmalle alkoi uhitella, vaikka hukkia kaksi tässä olisikin.
" Ne ovat yksiä paholaisia; Pikkukynsi. Ei kannata edes kuvitella, että ajaisimme sen tiehensä raadoltaan...koetetaan vain kiertää se kauempaa, ettei se äkämysty. Ahmoilla on hurja puruvoima noissa leuoissaan, ja tuo tanakka ruumis on vielä voimakkaampi, kuin miltä se näyttää." Metka selitti Pikkukynnelle, ja sen sanat olivat hyvin painokkaat, sillä ahmasta ei ihan heti ehkä uskoisi, millainen hurjimus se olisi. Metka oli nuorempana aivan silkkaa ajattelemattomuuttaan saanut tuta aivan itse, millainen elukka tuo ahma oikein oli.
" Me saattaisimme saada sen kyllä ajettua tiehensä, mutta se maksaisi todennäköisesti jomman kumman tai molempien jalasta palasen," Metka vielä vakuutti nuoremmalleen, ja lähti astumaan hitaasti ja rauhallisesti hieman sivulle, kiertääkseen ahman. " Tule, mennään" Metka kehoitti, ja samassa ahma huomasi sudet. Se jähmettyi paikoilleen tuijottamaan, ja piti suuria etutassujaan haaskansa päällä aivan selvin omistajan elkein. " Ihan rauhassa vain, niin se ei tunne että uhkaamme sen ateriaa...jos nyt niitä positiivisia puolia haetaan, niin ainakin nyt tiedämme, että täällä on riistaa...tai ainakin on ollut."

Pikkukynsi katsahti Metkaa hieman säikähtäneenä, Metkan niin painokkaasti sähähteässä. Naaras vilkaisi ahmaa, eikä todellakaan ymmrätänyt, miten voimakas peto tuo luikulta näyttävä tumma otus voisi olla.

Pikkukynsi ei kuitenkaan hangoitellut vastaan vaan lähti rauhallisesti astelemaan Metkan perässä. Pikkuista ei kuitenkaan kiinnostanut menettää palasta koivestaan. Vaikkakin Pikkuisen uteliaisuus viekoitteli käydä kokeilemassa onneaan.

Ahman varoittava sähinä kiiruhti näinkin kauas ja sen tarkat silmät tarkkasivat valppaasti kahden suden liikkeitä.

Pikkukynsi yritti esittää välinpitämätöntä, vaikka oikeasti olisi vähän halunnut käydä härnäämässä tyhmää ahmaa.

"Enpä ole moista ennen nähnyt", naaras tunnusti hiljaa ja sen ääneen sekoittui lievää levottomuutta. Naaras jäi hetkeksi katsomaan ahmaa, mutta pian Pikkuinen kiiruhti Metkan rinnalle.

"No niin. Tuskinpa tuo tyhmä ahma on yksinään kaikki riistat metsästänyt ja piiilotellut pitkin metsiä."

Metka virnisti Pikkukynnelle, vaikka eihän tämä sitä saattanut nähdä, kun juoksi takana Metkan jäljissä. " Toivottavasti ei tosiaan ole, muuten meidän on palattava ja otettava riski sen kanssa" Metka sanoi huvittuneesti, ja lisäsi nyt hiukan askelensa pituutta, kääntyen samalla kulkemaan taas rannan suuntaisesti. Se vilkaisi vaalenaharmailla silmillään aurinkoa, joka oli jo ennättänyt kiivetä hieman ylemmäs taivaankannella. " Tässähän on jo kulunut hyvä tovi siitä, kun aloitettiin," se tuumasi toiselle, ja kiristi vielä vähän askeleitaan." Pikkuhiljaa saisi alkaa löytyä jotain!" Metka murahti, ja juuri kun se oli saanut murahduksensa ulos, tuuli pukkasi sen nenään erittäin mielenkiintoisen tuoksun, ja sen kuono kääntyi kuin jonkin näkymättömän narun nykäisemänä järven suuntaan. Metka jäykistyi seisomaan alalleen kuin olisi ollut suden muotoinen kivi jonka kuono oli ylhäällä tuulessa, ja veti tuota tuoksua syvään sieraimiinsa. Se painoi silmänsä kiinni ja keskittyi. Narttu seisoi tässä asennossa aikansa, ennnekö katsoi innostunut pilke silmissään Pikkykynteen; " Siellä niitä nyt on! Peuroja!" Metkan etujalat teppasivat innosta paikallaan, ja häntä oli alkanut heilua puolelta toiselle. " Ne ovat jossain järvellä, edessämme. Eli saamme olla melkoisen varovaisia ja taitavia niiden kanssa...ilmeisesti jää kuitenkin sitten on kestävää, eivät peurat siellä muuten olisi." Nartun puhe oli muuttunut innostuneeksi pulputukseksi, ja se alkoi jo tuntea miten sen suonissa kohisi, vaikka sen havaitsemat saaliseläimet olivat vielä todennäköisesti useamman kilometrin päässä, ja välimatkan kurominen ei tietenkiään riittäisi, vaan peura täytyisi vielä saada napattuakin.