Kolme sielua, yksi sola, kaksi vaihtoehtoa? ( Blacky - Tuisku ) - Loppunut

// Tönkkö otsikko, mutta Blacky Tuiskunsa kanssa please! :) //

Mustatiira oli päässyt isänsä Harakansilmän kanssa lähtemään alas vuorilta solaan. Harakansilmä oli kantanut poikaansa laskeutuessaan vaarallisessa maastossa, Mustatiira oli vinkunut väkisin mukaan. Ja nyt innokas pentu askelsi isänsä perässä solan seinämää pitkin. Nuori penikka poikkesi vähän väliä pois reitiltä minkäkin otuksen ja hiiren perään, matkien sittemmin isänsä liikkeitä ja huvittuneita puuskahduksia

Harakansilmä siirsi rauhallista askellustaan sivummalle, kohti jokea. Mustatiira seuraten, pennun mustapäinen häntä heilui vimmatusti sen nauttiessa muustakin kuin vuorten maastosta. Harakansilmä ummisti silmiään, päivä oli kauneimmillaan. Aurinko lämmitti ihanasti.
'' Isä, kannatko sinä minut ylöskin? '' Mustatiira kysyi pää kallellaan, ja juoksi isänsä taas kiinni. Jäätyän hieman perään töppöjalkojensa ansiosta.

'' Kannan. '' Vastasi Harakansilmä ja pysähtyi aloilleen, laski persettään alas ja kuikuili maisemia. Mustatiira teki samoin.

Tuisku askelsi itsevarmana eteenpäin. Se tarkkaili maisemaa rauhallisella, tulkitsemattomalla katsellaan. Se yritti edes näyttää ylväältä, kun kerta halveksui omia ajatuksiaan. Ne muistuttivat niiden susien ajatuksia, joita Tuisku oli itse yrittänyt auttaa. Ne muistuttivat surullisten susien ajatuksia. Milloin minusta tuli näin heikko?
Mustaturkki näki susia jonkin matkan päässä. Aikuinen uros ja pentu sen mukana. Tuisku nosti häntäänsä ja käveli jäykin, hitain askelin lähemmäs arvioiden katseellaan molempia korvankärjistä hännänpäähän.
Eivät vaikuttaneet kovin vaarallisilta.

Jos tilanne olisi ollut toinen, ja Mustatiira olisi ollut Tuskattaren luona. Olisi Harakansilmä ollut tyynempi, mutta nyt se käyttäytyi entistä arvaamattomammin uuden tuttavuuden kohdatessaan. Sillä sen suojeluvaisto oli korkea, ja nyt sillä oli jotain mitä suojella. Jotain tärkeää.

'Mitä tuo tekee lähellä reviiriäni...' Ajatteli kookas, jopa pelottavankin ensivaikutelman antava Harakansilmä. Joka kääntyi tulijaa kohti, nostatti niskavillansa pystyyn ja katseli uutta sutta korvat tarkkaavaisesti hörössä. Mustatiira nostatti jokaisen karvansa pystyyn, nosti häntäänsä ja näytti vierivältä karvapallolta. Se yritti saada itseään näyttämään vaaralliselta ja uhkaavalta, matkien isäänsä. Mustatiira päästi pienestä kuonostaan pari haukahduksen tapaista tuhahdusta, ja Harakansilmä odotti että toinen uros tulisi kuuloetäisyydelle.

Tuiskun keskittynyt katse pysyi Harakansilmässä. Sen korvakaan ei värähtänyt Mustatiran puhinalle. Sen sijaan nuorukaisen isää hukka analysoi tullessaan varovasti lähemmäs. Vieras uros vaikutti kovin itsevarmalta. Saattoi johtua pennustakin - vaikkakaan ei tuo kovin varovaiselta näyttänyt. Oliko Laaksossa uusi alfa, vai oliko tämä susi muuten vain pöyhkeä? Äänettömästi uros pysähtyi ja painoi takalistonsa maahan. Etäisyyttä oli muutaman sudenmitan verran, joten keskustelu normaalilla äänenpainolla onnistuisi.
Tuisku tunnisti jotain Kauhumaista Harakansilmässä ja tunsi äkkiä itsensä kovin ärtyneeksi. Olet vihainen. Miksi. Miksi olet vihainen jos et välitä?

Harakansilmä odotti, ja viimein päästi pienen pienen murahduksen Mustatiiralle, jotta tuo lopettaisi isottelemisensa. Pentu uskoi, ja löi takamuksensa maahan, katsellen hetken isäänsä silmiin. Ja nurisi sitten itsekseen jotain.
Koska Tuiskukin istuutui, laski Harakansilmän uhkaava olemuskin. Häntä tiputti korkeutta, selkäkarvat laskivat hiljalleen mutta susi pysyi neljällä raajalla.

'' Kuka olet? '' Uros kysyi sittemmin rauhallisella, jopa ystävällisellä äänellä. Harakansilmän onneksi se ei ollut törmännyt Veren laumalaiseen, kuten se eka luuli Tuiskun kookkauden ja muutenkin hieman toisen uroksen olemuksen takia.

"Ei saisi kysyä toiselta ennen kuin on esitellyt itsensä", Tuisku sanoi rentoutuen, "Mutta olkoon menneeksi muukalainen." Uros hengähti syvään kuin olisi juuri imenyt tupakan viime savut. Se muotoili lauseita mielessään ennen kuin vastasi. "Nimeni on Tuisku. Etsin paikkaa johon asettua, laumaa ja kotia", mustaturkki sanoi ja sen katse viipyi hetkisen Laaksossa päin.
"On tullut muutamia takaiskuja... Siksi kuljen yksin."

'' Anteeksi. '' Harakansilmä lausahti myötämielisesti, sitä hermostutti juuri nyt kohdata uusi susi. Koska Mustatiira oli rinnalla, ajanmyötä tähänkin tottuisi, mutta uros ei ollut varma, oliko se hyvä isä.
Mustatiiralla vispasi häntä edelleen, se oli iloinen uudesta tuttavuudesta. Ja halusi pian rientää nuuskimaan, mutta penikka sai itsensä hillittyä.

Harakansilmä hymähti ymmärtäväisesti, ja vilkaisi sitten vuoria. '' Olen Harakansilmä, olen puolisoni Tuskattaren kanssa vallannut pienen reviirin vuorilla. '' Uros lopetti siihen, ja arvioi tuota katseellaan. Ihan lojaalilta ja luotettavalta tuo tuntui ainakin ensivaikutelman mukaan.

Tuisku höristi korviaan ja sen katse kirkastui. "Onnitteluni", uros sanoi ystävällisesti, "Suunnittelette varmaankin lauman peustamista? Ajankohta olisi ainakin nerokas onnettomuuden takia, löytäisitte helposti yksinäisiä susia..."

((Ihanan pitkiä nämä miun vastaukset, anteeksi siitä. Pää on ihan tukossa...))

// Ei haittaa mitään, Blackysein :) //

'' Osuit juuri oikeaan. '' Uroksen huulilla kävi onnellinen hymy, se oli saanut jotain aikaan elämänsä aikana. Se oli jo raapustanut tassunjälkensä historiaan, ja halusi raapustaa lisää. Kunnioitettavana alfana ja hyvänä isänä, niin se oli.

'' Tuisku herra, mistä laumasta olette? '' Mustatiira ei saanut hillittyä itseään, ja tuo lähti vilkkaasti kohti uutta tuttavuutta. Häntä korkealla ja iloisesti vispaten. Pehmeäturkkisen penikan aikomuksena oli vain katsella lähempää, ei sen enempää, vaikka sen olisikin tehnyt mieli iskeä pienet naskalihampaansa Tuiskun hännänpäähän. Vaikkei se kummemmin liikkunutkaan.

Harakansilmä katseli Mustatiiran touhuja, ja käänsi sitten katsettaan Tuiskun silmäpariin rauhallisesti. Ystävällisesti se esitteli pentunsa. '' Tässä on Mustatiira, yksi minun ja Tuskattaren pennuista. '' Pentu vilkaisi olkansa yli Harakansilmää, ja katseli sitten taas uutta tuttavuutta ruskeat silmät kiiluen.

Nyt Tuisku osoitti ensimmäisen kerran tietävänsä että Mustatiira oli olemassa. se katsahti surumielisesti nuorsuteen. "Aikoinaan Laaksossa oli alfanaaras, vallan peijätär, joka hallitsi toiseksi suurinta laumaa... Minä ja pikkuveljeni kuuluimme siihen laumaan, kun olin vähän vanhempi kuin sinä nyt", uros kertoi. Se nuolaisi huuliaan ja käänsi korvansa taakse. "Mutta en voi enää sanoa kuuluvani siihen laumaan - sillä sitä ei enää ole. Kuten sanoin, kuljen yksin." Mustaturkki ei vaikuttunut ahdistuvan Mustatiiran lähestymisestä, ja vilkaisustaan huolimatta ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta. Vain epäluuloiselta. "Kiintoisan nimen olette antaneet, Haakansilmä", Tuisku sanoi Harakansilmälle.
"Mm-m... Laumanne ei taida olla vielä perhettä suurempi", Tuisku arveli, "Mitäs sanoisit, jos rupeaisin ensimmäiseksi laumalaiseksenne? Olen aika kokenut laumasusi, vaikka itse sanonkin. Olen ollut hierarkiassa omegasta betaan..."

Mustatiira jäi kököttämään Tuiskun eteen, rauhoitteli häntäänsä ja vilkaisi kerran isäänsä olkansa yli. Pentu ei oikein ymmärtänyt koko Tuiskun kertomaa, mutta yritti päätellä omia johtopäätöksiä pienessä päässään.
Nuori pentu oli juuri kysymässä, miksi laumaa ei ollut enään, mutta antoi olla Harakansilmän köhäistessä. Se nimittäin tiesi että Mustatiira oli utelias, ja kysyisi varmasti.

Kookas uros nyökkäsi kiitokseksi toisen pienistä kehuista. Ja kuunteli sitten kiinnostuneena ja korvat höröön suuntautuneina Tuiskun ehdotusta. Kun uros sai sanansa sanottua, avasi Harakansilmä suunsa. '' Niin, '' ja jatkettiin sitten '' Vallan mainiota, otan sinut ilomielin pieneen laumaani. '' Harakansilmän tummilla suupielillä käväisi heikko hymy, ja sitten suupielet vetäytyvät samaan vanhaan muotoon.

Helpotuksen aalto kulki Tuiskun yli. Nyt sillä oli taas tehtävä. Kaikki olisi aloitettava alusta, mutta ainakin tarina jatkui. Uudet seikkailut odottivat...
"Noniin, nyt asiaan tuli muutos, Mustatiira", Tuisku sanoi pennulle, "Kuulun nyt teidän laumaanne." Ne sanat oli mukavaa lausua pitkästä aikaa ääneen. Tuisku tosin saattaisi joutua aloittamaan omegana, mutta se kyllä tiesi, ettei sitä kestäisi kauan. Tuisku ei koskaan ollut joutunut olemaan omega muutamaa päivää kauempaa, tavalla tai toisella se oli aina ylentynyt.
"Kiitos paljon, arvon Harakansilmä. Uskon että voin kunnioittaa sinua alfanani lojaalina laumalaisena, ja että sinä pystyt vielä joskus luottamaan minuun täysin", Tuisku sanoi ja käänsi korvansa taakse alistumisen merkiksi. Senkin suupielet muodostivat hymyntapaisen.

((Olisiko tämä tässä? :D))

(( Juu kaipa tämä tässä, voit vielä laittaa Tuiskun seuraamaan alfaansa ja sitten merkitsen pelin loppuneeksi. Kiitän mielenkiintoisesta pelistä ja Harakansilmän ensimmäisestä laumalaisesta! :) ))

Mustatiiran pienille ja tummille suupielille muodostui iloinen hymy, sen häntä vispasi taas ja nuori penikka ryntäsi sittemmin ylös nousseen isänsä jalkoihin hyörimään. Nyt sillä olisi uusi uhri kiusattavana ja häirittävänä.

'' Hm, minäkin uskon niin. Tuisku, Mustatiira, palataan reviirille. '' Harakansilmä nyökkäsi kohti vuoria, kulku reviiriltä sisemmälle laaksoon ei ollut järin helppoa aina. Mutta lauman alfana ei Harakansilmä ramppaisi paljoa sisemmällä laaksossa. Uros käveli hetken enemmän kohti vuoria, ja nappasi sitten nuoren pennun niskavilloista. Lähtien se mukanaan kipuamaan ylös jo melko tottuneesti, Mustatiira roikkui kiltisti raajat koukistettuina kehoaan vasten.

((Aivan,ja kiitos itsellesi.^^))

Tyytyväisenä susiuros seurasi uuden alfansa perässä. Se oli taas onnistunut.
Menisi kauan, ennen kuin Tuisku hyväksyisi ketään alfanaan, mutta alku oli vaikuttanut hyvältä. Ehkä sitten joskus...