Lumisia lakeuksia (päättynyt)

[[Elikkäs Karma tänne avec Lumos]]

Tömähdys. Toinen, kolmas, neljäs, viides... valkeaan lumeen ilmestyi tihenevää tahtia yhä uusia kuoppia. Lumi pöllysi ja tunkeutui anturoiden väliin. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tästä yksinkertaisesta ilosta oli valmis maksamaan sellaisen hinnan. Maamyyrä, joka tämän oli aiheuttanut, oli varmaan vilistänyt tiehensä jo aikaa sitten, mutta ei Katalalla ollut nälkä. Se yksinkertaisesti nautti lumessa poukkoilusta. Hyvin harvoin se riehaantui leikkimään, ja vielä harvemmin lumessa, sillä sen turkki oli ohut ja lumen kylmyys tuntui ikävästi läpi. Nyt oli kuitenkin sellainen harvinainen hetki, että tuo kaikki unohtui.

Ruskea beta oli keskellä lumiaroa ja tuijotti kiinteästi valkeaa kinosta. Hetken aikaa se vain seisoi ja tuijotti, kunnes ponnahti ylös ja iski taas kerran etujalkansa kyynäriä myöten lumikinokseen. Sen jälkeen se tunki lumeen kuononsakin, haukkasi nietoksesta lunta suuhunsa ja alkoi juosta vinhasti ympyrää jahdaten omaa häntäänsä. Jokainen, joka väitti sitä huumorintajuttomaksi ja vakavaksi, olisi varmasti muuttanut käsitystään sen nähdessään. Ainakin sen verran, että olisivat lisänneet listan perään vielä sekopäisen tai raivohullun.

Päivä oli pilvinen, mutta kirkas, ja pakkasta oli vähän. Sen verran, ettei lumi ollut märkää, muttei niin paljoan, että arolla olisi ollut hyytävän kylmä. Tuulikin näytti laantuneen. Kyllä vain, tällainen päivä sopi ehdottoman hyvin juuri tähän. Lumessa pyörimiseen.

Sää oli melko raikkaan tuntuinen, kun ruskeaturkkinen naaras asteli reipasta tahtia hangessa. Tassut upposivat lumeen, joka sai anturat tuntemaan kylmää, mutta siihen tottui helposti eikä se ollut enää ongelma. Lumos katseli tyynenä lumista maisemaa, joka näytti mukavalta. Siihen syksyiseen harmauteen oli jo ehtinyt silmä vähän liikaakin tottua ja ankeus oli päässyt iskemään vasten kasvoja. Talvi oli tullut juuri oikeaan aikaan, ei ollenkaan liian myöhään. Naaras piti toki talven kauneudesta, mutta osasi pureva pakkanen ja heikonlainen ravinnonsaanti tehdä omia kepposiaan. Naaras oli viime talven ollut yksin ja värjötellyt pimeydessä vähällä ravinnolla, mutta nyt se uskoi jo parempaan. Talvi lauman parissa toisi sille varmaan rutkasti enemmän ravintoa, etenkin nyt kun se ei ollut enää omega. Toden totta. Naaras oli kohonnut tavallisen laumalaisen arvoon, mistä se oli iloinen. Se ei ollut enää 'paineiden purkaja' ja muiden retuutettavissa ihan noin vain. Nyt se pystyi vähän pistämään vastaankin, sekä olemaan rennommin. Lumos oli vihdoin kokenut jo joitakin lauman iloja ja piti kokemastaan. Kuitenkaan se ei ollut vielä saanut kaikkea haaveilemaansa ..

Narttu nopeutti hiukan tahtiaan ja huomasi pian juoksevansa varsin kevyesti hangella, joka ei kamalasti edes hidastanut sen vauhtia. Lumoksella oli hurjan hauskaa, mutta yllättäen se hidastikin vauhtiaan. Se pysähtyi melkein kuin seinään, kun sen näkökenttään ilmestyi kauempana peuhaava susi. Naaras jolkotti sulavalla askelluksella lähemmäs ja haistoikin jo melko tutun tuoksun. Lumos tunnisti toisen Katalaksi. Riemu paistoi nartun kasvoilta ja koko olemuksesta, mikä sai sen nopeuttamaan vauhtiaan.

Aluksi lumessa peuhaava beta ei huomannut tulijaa, mutta hyvin pian se häntänsä jahtaamiselta äkkäsi, ettei ollut enää yksin. Se pysähtyi kuin seinään ja nousi seisomaan kaikki karvat pystyssä ja häntä ylöspäin sojottaen. Kun tulija osoittautuikin Lumokseksi eikä selkään hiipineeksi hyökkääjäksi, saattoi uros vähän rentoutua. Se tuijotti tummanruskeaa narttua ja tunsi palavaa tarvetta selittää typerä käytöksensä. Toisaalta, se oli beta, eikä sen tarvinnut selitellä käytöstään kellekään. Uros ravisteli lumen turkistaan ja alkoi kävellä lähemmäksi häntä edelleen pystyssä, mutta niskavillansa laskeutuneina. Se oli tavannut Lumoksen ennenkin useita kertoja ja tiesi, ettei narttu ollut haastavaa tai niskuroivaa tyyppiä. Se odotti nartun alistuvan edessään, eikä täten tehnyt olemuksestaan suurta numeroa.

Tosin, Katalan mittapuulla se tarkoitti lähinnä sitä, ettei se sentään murissut tai väläytellyt toiselle hampaitaan. Sen eleistä paistoi silti peittelemätön ylpeys.

"Lumos." uros tervehti ja heilautti muutaman kerran häntäänsä korkealla. "Mikä sinut tänne tuo?"

Lumos asteli iloisena betansa luo tervehtien sitä kevyellä haukahduksen ja vingahduksen sekaisella älähdyksellä. Naaras kulki aavistuksen matalampana kuin äsken ja laski vielä päätään aivan kuin olisi kumartanut korkea-arvoisempaansa. Ehkä se sitä olikin, varmaan olikin. Lumos tahtoi miellyttää Katalaa kaikin tavoin, menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Naaras arvosti urosta paljon, olihan toinen ollut hänelle kiltti ja huomaavainen tämän ensimmäisenä päivänä uuden lauman parissa. Lumos muistaisi toisen teot ikuisesti. Myöhemmin narttu oli kuullut ohimennen muutamilta Viiman lauman jäseniltä millaiseksi Katala oli joidenkin mielestä osoittautunut, mutta näitä puheita ei Lumos ollut uskonut. Ei uros hänelle ollut ollut liian ylpeä tai mitään, vaan pikemminkin auttavainen ja jopa kohteliaskin. Tosin Lumos oli vain ajatellut, että ehkä toiset olivat vain kateellisia tai heillä oli jotakin hampaankolossa Katalan takia. Todellakin se voisi olla vain kateellisten panettelua ja turhaa paskanpuhumista.
Ruskeaturkkinen naaras heilutti häntäänsä terhakasti ja polki maata etutassuillaan pari kertaa.

"Katala .. Olin tässä ohikulkumatkalla ja näin sinut. Ajattelin tulla tervehtimään", Lumos selitti pehmoisella ja ystävällisellä äänensävyllä, josta kuulsi kohteliaisuus ja se, että sanat olivat ehdottoman vilpittömiä, eikä niissä ollut mielistelyn häivääkään. Lumos seisoi siinä Katalan edessä aitona, omana itsenään. Sillä ei ollut minkäänlaisia pyrkimyksiä olla tai esittää mitään. Se luotti siihen, ettei Katala myöskään vaatinut siltä olla mitään muuta kuin se nyt jo oli.

"Ja tässä minä nyt olen".

"Siinähän sinä olet." Katala vastasi. Kuten se oli olettanutkin, Lumos oli alistunut sen edessä ja Katala saattoi laskea häntäänsä hivenen alemmaksi. Se oli mielissään siitä, ettei sen käytös ajanut Lumosta pois. Katalalle ei ollut mikään yllätys tai salaisuus, että laumalaiset pitivät sitä vihaisena ja arvaamattomana. Se ei häirinnyt urosta niin kauan, kun sitä myös kunnioitettiin ja arvostettiin. Ainakin tähän mennessä sitä tosiaan kunnioitettiin, eikä kukaan vihannut sitä ja pitänyt sitä huonona betana. Mutta tuskinpa ne pitivät sitä varsinaisena ystävänäkään. Enemmänkin tiukkana betana, jota kannatti totella, koska se tarkoitti yleensä menestystä myös itselle.

Lumos tuntui kuitenkin tulevan sen seuraan täysin vapaasta tahdostaan. Se johtuni heidän ensikohtaamisestaan. Narttu oli saanut Katalalta opastusta laumasta ja sen alueista, ja se oli luonut liittyneelle turvallisuudentunnetta. Katala taas oli saanut uskollisen laumalaisen. Kumpikin oli hyötynyt.

Lumi kimmelsi edelleen ja kutsui kaivamaan. Katala katseli sitä hetken, ja sen jälkeen taas Lumosta, miettien mielessään, olisiko typerää pyytää sitä seuraksi.

Naaras heilautteli häntäänsä letkeän rennosti ja piti kellertävien silmiensä katseen Katalassa. Uros vaikutti kaikesta ylpeydestään ja asemastaan huolimatta melko rennon oloiselta. Lumos saattoi toki aistia väärinkin, mutta siltä siitä tuntui. Narttu tosin ei ollut niitä maailman parhaimpia tunnistamaan oikeita tuntemuksia muista susista, mutta oli sillä oma vaisto ja luottamus näissä asioissa.
Lumos otti pari askelta lähemmäs betaansa, mutta säilytti silti hyvän välimatkan toiseen. Hän arvosti Katalaa, eikä tahtonut tunkea aivan iholle asti. Sehän olisi töykeää, röyhkeää, epäkunnioittavaa ja vieläpä tahditontakin, sekä kaikkea muutakin. Lumos oli kovin varovainen kanssakäymisessään muiden susien kanssa, vaikka olikin ollut lauman jäsen jo parisen viikkoa. Kuitenkin sen tietynlainen ujous oli yhä tallella, eikä se uskaltanut olla niin rento ja varautumaton kuin monet sen asemassa olevat susinaaraat.

"Oletko kauankin ollut täällä arolla?" Lumos sitten kysyi hiukan varovaisesti, vaikka se ei varsinaisesti sen äänensävystä edes kuulunutkaan. Se ei ollut varma pitäisikö Katala siitä, että naaras uteli sen asioista, vaikkeivat ne edes kovin vakavia olleetkaan. Lumos tahtoi vain saada jonkinlaista keskustelua aikaiseksi, koska se ei pitänyt hiljaisuudesta.

Katalakaan ei pitänyt hiljaisuudesta, lähinnä siksi, että nyt se oli ahdistava. Niinpä nartun kysymys oli lähes tervetullut. Uros kuopaisi etutassullaan lunta niin, että osa siitä lensi kohti Lumoksen etutassuja.

"Hetken." beta vastasi ja katsahti taakseen. Sen riehuminen oli jättänyt taakse melkoisen sekasorron muuten niin siistiin lumihankeen. Se kääntyi takaisin katsomaan Lumosta ja nuolaisi huuliaan: "Piinasin myyrää." se vastasi, selittääkseen aiemman oudon käytöksensä. Se ei varsinaisesti pitänyt narttua tyhmänä, mutta jos beta sanoi piinanneensa myyrää, niin se oli piinannut myyrää. Kenelläkään ei ollut siihen mitään sanomista.

"No miten olet viihtynyt laumassa? Oletko ollut tyytyväinen valintaasi?" beta jatkoi. Ilmeisesti jotain puhuttavaa piti nyt kuitenkin keksiä, koska narttu oli tullut siihen. Katala tosin ei ollut ihan varma, oliko nartulla jo valmiiksi jotain erityistä asiaa. Se nyt kuitenkin oli juossut hänen luokseen, syystä tai toisesta.

Katalan kertoessa mitä oli aiemmin tehnyt, Lumos nyökkäsi hyväksyvästi. Ei hän olisi tarvinnut mitään erityistä syytä tietää, mutta naaraasta oli kyllä hienoa, että uros kuitenkin kertoi sen hänelle. Vaikkei asia ollut edes mitenkään erikoinen, oli Lumoksesta mukavaa, että Katala jakoi asian hänen kanssaan kertomalla sen.
Hetki sitten naaraan tassuille lennähtäneen lumipaakut eivät olleet lähinnä kuin ihmetyttäneet Lumosta, mutta se myös oli antanut hiukan aihetta miettiäkin asiaa. Tai lähinnä narttua oli alkanut tehdä mieli leikkiä sekä temmeltää hangessa ja se varsinainen mietityttävä asia oli se, oliko soveliasta yrittää saada Katalaa lähtemään mukaan. Naaras katseli urosta mietteliäänä, mutta päätti toistaiseksi odottaa.

"Olen viihtynyt oikein hyvin, kiitos kysymästä. Eikä minua ole lainkaan harmittanut se, että päätin pyrkiä laumaan. Paljon mukavampi herätä aamulla, kun tietää, että on lauman keskuudessa, eikä yksin värjöttele jossain kuusen alla", naaras puheli ja tarkoitti joka sanaa. Se nautti laumaelämästä ja siitä, mitä se sille tässä vaiheessa tarjosi. Lumos ei ollut harkinnut tai katunut hetkeäkään sitä, että oli päättänyt hakeutua Viiman maille ja pyytää lupaa liittyä laumaan.

Naaras tarkasteli tilannetta vielä hetken, ennen kuin päätti ottaa ratkaisevan askeleen. Se laski etupäätään vasten hankea ja heilutti häntäänsä iloisena. Pari kertaa sen kidasta pääsi kevyt vingahdus, joka kuulosti lähinnä huvittavalta kuin vakuuttavalta. Naaras kallisti päätään suloisesti ja yritti kaikin tavoin saada Katalaa tulemaan mukaan leikkiin. Jos hyvin kävisi, hän pian kirmaisi pitkin lumikenttää betansa kanssa, mutta jos ei, se voisi ehkä saada nuhteita. Kenties.

Katala seisoi Lumoksen puhuessa samassa asennossa, kuin aina ennenkin. Sen ilme oli kova ja vakava, eikä siitä voinut nähdä sen suurempia merkkejä innostuksesta, ärstymyksestä tai välinpitämättömyydestäkään. Se vain tuijotti ja ikään kuin pakotti katseellaan kertomaan asiansa.

Leikkiinkutsuun Katala ei kuitenkaan osannut aluksi suhtautua. Se luimisti korviaan ja pörhistipä vähän karvojaankin. Hetken aikaa se näytti siltä, ettei missään tapauksessa olisi lähdössä mukaan. Ensihämmennyksen mentyä ohi se kuitenkin edelleen vähän jäyhän oloisesti laski etupäänsä alas, ja hyvin hitaasti sen ruskea häntä alkoi heilahdella. Se vastasi nartun kimakkaan vingahteluun urisemalla möreästi, ja hypähti vähän lähemmäksi, kuin aikeenaan hyökätä päälle. Katalan tapa leikkiä oli ilmiselvästi hyvin päällekäyvä, kuten sen luonteesta saattoi päätelläkin. Sen otteet olivat myös kovia, ja vaikkei se tahallaan satuttanutkaan harvoja leikkitovereitaan, saattoi se silti purra tai raapaista huomattavan lujaa. Joko se oli välinpitämättömyyttä tai taidottomuutta, mutta joka tapauksessa se oli Katalan tapa leikkiä.

Lumos ynisi iloisena, kun Katala näytti pienen alkuhämmästyksen jälkeen sittenkin taipua sen leikkitoveriksi. Naaraan häntä vispasi villisti ja näytti aivan siltä, että minä hetkenä hyvänsä se riistääntyisi hallinnasta. Niin huvittavalta kuin se saattoikaan kuulostaa, saati sitten näyttää.
Ruskeaturkki hypähti hiukan kauemmaksi kiljahtaen innokkaana, kun sen beta hyppäsi lähemmäs. Lumos vinkui vielä hetken samalla kun sen tuuhea häntä viuhtoi sen takana, ennen kuin naaras päätti ottaa seuraavan askeleen. Se hypähti kevyesti hiukan lähemmäs Katalaa ja heti sen perään se hyppäsi takaisin äskeiselle paikalleen. Tämän jälkeen narttu kirmasi kauemmas Katalasta ja jäi odottelemaan urosta vähän matkan päähän, josko toinen vaikka seuraisikin sitä. Kannustavasti Lumos haukahti pari kertaa.

Naaras ei ollut pitkään aikaan kisaillut kenenkään suden kanssa, koska tavallaan sillä ei ollut vielä luotuna minkäänlaisia kaveruussuhteita kehenkään. Kaikista parhaiten se omasta mielestään viihtyi Katalan seurassa. Olihan sillä muutama muu tuttu susilaumassa, mutta niihin se ei ollut niinkään kiintynyt. Lähinnä se vietti muutaman muun naarassuden kanssa yönsä nukkumalla heidän kanssaan tai joskus käymällä kävelemässä tai jotakin. Tyttöjen juttuja.

Beta huomasi leikkitoverinsa innostuksen ja pikkuhiljaa into alkoi tarttua siihenkin. Uroksen ääntely oli nyt voimakkaampaa ja se ragoi nartun liikkeisiin joko hypähtämällä taaksepäin ja pomppaamalla vähän eteenpäin. Kun narttu sitten kirmasi kauemmaksi ja kääntyi katsomaan, beta ampaisi sen perään kuin ruskea vasama. Lumihangesta ei ollut hidastamaan sen vauhtia uroksen loikkiessa pitkin, kiitävin askelin nartun rinnalle. Päästyään tarpeeksi lähelle Lumosta uros ponnisti kohti sitä ja yritti etutassuillaan tavoitella nartun päätä ja niskaa. Se ei vielä ollut valmis kiskomaan narttua korvasta tai muutenkaan käymään liian läheiseksi, mutta leikki oli leikkiä.

Katala oli tainnut leikkiä Viimeksi Loskan kanssa joskus kauan sitten. Siitä oli aikaa varmasti jo monta saalistusta. Vaikka se vietti suuren osan päivästään Viiman ja Korpin kanssa, harvemmin se tule leikkineeksi niiden seurassa. Joko se leikki yksin, kuten oli tänään tehnyt, tai sitten se vaihtoi vain muutaman riehakkaan hypyn jonkun pyytämään tulleen laumalaisensa kanssa. Sanomattakin oli siis selvää, että uros oli mielissään saatuaan riehumiskaverin. Ja se näkyi päällepäin; sen katseeseen oli tullut toisenlainen kiilto, kuin yleensä, ja se oli niin jännittynyt, että sen niskavillat ja häntäkarvat sojottivat jokainen erikseen milloin mihinkin, tehden siitä huomattavasti rotevamman oloisen.

: Äsken kun kävelin koulusta kotiin, niin jostain kuului kahden koiran ääniä. Toisen ääni oli kimeä ja toisen oli matalampi, eipä ollut siinä sitten vaikeaa mielikuvituksella kuvitella kaksi 'tuttua' sutta kisailemaan :'3 :



Lumos vingahteli innokkaana, kun Katala juoksi sitä kohti. Naaras polki tassuillaan lunta ja sen häntä heilahteli puolelta toiselle terhakasti. Lumoksella oli hurjan hauskaa, vaikka leikki olikin vasta alussa. Sääkin oli kaunis ja sopiva tällaiseen, vaikka olisihan se ollut hienonpaa, jos aurinkokin olisi paistanut ja saanut säteillään hangen jäähileen hohtamaan. Se olisi ollut hyvin kaunista.
Katala tavoitti pian naaraan ja loikkasi sitä kohden, eikä hidasliikkeinen Lumos ehtinyt väistää. Tosin ei se sitä niin yrittänytkään. Uros sai Lumoksen kaadettua kumoon hankeen ja siitä naaras vasta innostuikin. Se makasi vain hetken hangella kyljellään pää koholla, kunnes sitten kierähti selälleen ja sitä kautta toiselle kyljelleen ja jaloilleen. Se sai kevyen lumen pölähtämään ja hyppäsi sitten innoissaan vähän kauemmas Katalasta. Narttu laski etupäänsä jälleen vasten hankea ja ulvahti pari kertaa kimeästi. Lumos nautti tästä.
Se viskoi häntäänsä ja katseli silmät tuikkien betaansa, joka oli sen kanssa leikissä mukana.

Yllättäen naaras hypähti kohti Katalaa, aikeenaan kevyesti näykätä hampaillaan uroksen pidempiä kauluskarvoja ja tämän jälkeen loikkia uroksen ohitse, sekä juosta hiukan kauemmaksi yrittäen saada uroksen jahtaamaan itseään.

Toisen kaatuessa Katala näytti innostuvan yhä enemmän. Sen urina muuttui yhä vain kovenevaksi murinaksi ja se riehui kuin heikkopäinen pentu, hypellen ympäriinsä kaatuneen yllä ja mätkien sitä tassuillaan. Kun narttu sitten ponnisti ylös ja hetken päästä yritti käydä käsiksi sen kaulakarvoihin, uros loi takapäänsä maahan ja nosti etutassunsa ilmaan, avaten kitansa ihan ammolleen. Se yritti ottaa nartun "hyökkäystä" vastaan ja kääntää tilanteen taas omaksi edukseen.

Ei kai ollut siis mikään yllätys, että harva susi halusi leikkiä sen kanssa. Se tosiaankin oli liikkeissään vähän, eikä edes ihan niin vähää, raisu. Mutta ainakaan se ei tosissaan yrittänyt satuttaa Lumosta, ja taisipa se vähän jarrutellakin, ettei nyt sentään jyräisi toisen yli. Leikkihän tässä oli menossa, eikä mikään tositappelu. Leikit tosin voivat muuttua sellaisiksi, mutta Katala ei sellaista pelännyt. Ei nyt, koska se tiesi Lumoksen entuudestaan. Narttu oli hyvää seuraa.

Lumos hyppäsi kohti Katalaa ja yritti näykätä uroksen tuuheaa kauluskarvaa, mutta sen 'hyökkäys' pysähtyi kuin seinään. Se jäi betan käpälien väliin ja joutui uroksen kaatamaksi. Nyt se tosin oli hangessa selällään ja sätki jaloillaan. Se vingahteli innosta, vaikka oli hiukan säikähtänytkin, tosin vain sitä, että ylipäätään oli lentänyt nurin.
Lumoksesta leikkiminen pitkään aikaan oli hauskaa, etenkin Katalan kanssa. Uros nautti naaraan täyttä luottamusta ja Lumos itse suorastaan palvoi maata uroksen jalkojen alla. Lisäksi narttu oli kovin kiintynyt Katalaan. Toinen oli ollut niin hyvä sille.

Naaras jäi makaamaan selälleen hankeen, eikä enää sätkinyt holtittomasti jaloillaan. Se katseli betaansa ja heilutti vielä häntäänsä innokkaana. Samaan aikaan se lipaisi toista suupieltään ja vingahti hiljaa.

Katala, joka oli erinomaisen ylpeä saavutuksestaan, patsasteli hetken paikallaan kuin olisi juuri kaatanut vähintäänkin harmaakarhun. Se tuijotti Lumosta häntä korkealla heiluen ja joka lihas jännittyneenä, ikään kuin haastaakseen toisen kokeilemaan onneaan vielä. Mutta koska Lumos näytti vain makaavan paikallaan häntä heiluen ja vinkuen, beta lopulta astui pois sen yltä ja siirtyi syrjään. Se ravisteli turkkiaan ja käänsi katseensa kauas horisonttiin osoittaakseen, että hupi oli nyt loppu. Se oli kuitenkin tyytyväinen saatuaan riehua oikein kunnolla. Sen arvolle ja egolle ei tietenkään ollut sopivaa osoittaa sitä mitenkään ylitseampuvasti, mutta tyytyväinen se oli silti.

Laumaelämä aiheutti välillä patoutumia, ja itse kunkin oli hyvä päästä niitä purkamaan. Beta oli vielä tavallaan vastuussa tästä hankalasta "sisäpolitiikasta", joten paineita oli melkoisesta. Katalan onneksi Viima oli kuitenkin hyvä alfa ja lauma toimi juuri, kuten pitkin. Se vähensi Katalan stressiä huomattavasti.

Ruskeaturkki makasi hangessa vielä hetkisen vielä betan mahtailun jälkeenkin ja haisteli ilmassa leijuvia tuoksuja kirsullaan. Sen olotila oli nyt hetken peuhaamisen jälkeen levollinen ja hyvä, siitä tuntui jo pelkästään siinä mielessä hyvältä, ettei sillä ollut kiire mihinkään. Lisäksi Katalan seurassa oli turvallista. Naaras nousi hitaasti seisomaan ja pudisti turkkiaan, joka oli hiukan luminen. Pudisteluista huolimatta jää- ja lumihilettä jäi Lumoksen turkkiin, mutta pian nekin sulaisivat.
Naaras lipaisi suupieltään uudelleen ja asteli Katalan vierelle, pitäen päätään kuitenkin alempana, vaikka se oli muutenkin matalampi ja pienikokoisempi kuin sen beta. Lumos osoitti olevansa alempana arvoasteikossa, vaikka se nyt oli selvää jo muutenkin. Tämän se teki, koska kunnioitti Katalaa ja halusi myös osoittaa sen toiselle kerta toisensa jälkeen. Nuoleskelemaan se ei kuitenkaan ryhtyisi, mutta käytöksellään se saattoi joskus hiukan liehitellä urosta.
Naaras tarkasteli urosta kellertävillä silmillään hetken, ennen kuin käänsi päänsä sihen suuntaan, johon Katala oli äsken katsonut.

"Kiitos", ruskeaturkkinen naaras sanoi sitten hiljaa.

"Eipä kestä." Katala totesi, ja siirsi katseensa Lumokseen. Se katseli narttua vähän aikaa miettien seuraavaa siirtoaan. Lopulta se kuitenkin päätti vain seisoa siinä ja katsoa, eikä tehdä mitään muuta. Tavallaan tilanne oli sille äärimmäisen outo, ja siksi se ei heti keksinyt, kuinka tästä nyt pitäisi jatkaa. Oli vaikea kohdella jotakuta ystävänä, eikä alamaisena. Siksi beta viimein päätyikin tekemään jotain sellaista, jonka se hallitsi. Se istahti alas ja naulitsi katseensa Lumokseen.

"No onko sinulla laumassa muitakin ystäviä, kuin sen beta?" uros kysyi ja väläytti taas hampaitaan tuttuun tapaansa. Huolimatta sanoistaan se ei halunnut pahoittaa Lumoksen mieltä. Se luotti siihen, ettei narttu vetäisi hernettä nenäänsä pienestä kiusoittelusta. Lumos oli mukava susi, varmasti sillä oli laumassa muitakin tuttuja.

"Vai olenko minä ollut niin ultimaalisen hurmaava, ettei aikasi riitä muiden ajattelemiseen?"

: N'aww ~ ompas Katala ihana :



Lumos seisoi paikoillaan ja katseli autiota lumikenttää. Vähän matkan päässä tuuli kovempaa ja naaras saattoi nähdä kuinka tuuli sai lumen leijailemaan, sekä pöllyämään. Lumos kallisti päätään ja katseli ihmetellen näkyä. Eihän siinä ollut mitään erikoista, mutta se vain näytti tavallaan hienolta. Siinä seistessään naaras ei huomannut, että Katala oli käynyt istumaan ja naulinnut keltaisten silmiensä katseen Lumokseen.
Vasta kun uros alkoi puhumaan, käänsi narttu päätään ja hiukan hämmentyi Katalan tuijotuksesta. Nopeasti Lumos kuitenkin tottui siihen ja istuutui itsekin. Se heilautti häntänsä vierelleen ja kallisti päätään katsoen Katalaa avoimesti silmiin, vaikka se voisi ollakin hiukan epäkohteliasta kun naaras oli betansa seurassa. Ehkä se ei haittaisi Katalaa tai niin ainakin Lumos ajatteli.
Hetken naaras pohti uroksen sanoja, kunnes tajusi mitä toinen ajoi takaa. Ilahtuneena Lumos avasi suunsa ja hymyili sudenhymyään. Sen häntä heilahti pari kertaa vähän.
"En kai voi sanoa, että ystäviä .. mutta muutama tuttu on. Pidän itseäni melko ujona ja olen huono tutustumaan toisiin, saati sitten luomaan hyviä ystävyyssuhteita", naaras murahti ja vaikka asia oli sinällään hiukan negatiivisen oloinen, ei Lumos vaikuttanut lainkaan surulliselta tai harmistuneelta.
Katalan seuraavat sanat saivat Lumoksen suupielet kohoamaan vielä aavistuksen ja hymy oli leveämpi. Naaras piti tästä hetkestä hyvinkin paljon.


That's how much I need you
And I can't stand ya
Must everything you do make me wanna smile


"Jaa-a .. ", se tyytyi vain toteamaan huvittuneena. Se pudisti hiukan päätään, mutta säilytti katseensa yhä Katalassa. Lumos nautti toisen seurasta ja piti toista ystävänään, vaikkei tiennytkään ajatteliko uros itse samoin. Voisihan se olla, että Katala piti naarasta vain alaisenaan, eikä muuta. Eikä se naarasta haittaisi, sillä sitähän he kaksi olivatkin: beta ja sen alapuolella oleva lauman jäsen.

Uros roikotti kieltään suustaan huvittuneena. Sekin piti tilanteesta. Sillä oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ihan oikeasti hauskaa muidenkin, kuin Viiman seurassa. Siitä lähtien, kun sen veli menehtyi edellistalvena se oli viettänyt pitkiäkin aikoja ilman seuraa. Se oli kaikille vain beta, ja kaikki olivat sille vain alaisia. Sen ja niiden välillä vallitsi kunnioitus ja asiallisuus. Ne tulivat sen luokse, jos ne halusivat jotakin, ja Katala auttoi ja piti niitä tällä tavoin otteessaan. Se sai helposti muut luulemaan, että ne olivat sille suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin kenties oikeasti olivatkaan.

Ja sitten tuli Lumos, joka jostain kumman syystä kaikkien muiden sisuen joukosta päätti kaveerata juuri sen kanssa. Joko nartulla oli hyvä pelisilmä (ja silmää komeudelle) tai sitten se vain yksinkertaisesti oli valinnut Katalan silkan sattuman takia. Niin tai näin, eipä uroksella siinä ollut valittamista. Mukavahan neito oli, eikä mitenkään typeräkään. Ja olihan sitä nyt ilo katsellakin. Vaikka ei Katala paljoa sellaisesta ymmärtänyt. Lumos oli kuitenkin nyt huomattavasti hyväkuntoisempi kuin viimeksi, ja Katala näki sen olevan kaikin tavoin kelpo yksilö.

"Ihan hyvin se suhteiden luominen sujui." uros totesi ja heilautti häntäänsä. "Eikä sitä tarvitse kaikkien kanssa kaveeratakaan. Pitää valita parhaat päältä." beta nuolaisi huuliaan ja irvisti taas.

Lumos heilautti häntäänsä ja hymyili leveästi urokselle.
"Niin, mutta ei kaikki ole vain minun ansiotani", narttu totesi pehmeällä äänensävyllä ja katseli Katalaa vihjaten sanoillaan, että oli susiuroksella itselläänkin tassut tässä pelissä mukana. Jos uros ei olisi silloin tullut ja liittynyt nartun seuraan, sekä tarjonnut apuaan, ei nyt oltaisi varmaankaan tässä. Lumos oli hirmu huono menemään pyytämään apua keltään, koska oli kuitenkin kovin ujo luonteeltaan, vaikka sitä olikin välillä vaikea uskoa. Se oli tyytyväinen tähän hetkeen ja tilanteeseensa. Sillä oli nyt ystävä ja samaan aikaan hyvät välit sen betaan. Varmasti sitä kautta se saisi vähän suosiota Viimaltakin, koska se uskoi Katalan edes mainitsevan siitä jotakin alfalle. Lumos ei kuitenkaan havitellut paikkaa auringossa, koska sillä ei ollut kunnianhimoa juuri lainkaan. Toki se halusi helpompaa elämää, mutta se oli iloinen jo saavuttamastaan. Olihan naaraalla omat haaveensa, nytkin, mutta ne se pitäisi omana tietonaan, eikä havittelisi suurta saalista itselleen lauman arvoasteikossa. Se ei sopinut nartun luonteeseen, se oli ihan liian kiltti ollakseen ahne tai mitään. Lisäksi se otti muut huomioon herkästi, missä oli omat hyvät kuin huonotkin puolensa.

Lumos mietti vielä mielessään Katalan viimeisimpiä sanoja. Jokin niissä oli jäänyt sen mieleen ja saanut sen hymyilemään, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Naaras heilautti häntänsä päätä pari kertaa ja katseli Katalaa.
Sillä ei ollut oikein mitään sanottavaa betalleen, joten se tyytyi katselemaan urosta pää hiukan kallellaan, kellertävät silmät tuikkien.

Uros tuhahti nartun toteamukselle siitä, ettei tutustuminen ollut yksin nartun ansiota. Totta kyllä, Katalahan tilanteen oli aloittanut. Mutta se oli edelleen sitä mieltä, että moinen oli sen työtä. Lumos itse oli vääntänyt tilanteen jonkinlaiseksi ystävyyssuhteen aloittamiseksi. Katalasta Lumos oli ollut vain hyvä liittynyt ja harvinaisen nokkelakin, kun tajusi paikkansa heti. Narttu näytti kuitenkin tehneen sen käytöksestä omat päätelmänsä. Se oli suloisella tavalla ymmärtänyt täysin väärin uroksen käytöksen, ja nyt se istui siinä katselemassa häntä melkeinpä palvovasti.

Eipä Katala voinut muuta, kuin hyväksyä tilanteen ja todeta hiljaa mielessään, että sillä oli nyt yksi ystävä enemmän, kuin ennen. Lumoksesta tuskin olisi sille hyötyä millään tavalla. Korpista oli hyötyä, ja sen Katala ottikin kätyristään irti. Lumos sen sijaan oli vain ystävä. Mutta vain ystävät olivat ihan hyviä olemassa. Ne olivat juuri niitä, joiden kanssa saattoi riehua päättömänä lumiarolla ja vielä senkin jälkeen odottaa niiltä ystävällisyyttä. Itse asiassa ne eivät vain katsoneet, kun teit itsestäsi idiootin; ne osallistuivat siihen ja olivat idiootteja myös.

Jollain sairaalla tavalla se oli aika lohduttavaa.

"Sovitaan, että tämä oli saumattoman yhteistyön kadehdittavan onnistunut tulos." uros totesi nartun suuntaa ja lipaisi taas kirsuaan. Kadehdittava tosiaan. Katala tiesi useammankin uroksen, joka olisi luovuttanut vaikka päänsä päästäkseen Katalan saappaisiin. Mikäli uros nyt tulkitsi narttua oikein. Mutta ei Katala olisi vaihtamassa paikkaansa edes jonkun onnettoman päähän. Lumos oli liian mukava hyvöksikäytettäväksi, ja aivan liian hyväntahtoinen edes huomatakseen, että joku teki sille niin. Ja koska ystävät suojelivat toisiaan, Katala pitäisi huolen, että kaikki muut, törkeyksiä ajattelevat urokset pysyisivät kaukana Katalan Lumoksesta.

Oli oikeastaan mainittavan mukava ajatus pitää kaikki muut loitolla Lumoksesta. Todellakin. Ja siis sehän teki sen vain, koska he olivat ystäviä. Koska ystävät suojelevat toisiaan. Muuthan voisivat yrittää hyötyä, ja silleen. Olisi paljon turvallisempaa vain käskeä niitä kaikkia painumaan hiiteen.

: Voi että, ompas Katala nyt ritarillinen ( : "Katalan Lumos" :


Naaras käänsi katseensa pois Katalasta ja lipaisi toista suupieltään mietteliäänä. Sen pienessä pääkopassa ei mitään tähdellistä ajatusta kellunut, se ei pohtinut mitään omasta mielestään tärkeää. Nartusta tuntui hyvältä, ettei sen tarvinnut olla hirveän varautunut ja tarkkaavainen, koska se oli Katalan seurassa. Uros oli nyt sen ystävä, mutta kaikesta huolimatta nartun beta. Ei sillä, että nyt nartusta tulisi välinpitämätön ja jääräpäinen ja se alkaisi käyttäytyä halveksivammin ja vähättelevämmin betan mahtia kohtaan. Ehei, ei todellakaan. Sen arvostus ja kunnioitus, sekä oman arvon näyttäminen tässä ja etenkin Katalan seurassa ei katoaisi koskaan mihinkään. Sen käytös ei juuri muuttuisi, vaikka uros olikin sen ystävä. Toki se pystyisi varmaan avoimemmin puhumaan asioistaan, sekä uskoutumaan Katalalle, mutta muuten se pitäisi urosta omana betanaan, omana kunnioittamanaan betanaan. Lumos lipaisi suupieliään ja jätti sitten suunsa avoimeksi kääntämällä samalla päätään Katalan suuntaan. Naaras saattoi näyttää hassulta, mutta Lumos hymyili. Syytä se ei edes osannut itselleensäkään selittää. Siitä tuntui uroksen seurassa mukavalta ja sen se oli itselleen todennut usemmankin kuin vain kerran.

Narttu huokaisi itsekseen ja nousi seisomaan. Sen varpaita paleli hiukan, eikä se jaksanut enää istua kinoksessa paikoillaan. Lumos otti muutamia askelia Katalan lähettyvillä ja mietti jo mahdollisesti lähtöä. Se myös mietti sitä, olisiko mahdollisesti uros lähdössä sen kanssa vaikka lauman pesille, jos naaras aikoisi tehdä lähtöä tai jopa pyytäisi Katalaa mukaansa. Naaras heilautti häntäänsä ja tarkasteli vielä hetken betaansa, ennen kuin vingahti hiljaa sille. Se ikään kuin ilmoitti urokselle, että olisi halukas lähtemään ja halutessaan Katala voisi lähteä sen kanssa. Ei Lumos pahastuisi, jos Katala halusi vielä jäädä. Eihän ystävä toiselle sellaisesta suuttuisi tai pahoittaisi mieltään.

Vingahdus oli ihan hyvä valinta; se oli enemmänkin varovainen pyyntö, kuin käsky, ja Katala nousi sen kehotuksesta ylös. Se ravisteli lumet turkistaan ja käveli nartun ohitse. Se oletti, että oltiin matkalla pesille, ja siine päin se siis suuntasi. Kävihön lumi vähän vilpoiseksi, kun siinä kauan istuskeli. Ajatus pesäluolista oli ihan houkutteleva. Mikään kiire uroksella ei kuitenkaan ollut, joten se jolkotteli eteenmpäin rennosti ja melko hiljaa. Aina välillä se varmisti olkansa yli kurkkaamalla, että Lumos pysyi mukana.

"Ilmat ovat vaihtumassa kylmemmiksi." uros sanoi matkalla. Se oli enemmänkin toteamus kuin varsinainen keskustelunaloitus, eikä se odottanut nartun vastaavan. Jotain oli kuitenkin sanottava, jottei matka ihan hiljaisena jatkuisi. Tietenkin saattoi olla, että nartulla olisi jotain puhumisen aihetta. Kenties se nyt jopa uskaltaisi puhua, kun he olivat sentään tovereita.

Narttu heilautti häntäänsä pari kertaa innokkaammin, kun Katala näytti myöntyvän sen pyyntöön lähteä sen mukaan. Paikallaan Lumos kääntyi menosuuntaan päin ja antoi uroksen mennä edeltä. Se seuraisi mielissään toista ja antaisi johdattaa itsensä pesille. Osasi naaras itsekin liikkua lauman alueilla ja melko hyvin, sekä mitä lähempänä pesäkoloja se liikkui, sitä paremmin se tunsi tienoon. Se olisi siis päässyt itsekin määränpäähänsä, eikä olisi tarvinnut Katalaa oppaakseen. Mutta nyt se olikin pyytänyt uroksen matkaansa eri syistä; se ei tahtonut mennä yksin.

"Kyllä, olet aivan oikeassa. Varmasti luntakin tulee vielä enemmän, aivan varmasti", naaras vastasi pehmeällä äänensävyllä ja katsoi hetken urosta, joka juosta jolkotti sen edellä.

Valppaana ja korvat terhakasti pystyssä naaras Katalan vanavedessä asteli sulavin askelin, eikä hanki hidastanut sen menoa juurikaan. Kaikin puolin Lumos näytti nyt paremmalta, niin turkkinsa kuin muunkin kunnon puolesta, ja oli selkeästi muuttunut useamman askeleen verran parempaan suuntaan. Se oli saanut hiukan lihaa luidensa päälle ja sen turkki saanut tuuheutta ja kiiltoa. Siitä tulisi ehkä vielä hiukan kauniinpi, kun sen talvikarva vihdoin vaihtuisi kokonaan. Nyt sen turkki oli toki tuuheampi, mutta kovin ohuen näköinen vielä paikoittain. Tänä vuonna karvan vaihtuminen oli alkanut hiukan myöhempään, mutta Lumos luotti siihen, että sen ei tarvinnut palella talven pahimpien pakkasten aikaan. Sitä paitsi nyt se pystyisi hakeutumaan laumalaistensa lämpöön, jos ja kun sitä palelisi. Hymy huulillaan naaras asteli eteenpäin katsellen lumista maisemaa.

Katalan turkki oli jo vaihtunut talviseen, vaikkei sitä ehkä voinutkaan siitä päätellä. Aina talvisin uros kirosi ohutta turkkiaan, mutta kesäisin se oli siunaus. Vaikka ei täällä kesäisinkään usein kuuma ollut. Niinä harvoina päivinä kun lämpöä oli kunnolla, oli Katala paremmassa asemassa kuin paksuturkkisemmat lajitoverinsa. Eipä se talvella paljoa lohduttanut, mutta oli mukava ajatella, ettei ohuesta turkista ollut pelkästään haittaa.

Katala liikkui pitkin askelin ja välillä hankikanto kannatteli sitä hetken lumen päällä. Pian lumikerros alkoi kuitenkin ohentua ja maasto muuttua kallioiseksi. Pesäluolat olivat lähettyvillä ja uros hiljensi vauhtiaan. Pesäluolilla olisi muitakin susia ja niiden keskuudesta löytäisi kaipaamansa lämpöä. Lisäksi Katalalla olisi taas aikaa seurailla muita laumalaisia ja niiden käytöstä.