Me seuraamme sinua

Pesäkolot eivät näyttäneet enää niin mustilta, kuin viimeksi. Kun Katala oli edellisen kerran ollut täällä, se oli nähnyt hiiltyneet rungot ja sortuneet pesäkolot. Nyt se näki vain valkoista lunta mustaksi palaneiden puiden kyljissä. Taivas säihyi tuhansista tähdistä ja täysikuu sai hangen hohtamaan. Pimeys oli laskeutunut ja päivisin aurinko käväisi enää nopeasti taivaanrannan yläpuolella. Suurimman osan ajasta oli pimeää ja tolkuttoman kylmä.

Katala oli liikkunut viime kuukaudet lähinnä veljensä ja Kaatajan seurassa. Se näki muitakin laumalaisia tasaisin väliajoin, mutta tulipalo oli ajanut ryhmän erilleen toisistaan pitkäksi aikaa. Pitkään se oli odottanut varjoissa, josko jompi kumpi alfoista tekisi ratkaisevan liikkeen, mutta kumpikin pysyi hiljaa.

Ties miten pitkään tilanne olisi jatkunut tällaisena, ellei jotain olisi tapahtunut. Jotain suurta.

Haukka oli kuollut. Katala ei ollut varma, mihin, mutta se oli haistanut alfansa ruumiin. Säde, lauman jäljellä oleva alfa, oli kadonnut. Nuormetsän lauma, sellaisena kuin se oli ennen ollut, oli hajonnut. Ensimmäinen ajatus oli ollut lähteä. Mikään ei enää sitonut sitä tähän reviiriin, joka oli ollut sille vain muistutus menetetystä kodista ja pakon sanelemista epätoivoisista päätöksistä. Se olisi voinut houkutella Kaatajan mukaansa, etsiä Kauhun, Tuiskun ja muut ja palata kotiin.

Jokin oli kuitenkin saanut sen jäämään. Se oli alkanut pienenä äänenä takaraivossa, pienenä ajatuksena, joka häiritsi silloin tällöin. Pikkuhiljaa, kun Sädettä ei kuulunut eikä kukaan anastanut laumaa itselleen, se ääni oli kasvanut. Pari päivää sitten Katala oli viimein totellut sitä. Se oli käskenyt Kokon seurata ja suunnannut askelensa pesäkoloille.

Nyt ne olivat täällä. Laumansa tuhoutuneilla pesillä. Täällä vanha lauma oli hajonnut ja täältä uuden lauman olisi aika nousta. Katala loikkasi korkeimmalle kummulle, nosti päänsä ja ulvoi. Sen ääni ei enää ollut täynnä nuoruuden uhmaa ja ylpeyttä, vaan kokemusta ja itsevarmuutta. Se Katala, joka oli liponut tiensä betaksi kahdessa laumassa, oli poissa. Se ei aikonut enää lipoa ketään, ei koskaan. Kahden alfan riveissä se oli palvellut ja kaksi laumaa oli hajonnut.

Tämä kolmas lauma, ensimmäinen jonka se aikoi koota itse, ei hajoaisi. Se pysyisi. Se olisi lauma, johon jokainen lauman jäsenistä voi luottaa. Mikä Katalan asema oli, sitä se ei vielä tiennyt. Mutta se tiesi, että nyt oli odotettu tarpeeksi. Oli aika tehdä päätöksiä. Hajaannuksen aika oli ohitse.

Akka oli nukkunut syvällä pesäkolossa suojalta viimalta, ja nyt se havahtui hetkessä hereille. Katala ulvoi!
Narttu oli saman tien hereillä, ja tuuppasi itsensä ulos pesäkolosta sellaisella voimalla, että tuli ryöpsäyttäneeksi lattialta maa ainesta pesän takaseinään. Sen suuri pää putkahti pesän melkoisen pienestä suuaukosta ulos, ja naarassusi todellakin saattoi nähdä betansa, tai ainakin entisen sellaisen; Katalan, ulvovan korkeimman pesäkumpareen laella.
Kokoa Akan katse ei tavoittanut, mutta suuren ja lempeän kaverin haju leijui nartun kuonoon. Akka lipaisi huuliaan ja lämmin tunne, joka sen sisällä ailahti sen tavatessa nämä kaksi laumalaistaan sai sen hymähtämään tyytyväisesti. Oli ollut aivan oikea päätös jäädä tänne kotipesille odottamaan, josko laumaansa ja kotiaan kaipaavat Nuormetsänlaumaan kuuluneet sudet ilmestyisivät tänne raunioille.
Raunioille nimenomaan..kaikki muut pesäkolot olivat sortuneet, paitsi tämä yksi ainoa, ahdas ja sivulla oleva onkalo.
Akka Katseli hiljaa Katalaa, vain pää ulkona pesäkolosta.
Sitten se käänsi hitaasti katseensa täytenä loistavaan talvikuuhun, ja nartun kurkusta kohosi sen oma, hyvin tunnistettavissa oleva ulvonta. Sen matala sointi liittyi Katalan lauluun erämaan yössä, missä sudet olivat kaikkina aikoina laulaneet juuri samoin.

Ei emnnyt pitkään kun tummaturkkinen hetki viiletti kohti kutsua jonka se tunnisti isäkseen hyvinkin pian. se osasi oitis ottaa äänestä selvää että nyt olisi jotain tärkeää. niin neiti ampaisi juoksuun loikkien yli esteiden kuin se olisi voittamattoman nopea eläin.

Ilo saavutti pian lauman kohtaamispaikalla olevan Katalan. Se nosti kuonoaan tuota kohti ja katsoi isäänsä ylpeästi taipouen pian alistukseen ja ryhdistäen sitten olemuksensa täyteen ryhtiin.

se ei ollut aikoihin nähnyt isäänsä noin ylpeänä saati sitten nini varmana. Katala olisi palannut sen hetki tiesi.

Seinäruusu oli käyskennellyt lauman reviirin sisällä jo hetken aikaa, sen pitäisi selvittää Huurteen laita jonkun ylempiarvoisen kanssa.
Kookas narttu askelsi tyynesti talvipakkasessa, Huurre loikkelehti sen ympärillä ja valitti heti ensimmäitteeksi jotain korkeasta hangesta. Seinäruusu suostui kantamaan ottopentuaan.

Pian kumminkin nartunkin korvat tavoitti Akan ja Katalan ulvonta. Seinäruusu nostatti päätään ylös ja kuulosteli viellä kerran mistä ääni tuli, oi kyllä, pesäkoloilla oli väkeä. Tai, pesäkoloiksi niitä ei voinut oikein enään kutsua. Mutta onnessaan Seinäruusu lähti kirimään matkaa laukka-askelin kohti pesäkoloja. Huurre ei oikein ymmärtänyt asian laitaa, mutta pentu kiikkui vaan mukana vauhdissa Seinäruusun pitäessä siitä hyvin kiinni.

Ei kulunutkaan kauvaa kunnes narttu saavutti pesäkolot. Ensiksi se siirsi katsettaan Katalaan, joka näytti ylpeämmältä kuin ennen. Oliko Säteelle ja Haukalle tapahtunut jotain? Vaaleaturkki pysähtyi ja laski pennun etustensa väliin. Huurre katseli muita susia ja istahti sittemmin ottoemonsa etusta vasten. Seinäruusu luimisti korviaan alistumisen merkiksi, '' Arvon Katala. '' Ja tuolle suotiin ystävällinen nyökkäys tervehdykseksi, sitten siirrettiin katsetta Akkaan jonka Seinäruusu oli viimeksi nähnyt kun laumaan oli liittynyt. '' Hienoa että olet elossa, '' Akalle suotiin pari hännäheilutusta ja sitten vaaleaturkin katse siirtyi Iloon. '' Mukava nähdä sinuakin. '' Vaikkei Seinäruusu Iloa sen kummemmin tuntenutkaan.
'' Katala, saisinko selvittää kanssasi asian tästä pennusta? '' Siirrettiin sitten katsetta taas Katalaan. Seinäruusu nostatti hieman ryhtiään, jottei vaikuttaisi mielistelevältä.

((edelleen saa hypätä mukaan, vuorojärjestys muuttuu sitä mukaa kun väki lisääntyy))

Akan yllättävä ilmaantuminen ainoasta jäljellä olevasta pesäkolosta sai kummatkin uroksista säpsähtämään. Katalan ulvonta laski muutaman oktaavin, ennen kuin uros tajusi liittyjän olevan yksi sen laumalaisista. Koko oli noussut turkki säikähdyksestä pörheänä pystyyn, mutta nyt se vispasi häntäänsä mielissään niin, että koko takamus keikahteli sinne tänne.

Ulvonta houkutteli paikalle muitakin. Seuraavan tulijan Katala tunnisti jo pitkältä eikä tämän suden saapuminen ollut sille mikään yllätys. Ilo, luotettu tytär, oli paikalla myös. Vielä hetken kutsu soi, kunnes se taukosi antaakseen Katalalle aikaa katsoa saapuneita.

"Akka ja Ilo", se lausahti mielissään ja ylös nostettu häntä heilahti kevyesti muutaman kerran. Koko kiersi tervehtimässä kumpaakin nartuista ja möyri lumessa niin, että sen valkea vartalo oli pian täynnä turkkiin tarttunutta pakkaslunta. Se oli perinyt kaiken sen iloluontoisuuden ja ystävällisyyden, minkä Katala oli unohtanut lunastaa.

"Meitä on kohdannut ongelma", Katala totesi, mutta ennen kuin se ehti jatkaa, vielä viideskin susi ilmaantui aukealle. Viides susi oli Seinäruusu, joka roikotti hampaissaan tuntematonta kuudetta yksilöä. Katala jähmettyi aloilleen ja Kokokin lakkasi piehtaroimasta. Se kierähti vatsalleen ja kurotteli kuonoaan uutta pentua kohti. Seinäruusu tervehti läsnäolijoita ja pyysi sitten mielistellen Katalalta puheenvuoroa. Narttu halusi puhua pennusta.

Vieraiden susien pennut eivät yleensä olleet tervetulleita mihinkään laumaan kevyin perustein. Nuormetsän lauma oli kuitenkin tällä hetkellä hiukan häilyvä käsite. Muutama uskollinen oli juossut paikalle, mutta suurin osa puuttui vielä. Alfoja, ainakaan entisiä, ei enää ollut. Tulipalo oli polttanut pois entisen ja nyt seisottiin uuden ajan alussa.

Tämä uusi pentu ei tainnut olla sen vähempää tai enempää Nuormetsän lauman jäsen, kuin yksikään heistä.

"Mitä sinä kannat mukanasi?"

Kaataja kuuli ulvonnan halkovan ilmaa, ja tunnisti ystävänsä äänen hetkessä. Nopeasti ulvontaan liittyi toinenkin tuttu ääni, Akan ääni. Uros makasi lumihangessa tuulen alapuolella, kuono kohti pesiä. Susi vain makasi, vaikka kuuntelikin tarkkaavaisesti ulvontaa, odotti jotakin. Kaataja ei ollut varma, mitä siltä odotettiin, eikä myöskään, oliko se sitä, mitä susi halusi. Lauma oli hajonnut ja Haukka oli kuollut, tai niin uros ainakin oletti, kun ei ollut alfaansa pitkiin aikoihin nähnyt. Kaataja ei tiennyt, halusiko se enää takaisin. Lauma oli jo hajonnut, ystäviä oli kuollut, elämä oli palasina. Susi oli surullinen. Ainoa asia, mistä Kaataja oli varma, oli se, ettei uros lähtisi hyvästelemättä. Sen velkaa susi oli viimeisille jäljelläoleville ystävilleen, jotka olivat joskus olleet perheenjäseniä.

Uros nousi seisaalleen, ravistellen lumet turkistaan. Oli aika kohdata muut silmästä silmään, ennen kuin susi tekisi mitään ratkaisevia valintoja. Kaataja jolkotteli pesäkolojen raunioita kohti, hännän roikkuessa raskaasti mukana. Suden askel oli matala, suorastaan voimaton. Uros tiesi tarkalleen, ettei ollut parhaimmassa kunnossaan. Ei lähellekään. Ruokaa oli niukasti, susi oli laihtunut, turkki oli huonokuntoinen ja itsevarmuus oli karissut suuren uroksen harteilta.

Kaataja pysähtyi pesäkolojen laidalle, katsoen paikalla olevia susia pitkään. Oletettavasti joku olisi jo kuullut ja nähnyt suden lähestymisen, mutta uros ei välittänyt. Katalan sanat siitä, että heillä oli ongelma, herättivät kuitenkin Kaatajan mielenkiinnon. Viimeiset tahdonvoimansa rippeet kasaten susi asteli ystäviensä luokse, heilauttaen väsyneesti häntäänsä jokaiselle.
"Mukava nähdä teitä", uros sanoi, vaikka koko olemus tuntui puhuvan sitä vastaan. Kaataja oli uupunut, muttei aikonut luovuttaa. Susi halusi olla yksi niistä, jotka näkisivät vielä tulevan kevään. Sitä varten oli tultava tänne, kohdattava totuus silmästä silmään, ennen kuin sen voisi ohittaa ja jatkaa eteenpäin elämässä.

"Katala, kerro ongelmasta", uros kehotti lempeällä äänellä, katsoen hetken toiveikkaasti ystäväänsä. Ehkäpä Katala tiesi jotakin, mitä Kaataja ei. Ainakin ystävä näytti hyväkuntoiselta, tai no, itsevarmalta ainakin. Tummanharmaa susi heilautti häntäänsä hitaasti, kuin liike olisi vaatinut paljon energiaa. Aiemmin Kaataja oli tervehtinyt iloisena kaikkia, mutta kaikki oli muuttunut. Lauma, Kaatajan ainoa perhe, oli hajonnut. Ystäviä oli kuollut, osa oli yhä kadoksissa. Tiedonpuute häiritsi. Olisi edes tiennyt, ketkä olivat kuolleet, ei tarvitsisi elätellä turhaa toivoa. No, eiköhän Katala pian murskaisi Kaatajan hataran toivon siitä, että Haukka palaisi ja kaikki olisi kuin ennen tulipaloja.

Akka herkesi ulvomasta ja ryömi hieman vaivalloisesti pois pesäonkalosta. Narttu oli nukkunut siellä uupumustaan pois ties kuinka kauan, ja tunsi nyt olonsa hieman tokkuraiseksi, eritoten, kun ympärille alkoi ilmestyä yhä enemmän entisiä lauman jäseniä. Akka jäi seisomaan pesäkolon suulle, ja tervehti vähäeleisellä hännänpään heilauksella jokaista, joka paikalle saapui. Se katseli hiljaa tulijoita. Melkoiset rippeet taisivat olla enää jäljellä siitä,mitä Akka oli aikanaan saanut laumakseen kutsua. Vain muutama hassu tassu...ja mitä mahtoikaan olla tapahtunut alfaparille?
Noh, se olisi kysymys, joka todennäköisesti oli jokaisen suden mielessä nyt, ja jos joku siihen osasi vastata, niin se varmaankin kuultaisiin tuota pikaa, kunhan tilanne hiukan rauhoittuisi.
Sitten Akka näki Kaatajan röntivän esiin. Uros oli niin kurja ja masentunein mielin, että moisen näkeminen oli murtaa nartun tyynen ja rauhallisen, hieman kylmänkin, ulkokuoren ihan perustuksiaan myöten.
Mitä ihmettä urokselle oli oikein sattunut? Akka itse oli pysynyt hyvässä kunnossa, turkkikin oli jo saanut takaisin ihka oman vaalean värinsä. Olosuhteet tosin olivat olleet surkeat, mutta Akka pärjäsi aina. Akka tiesi, että Kaatajankin olisi pitänyt pärjätä pahassakin paikassa ja puutteessa oikein hyvin, mutta nyt ei siltä ollenkaan näyttänyt.
Akka tarkkasi vielä kertaalleen jokaista saapunutta, ja kuunteli mitä sanottiin. Sitten se käänsi katseensa kiinteästi kohti Katalaa ja jäi odottamaan, mitä tällä oli sanomista. Sieltä olisi varmaankin tulossa jotain tärkeää, siltä uros ainakin vaikutti. Paitsi, että Katala nyt vaikutti tärkeältä aina, oli sillä sitten jotain sanomista tai ei.

(( Tuon nyt Nuuskunkin tänne ))

Nuusku oli kääntynyt ympäri kesken kiiaimman jänisjahdin, sillä uroksen korvat olivat napanneet tuttuakin tutumman ulvonnan tuulesta. ISÄ!
Tarkkanenäinen susi seisahtui, haki oikeaa suuntaa nostamalla ja laskemalla päätään...se käänteli kuonoaan hitusen puoleen ja toiseen...ja siinä! Tuuli kantoi sen kuonoon vienon tuoksun, joka ei voinut olla kenenkään muun, kuin isän! Joidenkin muidenkin susien hajua kulki Nuuskun nenään, mutta se ei nyt välittänyt sellaisista. Se ampaisi samantien matkaan; sinne, minne nenä näytti.
Niinhän se oli kulkenut koko ikänsä.

Nyt nuorukainen saapui perille. Tämä oli sille aivan outoa paikkaa, mutta puheiden perusteella Nuusku arvioi, että tämä oli se Nuormetsä, josta Kaiku oli sille puhunut.
Nuusku lähestyi kumpareella seisovaa isäänsä takaviistosta. Isä, eikä kukaan muukaan, näyttänyt huomaavan sen tuloa. Isä näytti olevan kertomaisillaan jotakin. Nuuskun teki mieli vain jäädä aloilleen ja katsella isäänsä, sillä siitä oli pitkä aika, kun Nuusku oli nähnyt isänsä viimeksi. Pikkupentuna.
Nuuskua hieman arvelutti, miten isä, saatika nuo muut sudet, siihen mahtoivat suhtautua. Nuusku istahti levottomasti hetkiseksi aloilleen, muta nousi heti uudelleen seisomaan ja haukahti kuuluvasti. " Tervehdys, isä! "

(( saakos liittyä seuraan kera Kiteen ? :3 ))

((eikös Kide laumaan kuulu, joten antaa tulla vaan. Antaa tulla vaan, vaikkei kuuluisikaan; tavallaan laumattomiahan kaikki nuormetsäläisistä ovat nyt.))

// Kiitos ;3 //

Kide tallusteli reviirillä ja nuuhki maata. Se oli kuullut kutsun, mutta sitä ei aluksi huvittanut seurata. Silti se lähti, käänsi pääns ja juoksi. Nyt ei ollut tarkoitus oikutella, vakavaa saattaisi olla tulossa. Neito pysähtyi ja huomasi muut. " Anteeksi että kesti, oli hiukan... Ongelmia " susineito sanoi ja luimisti pikkuriikkisen korviaan. Mutta missä Haukka oli ? Ei Kide tiennyt että Haukka oli poissa, ei sille oltu kerrottu, ehei !

((Olen tainnut missata jotain, eh? Siis Sädehän on alfa, ainakin näin sovittiin Calarman kanssa - ei siis ole kadonnut mihinkään? :O))

Pieni susiporukka tutkaili vanhoja pesiä. Käyttökelvolliselta alue kyllä vaikutti, vaikka tulipalo oli selvästi vieraillut sielläkin.
Porukkaan kuului Säde ja sen pennut, jotka tosin eivät enää olleet termille sopivan pieniä. Varsinkin Kosto oli ottanut emoaan kiinni koossa, joskin pentumaiset piirteet olivat yhä kaikilla jäljellä.
Ihan läheltä kuului ulvontaa. Säde höristi korvansa uteliaana, joku oli näköjään ehtinyt sitä ennen. Kuulosti Katalalta ja joltain laumalaiselta. Narttu kulki äänen suuntaan häntä kohollaan ja itsevarmana. Sen jälkeläiset hypähtelivät emonsa perässä innokkaina.
Säde näki paikan, johon oli kerääntymässä laumalaisia. Katala puhui jostain. Ja joku laumalainen tuli paikalle - vieraan penun kanssa?
Säde pörhisteli karvojaan ja tuli muiden luo. Se piti katseensa tiiviisti pennussa.
"Mukavaa nähdä että olette elossa", ruskeaturkki sanoi kaikille ja katsahti syrjäsilmällä Kaatajaan. "Minullakin olisi paljon asiaa teille, joskin Katala kertokoon ensin. Mutta ennen sitä", alfa jatkoi ja hillitsi äänensävynsä, "Mitä tuo tekee minun maillani?"
Tuijotuksesta ei voinut erehtyä. Säde tarkoitti selvästikin pennunrääpälettä, jota se ei ollut kovinkaan halukas ruokkimaan.

((Vuoro tähän väliin, anteeksi etuilu. Katalan on vähän pakko reagoida nyt, kun Säde ilmaantuu paikalle))

Mikäli Katala oli koskaan elämässään hämmästynyt, ei se vetänyt vertoja tälle hämmästykselle. Kesken kaiken, juuri kun se oli ilmoittamassa, että vanha lauma oli poissa ja he olisivat yksin, alfa ja Nuusku ilmaantuivat paikalle. Epävarmana siitä, pitäisiö sen rynniä tervehtimään poikaansa vai vaatia alfanartulta selitystä lauman hajaannukselle se jäi seisomaan aloilleen, katse välillä Nuuskussa ja välillä Säteessä.

Jos Säde oli elossa, miksi heidän laumansa haparoi siellä täällä, hajonneena ja murtuneena? Eikö alfan tehtävä ollut koota lauma kokoon sekaannuksen koittaessa ja pitää huoli, että se myös pysyi koossa. Säteellä toki olivat pentunsa, mutta he olivat nartun lauma. Nyt kun Haukka oli poissa, Säteen velvollisuus oli pitää lauma yhtenäisenä.

"Säde", Katala lausui ja heilautti häntäänsä kerran tavallista alempana. Vaikka se tunsikin olonsa petetyksi, se oli edelleen beta ja Säde edelleen alfa. Jos lauma päättäisi, että näin on vastakin, niin niin todellakin olisi vastakin. "Minä en ole nähnyt sinua aikoihin eikä ole moni muukaan. Hienoa nähdä sinut ja pentusi kunnossa", ruskea beta lausui ja laski päätään vähän alemmaksi puhuessaan penikoista.

"Kuulemme sinun asiasi ensin, Säde. Sinä olet alfa", Katala totesi ja vilkaisi taakseen huolimatta siitä, että sanat oli tarkoitettu alfanartulle.

Nuusku oli kasvanut. Kuinka Katala olisikaan halunnut loikkia katsomaan poikaansa, mutta nyt ei ollut sen aika. Ei vielä. Nyt sen oli oltava beta, laumansa puolestapuhuja. Säteellä oli selitettävää.

// Tuuppaan tähän väliin nyt, kun muutenkin järjestys on jo sekaisin. Ja Seinäruusun olisi päästävä reagoimaan tuohon Katalan kysymykseen ja Säteen tuloon mahdollisimman pian //

Huurteen epäluuloinen ja aavistuksen pelokas katse kiersi susissa.
Seinäruusu kuunteli Katalaa, kunnes tui esitti kysymyksen. Mitä Seinäruusu kantoi mukanaan. '' Pentua, ei tämä minun ole, mutta löysin sen. Enkä minä raaskinut sitä yksinkään jättää. '' Suden häntä heilahti anteeksipyytävästi. Vaalea narttu katseli kulmiensa alta Katalaa, ennen kuin näki silmäkulmastaan jonkun muunkin tulevan.

'Säde, oi ihanaa!' narttu nosti päätänsä susimainen hymy huulillaan ja tervehti alfaansa iloisilla ja sulavilla hännänheilutuksilla. Huurre vaivautui alfanartun tiiviistä tuijotuksesta ja pakitti Seinäruusun takasten väliin kyyhöttämään.
Paksuturkkinen vaaleaverikkö huomasi jo alfan asenteesta, äänensävystä ja sanoista ettei tuo pitänyt pennun läsnäolosta.
Seinäruusun iloisuus kumminkin hävisi tiehensä. Säde oli muuttunut. Seinäruusu mietti hetken ennen kuin vastasi.
'' Hän on liittymässä laumaan, tai minä lähden hänen mukanaan. Ei huolta Säde, tämä ei ole minun pentuni. Mutta silti olen kiintynyt siihen. Vaikka en tätä laumaa haluaisikaan jättää. '' Seinäruusu laski päätään. Se muisti miten surullinen se oli ollut kun tuli laumaan, Haukka onnistui saamaan sen pirteämmälle päälle ja kaikki oli taas hyvin - nyt kaikki oli taas menossa huonompaan suuntaan.

// Järjestys on sekaisin, joten sovitaan, että Blackyn roolista alkoi "uusi järjestys". Eli kaikki, jotka eivät ole roolineet Blackyn roolin jälkeen, roolivat nyt, ja sen jälkeen mennään sillä järjestyksellä. Ok? Ja yritetään välttää turhia "keskusteluviestejä" väleihin, jottei järjestys sekoittuisi enempää. //

Tilanne muuttui nopeasti ja yllättävästi Säteen ilmestyessä paikalle. Kaataja näki ystävänsä hämmästyksen ja epävarmuuden siitä, mitä Katalan tulisi tehdä. Uros astui ryhtinsä suoristaen lähemmäs ruskeaturkkia, kertoen yksinkertaisella tavallaan seisovansa Katalan rinnalla ja tukevansa ystäväänsä. Säde tivasi, mitä pentu teki täällä, mikä sai Kaatajan yllättymään. Lauma oli hajallaan, epävarma ja käytännössä tuhoutunut, mutta alfan ensimmäinen teko oli vaatia selitystä pennun läsnäolosta. Kaataja kohotti häntäänsä uhmakkaasti, tuntien olonsa jälleen itsevarmaksi ja voimakkaaksi.
"Alfa, pentu ei ole suurin huolenaiheemme. Miksi laumamme on hajallaan?" Kaataja kysyi Seinäruusun lopetettua selityksensä. Susi tuijotti Sädettä, astuen puolikkaan askeleen eteenpäin. Uroksen häntä oli selkälinjan tasalla, suden seistessä tasapainoisesti neljällä jalallaan. Ei Kaataja halunnut suoraan syyttää alfaansa, vaan tiedustella, miksei narttu ollut tehnyt mitään. Tummanharmaan suden häntä ei kohonnut selkälinjaa korkeammalle, Kaataja ei uhannut Säteen asemaa, mutta halusi varmistaa, että alfa huomioisi kysymyksen.

Suoraan sanottuna, Kaataja ei pitänyt Säteen yllättävästä ilmestymisestä lainkaan. He olivat odottaneet ja toivoneet, luottaneet siihen, että alfa kokoaisi lauman uudelleen. Kuukaudet olivat kuluneet, eikä mitään tapahtunut. Hitaasti Kaataja oli luopunut toivosta, kunnes Katala oli toiminut. Nyt, betan kutsuttua lauman kokoon, Säde ilmestyi paikalle kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Vakaa uros ei pitänyt siitä lainkaan, muttei viisaasti ilmaissut kantaansa. Ehkäpä alfalla olisi hyvä selitys toimilleen? Kaataja ainakin halusi uskoa siihen.

Hetki joka oli kuunnellut Katlaaa korvat tarkkana lähes tulkoon nosti karvansa pystyyn kun alfa narttu saapui paikalle. jos tuo kerran oli hengissä missä ihmeessä se oli piileskellyt kun lauma tarvitsi alfan tuekea missä ihmeessä säde oli silloin kun koko lauma oli hajallaan ympäri maita.
Hetki katsahti toisten raktiota ja siirsi katseensa isään. se ei sanonut mitään vaan pysyi vaitonaisena paikallaan ja seurasi tilannetta hyvin tarkkana. Haukka oli poissa mutta säde paikalla.
Säteen puhuessa tuntemattomasta pennusta hetki katsahti pentuun ja hymähti itsekseen vieläkään sanomatta sanaakaan sillä ei ollut mitään kommentoitavaa eikä tavallaan rakoitavaakaan sillä kukaan ei ollut sanonut vielä juurikaan mitään.

Akka hätkähti, kun Säde ilmestyi pentujensa kera näkyviin. Tai eiväthän ne enää ihan pikkuisia pentuja olleet, mutta kuitenkin. Alfan, tai ainakin entisen sellaisen, tuima suhtautuminen Seinäruusun mukana tulleeseen penikkaan kummastutti hiukan narttua, mutta eihän se tiennyt tästä tilanteesta juuri mitään, joten, paras katsoa mitä tästä kaikesta seuraisi. Akka tunsi kyllä kieltämättä olevansa inhottavan hämmentynyt. Jos säde oli ollut kaikissa voimissaan koko tämän ajan, miksi se ilmestyi paikalle vasta nyt, kun Katala oli tehnyt jotain selvittääkseen, oliko mitään Nuormetsän laumaa enää olemassakaan? Tulisiko Haukkakin vielä jostain yllättäin?!
Kun Seinäruusu ilmoitti Säteelle, että hän tulisi pennun kera, tai sitten ilman, Akka sympatisoi mielessään toista narttua. Seinäruusu vaikutti mielistelevältä ja hyvin alamaiselta, kohteliaalta olennolta, mutta ei kuitenkaan tainnut olla aivan poljettavissa.
Tämä kaikki oli Akasta nyt erittäin mielenkiintoista, ja se paneutui mukavasti makuulleen, laski suuren päänsä lapiomaisten etutassujensa päälle, ja jäi tarkkana seuraamaan tilannetta.


Nuusku oli odottanut isältään hieman toisenlaista vastaanottoa. Isä kyllä huomasi sen,siitä ei ollut epäilystäkään, mutta sitten se käyttäytyi, kuin Nuuskua ei olisi ollutkaan! Nuorukainen tunsi, miten pahan olon aalto muljahti sen sisällä, ja sen tassut pysähtyivät niille jalansijoilleen. Nuuskun ensimmäinen mieliteko oli kääntyä kannoillaan ja palata nopesti sinne, mistä oli tullutkin. Nyt se tunsi torjutuksi tulemisen kipeän, loukkaavan puraisun jossain rinnuksissaan, ja moinen sitten nostatti siinä kiukun pintaan, vaikka Nuusku ei missään nimessä ollutkaan niitä tempperamenttisimpia susia.
Kiukunkihaus oli kuitenkin se, joka sai Nuuskun jäämään. Se ei takuulla lähtisi mihinkään ennenkö oli selvittänyt asiat tuon vanhuksen kanssa!

Sädettä olisi ärsyttänyt ilmapiiri suunnattomasti, ellei se olisi muistutellut itselleen, miltä kaikki näytti laumalaisten näkökulmasta.
Alfa kokosi itsensä ja asettui betansa vierelle. "Sinä olet alfa". Narttu oli kiitollisempi sanoista kuin antoi ymmärtää. Sillä olisi myöhemmin sanottavaa betalle.
"Hienoa nähdä teidät kaikki elossa", Säde aloitti, "Aluksi pyydän nöyrimmin anteeksi tätä kaikkea. Sitä, etten ole ollut pitämässä huolta laumasta, joka on vastuullani. Toivoisin, että minulla olisi teille jokin hienompi selitys...
Kuten useimmat teistä tietävät, minä ja Haukka jaoimme tehtävät. Minä valtasin tulipalon aikaan evakuointialueen, hankin sinne ruokaa pennuille ja sinne löytäneille laumalaisille.
Arvon Haukka etsi ja kokosi laumalaisia. Yhtäkkiä häntä ja muita ei kuulunutkaan takaisin, joten lähdin varapesältä etsimään häntä ja laumalaisia käsiini. Kuulin huhuja Haukan kuolemasta ja eilen sain, valitettavasti, siihen itse varmistuksen. Haukka on kuollut." Asian ääneen sanominen vei veronsa ja Säteen oli uskomattoman vaikeata pitää itsevarmaa olemusta yllä. Sen rakkaan kuolema tuntui äkkiä kylmän todelliselta. "Nyt tulipalo on ohi, lauma on hajalla ja ruokaa vähän. Aion kuitenkin ottaa nyt paikkani Nuormetsän lauman ainoana alfana ja olen valmis kokoamaan tämän lauman niin vahvaksi kuin se olikin, teidän avullanne. Meidän on toimittava yhdessä. Se jolla on vastalauseita, ilmaiskoon ne nyt." Ruskeaturkki pelkäsi sisimmässään kapinaa, mutta uskotteli itselleen sen tärkeimpien luottosusien puollustavan sitä.
Koko tapaus oli ollut yksi iso munaus. Säde ei ollut tiennyt Haukan kuolleen, eikä ollut siksi jättänyt uutta pesää. Ajan kuluessa se kuitenkin päätti unohtaa uroksen ohjeet ja oli lähtenyt pentujensa kanssa etsimään Haukkaa ja laumalaisia, aloittaen vanhoilta pesiltä, jossa tuntui olevan tuttuja hajuja - matkalla se oli löytänyt Haukan palaneen ruumiin, ja perille päästyään kohdannut katkerat laumalaiset, joita Haukka ei selvästikään ehtinyt löytää.

Kuten Katala oli osannut aavistellakin, lauma janosi vastauksia. Kaataja, joka tavallisesti suhtautui rauhallisesti ja alistuen alfoihinsa, tivasi nyt selitystä itsevarmana. Katala huomasi toverinsa liikkuvan lähemmäksi ja se tunsi olonsa heti itsevarmemmaksi. Kaataja oli aina seissyt sen puolella. Katala oli melko varma, että Kaataja seisoisi sen puolella Sädettä vastaankin, mikäli alfanarttu aikoisi höykyttää Katalan lauman kokoon kutsumisesta.

Ilmeisesti narttu ei kuitenkaan aikonut sellaisia. Säde asettui rauhallisesti Katalan rinnalle, ilmeisesti hyväksyen Seinäruusun tuoman uuden pennun ainakin vähäksi aikaa osaksi laumaa, ja kertoi tapahtuneista. Katala kuunteli.

Säde kokemattomana alfana oli tehnyt virheen. Se oli luottanut Haukan päätökseen ja vasta vähän aikaa sitten ymmärtänyt jääneensä yksin. Haukka oli menehtynyt tulipalon seurauksena eikä kukaan ollut vienyt viestiä uusista alueista niille laumalaisille, jotka eivät sinne löytäneet itsestään. Katala, joka oli alusta asti pitänyt Haukan järjestelyä toimimattomana, malttoi pitää suunsa kiinni. Sen mielestä alfan olisi pitänyt koota lauma kokoon ennen siirtymistä uudelle alueelle eikä odottaa, että nämä löytäisivät sinne itse. Säteen ja pentujen pelastaminen kävi tietenkin järkeen, olivathan pennut lauman tulevaisuus, mutta sen jälkeen kaikki oli hoidettu päin honkia.

Ja miksei kumpikaan alfoista etsinyt Katalaa käsiinsä? Se oli beta. Se oli linkki alfojen ja lauman välillä. Katala oli harhaillut siellä täällä tulipalon jälkeen, epävarmana siitä, oliko sillä edes laumaa enää. Jos se olisi tiennyt yhtään mitään suunnitelmista, se olisi voinut tehdä työnsä ja koota lauman uusille pesäkoloille vaikka yksi kerrallaan. Katkerana siitä, ettei siihen kaikista yrityksistä huolimatta luotettu vieläkään, se laski korvansa luimuun.

Seinäruusu oli aina epäillyt jotain Katalasta, beta havitteli varmasti alfan paikkaa. Niin itsevarmana se oli seisonut ennen Säteen tuloa, mutta nöyristynyt sitten.
Mutta narttu katsoi silti jokaista laumalaista, ylempiarvoista ja alempiarvoista hyvällä. Se ihmetteli hieman Kaatajan reaktiota, mutta silti odotti innolla Säteen vastausta. Seinäruusu myös huomasi, ettei Säde tai Katala vastannut mitään nartun epätoivoisiin selityksiin. Oliko hiljaisuus myöntymisen merkki tällä kertaa?

Narttu kuunteli tarkkaan mitä Säteellä oli sanottavaa. Pian Seinäruusun korvat kapsahtivat terhakkaasti höröön, 'Haukka... kuollut?'. Vaaleaturkki ei halunnut uskoa kuulemaansa, se luimisti korvansa tiukasti niskavillusten sekaan. Surumielinen hyökyaalto valtasi herkän nartun ja tämän ryhti laski. Säde ei vedättänyt tässä asiassa, sen se tiesi. Vaaleaturkki laski katseensa maahan. Ja kun sai itseään taas hetken päästä kasattua, antoi se katseensa vieriä jokaisessa paikallaolevassa. Huurre ei tajunnut mistä oli kyse ja pentu nousi istumasta, askelsi vaaleaturkin etusten väliin seisomaan.
Seinäruusu ei puhunut mitään, sen katse nauliutui sitten Säteen silmiin. Ei uhkaavasti, ei haastavasti, eikä agressiivisesti. Seinäruusun katse tulvi surumielisyyttä sekä myötämielisyyttä Sädettä kohtaan, nyt Säde joutuisi ottamaan alfan vastuun yksin.

Tilanne eli ja muuttui jatkuvasti, mikä ei miellyttänyt Kaatajaa. Vakaus ja varmuus oli tärkeintä, mutta tällä kertaa tilanne tuntui muuttuvan joka silmänräpäyksellä. Uros huomioi alfan asettumisen Katalan toiselle puolen, mikä oli hyvä merkki. Ainakin Säde näytti pitävän Katalaa arvossa. Susiuros kuunteli nartun selityksen, hyväksyen sen, vaikkei siitä pitänytkään. Säde sanoi Haukan kuolleen. Jokin tuntui käpertyvän kasaan ja kuihtuvan pois Kaatajan sisimmästä. Uroksen alfa, hyvä, luotettu ystävä, oli kuollut. Niin kovin kuin Kaataja oli sitä epäillytkin, nartun sanat mursivat viimeisenkin toivon. Paljastamatta tuskaansa, Kaataja seisoi hyvässä ryhdissä. Surra ehtisi myöhemminkin, kun lauma olisi jälleen vakaa ja pysyvä. Siihen asti susi pitäisi tunteensa ominaan, siirtäisi ne sivuun ja keskittyisi täysin toimintaan.

Tummanharmaa susiuros tarkkaili laumaa ympärillään, etsien ja tutkien. Seinäruusu reagoi vahvasti Haukan kuolemaan, näyttäen hetken ajan lyödyltä. Narttu kuitenkin kokosi itsensä kiitettävän nopeasti. Katala oli epäilemättä tiennyt, beta ei näyttänyt hämmästyneeltä. Susiuros antoi katseensa vaeltaa, tarkkaillen hetken pidempään Akkaa. Narttu näytti olevan hyvässä kunnossa, ainakin joku oli siis selvinnyt tulipalosta ilman suuria ongelmia. Kaataja ei voinut sanoa samaa itsestään.

Uros vilkaisi ruskeaturkkista betaa, joka näytti melkeinpä loukkaantuneelta. Susi ymmärsi ystävänsä tunteen hyvin, Katala oli tehnyt aina parhaansa tämän lauman eteen, mutta vieläkään alfa ei luottanut siihen. Lauman, jos näitä rippeitä saattoi sellaiseksi kutsua, kantaa ei Kaataja pystynyt päättelemään. Ilo varmasti olisi isänsä tukena, samoin Koko ja Kaataja tietenkin. Muista uros ei ollut varma. Onneksi näytti siltä, ettei tappelua asemasta syntyisi, Katala tuntui hyväksyvän paikkansa betana ja Säde näytti pysyvän alfana.

Hetken verran kapinahenki kohotti päätään Kaatajan sisällä. Miten uros voisi luottaa alfaan, joka oli näin raskaasti pettänyt koko lauman? Miten susi voisi kunnioittaa narttua yläpuolellaan tämän jälkeen? Kaatajan teki mieli ilmoittaa vastalauseensa Säteen alfana olemiselle, mutta samalla lempeä puoli urosta vastusti moista julistusta. Jokainen teki virheitä. Uros oli itsekin tehnyt kamalia virheitä, pettänyt luottamuksen useamman kerran, mutta saanut lopulta anteeksi. Olisi väärin kieltää Säteeltä oikeus laumaan yhden, joskin suuren, virheen tähden. Epävarmana siitä, mitä susiuros halusi tosiasiassa tehdä ja olisiko se oikein, Kaataja haki tukea Katalalta. Susi yritti tavoittaa ystävänsä katseen, saadakseen kaipaamaansa varmuutta sekä kertoakseen, että oli yhä tässä, luotti ja kunnioitti yhä betansa. Katalaan suuri uros todella luotti. Ystävä tietäisi varmasti, mitä tehdä ja miten toimia, ja ennen kaikkea Katala tietäisi, mikä olisi oikein ja laumalle parhaaksi.

Kaataja oli tullut jo ajat sitten siihen tulokseen, että Katala vain tiesi tällaiset asiat.

Ilo seurasi tilanetta tarkkana se mutristi itsekseen kuonoaan tajutessaan että Säde jatkaisi alfana. Ilolla ei koskaan ollut mitään sädettä vastaan mutta tietenkin se olisi katsonut isäänsä alfana. Mutta sen sijaan se antoi asian olla ja pysyi vaiti tervehti iloisena veljeään heiluttamalla häntäänsä. tämä ele ei ollut normaalia ilolle joten se kertoi varmasti paikalla olioillee ilon hermostuneisuudesta ettei narttu osannut oikein olla tilanteessa mukana.
musta turkki ei kuitenkaan puhunut veljelleen mitään vbaikak asiaa olisi paljon ne ehtisi puhua myöhemminkin.

Akka kuunteli Säteen kertomaa hyvin tarkasti, ja tämän selvitys tapahtuneesta tyydytti Akan mieltä. Akka katseli rauhallisesti kutakin lauman riekaleen jäsentä, joka jotain halusi sanoa, kuunteli sanat ja mietti sitäkin, mitä siinä ei sanottu, kuten aina.
Kun Ilo tervehti hieman hölmönä veljeään, Akka vasta huomasi uuden, vieraan suden joka seisoskeli Katalan takana. Akka tyytyi vilkaisemaan sitä, nousten samalla seisomaan. Sitten se laskeutui pesäkumpareelta ja tassutteli rauhallisesti, häntä alhaalla, katse verhottuna silmäripsien hämyyn Säteen luo, istahti rennosti sen eteen, ja tummat kulmatäplät kysyvästi kohoten esitti kysymyksen; " Onko sinusta siihen?"
Akan tarkoitus ei ollut haastaa Sädettä, mutta se halusi olla varma, että Säde oli varma. Jos toinen ottaisi sen haasteena, niin sitten oltaisiin siinä tilanteessa, mutta nyt Akka jäi odottelemaan mitä tuleman piti.

Nuusku kuunteli taka-alalla, mitä toiset sudet puhuivat, vaikkei oikeastaan ymmärtänytkään jutun juonta. Se mulkoili jullmasti isäänsä kohti, ja vasta silloin se huomasi Ilon, joka tervehti sitä iloisin hännänheilutuksin. " Ilo! "Nuusku haukahti ilahtuneena, muttei lähtenyt rynnimään sisarensa luo, sillä sen verran tilannetajua silläkin oli, että se katsoi parhaaksi antaa homman tasaantua. Ties millaisen vastaanoton se saisi koko poppoolta, jos nyt tupsahtaisi tuonne.

Seinäruusu vaikutti järkyttyneeltä. No ei ihme, se ei ollut selvästikään kuullut Haukan kuolemasta aiemmin.
Karhunaataja vilkuili Katalaa. Se etsi luultavasti vastauksia sudelta, jota Säde tiesi Kaatajan pitävän enemmän alfana kuin itseään.

Sitä mitä Akka oli kysynyt, oli Säde kysellyt itseltään edellisenä päivänä monta tuntia putkeen. Se ei ollut ollut varma, jaksaisiko kohdata lauman yksin. Tehdä kaiken yksin, ilman Haukkaa, johon se oli ennen voinut aina turvautua ja joka oli aina tiennyt paremmin. Narttu oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämä oli tulikoe sen potentiaalille. Ruskeaturkki oli päättänyt ottaa opikseen ja selvitä.
"Olisin jo luovuttanut asemani Katalalle ellen olisi varma, Akka", Säde vastasi. Se oli ymmärtänyt toisen sanat ihan vain vilpittömänä kysymyksenä.
Susi vilkaisi haukahtaneeseen nuorsuteen päin. Taisi olla Katalan penikat jotka tervehtivät. Se ei häirinnyt tilannetta kovinkaan paljon joten Säde ei välittänyt.
"Tiedän että teidän on vaikea luottaa minuun. Tein suuren virheen. Pyydän teiltä silti toista mahdollisuutta." Alfan katse kiersi susien ympärillä. Sillä hetkellä se olisi halunnut olla missä tahansa muualla, mutta tiesi että sen kuului olla juuri siinä, betansa vierellä ja laumansa edessä. Oli aika korjata asiat.

Kaataja olisi sen puolella, jos se päättäisi haastaa Säteen. Akkakin oli kyseenalaistanut Säteen aseman lauman alfana. Katala kävi mielessään läpi vaihtoehtojaan.

Se oli aina ollut beta. Totellut, jakanut neuvoja ja toiminut laumansa puolestapuhujana. Alfana olosta se ei oikeastaan ollut edes haaveillut. Vasta nyt, kun sen lauma oli jo toistamiseen tuhoutunut, se oli tullut ajatelleeksi sitä. Kerta toisensa jälkeen joku alfa petti sen. Lauma hajosi ja Katala, joka oli palvellut alfaansa uskollisena ja vailla suunnitelmia vallananastamisesta, sysättiin oman onnensa nojaan. Tässä laumassa se oli joutunut taistelemaan luottamuksesta vielä enemmän, kuin edellisessään. Juuri, kun se oli saanut laumalta edes hitusen luottoa osakseen, lauma hajosi jälleen.

Nyt ne kuitenkin olivat koolla. Säde oli ilmestynyt kuin tyhjästä vastaamaan hänen kutsuunsa. Hän oli koonnut lauman paikalle ja Säde oli marssinut pitämään puheensa kuin olisi alun perinkin suunnitellut juuri tätä.

Katala oli beta. Sen oli tehtävä, mikä on lauman parhaaksi. Se oli lauman ääni. Ja tämä lauma oli petetty.

"Minun laumani on hajonnut kaksi kertaa", Katala totesi yllättäen. Se pörhisti talvellakin ohuen turkkinsa ja astui yhden askelen eteenpäin. "Tänään minä kutsuin teidät koolle, koska kolmatta kertaa ei tule. Tämä lauma, jonka me muodostamme tänään, ei ole se sama, mikä meillä oli ennen. Se lauma on poissa emmekä me saa sitä takaisin. Me voisimme hajaantua eri suuntiin rakentaaksemme elämämme uusiksi, mutta me tekisimme sen yksin. Vieraassa laumassa. Laumassa, johon me emme luota ja joka ei luota meihin", uros sanoi ja luimisti korviaan. "Täällä meillä on reviirimme ja täällä meillä on toisemme. Täällä meidän ei tarvitse aloittaa yksin, koska me olemme lauma. Jonain päivänä saaliit palaavat ja metsä kuhisee ruokaa. Me kaivamme pesäkolomme uusiksi ja keräämme voimamme. Meistä ei tule samaa kuin ennen, vaan parempi. Me tarvitsemme johtajan, joka tietää, mitä hän tekee. Me tarvitsemme lauman, joka tietää, mitä johtajan tulee tehdä", Katala totesi, katsoi hetken aikaa hiljaa jokaista laumansa jäsentö ja käänsi sitten katseensa Säteeseen. Narttuun, joka oli julistanut olevansa alfa, jos vain saisi vielä mahdollisuuden.

"Minä olen lauman ääni. Jos lauma seuraa sinua, minä seuraan sinua ja annan vaikka henkeni puolestasi", ruskea uros totesi Säteelle. "Me aloitamme uusiksi tänään. Jokainen, joka haluaa muutosta, puhukoot nyt. Kun me seuraavaksi ulvomme yhtenä äänenä, me solmimme laumamme yhteen uudelleen. Sen on perustuttava luottamukseen. Vanhaa ei enää ole, ja uusi kestää vain, jos maa sen alla on kyllin vahvaa kantaakseen."

apuva! otanko minäkin nuormetsäläiset hahmoni tänne?