Anna anteeksi - Blacky

Haukka seisoi pesäkolojen rajalla hämillisesti sinne tuijottaen. Vaara, joka uhkasi, oli varmasti pahempi kuin koskaan ja uroksen oli vaikea ymmärtää, miksi sen piti tulla juuri nyt. Miksi juuri hänelle? Taas?!! Haukka rähähti tahtomataan ärtymyksestä ja lapsellisesti jysäytti toisen tassunsa suvilumeen. Alfan pitäisi koota itsensä, ennen kuin kutsuisi Sädettä, rakastaan ja koko elämäänsä. Kevyt uikutus purkautui uroksen kurkusta sen muistellessa edelliskertaa, kun Orvokki oli jäänyt vihollisten kynsiin. Säteelle ei saisi käydä niin, Haukka päätti ja päästi kutsu-ulvahduksen. Hiljaisen, kaipaavan ja voimmakkaan yhtaikaa.

Hermostuneena Haukka vetäisi suunkautta keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi ne sitten ulos ja asteli pesäkolojen keskelle. Täällä Säde oli, voimakas haju kertoi siitä, eikä alfa uskonut puolisonsa jättävän heidän pentujaan yksin. Onneksi ketään ei ollut pesillä Säteen lisäksi, vielä...

Säde oli, kuten yleensä, pesillä Haukan tavoitettavissa. Yhä se hoiti pahasti rökitettyä Uskoa. Kuitenkin sen rakkaan kutsu sai sen ajatukset muualle.
Säde jätti pennut pesään ja ulvahti vastaukseksi. Ruskeaturkki tallusteli Haukan luo, littasi korvansa ja alkoi heiluttaa häntäänsä. Jos toinen antaisi, se tuuppisi tuota kuonollaan. "Haukka, olen kaivannut sinua", narttu sanoi selvästi huojentuneena ja ilahtuneena alfan tulosta. Pian se kuitenkin katsoi toista huolissaan, Haukka näytti hermostuneelta.
"Onko jokin vialla?"

Haukka katsoi pesäkoloa, josta oli vastauksen kuullut ja asteli hieman lähemmäksi. Uros katsoi huojentuneena, kuinka Säde tuli. Toiselle ei ollut käynyt kuinkaan, vielä. Hieman väsynyt, mutta kuitenkin omaitsensä. Haukka asteli pienen välimatkan umpeen ja vaikka toinen koettikin vain tuupata kuonollaa, ei se riittänyt alfalle. Ei enää. Alfa koetti nuolaista kuonosta ja upottaa sitten päänsä toisen kaulaturkkiin vain kootakseen itsensä. Eiköhän teot kertoneet enemmän kuin sanat tällä kertaa. Alfa irrottautui hellyydenosoituksesta lievästi pettyneenä ja epäröiden.

"Minä... Joku on puhunut laumastamme pahaa tarkoituksella... Luulen että olemme vaarassa koko lauma ja toivon, todella toivon koko sydämmestäni, ettei Veri lähde sotajalalle. Kuitenkin Katala sanoi, että Veri tekee ensin ja miettii vasta sitten, jos miettii..." Haukka saneli pienien taukojenkin kera, sillä ei saanut puhuttua kunnolla. Katseensa uros oli kääntänyt pois Säteestä.

Säde todella ilahtui Haukan vastatessa hellyydenosoituksiin niin voimakkaasti. Säde luotti ja rakasti sitä taas vähän enemmän.
"Veri saattaa siis hyökätä tänne?" narttu enemmän totesi kuin kysyi vähän rauhattomana. Ajatus oli pelottava, etenkin kun Veren laumalainen oli melkein tappanut yhden Säteen pennuista.
Mutta voidakseen ajatella selkeästi ja rauhoittaakseen selvästi hätääntynyttä puolisoaan se hengähti syvään ja sulki silmänsä hetkeksi. Kun narttu avasi ne, niistä oli pelko kadonnut ja tilalle tullut viileä päättäväisyys.
"Rakas, hän kyllä hyökkää", rusketurkki sanoi tyynesti. "Tarvitsemme rajavahteja. Vahtivuorot.. Mitä sinä olet ajatellut?" Säde toimi nyt alempana alfana. Se ei voinut pienessäkään sodan tai uhantapaisessa tilassa olla vain Haukan rakastajatar - vaikka se nytkin halusi todistaa olevansa tarpeeksi hyvä toiselle. Se pelkäsi olevansa riittämätön, että Haukka katuisi kun oli ottanut sen rinnalleen. Siksi se teki kaikkensa ollakseen sekä tarpeeksi hyvä tuki, että nuormetsän lauman alempi alfa.

Haukka katsoi Säteen reagtion huolestunein silmin. Se tiesi, mitä oli yhdelle pennuista käynyt ja kostonhimo vuosi miltei ylitse sen takia. Haukka kuitenkin huolestui, kun puoliso sulkikin silmänsä ja veti syvään henkeä. Alfa oli jo valmis siirtymään toisen vierelle rauhoittelemaan ja antamaan tukea, mutta ymmärsi lopulta, ettei se ollut tarpeen. Säde kävi nyt samaa läpi, kuin uros hetki sitten. Ja sen hetken alfa oli halunnut olla yksin ja koota ajatuksensa tarpeeksi selkeästi. Nyt Säde avasi silmänsä ja aloitti suunnitelmien laatimisen. Alfa tunsi sydämmensä sulavan onnesta. Se oli kerrankin valinnut oikein. Lisäksi sillä oli tuolla pesäkolossa kauniita pentuja, vaikkei kylläkään biologisesti. Silti ne olivat yhtä tärkeitä, kuin Säde.

Haukka ravisti päätään. "En aio vaatia ketään tekemään vahtivuoroja tai mitään. Ilmoitan yleisesti, että saatamme joutua taistelemaan ja että halukkaat voivat reviirin turvan edistämiseksi kiertää rajoja kahden tai kolmenhengen ryhmissä. Yksin ei saa kukaan lähteä." alfa lausui oman päätöksensä ja odotti, olisiko Säteellä asiaa mukisemista.

"Aivan", Säde totesi ja nyökkäsi, "Ja entä kun he hyökkäävät jos ovat hyökätäkseen.." narttu näytti muutaman sekunnin mietteliäältä. Sitten se totesi; "On varmaan parempi, ettemme tapa tai edes hyökkää kunnolla, vaikka meillä olisi ylivoima", narttu jatkoi, "Siis mehän emme halua heistä mitään. Vain, että pysyvät poissa.. Mikä paljastaa Veren erehdyksen ja saattaa saada hänet tosin vihaiseksi.."
Rusketurkki istahti alas ja sen pehmeä takalisto tömähti vaimeasti lumeen. "Jos he tulevat, niin yritetään solmia rauhaa, vaikka hän olisikin yksinkertainen öykkäri", narttu pölisi ja hymähti. "Mitä luulet?" Säde nuolaisi huuliaan, "Ja tietäväthän muutkin tästä?"

Haukka nyökkäsi. "Ajamme heidät pois meidän reviiriltämme, mutta emme muuta." Se totesi ja istui myös, hieman isomman tömähdyksen kera ja nuolaisi huuliaan. Kevät teki tuloaan ja maa oli epämiellyttävän märkä ja sohjoinen. Silti alfa nautti siitä, että sai kokea lumen sulamisen vielä kerran. Nyt jokainen pikkuinenkin asia tuntui mukavalle, kun tiesi, että kuolema seuraisi kannoilla, minne menisikin.

"Eivät varmaan vielä. Lähetin Katalan etsimään heitä ja varoittamaan." Haukka vastasi Säteelle. Enemmän alfaa huolestutti Veri. Veri ei ottaisi laumaansa pikku kulkureita tai mitään tavan tallaajia. Veren pienikin joukko voi olla murskaava.

"Aivan", Säde totesi. Sen mielestä asia oli jo selvä, mutta Haukka vaikutti yhä rauhattomalta. "Älä ole huolissasi, me selviämme kyllä", se sanoi ja heilautti häntäänsä rohkaisevasti.
Narttu asettui hitaasti vatsalleen antaen takalistonsa rennosti kellahtaa. "Meillä on pennut, joista voimme olla ylpeitä, ja laumalaisetkin vaikuttavat ihan mukavilta. Olen tutustunut muutamaan, etenkin Akka oli miellyttävä, iloinen persoona", narttu sanoi, "Hänen huostaansa voin jättää pentumme turvallisin mielin".
Säde katsahti Haukkaan. "Niin ja meillä on Laakson pätevin alfauros, jolla on nyt hirveät paineet", se sanoi ja hivuttautuisi ihan toiseen kiinni, jos uros sallisi. Säde vilkuili maahan hiljaisena ja korvat värähtivät kohti niskaa. "Sinä.. Varmaan pelkäät että menetät taas kaiken, vai mitä?" se sanoi varovasti eikä katsonut Haukkaan päin. "Tai että minulle käy niinkuin Orvokille.." Säde sulki suunsa, ehkä se sanoi jo liikaa. No, kyllä Haukka sanoisi jos ei haluaisi puhua siitä.
"Minä en häviä mihinkään, jos et sinäkään. En jää panttivangiksi. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos joutuisit kokemaan sellaista uudelleen", Säde sanoi ja jos yltäisi, se nuolaisisi toista poskesta. Moisen lupaaminen oli kyllä typerää, mutta sillä hetkellä Säde rukoili että saisi piristettyä toista.

((Oon aika epätoivonen, roolin puhelimella. XD Perkeleen näpyttelyä..))

"Lupaa minulle yksi asia", Haukka aloitti ja katsoi Sädettä. Se arvosti toisen sanomisia syvästi ja koki ne sydämmessään suurena asiana. Pennut olivat osa elämää. "Vaikka tapahtuisi mitä, juokse, jos käsken. ÄLÄ jää odottamaan. Hoida pennut pois ja juokse turvaan." Haukan silmät täyttyivät surusta ja ne siristyivät. Maisema sumeni ja vaikka uros ei voinut itkeä, sille se näytti. Orvokin kuva välähti uroksen silmissä ja alfan oli pakko värähtää kauttaaltaan. Joskus. Joskus alfa kostaisi ja toisi Orvokin tänne, uuteen ja parempaan laumaan.

((Pahoittelen nöyrimmin tätä kestoa! :33 Nettiyhteyttä ei kuitenkaan ole kotona, ja oli herran siunaus että pääsin edes nyt koneelle. :3))

Säde hämmentyi. Miten se ikinä voisi luvata sellaista? Se taistelisi Haukan puolesta, se ei voisi juosta. "Et sinäkään juoksisi, ymmärrät miten vaikea sellaista on luvata, Haukka.." narttu sanoi rehellisesti, mutta päätti myöntyä, mutta pienen ehdon se asettaisi.
"Minä lupaan juosta, sinun takiasi, mutta vain jos lupaat ettet kuole sellaisessa tilanteessa.. Minä olisin.. Hylännyt.. Sinut.. Paennut itse.. ja jättänyt kuolemaan", nartun ääni vaimeni kuiskaisuksi loppua kohden, mutta silti se hymyili mustat huulet ylöspäin kohonneina rohkaisevaa hymyään. Kyllä tästä selvittäisiin, se ei ikinä, koskaan antaisi itselleen tapahtuvan mitään - ja sisimmässään tiesi, ettei kyllä Haukallekaan. Se ei voinut luvata täysin, että juoksisi.

Mutta sitähän Säde ei sanonut.

((Sry lyhyt.. :3))

"Älä juokse minun takiani. Juokse pentujen takia. Pennut vaativat vielä pitkään sinun huolenpitoasi, enkä salli sitä, että hylkäisit sen noin vain. Eli periaatteessa hoida pennut turvaan jos on käsken juosta. Sen jälkeen voit auttaa minua, jos ehdit. Et olisi tehnyt mitään väärää vaan pelastanut monta myös sinulle rakasta henkeä." Haukka sanoi ja koetti painaa päänsä toisen rintamukseen. Uros ymmärsi Säteen tunteet ja sen, miksi toisesta oli niin vaikea luvata jotain tällaista. SIlti alfa vaati toista lupaamaan. Pennut olivat osa kaksikon elämää ja alfa eläisi noissa pennuissa vielä kauan osana, vaikkei niinkään biologisesti.

Säde nyökkäsi hitaasti. "Minä lupaan pelastaa pentumme, jos tilanne on edennyt niin pitkälle, aivan varmasti", se sanoi ja nuolaisi toista. "Kuten sanoin, ole huoleti rakas", se totesi.
Oli hyvä tietysti suunnitella jo etukäteen, miten toimittaisiin, mutta sillä hetkellä turhasta stressistä ei ollut apua. Ja vaikka nartulla oli kuitenkin paljon tekemistä vain itsensäkin rauhoittelemisesta, se ihmetteli itsekin omaa viileyttään. Luulisi että ruskeaturkki olisi saanut saman tien hermoromahduksen uutisen kuultuaan.

Ehkä se vain oli liian kovassa suorituspaineessa voidakseen myöntää edes itselleen, että pelkäsi Veren laumaa. Se tiesi, että ne olisivat erilaisia susia, ehkä jopa häiriintyneitä ja äkkipikaisia yksilöitä. Moni niistä oli varmasti tappanut elämänsä aikana, silmää räpäyttämättä.

Haukka oli tyytyväinen Säteeseen ja koetti vielä purrata toista kunnolla. "Kiitos, kun kerroit mielipiteesi", uros sanoi hiljaa yhä kiinni toisen kaulassa, jos mahdollista. Sitten alfa perääntyi ja kääntyi puolittain. "Etsin laumalaisemme ja ilmoitan heille vaarasta. Tee sinä samoin, sopiiko?" Haukka uteli. Jos toinen tekisi samoin uros kääntyisi ja lähtisi jatkamaan matkaa etsiäkseen kaikki laumalaisensa.

¤Olisiko tässä?¤

((Joh, kiitos.^^))

"Aivan varmasti. Hei sitten, rakas.." Säde vastasi ja lipaisi toista vielä poskesta, ennen kuin molemmat lähtivät omille tahoilleen.
Säteen päässä pyöri sekavia ajatuksia Verestä, laumasta, perheestä ja yleensä Säteestä ja Haukasta. No, se miettisi illalla, nyt sen tulisi valistaa nuoria sudenalkujaan hätätilassa toimimisesta...