Tasangolla solmitaan ystävyyssuhde.

Valkea turkki hulmusi viileän tuulen leikitellessä sillä.
Kissankello askelsi hieman apeana eteenpäin, ilman päämäärää, ilman paikkaa jonne mennä, ilman sutta jonka luo mennä. Narttu huokaisi, pian nousisi kaunis aurinko ja sen jälkeen loputkin laaksosta heräisi henkiin.

Kissankello tuhahti, haravoi katseellaan maisemaa ja nuuhki kesän raikasta ilmaa sieraimiinsa. Ai että kesä oli ihanaa aikaa, mutta yksin sitä ei ollut häävi viettää.

Apea Tuisku jolkotteli myöskin Joutomailla. Se oli turhautunut, turhautuneempi kuin koskaan. Salaisen ryhmän suunnitelmat etenivät yhtä nopeasti kuin kuolleen etanan pieru, eikä musta hukka tiennyt miten kauan se pystyisi pidättelemään haluaan mennä suoraan Veren itsensä luo ja kostaa Viiman puolesta. Mikä ihana helpotus siitä tulisi...
Uros pysähtyi ja antoi sekin tuulen hyväillä paksua turkkiaan. Hienointa tässä on se, että Rusko saa kyllä elää yltäkylläisesti laumassa, ja sai jopa nyt sitten sen Tuulenkin keploteltua tyttökaverikseen, Tuisku ajatteli ja murisi hiljaa. Niin epäreilua. Mutta toisaalta, Ruskon täytyi kestää Veren jatkuvaa läsnäoloa hyökkäämättä sen kimppuun. Jopa mielistellä sitä, Tuiskusta ei ikinä olisi siihen.

Tuuli toi tullessaan myös kiintoisan tuoksun tasangolta. Joku muukin oli liikkeellä.
Tuisku halusi muutenkin tuulettaa ajatuksiaan, joten se päätti lähteä tutkimaan. Naarassusi oli jossain lähellä, olisikohan se ystävä vai vihollinen?

Kissankello oli täysin tietämätön toisesta tasangolla liikkuvasta, koska tuuli puhalsi takaata.
Katse maassa apeasti ja jalkojaan raahaten jatkoi Kissankello askellustaan, ei ollut tekemistä tai mitään miettimistä.
Onko tässä järkeä, Huudon luokse olisi pitänyt jäädä... Mietti valkeaturkki.

Huomasikin narttu sitten uuden ja tuntemattoman hajun, nosti päätänsä ja kohdisti katseensa urossuteen mikä askelsi kohti. Kuuloetäisyydellä se ei vielä ollut. Kissankello nopeutti askeliaan tullakseen nopeasti kuuloetäisyydelle, ja sille tultuaan huikkasi tämä tervehdyksensä tyynenä '' Hei siellä! '' Ja jäi sitten vastatervehdystä odottamaan.

((Täältä tulee taas tosi pitkä vastaus.. :''D))

"Hei", Tuisku haukahti iloisesti ja heilautteli tuuheaa häntäänsä. Se tuli ystävällisin elein lähemmäs, korvat siististi taakse käännettyinä. "Mikäs sinä olet susiasi, neiti?" se kysyi mittaillen toista keltaisten, rauhallisten silmiensä katseella. Toinen ei tainnut kuulua mihinkään laumaan. Hyvä. Jos niin olisi, Tuisku voisi keskittyä enemmän valkoturkkiin itseensä eikä sen valitsemaan laumaan. Tai väliäkö tuolla olisi, mutta ainakaan Veren laumalaisiin Tuiskun ei kannattanut luoda mitään suhdetta.

Tuisku kohtasi jälleen sitä jo monet vuodet vaivanneen ongelman: Suuri kun oli, sen oli vaikea näyttää epäuhkaavalta. Se päätti pienentää itseään istumalla alas, mutta tunsi silti itsensä jotenkin kömpelön isoksi.

Ystävälliseltä näyttävä uros lausui vastatervehdyksensä, ja esitti sitten kysymyksenkin perään. 'Niin... ei sitä tuntemattomana jutella...' mietti Kissankello ja sen suupielet kaartuivat ystävälliseen hymyyn. '' Olen Kissankello, enkä mitenkään pahoissa aikeissa. Entä sinä? '' tottakai narttu halusi tietää kuka toinen oli. Kieltämättä kyseisestä uroksesta sai hieman dominoivan ja uhkaavan vaikutelman, ja siksi valkeaturkki pysyikin hetken etäisyydellä.

Istumaan laskeutumalla osoitti uros Kissankellolle ettei nyt ollutkaan syytä varoa liikaa, joten narttukin kepeästi otti askelia edemmäs ja laski perseensä vihertävän ruohikon sekaan. Tuiskussa haisi muidenkin ominaishajuja, ei vain sen omaa. Joten siitä narttu päätteli toisen kuuluvan laumaan tai omaavan puolison ja pentuja. Mutta mitäpä tässä nyt melkein tuikituntemattomana sitä utelemaan.

"Heh, miten sen nyt ottaa", Tuisku sanoi ja se veti suupielensä taakse, virnistäen susimaisesti. "Mutta en voi puhua siitä. Anteeksi", uros sanoi. Sen ystävällisen ja kohteliaan olemuksen takana piili kuitenkin surumielinen ajatus.
Sillä jos tietäisit, joutuisin melko varmasti tappamaan sinut. Koko ryhmän ajatteleminen sai sen mielen takaisin turhautuneelle ja masentuneelle tasolle, joten uros päätti siirtää ajatuksensa ja puheenaiheen muualle.
"Tulin tänne kaukaa, kun olin vielä nuorempi. Etsin pikkuveljeäni, jonka onnistuin löytämään, ja hetken olin onnellinen", Tuisku sanoi. Sen katse harhaili alhaalla ja korvat värähtivät uudestaan taakse. Kertomus kannatti lopettaa tähän. "Mistä sinä tulet, Kissankello?" mustaturkki kysyi niin hienovaraisesti kuin taisi. Se ei halunnut olla tungetteleva, mutta halusi ajatuksensa äkkiä pois päivästä, jolloin se kuuli ettei Viima ollut enää sen alfa. Koko tapahtumasarja oli ollut jopa vahvalle Tuiskulle melko raskas.

Ja muutenkin, sitä kiinnosti tämä uusi valkoturkki.

Kissankello nyökkäsi toisen pyytäessä anteeksi, asia oli ok. Mutta mustaturkki ei tainnut tietää että Kissankello tiesi ryhmän olemassaolosta ja sen aikeista.
Tuiskun lausuessa miten oli laaksoon saapunut, oli sitten Kissankellon vuoro tehdä samoin. Äänensävystä tuli surullinen nartun kaivellessa heikkoa muistiaan, kitkerästi se kumminkin vastasi '' En itse tiedä mistä päin olen tullut, mutta en kovin kaukaa. Minut häädettiin samasta laumasta kuin Harakansilmä. '' Kissankello arveli että Tuiskua kiinnostaisi miksi narttu oltaisiin potkittu laumasta.
Kissankello oli kuullut pitkäaikaiselta ja luotettavalta ystävältänsä Harakansilmältä ryhmästä, mutta vain sen olemassaolon tarkoituksen. Itse Harakansilmäkään ei tiennyt sen enempää, ja itse narttu oli varma että pitäisi tiedon omanaan, oli jopa suunnitellut kyseiseen ryhmään liittymistä. '' Onko sinulla jälkikasvua tai puolisoa? '' Kissankello halusi tietää mistä muut hajut tulivat. '' Vai oletko laumassa? ''

Tuisku nyökkäsi hitaasti. Sen ei olisi pitänyt kysyä toisen menneisyydestä. Useinmiten se ei ollut hyvää kuultavaa. Onneksi kuitenkin Kissankellolla vaikutti olevan joku ystävä, se ei ollut siis yksin.
Kissankellon kysymys oli paljon vaikeampi kuin se itse arvaisikaan. Miten tuohon voisi vastata, ilman että ryhmä paljastuisi? Saamari... Joutuisiko Tuisku valehtelemaan? Luultavasti. Tai sitten sen vain pitäisi vastata jotenkin epäselvästi.
"Kuulun kyllä laumantapaiseen, toimin sen beta-sutena.." uros sanoi. Sen teki mieli purra itseään häntään. Se tiesi, että ryhmästä kulki huhuja. Oli idioottimaista Tuiskulta vastata kuuluvansa laumantapaiseen, ja miksi ihmeessä se oli vielä sanonut olevansa johtohahmo? Hetken uros puri hammasta yhteen ja harkitsi tosissaan, että repisi tuuhean häntänsä riekaleiksi. Tuisku kuitenkin hylkäsi aatteen.

"Sinä et taida olla enää laumasusi?" mustaturkki kysyi. Se yritti kuulostaa neutraalilta, vaikka kysymys oli sille erityisen tärkeä. "Tai siis.. Oletko Veren hukkia?"

Kissankellon mustat suupielet kaartuivat taas tyytyväiseen ja pieneen hymyyn. '' Oi, hienoa että olet päässyt arvojärjestyksessä niinkin korkealle! '' Narttu sanoi, ja vilkaisi sitten melkein autioita tasankoa.
Puheet jäivät hieman vähille, ja piinaavan hiljaisuuden estämiseksi aukaisi narttu suunsa puhuakseen '' Onko tasanko aina näin autio? Surullista kuinka sudet liikkuvat aina siellä, missä minä en ole. '' Viimeisen lauseensa lausui narttu kepeästi, vaikka surullinen-sanan mainitsikin.

Kissankello yllättyi Tuiskun kysymyksestä, voisiko tosiaan narttua luulla Veren laumalaiseksi. Nähtävästi, nartun teki mieli luimistaa korviaan äkkiä osoittaakseen loukkaantuneensa moisesta kysymyksestä. Mutta antoi asian olla, mitäpä tässä nyt kiukuttelemaan. '' Enhän minä toki, en sitten ikinä! '' Narttu julisti pieni vihan ja kiihkon pilke silmissään.

Helpotus. Tuisku hengähti syvään. "Hyvä.. Ei vain voi ikinä olla liian varuillaan, siksi kysyin", mustaturkki sanoi. Sen olemus oli huomattavasti rentoutuneempi, mikä tosin saattaisi olla epäilyttävää.
Mutta sillä ei ollut enää väliä. Onneksi.
"Taitaa olla. En itsekään käy täällä yleensä, nyt vain halusin olla hetken yksin koska olin turhautunut kun.." Tuisku oli hetken hiljaa. Ehkei sillä olisi väliä jos Kissankello tietäisi? No, Tuisku oli jo sanonut liikaa.
"...Koska suunnitelma, jota laumani työstää, etenee liian hitaasti. Olen.. Kärsimätön, siinä kaikki", uros totesi. Ihmeen rauhallisesti se puhui siitä aiheesta. Ihan kuin säästä.
Ihan kuin asiasta, jolla ei olisi mitään väliä.

Uros vaikutti oikein mukavalta, ja Kissankello hymähti arasti. Sitten Tuisku jo kertoikin syynsä olla täällä. '' Malttia malttia... '' Kissankello maanitteli ystävälliseen sävyyn, mutta sitten sen aivot raksuttivat oikein kunnolla. Mitä jos? .. eei... no kai se. mietti narttu kuumeisesti, ja sen katseki oli hieman poissaoleva. Sitten sen mustat huulet vetäytyivät hetkeksi leveään virnemäiseen hymyyn ja häntä heilahti pari kertaa. '' Oletko sinä Veren vastaisessa ryhmässä? '' kysyi narttu suoraan, se ei ollut varma. Mutta epäilykset olivat 50-50.

Tuisku hymähti. Olisihan se pitänyt arvata, tämäkin hukka tiesi ryhmästä.
"Itseasiassa kyllä", mustaturkki sanoi. Se lipaisi huuliaan. Kissankellon asenne Vereen oli kyllä vaikuttanut negatiiviselta. Ja väliäkö tuolla jos joku tiesi Tuiskun kuuluvan siihen ryhmään, kun sen olemassaolokaan ei tuntunut olevan enää salaisuus. Tuiskun edessä oleva susi oli vastaanottanut Verelle kullanarvoista tietoa. Varmuuden vuoksi uros vielä selvitti tämän tiedon vaarat Kissankellolle.
"Ymmärrät varmaan, että sinä tiedät nyt aika paljon. Raskasta tietoa, jota minun pölkkypään piti varjella", mustaturkki sanoi, "..Ja että koska et kuulu ryhmään, minä en voi luottaa sinuun. Toisin sanoen", Tuisku huokaisi pahoittelevan näköisenä, "Jos tietoa vuotaa minun asemastani, sinä olet ensimmäinen, jota epäillään. Minun velvollisuuteni on lähettää susi tekemään sinusta silloin selvää". Tuiskun ääni ei ollut uhkaava. Se oli rauhallinen ja hienotunteinen, vähän anteeksipyytävä kuten koko suden olemus. Sen ilme kuitenkin kirkastui hetken kuluttua.

"Joten, jos vain haluat.. Voisit liittyä meihin?"

Kissankello rauhoittui. 'No, mites sinä nyt noin innostumaan... tyhmä narttu.' manasi narttu itselleen hiljaa. Mutta nyökkäsi sitten kasvot peruslukemilla toiselle.

'' Tiedän varsin hyvin, vaik' et minua nyt uskokkaan. En vuodattaisi tietoa kenellekkään. Haluan pitää turkkini ehjänä, joten älä huoli. '' Narttu vakuutti. Valkeaturkkinen susinarttu vaihtoi istuma-asentoaan sulavasti, ja yllättyi toisen kysymystä, vai ehdotukseksiko sen laskisi. '' En minä oikein tiedä, en tunne ketään sutta sieltä, ainakaan tietääkseni... '' narttu epäröi.
Tosin silloin se saisi kuulua jonnekin, olla osa jotakin tärkeää. Mutta eri asia oli hyväksyttäisiinkö Kissankello joukkoon.

"Se on hyvä kuulla", Tuisku sanoi ja hymyili.
"Se on aivan oma valintasi. Tosin, sinulta jolla ei taida olla siihen mitään motiivia, valinta olisi aika typerä totta puhuen", uros jatkoi yhä suoraan mutta kohteliaaseen sävyyn. Mitä se oikein oli ajatellut? Toska ja Loimukin liittyivät vain siksi, että hyötyivät susiporukan turvasta. Ne kuitenkin joutuisivat ottamaan osaa johonkin, mikä ei ollut edes niiden asia...

((Ihana vastaus.. Kuten sanoin, kirjoittaminen on tosi raskasta. xD))

'' Minä en nyt niin puhuisi motivaation puutteesta, sillä tiedän mitä Viimalle kävi. Ja uskotko että se pistää vihaksi? '' Kissankello huomautti. Ja vilkaisi sitten tasankoa, ei mitään erityistä.

'' Ei minulla mitään menetettävääkään ole, mutta luuletko että muut hyväksyvät minut joukkoon? Sinuthan tiedän ja tunnenkin aivan hitusen, mitä mieltä sinä olet? '' Narttu esitti pari kysymystä, ja katseli tiiviisti urosta silmiin. Ei kumminkaan pistävästi, vaan ystävällisesti ja ujosti.

Uroksen mahassa muljahti kun toinen mainitsi Viiman. Toinen syy, miksi Tuisku oli allapäin.. "Aivan.. Niin ja onhan Veren kaltainen susi aina hyvä saada pois. Siis hän ja hänen psykopaattinsa ovat vaaraksi kaikille".
Tuisku mietti. Kyllä sen mielestä Ryhmän hurtat hyväksyisivät tämän likan. Rusko, Loimu, Tuuli, Varjo ja Sirppi ainakin.. Ja mikseivät hyväksyisi? Mitä enemmän susia, sen parempi. Tällä kertaa Tuisku kuitenkin juttelisi ensin Kauhun ja Sammaleen kanssa.
"Kyllähän ne. Tai, mikseivät hyväksyisi, sinähän olet ihan mukava susi", mustaturkki sanoi, "Mutta minä keskustelisin asiasta alfojen kanssa ensin. Ihan kaiken varalta".

Kissankello hymähti, ja sen kasvoille luikerteli epämieltyneen ja ahdistuneen suden ilme. Nyt ei ollut kaikki paikallaan, narttu pelkäsi sitoutumista uuteen laumaan saatuaan häädön vanhasta, ja vielä niin nuorena. Mutta pian ilme palailikin peruslukemille, toisen kertoessa että Kissankello tuntui mukavalta. '' Emh... minut heitettiin vanhasta laumasta, en tiedä, haluanko kokea sitä enään. '' Kissankello totesi lyhyesti ääneen, kaartoi korviaan haikeamielisesti taaksepäin mutta nosti ne parin sekunnin jälkeen.
Mitäpä sitä nyt tässä murehtimaan.

// Äh, tosi tönkköä ja paskaa. Isäpuoli on pian käymäs käsisk jos en lähe koneelta sen tieltä.... D8< //

((Sika. /x ))

Tuisku huolestui toisen sanoista. Ryhmä ei välttämättä olisi pitkäaikainen, kuka tiesi mitä tapahtui kun kaikki oli ohi? Ja olisiko ohi, jos Veri olisi liian väkevä? Uros hengähti syvään. Sen pitäisi olla rehellinen ja ajatella muutakin, kuin omaa napaansa.
"Ryhmä on epätasapainoinen hanke. Kokoonpano saattaa muuttua rajusti myöhemmin, eikä kukaan tiedä miten tässä käy. Paljon stressiä. En usko, että haluat olla mukana siinä kokemasi takia", mustaturkki sanoi ja nuolaisi huuliaan. Sen keltainen katse näytti ymmärtäväiseltä ja rauhoittavalta. Tuisku todella oli kasvanut. "Ei ketään häädetä, todellakaan. Tarkoitin vain että ainakin kaksi meistä saattaa jättää ryhmän lopussa.." Mustaturkki jatkoi. Loimu ja Toska. Ne kuulemma lähtisivät velkansa suoritettuaan, mutta enää siitä ei voinut olla niin varma. Tietynlainen side oli alkanut kehittyä niiden ja muiden ryhmäläisten välille.
Jospa vielä jonain kauniina päivänä niistä voisi tulla ihan oikea lauma, ne palaisivat takaisin kotiin..Ja.. Tuisku ajatteli salaa ja sulkien silmänsä,
Viima ja Katala palaisivat..

Kissankello nyökkäsi, heilautti rennosti häntäänsä osoittaakseen ettei ollut syytä huolestua.
'' En minä sitä ainakaan yksin kestä, ehkä ryhmässänne löytäisin läheisen ystävän. '' Narttu tuumasi ääneen.
Narttu nyökkäsi taas Tuiskun kertoessa että kaksi saattaisi jättää ryhmän, sääli. Sillä pitkäaikaisia jäseniä kai tuli ikävä? Sitähän varmaan Kissankellokin halusi, olla osa jotain, olla joku jollekulle, olla olemassa.

Kissankello ei raaskinut häiritä toisen mietintää, se oli selvästi tärkeää. Jotenpa narttu vain suuntasi katseensa hetkeksi muualle, ja siirsi sen takaisin jospa uros olisi avannut silmänsä jo. Mutta eihän sillä kiire ollut.

Ilma oli muuttunut painostavammaksi. Taivas oli harmaa ja pilvessä. Mikä helpotus jos sataisi, olikin ollut niin läkähdyttävää. Silti Tuiskun avatessa silmänsä ja katsoen kohti taivasta, se tunsi, että jokin oli pielessä. Ennen kuin uros ehti vastata Kissankellolle, taivaalla välähti. Välähdys heijastui Tuiskun silmistä, se värähti yhtäkkistä kirkkautta. Kauempana jyrisi. Pian sen perään välähteli ja jyrisi lisää, oikein kunnolla. Yksi salama osui ihan lähelle susia, kuivaan heinään. Liekki leimahti.
Tulen levitessä Tuisku ponnahti pystyyn. "Mitä ihm.. Meidän on häivyttävä!" uros haukkui. Se käveli jokeen päin. "Tule!" hukka sanoi ja hyppäsi veteen. Se luotti, että toinen tulisi perässä. Ajattelematta yhtään tarkemmin Tuisku ui kohti Laakson järveä. Se kyllä tajusi pian, että sieltä tuli enemmän savua.
Ikävä kyllä tihkusadekin, joka oli pitänyt tulta vähän aisoissa, loppui. Ukkonenkin vaikutti olevan ohi. Se vakuutti Tuiskun; Sen turvapaikka ei syttyisi palamaan.
Vaikka uros olisi vain halunnut uida perille asti, pieneen saareen keskellä järveä, se kääntyi katsomaan taakseen. Oliko Kissankello pysynyt perässä? Tarvitsisiko se apua?

Narttu luimisti korviaan, ei tällä kertaa alistuvasti vaan hermostuneesti. Ilmassa oli jännitystä ja pian se laukesi, narttu uikahti ja hätkähti paikoillaan. Nopean päätöksen saattamana lähti Tuisku jo jokea kohti, ja tietysti Kissankellokin. Mihinköhän muualle narttu menisi?

Sekunttiakaan epäröimättä hyppäsi narttu veteen ja ui minkä jaksoi Uroksen perässä, välimatkaa oli parisen metriä ja ei-niin-kokeneena uimarina narttu väsyikin jo puolessa matkassa, mutta jatkoi silti. Tassuja väsytti, mutta selviytymisentahto pakotti niitä jatkamaan kauhomistaan. Kissankello ei kehdannut tai oli joko siihen jopa liian ujo että pyytäisi urosta apuun.

Tuisku ei ollut sekään mikään uinnin Olympiakullan voittaja, mutta vahva se sen sijaan oli. Narttua odottaessaan se pisti merkille tuon hengityksen tiheyden ja värähtelyn. Tuo oli selvästi hengästynyt. Mustaturkki yritti pysyä virrassa paikoillaan niin kauan että Kissankello pääsisi lähelle.
"Tartu niskavillaani", Tuisku sanoi, "Nappaa vain kiinni, äläkä päästä irti". Sen suojeluvaisto neuvoi sitä tarttumaan tuosta sudesta, tai antaa sen tarttua itseensä. Jokatapauksessa Tuisku tiesi, että se jaksaisi kauemmin kuin Kissankello. Eikä uros voinut antaa toisen kuolla. Ei oman miehisen egonsa, suden kunniansa tai tämän naarassuden elämän arvon vuoksi.
Reilu vuosi sitten mustaturkki olisi uikahdellut ja ynissyt pelosta ja epätoivosta, mutta nyt tilanne oli toinen. Se ei ollut enää pentu. Se oli aikuinen uros, jonka tehtävä oli suojella naaraita ja pentuja siinä missä muitakin läheisiään. Ja ennen kaikkea;
Se ei ollut kuten Veri.

Ja niin se tapahtui, tassut hidastivat liikettään ja oli vaikea pitää pää pinnan yläpuolella.
Uros oli ilmeisemmin huomannut Kissankellon väsymyksen, nolostuneena mutta helpottuneena ponnisti narttu vielä sen verran että sai hampaansa kiinnitettyä Tuiskun niskavilloihin.
Tuiskun karvojen lomasta kuului sitten tukahdutettu ääni; '' Kiitos, '' ja narttu keskittyi taasen pitämään kiinni. Silti sitä huoletti jok' ikinen sekuntti Tuiskun tila, mutta urokset olivat vahvempia. Ehkä oli nyt Kissankellollakin aika hellittäää feministiään ja suoda oikein kunnon aplodit uroksen toiminnalle.

Nartun saadessa tukea tassujensa alle, askelsi tämä itse haparoivin askelin maalle. Ja sittemmin romahti makuulteen umpiväsyneenä.

Tuisku tunsi nartun painon laskeutuvan harteilleen. Nyt se sai oikeasti kamppailla pysyäkseen pinnalla. Onneksi aika pian uros tunsi maata tassujensa alla ja Kissankellon päästäessä siitä irti se hoiperteli maalle. Läsähtäessään vesirajaan Tuisku oli tyytyväinen. Se oli onnistunut. Se oli arvioinut palon oikein.
Hetken kaikki äänet ja ajatukset olivat vaikeita pitää päässä, ja mustaturkin noustessa sitä huimasi ja kaikki sen silmien edessä pimeni. Hatarasti Tuisku jäi seisomaan neljälle raajalleen kaiken alkaessa kirkastua. Se etsi katseellaan Kissankellon. "Oletko kunnossa? Saithan henkeä?" uros kysyi huohotellen ja päätään roikottaen. Tuo oli kyllä ottanut senkin voimille.

Kissankello seurasi pää riipuksissa sivusta kuinka paljon nartun pelastaminen oli ottanut sen voimille. Kissankellon läpi paiskautui häpeän aalto. 'Että pitikin mennä ja olla niin heikko,' manasi Kissankello mielessään. Hetkeksi silmänsä ummistaen ja sitten ne taas aukaisten Tuiskun kysellessä vointia.
Kissankello nosti valkeaa päätänsä, vaaleansinertävät silmät naulaten kiinni uroksen silmiin. '' Olen, mutta oletko sinä? ''.