Laakson pohjoispäässä tutustutaan / Shui ja Harine/

Edellisenä päivänä Hyry oli laskeutunut pohjoisilta vuorilta alas laaksoon. Se oli matkannut läpi yön kohti etelää, pysytellen kaukana kahden reviirin rajoista, joiden välisellä kaistaleella hukan tie kulki. Hyry oli tuntenut itsensä hyvin väsyneeksi, sillä se ei ollut uskaltanut levätä ilman kunnollista suojapaikkaa juuri ollenkaan. Ja toden totta, maisema täällä laaksossa näytti siltä, ettei sellaista kunnon suojaa ihan heti löytyisikään.
Nälkäkin Hyryllä oli ollut jo hirvittävä, mutta nyt se oli löytänyt koskemattoman peuran raadon, joka oli lyyskähtänyt kahden suuren ja laakean kiven väliin. Hyry oli ensin odotellut jonkin aikaa kauempana, lumivalin takana, ja varmistanut, ettei haaska ollut kenenkään isännöimä. Kun se oli varma, että oli turvallista, se oli astellut peuran luo ja raastoi nyt vielä sulaa lihaa sisuksiinsa sellaisella vimmalla, ettei malttanut pureskella ruokaansa juuri ollenkaan. Hyry yritti syödä nopeasti myös siksi, ettei koskaan voinut tietää milloin joku muu sattuisi samalle haaskalle ja ajaisi sen sieltä tiehensä. Oli ehdittävä syödä mahdollisimman paljon ennen kuin niin kävisi. Tästä kiireisestä ahminnasta huolimatta narttu ei hetkeksikään herennyt seuraamasta ympäristönsä ääniä, ja se nosti välillä katseensa ateriansa puolesta luoden pikaisen silmäyksen ympärilleen.
Jos oli tämä tasainen metsänpohja kivineen ja kantoineen sekä pystyyn hiiltyneine petäjineen karu ja suojaton, niin oli siitä se etu, ettei kukaan pääsisi Hyryn lähelle täysin yllättäen, vaan tulisi väkisinkin nähdyksi.

Hurme tallusti laumattomien alueilla jo varsin tottuneesti. Se haistoi, että lähellä oli raato ja susi luonnollisesti lähti vainun ohjaamaan suuntaan. Ruokaa ei ollut koskaan liian vähän. Puhumattakaan palon jälkeistä aikaa, jolloin saaliseläimet olivat paenneet jo aikoja sitten paikalta.

Musta hukka kulki kuononsa varassa ja ei mennyt aikaakaan, kun kuonoon tuli myös toisen suden haju ja hetken päästä ruho ja susi tulivat myös kunnolla näkyviin. Hurme koitti pörhistellä hiukan karvojaan näyttääkseen isommalta. "Tuo kuuluu minulle" Se murahti vieraalle ja lähti ravaamaan raatoa kohti häntä pystyssä ja karvat pörhöllään. Toinen taisi olla uusi täällä. Ainakaan Hurme ei muistanut nähneensä, kuulleensa tai haistaneensa vierasta aijemmin.

Hyry vingahti säikähdyksestä ja luikahti nopeasti häntä tiukasti koipien välissä kauemmas raadolta. Sen suupieleen oli jäänyt roikkumaan lihanpala, ja se oli saanut itsensä hotkiessaan niin yltä päältä vereen, että lumi sen jäljissä värjäytyi punaiseksi.
Tulija oli musta, itsevarman oloinen urossusi, joka näytti Hyrystä pelottavan suurelta...normaalissa tilantessa Hyry olisi loikkinut vähin äänin pois paikalta, mutta nyt nälkä oli niin kova, etä se jäi kyyristelemään hyvän välimatkan päähän peuranraadosta, toivoen vielä saavansa tilaisuuden kaluta vaikka tähteeksi jäänyttä luuta.
Hyry ei tunnistanut sellaista ajatusta, että se myös kaipasi toista sutta rinnalleen...tai tarkemmin ottaen johtajakseen, ja tässä oli nyt ensimmäinen sellainen pitkiin aikoihin; toinen susi.

/ Pistin tähän nyt, kun on selvempää että nää kaks kohtaa ensin ja sitten vasta tulee Shui mukaan...ja Hyry pakenis paikaltakin tommosessa tilanteessa :D Mutta siis Shui mukaan heti kun joutaa :) /

Kas. Tämähän kävi nätisti. Vaikka vieras olikin saanut tuntuvan osan syötyä, oli ruhosta silti hyvin lihaa ja muita osia jäljellä. Hurme asteli ruhon lähelle varsin tyytyväisenä saavutuksestaan. "Ole tyytyväinen, että olet saanut edes tuon vertaa itsellesi. Täällä on rankat ajat." Hurme kommentoi toiselle. Se oli yllättynyt, ettei toinen lähtenyt heti, vaikka olikin luovuttanut raadon niin helposti. Ilmeisesti mustaturkki ei ollut tarpeeksi pelottava. Toinen luultavasti kyttäsi raadon loppuja, mitä siltä jäisi, mikä ei oikeastaan ollut ihmekkään; toinen näytti varsin huonokuntoiselta. Raukkaparka tuskin enään selviäisi talvesta yksikseen. Hurme olisi voinut kohauttaa olkiaan ja lisätä elämä on -kommentin ajatuksilleen, jos olisi osannut ja halunnut.

"Kuka olet? En muista kaltaistasi sutta täältä? Taidat olla uusi, vai mitä? Vai veikö ahma kielesi?" Hurme kyseli. Sen oli kuitenkin susi ja se tarvitsi ainakin jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä muiden susien kanssa. Ihan sama, oliko positiivisessa vai negatiivisessa mielessä. Yleensä se kylläkin kääntyi jälkimmäisen puolelle.

Hyry uskoi kyllä toisen puhuvan totta. Että oli rankat ajat. Maasto näytti siltä, että täällä oli tainnut riehua metsäpalo edellisenä kesänä, Se mietti, ja kyttäsi jokaista suupalaa jonka toinen raastoi ruhosta irti.
Ruskeaturkki mulkoili aterioivaa urosta alta kulmiensa. Vaivihkaa tosin; eihän se halunnut että toinen kuvittelisi sen katselevan sitä kohti avoimen uhmakkaana!
" Minä olen nimeltäni Hyry. Tulen pohjoisen suunnasta...itseasiassa tulin eilen...ja ahmoihin en ole onnekseni joutunut törmäämään." Hyry vastasi tuolle mustalle hukalle. Se koetti hakea miellyttävää rupattelusävyä ääneensä, sillä se tahtoi - jostain syystä - jutella tämän vieraan suden kanssa hetkisen.
" Kuulutko sinä jompaan kumpaan näistä laumoista?" Hyry uskalsikin sitten hitusen emmittyään kysyä. Se teki päällään eleen jolla viittasi itään ja länteen; Sysimetsään ja Rinnemetsään päin.

Onpas toinen vitsikäs. "Aha. Minä olen Hurme. Olen asunut täällä koko ikäni. Tunnen nämä seudut kuin omat karvani." Mustaturkki vastasi toiselle, keskittyen enemmän syömiseen kuin keskusteluun.

Hurme nosti kuitenkin katseensa ruhosta, kun toinen kysyi kuuluiko se Sysi- tai Rinnemetsän laumaan. "Ei, en kuulu kumpaankaan noista. Enkä myöskään kahteen laakson ulkopuolella oleviin. Olen laumaton ollut aina. Enkä edes halua laumaan. Alfat ovat epäuskottavia ja heissä on aina jotain vikaa. Kukaan ei ole tarpeeksi hyvä, joten miksi kumartaisin ketään?" Hurme katsoi kirkuvan keltaisilla silmillään suoraan toiseen. Sen ääni pysyi normaalilla tasolla, mutta se hiukan kiihtyi loppua kohden. Pian se jatkoi aterointiaan. "Itse varmaan haet piakkoin johonkin?"

Hyry kuunteli tarkkaavaisesti pää kallellaan mitä Hurme kertoi laakson laumoista, ja laakson ulkopuolisistakin laumoista. Se katseli toista, eikä voinut olla ihmettelemättä, että miten ihmeessä se saattoi olla noin hyvinvoivan näköinen, vaikka oli puheidensa mukaan elänyt aina yksikseen? Eiväthän sudet, syyhy sentään, eläneet yksin! Eivät vahvatkaan. Oi kuinka Hyry olisi toivonut itselleenkin edes osan tuosta tuollaisesta elinvoimaa uhkuvasta vahvuudesta...se kyllä tiesi mikä oli; epäkelpo ja heikko yksilö, josta ei koskaan olisi mihinkään. Kaikki muutkin sen näkivät, ja siksi käyttäytyivät Hyryä kohtaan kuten käyttäytyivät...niin se oli.
Hurme katseli keltaisella katseellaan suoraa kohti Hyryä, ja hyry luimisti korviaan, jotka oli ennättänyt nostaa hieman pystympään. Toivottavasti se nyt vain syö ja menee matkoihinsa, eikä ala mihinkään sen kummallisempaan, Hyry mietti katseen alla, ennenkö se sitten keksi. Mitä jos se yrittäisi lyöttäytyä tämän Hurmeen seuraan? Uros olisi tarpeeksi vahva ja uhkaava häätämään tunkeilijat tiehensä, ja varmasti Hyry saattaisi saada tältä saaliin rippeitä henkensä pitimiksi...yksinään Hyry todennäköisesti kuolisi nälkään. Laumaan etsiytyminen oli tietysti vaihtoehto, mutta kuka nyt Hyryn moisen huolisi? Ja se olisi vaarallistakin...ties vaikka henki lähtisi kun susilauma hyökkäisi kimppuun.
" Minä en ole suunnitellut vielä kovin tarkkaan tekemisiäni. Ajattelin ensin hieman tutustua tämän laakson tilanteeseen noin niin kun ylipäätään...mutta en minä kauaa aio yksinkään olla." Hyry jutteli varovaisesti ja toivoi, että toinen olisi innoissaan ehdottamassa sille, että hehän voisivat kulkea yhdessä...vaikka ei se niin tietenkään menisi. Toivoipahan vain; Hyry.

Hurme oli saanut vatsansa täyteen ja se perääntyi ruholta. Se venytteli ja jäi putsailemaan turkkiaan kaikessa rauhassa. Samalla se kuunteli toisen kertomusta kuinka se aikoisi ottaa selvää enemmän laaksosta. "Toivossa on hyvä elää." Hurme sanoi lyhyesti."Täällä on aika paljon tapahtumia. Sudet ovat aktiivisia ja sinulla menee ikä ja terveys, että saisit kaikesta noin vain tietoa. Minä olen ollut täällä koko ajan, mutta silti en tiedä juuri mitään, mitä nyt ihan vähän kaikkialta." Se selitti ja lisäsi lopuksia pienen kehauksen itsestään. "Luuletko, että sinut hyväksytään johonkin laumaan tuossa kunnossa? Sanoit, ettet aio kauaa olla yksin, mutta miten aijot toteuttaa suunnitelmasi?" Hurme kysyi mielenkiinnosta. Toinen oli huvittava näky suunnitelmineen ja sisun puutteineen. "Jos olisit tullut kesällä tai keväällä, kun karibut laiduntavat, olisi sinulla ollut suuremmat mahdollisuudet selvityä myös laumattomana, puhumattakaan laumalaisena." Hurme hymähti huvittuneena toisen huonolle tuurille. "Mutta tuleehan noita kesiä, mikäli on niitä itse näkemässä..." Mustaturkki vielä letkautti, vihjaten samalla pienesti toisen huonosta tilanteesta. Olihan se mukava huomata, että muilla saattoi mennä jopa huonommin, mitä sillä itsellä. Tällaisina hetkinä elämä maistui hyvälle; maha täynnä, oma suoja, mutta pieni sellainen ja sen tuoma turva. Kuka laumaa tarvitsisi?

Hyry tunsi miten sen jo valmiiksi liki olematon itsetunto rapisi hangelle kun Hurme puhui. Hyry oli kaikesta aivan samaa mieltä toisen kanssa...oli tosiaan.
" En...en minä tiedä, miten aion toteuttaa suunnitelmani. Tai...ei minulla ole vielä mitään suunnitelmaa." Hyry sitten takelteli toiselle vastaukseksi, sanoakseen nyt edes jotakin, ettei aivan toivottomalta olisi vaikuttanut...vaikka sitä kai olikin.
" Sinä varmasti osaat neuvoa minulle jonkin hyvän konstin tai taktiikan, millä minun kannattaisi lähteä yrittämään?" Se sitten lausui ja toivoi toisen mieltyvän sen imarrellessa. Imartelun torjumiseen kun ei kamalan moni susi pystynyt. Joku ehkä luuli pystyvänsä, mutta silti imartelulla saattoi vaikuttaa niihin epäsuorasti. Sen Hyry kyllä tiesi.
Hyry vilkuili kaihoisasti kohti puoliksi syötyä peuran raatoa, mutta se ei uskaltanut ainakaan vielä tehdä elettäkään sen suuntaan. Eikä se uskaltanut kysyä Hurmeelta, josko itse saisi haukata vielä pienen palasen...toinen varmasti suuttuisi, jos Hyry niin röyhkeästi yrittäisi osille sen saaliista. Ja olihan Hyry sentään saanut syötyä jo. Jotain.

// Mie hyppään tässä mukaan nyt Hiirenkorvalla, kun tilannekin on näyttänyt vähän rauhoittuvan :D //

Narttu askelsi reippaasti hangessa. Raadon haju oli houkutellut nälkäistä sudenalkua. Ja kun se oli hetken taas seurannut jälkiä, odotti sitä yllätys. Kaksi nuorta sutta. Vaaleaturkki heilutteli häntäänsä ja juoksi kepeästi loppumatkan. Tosin sitä jännitti aivan hirmuisasti, ja se kokosi jokaisen sekunnin ajan rohkeuttaan.

'' Tervehdys. '' Nuori sanoi ja heilutteli edelleen häntäänsä hieman arasti. Oli hyvä että juuri ja juuri sen rohkeus oli riittänyt edes tulemaan paikalle. Hiirenkorvan katse kiersi molemmissa susissa, hekin taisivat olla aika nuoria.

// Hävettää! Pyydän anteeksi kamalaa taukoani. D: //

Hurme ei auttanut toisia. Ei ollut koskaan auttanut. Eikä auttaisi nytkään. Toinen taisi olla päästään hiukan pipi tai jotain vastaavaa. "Tiedät varmaan varsin hyvin, että sinun tulisi saada itsesi kuntoon. Edes minä kyllä osaa sanoa miten se käytännössä tapahtuisi ilman muiden apua." Hurme lateli samalla kun se haisteli ilmaa jossa haisi kolmaskin susi. Hurme kyllä oli huomannut, kuinka Hyry katseli raadon suuntaan. Mustaturkki ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kehoittaakseen toista syömään. Se ei ollut antanut mitään erityisiä merkkejä toiselle, ettei toinen voisi syödä. Hurme todellakin ihmetteli, miten tuollainen susi oli vielä hengissä. Arka ja huonokuntoinenkin.

Olisi pitänyt arvata. Kolmas susi oli haistanut raadon ja tuli nyt apajille. Onneksi toinen ei vaikuttanut yhtään Hyryä uhkaavammalta. Hurme nousi seisomaan vieraan suden ja raadon väliin. "Tämä on meidän saalis." Hurme totesi varsin tylysti, lipsauttaen vahingossa sanan "meidän". Eikö toinen ollut muka haistanut kahta sutta raadon luona? Vai oliko toinen niin koppava? Hurme katsahti Hyryyn kuin kysyen, kenen puolella se olisi.

// Up. ;D //