Kauna ((suoritettu))

((No niin, Viima kulkee rajapartiossa Loskan kanssa reviirin rajoilla, joissa Kauna tiettävästi tällä hetkellä on.))

Viimeöinen lumisade oli saanut Viiman liikkeelle vahvistamaan reviirinsä rajoja sekä etsimään riistaa. Vanhasta tottumuksesta ja opetusmielessä, alfa oli ottanut mukaansa nuoren uroksen, Loskan. Lunta oli tuiskannut yön aikana parisenkymmentä senttiä. Liikkuminen oli vielä melko helppoa, mutta talven edetessä ja lumen kertyessä maastossa kulkeminen alkoi käydä aina raskaammaksi. Loska oli innoissaan, kuten tavallista. Se poukkoili lumessa ja nuuski jänisten ja muiden pieneläinten jälkiä hangella.

Viima eteni verkkaisemmin välillä haistellen ilmaa kuono koholla. Silloin tällöin alfa merkkasi puunjuurakon, kannon tai kivenlohkareen vierttä. Mustaturkki paistoi selkeästi valkeasta maisemasta ja susi olisi helppo huomata myös näkemällä. Pian Viima kuitenkin seisahti paikoilleen ja jäi haistelemaan ilmaa tarkemmin. Kuono yritti tavoittaa sitä pientä hajua ilmasta, joka oli pistänyt kirsuun. Vieras susi. Taas.

#Here we come~#

Lumisade kieltämättä oli jättänyt maahan aivan uuden tunnun. Se tuntui mukavalta tassujen alla... niin mukavalta. Hiljainen puuskutus kävi urossuden kuonosta, kun se jolkotti pää matalalla, kaula selän kanssa samassa linjassa valkeaa, vilpoisaa maastoa eteenpäin. Olisi voitu läähättää, niin kuono ei olisi joutunut niin koville, mutta Kaunalla oli nyt muutakin ajateltavaa. Se oli vieraalla maalla, ja sen kuonoon kävi hajuja - paljon hajuja. Mutta suurimmat osat kantoivat juurensa kaukaa, tai olivat vanhoja. Niistä ei ollut tällä hetkellä niinkään väliä, toisin kuin tuosta yhdestä, pienestä, pistävämmästä hajusta, mikä kirsuun leijaili.
...ja, juuri tämän takia oli syytä hengittää kuonon kautta.
Vielä hetken matkaa taivallettuaan susi kuitenkin seisahti aloilleen ja kohotti päänsä ilmaan, tutkaili huolellisesti ympäristöä silmillään. Vaikka tuuli heittelehtikin ilmassa levottomasti, eikä siis tuonut tarkkaa informaatiota siitä jostain tuolla kauempana, niin sen saattoi nyt nähdä. Se oli susi, musta susi... ja mitä pidempään Kauna sitä katseli, sitä varmempi se oli siitä, ettei toinen ollut mikä tahansa rivijäsen.
Kuonosta puuskahti ulos lisää ilmaa.
Asioita harkittiin. Uros pysyi aloillaan, seisoi ryhdikkäästi paikoillaan, pää koholla, häntä jäykästi pönöttäen perästä, olemus itsevarmana - muttei hyökkäävänä. Sitä tuli nyt välttää, sen Kaunakin tajusi, pysyen itselleen tyypillisesti, tiukasti aloillaan, tutkiskellen vain yksinkertaisesti mitä tapahtuisi.

Loska loikahteli peltomyyrien perässä nietoksella. Lumi pöllähteli ilmaan nuorukaisen yrittäessä saada tuota pientä jyrsijää kiinni, joka ilmeisemmin oli kömpelö urosta vikkelämpi. Se tosin ei haitannut Loskaa, vaan nuoruuden innolla tämä poukkoili lumen seassa.

Musta kuono alkoi saamaan kiteitä karvoihin. Lämpimästä hengityksestä kohoava höyry oli muuttunut kuuraksi suden kuonoon. Viima tarkkaili valppaasti ympäristöä, sillä vieraan suden haju kantautui kuonoon yhä voimakkaampana. Sen oli pakko olla lähistöllä. "Loska, pysyhän lähietäisyydellä. Näillä main on jossain vieras susi", Viima haukahti varoittavasti nuorelle urokselle. Loska nosti päänsä nietoksesta ja sen naama oli aivan lumessa. Jokseenkin huvittava näky. Nuorukainen kahlasi puuterilumessa likemmäs alfaansa ja jäi pälyilemään ympärilleen, ikään kuin tarkkailemaan.

Sitten Viima näki sen. Suden, joka seisoi kauempana lumessa itsevarman oloisena. Sekunnissa alfan häntä nousi korkealle pystyyn ja korvat terästäytyivät aivan päälaelle. Mustaturkki tuijotti hiljaisena ja lähti pikku hiljaa etenemään sutta kohti. Loskan alfa määräsi jäämään paikoilleen, ettei nuorukaiselle sattuisi mitään.

Ei, niitä siis ei tosiaan ollut edes yhtä sutta, niitä oli kaksi. Tämä oli tuorein havainto, minkä Kauna oli tehnyt. Toinen, selvästi nuori ja innokas susiolento pomppi mustan ja selvästi korkea-arvoisen yksilön ympärillä, eikä sitä ollutkaan aluksi erottaa lumen seasta poukkoilemasta.
Siinä samassa uros kuitenkin terästäytyi, sillä mustan suden olemuksessa tapahtunut muutos kieli että Kauna oli nyt huomattu. Ja kuinka musta kohottikaan häntänsä... se ei ollut edes korkea-arvoinen. Sen täytyi olla alfa. Kaunankin terästäytymisestä valppaammin pystyyn nousseet korvat nytkähtivät hieman sivuille, mutta muuten olemus pysyi yhtä jäykkänä ja itsevarmana. Varma kuin kallio... niin tosiaan. Kirsusta puhallettiin ilmaa, vuoroin kun sinne vedettiin sitä sisään. Silmät tekivät havaintojaan; Pienempi hukka tunnuttiin käskettävän mustan toimesta aloilleen, samalla kun alfa itse aloitti taivaltamaan lähemmäs. Kauna harkitsikin jo hetken ottaa itsekin askelia pisteliään hetken poisjouduttamiseksi, mutta ehkä se olisi tuntunut tunkeilevalta alfasta, ja vakuuttavammaksi tummaselkä itsekin olonsa koki näin.

Joten Kauna tyytyi odottamaan yhä vain.

Taivaalta alkoi hiljalleen ja harvakseltaan leijua lumihiutaleita alas. Höyry nousi itsepäisesti valkeita kiteitä vastaan suden kuonosta ajoittain. Musta susi seisahtui hetkeksi lumeen ja tuijotti korvat pystyssä vierasta sutta kauempana. Jälleen alfa jatkoi lumessa kahlaamista arvokkaan hitaasti, samalla tarkkaillen kohteen reaktioita. Uros todellakin oli valtava kokonsa puolesta, vaan liekö asenne olevan samassa mittakaavassa. Viima kuitenkin päätti pitää tilanteen hallinnassaan, sillä olihan hän kuitenkin alfa. Vaikka suden fyysinen puoli ei ollutkaan normaalia naarassutta mitenkään erikoisempi, oli tällä kuitenkin erinomainen auktoriteetti, jota monet isompikokoiset sudetkin kunnioittivat laumassa. Esimerkkinä Katala, joka toimi betana laumassa. Vaikka Katalalla olisi monasti ollut mahdollisuuksia pyrkiä alfaksi, oli Viima saanut pidettyä uroksen aisoissa pelkällä auktoriteetillä ja tiukalla otteella.

Viima pysähtyi muutaman suuren loikkahypyn päähän suuresta uroksesta. Tältä etäisyydeltä se näytti valtavalta. Alfa kuitenkin piti katseensa tiukasti uroksen silmissä ja nosti hieman ylähuultaan varoitukseksi siitä, että tilanne oli mustaturkin hallussa. "Mitä etsit reviiriltäni? Millä asialla toimit?", naaras päästi pienen murahduksen, joka kuitenkaan ei ollut uhkailevalla äänensävyllä. Lähinnä painostava kysymys vierasta kohtaan, josta naaraalla ei ollut vielä tietoa, miten se käyttäytyisi toista kohtaan.

No, no.
Eipä Kauna siinä edelleenkään kuin seisonut, odotteli alfaa. Oliko se sitten jopa hieman röyhkeääkin, ehkä, muttei sitä auttanut enää pohtia. Painoa vaihdettiin hieman jalalta toiselle, ja kuono haki innokkaasti informaatiota ilmasta, kaikkien lumihippusten seasta, mihin ei huomiota liialti kiinnitetty. Ja mitä lähemmäs naaras tuli, sitä selvemmin Kauna havaitsi ettei toinen ollut kovin paljon kummempi tavallista naarassutta. Siitäkin huolimatta se kuitenkin selvästi oli myös alfa, ja jos ei kerta fyysinen ote ollut se millä tuo mustaturkki piti laumansa kurissa, niin sitten sen täytyi olla jotain muuta. No... se varmaan selviäisi.
Ja tiedonjanoisesti Kauna nuolaisi kuonoaan kielenkärjellä.

Kun mustaturkkinen sitten vihdoin pysähtyi, terästäytyi Kauna kuulemaan mitä toinen sanoisi. Epäilemättä se kuitenkin jotain sanoisi, eihän reviirille tunkeutujaa varmaan ihan kevyesti vastaan otettu. Uros kuuntelikin alfan lausahduksen huolella, painoi mieleensä, ja sitten vastasi; "Taidan etsiskellä laumaa mihin kuulua. On perin kuluttavaa jopa minulle leikkiä yksinäistä sutta kovin kauan...". Niin, ja kuinka se sanottiinkaan. Äänensä pysyi yhtälailla varmana kuin ryhtinsäkin, itsevarmuudesta tässä kai oli kyse, joka oli yhtä suuri kuin susi itse. Mutta kuitenkaan ei äänessä ollut murentakaan hyökkäävyyttä, pikemminkin etäistä kohteliaisuutta - tämä kaikki oli tarkoin harkittua. Kauna oli hyvin tietoinen äänensävystään.
Ja toivoi samalla että epäilyttävän itsepäisestä ulkomuodostaan huolimatta pääsisi laumaan sisälle. Alfakin vaikutti jo hyvin kiintoisalta tapaukselta, mitä lie muu lauma mahtaisi olla.

Laumaan oli viimeaikoina pyrkinyt melko paljon susia. Itseasiassa hämmästyttävän paljon, mikä sai Viimankin ymmälleen. Asiassa ei todellakaan ollut mitään pahaa, varsinkin kun viime talvi oli ollut rankka ja tuhoisa laumalle. Moni oli kuollut kylmyyteen ja nälkään, osa oli lähtenyt pienten susilaumojen mukaan niiden poiketessa laaksoon. Tulevasta talvesta ei tietenkään vielä tiennyt, olisiko luvassa jälleen julma ja ankaran pitkä kylmyys ja ravinnottomuus, mutta monipäinen lauma varmistaisi ainakin suurriistan kaatomahdollisuudet sekä reviirin mahdollisen laajentumisen.

"Epäilinkin tätä", alfa lausahti viitaten muutamaan muuhun suteen, jotka hiljakkoin olivat hivuttautuneet reviirin rajamaille tahtoakseen päästä laumaan. Viiman elekään ei värähtänyt, vaan se seisoi lumessa tuijottaen suurta urosta. Ilmeisesti uros oli varautunut, ei sen puoleen, ei Viimakaan näyttänyt suoraa avoimuutta vaan piti tietyn etäisyyden. "Olisitko valmis laumani tuomiin velvollisuuksiin, myös velvollisuuksiin muita kohtaan?", alfa kysyi ja viittasi kysymyksellään juuri talveen ja sen tuomiion vaikeisiin aikoihin, jolloin kuri ja järjestys oli kireimmillään. Jokaisen suden piti kantaa kortensa kekoon, että talvesta selvittäisiin, yksikään susi ei saisi luistaa omista velvotteistaan. Olipa se sitten rajapartio tai saalistusryhmä.

...ja Kauna odotti. Alfa selvästi hetken puntaroi kaikkea mielessään, ehkä mennyttä, ehkä tulevaa, mistä sitä tiesi. Ainahan se sellaista oli. Uros hengitteli rauhassa sisään ja ulos, antoi katseensa liukua naaraassa ja laski hieman omia ajatuksiaankin vaipumaan jonnekin menneeseen... joskaan niiden muistelu ei koskaan ollut hyvästä, ei, nyt piti keskittyä vain tulevaan.

Korvankärjet nytkähtivät taas hieman ylöspäin, kun alfa sitten lausahti ensimmäiset sanansa. Eipä uroksella siihen mitään sanottavaa ollut, ja pienen tauon jälkeen alfanaaras jatkoi vielä parilla kysymyksellä. Kuulostivat melkein retorisilta Kaunan korviin, mutta se arveli että oli silti viisainta vastata. "Ei minua tarvitse aliarvioida", aloitettiin pehmeästi haukahtaen. Nimenomaan pehmeästi, sillä sitä ei tarkoitettu loukkaukseksi, pikemminkin susi vain leikitteli ironisesti omalla kommentillaan. Katseseen oli kuitenkin myös tullut uudenlainen, kiinnostunut ja vilpitön pilke, sillä Kauna tiesi että tähän kysymykseen sillä ei ollut kuin yksi vastaus, ja jokseenkin se toivoi jo että se vastaus olisi tarpeeksi.
"Olen valmis antamaan kaikkeni, sitähän varten laumat ovat.", vaikka edelleen pyrittiin kohteliaaseen etäisyyteen ja vaikka edelleenkin suden päätösvallan alaisena olematon itsevarmuus kukoisti tuon olemuksessa, Kauna oli jo uskaltautunut hieman rentoutumaan.
"Sitähän varten minut on tehty.", mutistiin lähinnä sitten enää itselle, mutta varmaanpa alfakin sen kuuli.

Hieman epävarmalta tilanne vielä näytti Viiman kannalta. Se puntaroi mielessään, kannattaisiko uros todellakin ottaa laumaan, koska tämä näytti antavan itsestään melko suppean kuvan. Silti, riskinsä oli siinäkin, jos Viima lähtisi nyt hätyyttämään urosta pois. Kannattavinta olisi ainakin katsoa, mihin uroksesta olisi, ja jos tilanne vaatisi, Viima voisi yhdessä betansa kanssa ajaa tämän suuren hukan tiehensä. Epäilys saattoi näkyä Viiman olemuksesta, vaikka alfa yritti pitää eleensä neutraaleina.

"Ehkä... lauma hyötyisi sinusta ja sinä laumasta", alfa viimein lausahti heilauttaen häntäänsä merkiksi siitä, että suopeus oli Kaunan puolella. Sillä uroksen koko edelleenkin oli laumalle hyödyksi Ovelaa vastaan. Viima melkeinpä jopa hymyili itsekseen muistaessaan tämän seikan. Kostonhimo vallata alueensa takaisin ja ehkä hieman ekstraa Ovelan reviiriäkin, kiihotti Viiman mieltä. Se papparainen näkisi vielä, ettei Viima jäisi alakynteen. "Tosiaan. Miksipä siis en hyväksyisi sinua laumaani. Talvi on kuitenkin tulossa ja tarvitsemme potentiaalisia susia pitämään Ovelan ja laumattomat kurissa, sekä tietenkin saadaksemme ravintoa", mustaturkki vielä lisäsi ja otti varmoja askelia suurta hukkaa kohti kuono pitkällään haistellen tämän ominaishajuja.

Uros tunnusteli tilannetta. Hmm? Alfa ei vastannut heti, taas kai puntaroi tilannetta. Auts, mutta Kauna yhä vain toivoi että pääsisi sisään tällaisenaan. Kieli nousi nuolaisemaan kuononpäätä jälleen, olisiko sittenkin ollut viisasta ottaa alentuvampi kanta? Mutta taas kerran, ei susi toisaalta halunnut, siitä oli tavallaan jännittävää, jos se pääsisi tällaisenaan läpi. Ja tällainenhan sen perusluonne oli. Nielaisu ja toteamus siitä että jokaisessa oli puutteita.
Itsessään kai se että oli tällainen jääräpää. Toiveikkaana silmät kuitenkin suuntautuivat yhäkin alfan suuntaan.
Ei näyttänyt järin lupaavalta.

Vaan kun mustaturkkinen sitten kuitenkin lopulta avasi kitansa myöntyvään vastaukseen, kupli Kauna sisäisesti niin että heilautti ensimmäisen kerran muuten paikoilleen jäykistynyttä häntäänsäkin näkyvästi. Uros kuunteli kaiken mitä naaras sanoi, pysytteli nahoissaan, pysytteli aloillaan. Kunnes alfa oli päässyt puheensa loppuun. Sitten muistutti Kauna itselleen, että oli kiitoksen paikka. Sen merkiksi siis uros laski päänsä matalammalle, heilautti häntäänsä uudestaan, rentoutti sitä aavistuksen, ja mustaturkin ottaessa askelia tätä kohti, venytti tuo omaakin kuonoaan. Haistellen myös, toki, mutta myös toi kielenpään ylös huulien välistä, lipaisi pari kertaa kuonon ja huuliensa seutua merkiksi alistumisesta.
"Lupaan etten tuota pettymystä.", lausuttiin päännyökäytyksen kera.

Vihdoin Viima sai miellyttäviä signaaleja urokselta. Tuo pieni alistumisen merkki teki jo paljon ja alfa oli tyytyväinen. Ilmeisesti sen ei enempää tarvinnut olla jyrkkä tai suoranainen, sillä urosta selkeästi miellytti saada kuulla kuuluvansa laumaan. Hyvä. Ehkä hankaluuksia ei tulisikaan niin paljoa. Katala osasi betana kuitenkin käydä tilanteen suuren uroksen kanssa, Viima oli tästä varma. Eihän Katala muuten olisikaan beta ja saisi kuitenkin tukea alfaltaan. Viima eteni nuuhkimaan Kaunan kaulusta tutkivasti saadakseen paremman kuvan ominaishajusta.

Tällä välin Loska oli ymmärtänyt alfansa merkit hyväksyviksi vierasta kohtaan. Nuorukainen ei millään malttanut pysyä aloillaan vaan poukki nietoksien läpi tervehtimään uutta laumalaista. Lumi pöllysi ja nuoren uroksen häntä vispasi ja halkoi ilmaa. Loskasta kun oli aina yhtä mielenkiintoista tutustua uusiin susiin välittämättä siitä, pitivätkö ne nuorukaisen ylituttavallisesta käytöksestä. Viima kuitenkin murahti Loskalle, että nuori uros pysyisi nahoissaan edes hetken.
"Loskasta ei kannata välittää, se nyt vain on nuori ja täynnä elämää ja energiaa. Kuitenkin, seuraa minua, niin pääset tutustumaan muihin laumalaisiimme", alfa sanoi samalla, kun vetäytyi kauemmas Kaunasta. Mustaturkki kääntyi seuraamaan hankeen painautuneita jälkiään ja haukahti Loskan mukaansa.

...oliko näin hyvä? Alistumisen eleet näyttivät auttavan, ja Kauna kiitteli itseään mielessään. Hyvä hukka, noin sitä pitää. Kyllä se siitä. Alfan siinä edelleen nuuskiessa, pysytteli Kauna edelleen suhteellisen aloillaan, vaikkakin venyttäytyi hieman myöskin naarasta kohti, haistellen. Sen jälkeen kuitenkin takavasemmalla olleen nuoren hukkasen porskutus paikalle laukaisi taas tilannetta eri tavalla, ja mustaturkkinen otti taas tilannetta haltuunsa, lähti palaamaan jälkiään. Siinä samalla se selosti jotain, johon Kauna nyökkäsi, sen kummemmin kommentoimatta. Kookas susiuros nytkäytti itsensä liikkeelle, ja sen enempää ajattelematta palasi hieman asennossaan, nostaen hieman päätään ja ryhdistäen asentoaan. Häntä kuitenkin heilui kevytmielisen rauhallisesti takana, samaan aikaan kun katse tutkiskeli Loskaa ystävällisesti kävelyn lomassa.
Kita avautui hienoiseen läähätykseen, ennen kuin taas suljettiin. Mm, niin. Tilanne ei tällä hetkellä vaikuttanut ollenkaan huonolta, ehei. Päinvastoin, ja eipä uros siinä voinutkaan sitten olla myhäilemättä hyvälle onnelleen, että oli sattunut koskaan tassunsa tätä laaksoa kohti suunnistamaan.

((Selvä homma. Eiköhän liittymispeli olisi sitten tässä. :) Kiitokset mukavasta liittymispelistä! ))