Kunnes kuolema meidät erottaa - Päättynyt

Säde kutsui rakastaan. Se teki niin mielellään muutenkin, mutta nyt asia oli tärkeämpi. Haukka varmasti arvaisikin mistä olisi kysymys. Vielä ei reviiriä tarvinnut jättää. Mutta jos palo etenisi niin pahaksi, täytyi olla suunnitelma b.
Pennut olivat jo sijaispesässä kaukana tulesta. Siitä pääsisi myös helposti tulta pakoon vuorille tulen ehkä levitessä.

Ja Haukka saapui. Harvinaisen pahantuulinen ja tressaantunut susi seisahtui Säteen vierelle ja lysähti läähättämään. "Olin katsomassa, missä tulipalo menee. Se leviää tännepäin ja on meille vaaraksi," susi mutisi arvaten ehkä Sädettäkin häiritsevän kysymykset. "ovatko... Ovatko pennut turvassa?" Haukka kysyi kireällä äänellä.

Säde aisti toisen kireyden ja sen iloinen tervehdys loppui ennen kuin alkoikaan. Ensimmäistä kertaa Haukka sai sen vähän hermostuneeksi. "Kyllä, huolehdin heidät turvaan ensimmäisenä", narttu sanoi. Se huohahti vähän stressaantuneena. "Meidän täytyy evakoida reviiri palon ajaksi", Säde sanoi, "Vuorille ehkä. Ovelalla ja Verelläkin näyttäisi olevan kyllä tukalaa, tulee olemaan ahdasta". Ruskeaturkki ei esittänyt kysymyksia lauseissaan. Haukka kyllä sanoisi, jos olisi keksinyt jotain. Ja jos ei olisi, Säde ei halunnut ärsyttää sitä kysymällä kuin narttu ei itse osaisi ajatella.
"Ja meille tulee varmasti ongelmia ruuan suhteen. Ajattelin että jos tilanne on hälyttävän niukka, niin jokainen pikkulintukin joka metsästetään, jaetaan", hukka jatkoi. Sen aivot raksuttivat niiden yrittäessä organisoida fiksua evakkoa. Ja entä haavoittuneet? Säde ainakin oli valmis auttamaan niitä. Titteleistä viis, se tekisi kyllä osansa.

Haukka nyökäytti hitaasti päätään ja vilkuili olkansa yli jatkuvasti palon suuntaan. Uroksen yleensä vilkkaasti liikkuva häntä oli nyt painoksissa, miltei jalkovälissä ja eloisat silmät täynnä surua ja pelkoa. Ajatukset rakkaiden menettämisestä painosti alfaa taas ja vaikka uros aikoi toimia parhaansa mukaan ja pelastaa jokaisen suden, joka vain oli mahdollista, ei se kyennyt repeytymään kaikkeen. Haukka katsahti vuorien suuntaan ja jäi tuijottamaan niitä apeasti. "Ehkä... Jokainen laumansusi ottakoon yhden pienen, helposti kannettavan saaliin mukaansa. Joku rusakko tai jänis olisi hyvä ja sitä ei saa syödä itse. Kaikki laitetaan säästöön ja päivässä syödään niukasti, sillä palon laajuutta ei tiedetä. Jos jotkut nuoret, ehkä hieman vanhemmatkin hukat voisivat ottaa yhden ison saaliin, kuten vuorilla asustavan villivuohen tai jotain vastaavaa, se olisi hyvä..."

Haukan katse muuttui lasittuneeksi ja Säde varmasti tajusi, että alfa suri. Se suri laumaansa, se suri kotiaan ja perhettään. "Yksikään hukka, kenet löydän loukkaantuneena mistä tahansa... Oli hän minun perhettäni tai ei, pelastukoon henkeni uhalla.." Alfa sanoi haudanvakavalla, tasaisella äänellä ja käänsi katseensa Säteeseen. "Ja toivon, että sinä pidät huolen itsestäsi, jotta pysyt hengissä ja voit huolehtia pennuistamme. Toivon, ettet pistä itseäsi alttiiksi liekeille, mutta pelastat jokaisen joka sattuu tiellesi!" Haukka sanoi ja tuijotti vakaasti Sädettä.

¤Voisimmeko tehdä niin, ettei tähän peliin tulisi muuta porukkaa, mutta alfat kutsuisi ne paikalle ja ne jotka tulivat(pelaajat päättäköön itse kuuliko hahmo kutsun vai ei) kuulevat ohjeet? Moninpeli tuppaa jumittamaan aina...¤

((Joo olet oikeassa. Tehdän niin, käyn poistamassa sen pelinhaun, niin pistä sinä vaikka ilmoitus. :3))

Ruskeaturkki nyökkäsi. "Aivan. Voin yrittää metsästää jotain heti kun olen joutilaana, ja pistän pennut etsimään turva-alueelta ruokaa", Säde sanoi. Se oli opettanut pentuja jo tappamaan, mutta tehnyt niille selväksi, ettei suurriistaa yritettykään kaataa yksin.
Narttu tunsi myötätuntoa Haukkaa kohtaan. Se tiesi kyllä, mitä tuo kävi juuri nyt läpi. "Älä sinäkään mene kuolemaan.. Me saamme aina uuden laumalaisen, mutta minä en ikinä saisi uutta sinua", Säde sanoi ja sen ääni värähti. Haukan kuolema olisi sille maailman loppu. Tai ainakin Säteen maailman loppu. "Autan varmasti jokaista, jonka voi pelastaa. Pennut eivät tarvitse enää kovin paljoa huolenpitoa, heistä täytyy lähinnä pidellä kiinni etteivät lähtisi jo aikuisten tehtäviin", hukka sanoi ja hymyili rohkaisevasti. "Kaikkia et voi pelastaa sinäkään, rakas. Mutta suurimman osan varmasti. He tarvitsevat nyt vahvaa johtajaa, Haukka", Säde sanoi ja kokeilisi varovasti lipoa toista kuonosta korvat niskassa ja häntä arasti liikahdellen.

Haukka siirtyi lähemmäksi Sädettä pitäen katseensa toisen silmissä. "Yksi laumalainen ei korvaa toista. Jokaisella on omat vahvuutensa ja minä pyrin pelastamaan jokaisen, joka kaipaa apua." Alfa sanoi ja pyrki sitten painautumaan Sädettä vasten. "Mutta sinä tiedät myös, että kaikkia ei voi pelastaa... Tiedät myös etten... Etten kykene elämään sen tiedon kanssa, että en ole tehnyt voitavaani toisella kerralla, kun meinaan menettää perheeni..." Haukka sanoi hiljaisella, värisevällä äänellä.

¤Jeps!¤

"Shh.." narttu suhahti hiljaa ja antoi toisen painautua itseensä. Se hengitteli onnellisena Haukan ominaishajua, ihanaa että hän oli nyt siinä, eikä missään muualla. Elossa. "Sinä teet kaiken voitavasi tällä kertaa, ihan varmasti. Minä myös. Ja kaikki muutkin", Säde sanoi ja nuolaisi Haukan korvantaustaa sulkien silmänsä. Hetken se viihtyi hiljaa rakkaansa syleilyssä, ennen kuin raotti silmiään. Kirkas sininen hohti sen iiriksessä suden vetäytyessä uroksen luota vastentahtoisesti. "Valloitan alueen vuorilta.. Kaivan uuden pesän. Pennut saavat tuoda ruokaa. Kun olen valmis, kutsun susiamme sinne ja palaan auttamaan haavoittuneita. Mutta sitä ennen", Säde puheli rauhaisana ja kierähti Haukan jalkoihin selälleen katsoen silmät täynnä lempeyttä urosta.
"Haluan olla ihan pienen hetken tässä kanssasi. Hetken vain. Minä pyydän".

Haukka säpsähti, kun Säde perääntyi, mutta nautti sitten toisen suomasta turvasta ja oma-aloitteisuudesta. "Tehdään niin," alfa sanoi ja kävi toisen vierellä makaamaan. Uros katseli Sädettä ja välillä silmät harhailivat ympäristöön ja sen katkuihin. Vaikkei periaatteessa tuli ollut lähelläkään oli sen aiheuttamat tuhot havaittavissa jo Nuormetsän reviirillä. Linnut eivät laulaneet, sirkat eivät soittaneet, eikä ilma ollut raitis ja puhdas. Haukka veti syvään henkeä ja puhalsi ilmaa ulos. Sitten alfa siirtyi lähemmäksi sädettä ja laski päänsä toisen pään viereen.

"Toivon, että selviät. Toivon että selviämme tästä..." Haukka mutisi toiselle.

Vaikka Haukka oli tehnyt sen jo monesti aiemmin, oli Säteestä aina yhtä ihmeellistä ja ihanaa kun Haukka tuli sen vierelle. Narttu urisi lempeästi. "Niin minäkin.." Säde kuiskasi. Sen katse harhaili Haukan harmaankirjavassa turkissa ja keltaruskeissa silmissä. Kaikki uroksessa tuntui niin oikealta. Kaikki paitsi sen synkät kokemukset, joista oli Säteen mielestä jäänyt traumantapainen jälki.
Äkkiä Säteen mieleen ponnahti sen takaraivon tienoilla kummitellut ajatus. Aikaisemmin narttu olisi luottanut sen ja Haukan vahvaan suhteeseen ja sanonut heti, mutta nyt aihe tuntui jotenkin typerältä tulipalon keskellä. Pentuja. Säde halusi Haukan kanssa omia pentuja. Aiemmin ruskeaturkki ei ollut avannut asiasta suutaan, vaan oli pistänyt ajatuksen kevään ja kiiman piikkiin. Silti nyt sen maatessa tuon harmaankirjavan uroksen vieressä, se tunsi olonsa varmemmaksi. Haukka oli aikuinen. Se oli Säteen puoliso. Kyllä se sulattaisi moisen aiheen.
Tai niin Säde toivoi.
Varovasti narttu kohotti vaaleansinisen katseensa Haukkaan. Se nuolaisi huuliaan ja näytti vähän siltä, että mietti miten olisi lauseensa muotoillut. "Haluaisitko saada joskus vielä ihan omia pentuja minun kanssani?" Säde kysyi varovasti. Se ei kuitenkaan siirtänyt heti katsettaan pois toisesta, osoittaakseen olevansa varma mistä puhui. Että se ei ollut vaan hetken mielijohde. "Minä olen ajatellut sitä".

Haukka piti katseensa Säteessä, mutta sen mielenporukoilla tuntui ilkeä paine. Pentuja... Edelliset pennut... Ne olivat kuolleita tai raakalaisia edellisen lauman uuden johtajan luona. Orvokin hento kuva välähti uroksen silmissä ja tuo käänsi katseensa muualle, pois Säteestä. Oli aika jatkaa elämää, eikä murehtia menneitä, alfa tiesi sen. Mutta menneisyyden kokemukset sattuivat ja sattuvat yhä. Haukka tuijotti kullanruskeilla silmillään jonnekin kauas. Lopulta, kuin sormia napsauttamalla, susi heräsi tilastaan. Se nuolaisi huuliaan ja kääntyi taas Säteen suuntaan.

Ilme ei kertonut olennaista, mutta silmät kylläkin. Haukka tahtoi pentuja, mutta ei nyt. Se tahtoi miettiä asiaa ensin rauhassa, pidemmän ajan kanssa... Yksin. "Ehkä... Mutta en nyt." Haukka vastasi sitten hiljaa ja laski päänsä tassujensa varaan ja veti korvansa alistuvaan luimuun.

Säde ei ollut ihan varma, tarkoittiko Haukka ettei vielä tulipalon takia, vai siksi että uros halusi miettiä. Molemmat vaihtoehdot kävivät järkeen. "Niin tietenkin.." narttu sanoi. Se ei ollut ihan varma miten reagoida vähän alistuvaan Haukkaan. Uroksessa tuntui olevan niin monia puolia.
Säde ei myöskään voinut olla ajattelematta, että Haukka ehkä pelkäisi että nartulle kävisi kuten Orvokille. Että Haukka menettäisi laumansa ja Säteen, jolla olisi sen pennut mahassaan. Samalla tavalla Säde pelkäsi, että saisi jälleen kantaa kuolleen uroksen pentuja.
"Orvokki kantoi sinun pentujasi.." ruskeaturkki ajatteli ääneen. Se muisteli Haukan sanoja kauan aikaa sitten. "Parempi hänen on ilman minua ja toiseksi... Minulla on sinut", Haukka oli sanonut. Se helpotti Säteen oloa, se saisi tuudittautua noihin sanoihin. Orvokki oli historiaa. Mutta hän kummitteli kuitenkin nykyisyydessä.
Hän rakastaa sinua enemmän, Säde.. Mutta ei vain sinua.

Narttu todella toivoi ettei Haukan halu odottaa ollut mitenkään tekemisissä Orvokin kanssa. "Anteeksi kun otin hänet tällä tavalla puheeksi.. En vain halua, että elät kärsien menneisyydessäsi. Ettei Orvokki mitenkään liity sinun valintoihisi", Säde sanoi. Rehellisyys maan peri.

Haukka katsoi nyt suoraan Säteeseen ja jos olisi ollut ihminen, olisi se tarrannut toista olkapäistä ja tuijottanut suoraan silmiin. Mutta sutena uros pysyi paikallaan ja odotti. Kun Säde puhui, käväisi menneisyyden kaiut taas alfan korvissa ja mielessä ja samalla koko ruumis värähti. Haukka siristi silmiään ja odotti. Säde ei sanoisi mitään ilman selityksiä ja lopulta toinen selittikin. "Niin kantoi..." Haukka vastasi, kohottautui istumaan ja siirsi katseensa entisen laumansa rajojen suuntaan. "Ja ne pennut voivat yhä elää... Tuolla jossain." alfa ilmaisi huolensa ja kääntyi takaisin Säteen puoleen.

"Tiedätkö mille sitä tuntuu ajatella? Ei tunne omia pentujaan, mutta ne voivat elää jossain tuolla. Orvokki on voinut kuolla tai sitten hän on elossa ja pitää huolta pennuista... Ehkä hän etsii minua pentuineen, jotta voisi kertoa kaiken olevan hyvin." Haukka sanoi ja tuijotti Sädettä ahdistuneen tiiviisti. "Mutta yhtä hyvin jokainen heistä voi olla kuollut, korppien syömä ja luuranko. Sitä ei hevin unohda, enkä tahdo unohtaa... Se on osa minua. Mutta samaan tapaan tahdon tällä erää varmistua, että olet turvassa, ettet kuole."

"Sinulle se on varmasti kamalaa. Minä tiedän sen", Säde huokaisi. Se ei osannut asettua Haukan asemaan, eikä halunnutkaan. "Minä hyväksyn kyllä sen osan sinua. Mutta hyväksytkö sinä minut osana sinua, kun tiedät, että Orvokki tosiaan voi olla tuolla jossain pentujenne kanssa, etsimässä sinua..." Ruskeaturkki katseli istuvaa Haukkaa. Se toivoi voivansa imeä tuon surun ja ahdistuksen itseensä. Säde toivoi voivansa sanoa, että olisi järjetöntä lähteä etsimään Haukkaa niin pitkän ajan jälkeen. Mutta se ei voinut, sillä juuri niin se olisi itsekin tehnyt.
Narttukin nousi istumaan muttei mennyt Haukan vierelle vaan antoi tuolle hengitystilaa. "Nyt ajankohtaista olemme me. Meidän pentumme. Meidän laumamme. Meidän kotimme ja siitä huolehtiminen.. Ne sinä voit vielä pelastaa", Säde sanoi.

Haukka nousi seisomaan Säteen sanojen johdosta. Totta... Jokaista lauman jäsentä oli nyt autettava, auttettava toinen toistaan selviytymään. Alfa kohotti kuononsa kohti harmaantuvaa taivasta ja kajautti kaikin voimin kuuluvan ja kutsuvan ulvonnan. Se oli pitkä, monta kertaa toistuva kutsu, jollainen se tuskin olisi ollut, jos tärkeää asiaa ei olisi ollut. Kun laumalaiset alkoivat(ne jotka tulivat) kokoontua alfaparin ympärille Haukka käänsi katseensa Säteeseen.

"Jokainen lauman jäsen paetkoon tulipaloa vuorille mukanaan pieni, helposti kannettava saalis mukanaan ja välttäköön lieskoja loppuun asti. Säde kertoo oman osuutensa itse..." Haukka sanoi kuuluvasti.

Narttu nyökkäsi ja nousi Haukan ulvoessa seisomaan. Se asteli itsevarmana ja rauhallisena puolisonsa vierelle, yrittäen tartuttaa tyyneyttään paikalle tuleviin susiin. Haukan antaessa sille puheenvuoron, narttu osoitti hallitsevansa tilnteen ja avasi kitansa.
"Valloitan pienen alueen vuorilta ja kaivan meille uuden pesän johon pyytäisin nuorilta susilta apua. Kuten Haukka sanoi, pysykää kaukana tulesta mutta auttakaa niitä jotka voi vielä pelastaa. Kun olemme kaikki turvassa, alkaa ruuan etsiminen vuorilta. Mitään ette syö itse, vaan tuotte säästöön. Jaosta päätämme minä ja Haukka", narttu selosti kuuluvasti ja selkeästi. Tämä susi ei ollut enää rakastajatar-Säde, vaan luja ja rauhaisa alfa-Säde. "Evakko on väliaikainen, palon laantuessa palaamme takaisin vanhalle reviirillemme. Kiitos", ruskeaturkki sanoi ja kääntyi vuorten suuntaan. "Menetkö sinä etsimään haavoittuneita, jos minä menen vuorille ja aloitan urakkani?" Säde kysyi aavistuksen lempeämpään sävyyn Haukalta. Jos uros lähtisi, se tuuppaisi tuota hyvästiksi kuonollaan.

((Loppu? :D))

Haukka nyökkäsi ja läksi matkaan.

¤Jep :)¤