Peilikuvat ovat ulkonäöltään, vaan ovatko luonnoltaan?-päättynyt

((Eli Toto tänne Taistoineen))

Maa oli routainen ja kylmä tassujen alla. Lunta oli kauempana paksusti ja kovalla alustalla oli parempi kävellä. Piki musta susi silkkisin turkkeineen käveli tuolla kohdalla. Kauniin keltaiset silmät katsoivat tarkkaavaisina ympärilleen, ja musta kirsu haisteli minkä kerkeisi.

Tuisku oli kävelemässä rauhassa saalistusmailla, ja tutki paikkoja vähän että muistaisi karibuajoissa vähän millaiset reitit täällä kulkivat. Tuisku haisteli maata, ja nenään tuli paljonkin erilaisia hajuja. Jäätyneen maan tuoksu, huurtuneet korret ja jokunen sudenkin haju.
"Löytyisiköhän täältä jotain hiukopalaakin? se ajatteli.

Tuisku tosin oli elämänsä kunnossa, se oli syönyt ennen matkaansa hyvin ja mieliala oli korkealla laumaan liittymisen jälkeen. Kunto oli säilynyt yhä yhtä lihaksikaana kuin ennenkin, ja tämä nuori mutta valtaisa uros saattoi antaa huonon ensivaikutelman ulkomuotonsa perusteella.

Tuisku tassutteli eteenpäin pitkiä askeleita mutta hyvin rauhallisesti. Vielä se ei ollut haistanut mitään muuta sutta lähistöllä, mutta varmaankin kohta tapaisi jonkun.

//Ja hän vastaa kutsuun. X ) \\

Taisto makaili maassa täysin liikkumattomana ja jännittyneenä, kontaten välillä eteenpäin hiljaa mutta nopeasti. Se vaani erästä nuorta jänistä, joka oli kaivanut lumen alta ruohotukun esiin ja söi sitä paraikaa. Uroksen nivusissa oleva haava ei ollut vielä täysin parantunut viimekerran ottelusta, se aukeili välillä ja märki. Häviöstään toisen lauman johtajaa vastaan Taisto ei halunnut kuulla tai puhua siitä ollenkaan, sitä raivostutti koko asia. Niin syvästi ei kukaan ollut sitä loukannut paitsi kun häneltä vietiin osa toisesta korvastaan.

Suden sisällä alkoi syttyä raivon kipinä kun se vain ajatteli sitä. ` Hemmetin vanhus! Hoitelen sen vielä, revin sen silmät päästä ja tapan sen! Se saa vielä katua että alkoi minulle rähinöidä…´, se mietti raivon kiehuessa sisällä, minkä se ilmaisi murisemalla matalasti ja kuuluvasti. Valitettavasti nuor jänö kuuli tämän murinan ja lopettaen nopeasti syömisensä se katsoi sutta kohti, lähtien nopeasti pakoon.

` Ei hitto!´, hän ajatteli ja nousi hieman vaivalloisesti nousemaan, lähtien saman tien kanin perään. ” Tule takaisin senkin pitkäkorva! Kun saan sinut kiinni, minä revin sinun nahkasi päältäsi ja syön sinut, elävänä!”, Taisto karjui eläimelle juostessaan hieman nilkuttaen samalla, rusakko juoksi henkensä edestä sydän tykyttäen rinnassa. Jos se ei kohta pääsisi pakoon, kuolisi se joko tuon pedon kynsiin tai sydänkohtaukseen.

Tuisku oli jatkanut rauhassa haisteluaan. Sillä ei ollut kiire mihinkään. Äkkiä se kuitenkin valpistui kun jänis säntäsi täyttä laukkaa sitä päin ja koko eläin oli muutenkin sydänkohtauksen partaalla. Tuisku sattui olemaan heinikon kohdalla, täsmälleen siinä mihin pitkäkorva oli juoksemassa. Tumma susi kyyristyi. Jänis kuitenkin oli niin shokissa ja ei muutenkaan olisi kylläkään huomannut häntä.

Mutta Tuisku ei ottanut riskejä tai tuntenut mitään sääliä sitä kohtaan.

"Nyt"! suden päässä kajahti ja se ponnisti täydellä voimalla ohi kiitävää kania päin. Veri roiskahti, ja sitä alkoi valua kylmässä maassa. Tuisku luuli jo onnistuneensa, mutta sinnikäs jyrsijä jatkoi vain ponnisteluaan. Sitten se tempaisi itsensä irti Tuiskun leuoista, ja verta tuli lisää. Tuisku oli täysin metsästyksen huumassa katsoessaan sekunnin murto-osan hangella matelevaa, viimeisiä hengen vetojaan vetävää jänistä; Kiskaisusta oli jäänyt Tuiskun suuhun palanen talttahampaan turkista, ja tuon suolet olivatkin jo puoliksi pihalla.
Tuiskun ei tarvinnut kiirehtiä. Se käveli rauhallisesti kanin viereen, joka sai varmastikin shokkikohtauksen, vernhukan, sydänkohtauksen ehkä kaiken mahdollisen ja lysähti maahan. Jäniksen alla oli verilammikko ja Tuisku himoitsi jo tätä pientä nisäkästä. Tai sitä, mikä siitä oli jäljellä.
Nyt kuitenkin mustaturkki lopetti jyrsiän siihen paikkaan ja alkoi kantaa pois. Tuisku kuitenkin pysähtyi katsomaan kuollut jänis hampaissaan kauemmas, suuntaan josta jänis oli juossut. Se ei ollut innoltaan edes huomannut toisen suden hajua, ja äkkiä tajusi tappaneensa toisen saaliin. "Nopeat SYÖVÄT hitaat.." Tuisku ajatteli ja hymähti itsekseen huonolle vitsilleen. Hitailla se oli tarkoittanut kani-parkaa joka vielä hetki sitten oli laahustanut kylmällä maalla.

Nyt kuitenkin Tuisku seisahtui ja mietti, jahtasiko vieras susi vielä saalistaan. Jos jahtaisi, Tuiskulla ja sillä saattaisi kohdatessaan tulla yhteenotto mikä oli oikeastaan ihan virkistävää välillä, jos tapahtui oman etunsa mukaisesti.
Tuisku ei ollut tappelupukari, eikä kovin kokenutkaan, mutta voima oli sen vahvin laji, ketteryys ja taktiikka tulivat heti toisena.

Mutta oliko toinen edes haastamassa riitaa, ja olisiko siitä vastusta? Sitä Tuisku ei tiennyt.

Taisto tuijotti tuota näkyä suu ammollaan ja selvästikin loukkaantuneen näköisenä, kun joku varasti Hänen saaliinsa hänen kuononsa edestä. Sen kunniaa oli jo tarpeeksi louhittu ja tätä se ei enää aikonut enää hyväksyä.

Susi alkoi murista raivokkaana, huulien noustessa paljastuivat valkoiset hampaat niiden alta ja pupillit pienentyivät. Häntä nousi pystyyn ja niskakarvat pöyhistyivät. ` Tuo oli viimeinen temppusi…!´, hän julisti itselleen ja lähti rivakkain askelin kohti toista.

” Hei sinä! Sinä senkin ylipulskea, koiran äpärä ja varastelija! Mitä luulet tekeväsi varastamalla toisten saaliita!? Sietäisit saada kuonoosi tuollaisesta! Eikö äitisi opettanut että varastelu on epäkunnioittavaa käytöstä!”, Taisto ärisi toiselle nopeaan tahtiin täydestä raivosta. Hänen teki mieli repiä toinen kahtia ja jättää paikalleen mätänemään. Sen se varmasti kohta tekisikin…

Tuisku käänsi päätään toisen mesotessa. Vieras uros-susi oli tullut paikalle. Kun tuo haukkui Tuiskua, sitäkin rupesi hermostuttamaan. "Ai minä ylipulska koira? Mitäs sinulla on minulle mitään sanomista, kitukasvuinen piski joka ei näköjään osaa varoa herkkiä alueitaan!"
Tuisku vastasi äkäisesti irvistellen.

"Sinua ei nyt kunnioittaisi edes omat pa**aläjäsikään!"

Tuisku oli haistanut haavat Taiston nivusissa. Huulet nousivat ienten päältä ja uros pudotti kanin maahan jalkojensa juureen. Taisto oli tulossa kohti rivakkaa tahtia mutta Tuisku ei pelännyt. Se luotti sen verran kehoonsa, ettei sen tarvinnut heti huolestua. Voimaa se osasi käyttää kyllä, mutta älykkäänä sutena se halusi saada toisen lannistumaan, kuin että tappaisi.

Sillä oli hyvinkin tiedossa kohdat, joihin tavallinenkin puraisu teki kipeää.

Mustaturkkia myös vähän kiinnosti, oliko toinen samasta laumasta. Viiman haju kyllä tuoksahti, ja Tuisku ajatteli nousevansa arvossa jos voittaisi- puolta pienemmän päänaukojan. Tusiku ajatteli tyytyväisenä ja varmana voistosta.

"Kannnattaisi ottaa saalis myös kiinni, jos sitä halajaa syödä. Eikö äitisi ole opettanut mitään sanasta "Järjenkäyttö"?" Tuisku sanoi. Sen häntä oli noussut korkealle ja karvat pystyyn.

Jos Taisto yrittäisi napata saalista Tuiskulta, olisi sen tultava olemaan hyvinkin taitava liikkumaan. Tuisku ei hevillä luovuttaisi ja saisi kolausta kunniaansa. Toisella kyllä näytti olevan isommille kukkoilun seurauksista kokemusta, muttei näköjään ollut mennyt oppi perille.

((Hehhee. No tämähän meni äkkiä jännäksi! Tuiskun kylläkin saattaa kannattaa pitää turpansa kinni niistä Ovelan jättämistä haavoista, sillä Taisto vaikuttaa helposti ärsyyntyvältä luonteelta. Eikun adrealiini virtaamaan!))

Taiston silmät suurenivat silkasta vihasta, kun toinen huomautti hänen haavastaan. Miten tuollaisia, toisia epäkunnioittavia elukoita voi olla elossa? Uros murisi entistäkin enemmän toiselle, ottaen ensimmäisen askeleen toista kohti. ” Sinä… Joudut kärsimään tuon takia, rakin kuvatus., hän murisi toiselle ja otti toisen askeleen lähemmäs. Silmät leimuten hän alkoi kierrellä uroksen ympärillä, sisällä kytevän raivon kasvaessa joka askeleella. ” Eipä opettanut, minä kun en sietänyt häntä enkä sitä toista k*s*p**t*, jota pitäisi kutsua isäksi.”, hän vastasi toiselle ja nuolaisi huuliaan, ottaen hitaita askelia toisen ympärillä etsien samalla herkkää kohtaa.

Taiston nimi oli annettu sen luonteen mukaan, se oli varmaa. Se ei osannut vetäytyä melkein koskaan taisteluista ja se oli hyvin sitkeä tapaus. Kipu ei saanut sitä pysähtymään vaan toisinpäin, se kannusti häntä eteenpäin entistä enemmän tekemään kuoleman töitä maan päällä. Päässä kuiskivat äänet kannustivat sitä tappamaan toisen, antaa seuraavan aamun nousta verenpunertavana ja valaista hänen tulevaa verityötään. Taisto hykerteli pelkästä ajatuksesta, kun toinen makaisi maassa kauniin veren virratessa pitkin valkoista lunta ja näin hän joutuisi kantamaan yhden ristin lisää selässään. Niitä oli jo monta, naaraiden, pentujen ja monien muiden henkiä oli hän riistänyt. Mutta huonoa omatuntoa uros ei siitä tuntenut, ne olivat kuin voitonmerkkejä, todiste hänen voitoistaan kuten ihmisilläkin oli ennen vanhaa tehdä. Repiä uhrinsa pää ja esitellä sitä muille.

” Verenpunertavan nähdä kohta saan, punaisen joen virtaavan pitkin äiti maata ja lihan paljaan. Kuoleman työtä minut lähetettiin tekemään ja sen minä teen, saaden koko ajan lisää elämännektariinia toisten tuskasta. Tämä päivä on kuolemanpäivä!”, hän julisti ja teki jotakin odottamatonta. Nopeasti Taisto pysähtyi, tehden äkkikäännöksen ja lähti juoksemaan rinkiä päinvastaiseen suuntaan, kunnes oli toisen takana. Siellä olivat nikamat, jotka kannattelivat melkein koko ruumista luiden sekä lihasten lisäksi. Ne olivat hänen kohteensa, muttei vielä. Uros syöksyi maata vasten varkaan takajalkoja pitkin, kita ammollaan ja yrittäen saada iskunsa toisen jompaankumpaan takajalkaan.

//Aika angstinen viesti. O__o \\

Tuisku jatkoi irvistelyään. Murinaksi ei voinut enää kutsua sitä mikä pedon kidasta tuli. Se oli pikemminkin raivoisaa karjuntaa, ja Tuiskun joka ikinen solu ja karva tahtoi repiä toisen kappaleiksi. Minkäänlaista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan toisella ei ollut, toisin kuin Tuiskulla joka oli riskeerannut henkensä näiden pelkän arvoaseman vuoksi.

Äkkiä toinen mustaturkki juoksi hänen taakseen, ja Tuiskun pää käännähti nopeasti mukana. Se huomasi, mitä toinen yritti ja koetti nopeasti reagoida.
Hän kuitenkin oli hivenen hitaampi, ja Taiston hampaat ehtivä tarttuakin, ja uroksen kurkusta kuului vihainen karjaisu.
Kuitenkin toinen jalka oli vapaana ja Tuisku yritti potkaista toista kasvoihin kynsillään. Kohteena oli silmät ja kirsu, mutta tärkeintä oli että potku osuisi. "Sinä hullu koiranpaskiainen! Kakara joka leikkii hengellään!" Tuisku ärisi samalla kun jännitetyt lihakset pääsivät sen takajalassa käyttämään voimiaan, ja nyt se yritti osua kunnolla.
Nikamat eivät vahingoittuneet niin paljon, että uros olisi horjahtanut, mutta hyvin kipeää se teki.

Toisin kuin Taisto, Tuisku ei ollut maskokistinen mutta kipu tosiaan sai sen yrittämään lujemmin.
Samalla kun Tuiskun takajalka oli syöksymässä toista kohti, sen kipu vain lisääntyi kohdassa jossa Taiston hampaat olivat; Nyt se joutuisi laittamaan kaiken painon tälle jalalle ja se jos mikä ei ollut miellyttävää. Kuitenkin jos Tuisku osuisi, olisi kipu poissa ja mahdollisuus hyökätä.

Jos Tuiskun jalka osuisi, se käännähtäisi (Huolimatta oliko Taiston hampaat kiinni vai ei,) ympäri ja syöksyisi hampaillaan kohti toisen kylkeä ja vatsan alueita. Ne olisivat helppo repiä rikki.

Jos kuitenkin Taisto väistäisi ja Tuisku potkaisisi hudin, niin mustaturkki laittaisi äkkiä jalan takaisin tukemaan rotevaa kehoaan ja tekisi edellämainitun käännähdyksen, kuitenkin tällä kertaa yrittäisi lyödä koko painollaan omaa kovaa kalloaan Taiston omaa vasten.

((Huii, kaksi lihaskimppua tasaväkisessä kamppailussa! *Jännittää kamalasti Toton seuraavaa vastausta*))

Taisto virnisti toisen puheille ja nauroi hiljaa. `Hullu? Ehkä… Mutta tarpeeksi hullu tappamaan sinut, mitätön sontiainen!´, hän ajatteli ja lujensi puremisotettaan. Nikamiin hän ei vielä iskisi ei, ne hän säästäisi viimeiseksi jos hänen tekisi mieli. Oikeastaan, tästä voisi tulla hauskaakin. Siitä oli pitkä aika kun uros oli saanut tämän tasoista vastusta, miksi siis lopettaa leikki lyhyeen? Omissa ajatuksissaan ollessaan, hän ei kuitenkaan huomannut toisen toista takajalkaa ja isku osui suden silmien väliin. Hukka päästi toisen jalasta irti, astuen askeleen taaksepäin ja yritti nähdä jotain, mutta valuva veri punersi näön. Siinä samassa hän tunsi toisen hampaat kylkien ja vatsan alueella, karjaisten ilmaan tuskasta ja osittain myös innosta. `Ei mikä tahansa tappelija…´, hän tuumasi ja murisi. Nopeasti hän yritti iskeä sinne, missä iho oli ohuillaan, nimittäin etujalan ja kyljen väliin.

Jos Taisto osuisi kohteeseensa, hän lujentaisi entisestään otettaan kunnes toinen päästäisi hänestä irti ja valmistautuisi uuteen iskuun.

Jos taas ei onnistuisi… Uros yrittäisi iskeä seuraavaksi kaulaan.

¤Voiko peliin tunkeutua mukaan tähän väliin?¤

((Joo tietty voit. Kunhan nyt vastasin..))

Tuiskun voitonrimu kasvoi kun se osui, ja uros repi ja riuhtoi minkä kerkesi. Yhtäkkiä toisen hampaat olivat sellaisessa kohdassa, mistä Tuiskukin tiesti ihon olevan heikkoa. Se puristi lujaa kiinni Taiston kylkialuetta, ja jos Taisto tuosta vielä lujentaisi otettaan se repäisisi ihoa mukanaan ja hyökkäisi toisen kintereeseen.

Jos taas Taisto ei lujentaisi otettaan, mustaturkki lujentaisi ja alkaisi riuhtoa entistä enemmän tosissaan, kuitenkin kivuliaasti toisen pitäessä siitä kinni. Vinkunaa kuuluisi suljetusta kuonosta paljonkin.

((Elis siis Calarman vuoro tulee nyt vai Toton jälkeen?))

(Minäkin tulisin mielelläni, jos saan luvan.)

((Ohhoh kyllä nyt on paljon jotka kiinnostuivat yhtäkkiä! Minulle käy että Trisha tulee.. Ilmeisesti Katalan kera?))

¤Jos Toto vastailee oman vuoronsa seuraavaksi, sitten tuon Sammaleen ja Trisha Katalan?¤

Sopii. Minulle. Äsken juuri lähetin totolle viestin että käykö hänellekin... Mutta nyt tämän jälkeen ei ehkä muita. Alunperin piti olla vain minä ja Toto, ja nyt pannaan teihin kahteen poikki.

(Juu, Katala tulloo, ja vastailen sitten Calarman jälkeen. Katala nyt on kuitenkin beta ja sen tehtävä on panna poikki tällaiset kahakat laumanjäsenten kesken.)

Joops. Kuitenkin lopetetaan kotkotukset piakkoin, ettei koko topic ole tätä täynnä!

Mitä enemmän kipua ja verta Taisto tunsi, sitä enemmän hän innostui tästä teurastamisesta. Pupillit olivat pienentyneet ja kaventuneet entisestään, enää ne muistuttivat vain pieniä viiruja hänen silmissään. Hyvänolontunne kivusta sai masokistin lähes kehräämään kissan tavoin. Uros lujensi otettaan entisestään toisesta, tuntien veren purskahtavan suuhunsa sekä myös kasvoilleen. Kuolema… Niin kaunista kun lumivalkea maa värjäytyi punaiseksi. Hukka siirtyi nopeasti toisen alta, väistäen täpärästi toisen iskun ja siirtyi muutaman askeleen taaksepäin toisesta.

Taistelun tuoksinassa Taiston koko ruumis oli värjäytynyt hänen sekä Tuiskun verestä. Veri valui toisen tekemistä haavoista ja nopeasti susi nuolaisi haavaansa, pitäen maiskuttavaa ääntä maistellessaan omaa vertaan. `Makeaa. Elämän eliksiiriä.´, hän tuumasi ja siirsi hullumielisen katseensa toiseen. Pieni naurahduksen tapainen karkasi suden suusta, josta pystyi erottamaan ivallisuuden sekä inhon toista kohtaan. ”Maa värjäytyy verestämme. Eikö olekin hurmaavaa? Se muistuttaa minua entisestä laumastani, jossa veri virtasi koko ajan pitkin maata. Kaikki taistelivat toisiaan vastaan, koskaan ei saanut kääntää selkäänsä. Vain vahvimmat selvisivät. Minä olin vahvin ja siksi minut karkotettiin pois sieltä…”, hän sanoi toiselle virnuillen. Taisto oli aina uskonut elämän olevan pelkkää taistelua ja hän oli vahvin, siksi kukaan ei kunnioittanut häntä vaan pelkäsivät ja halusivat tappaa hänet. Uroksen mieli oli repeillyt pahasti ja tässä oli tulos. Mielipuolinen susi joka eli verellä ja lihalla.

Nopeasti Taisto teki uuden siirron, lähtien juoksemaan täysillä toista kohti ja pää valmiina iskemään mihin tahansa mihin osui. Kasvoihin, kaulaan, rintaan tai etujalkoihin. Ei väliä minne osuisi, uros yritti iskeä kaikin voimin päin Tuiskua, aikoen kampata toisen maahan ja iskeä sitten kaulaan tai rintaan.

//Taistosta on tullut mielipuoli. O__o Ja kyllä te kaksi saatte tulla mukaan, kivaa, kivaa. \\

Sammal oli noussut pesäluolasta pentujensa nukahdettua hälyyn. Se nuuhki ilmaa, jossa oli selvä veren haju. Nopeasti Sammal käski jonkun laumalaisista pesäluolan eteen ja säntäsi juoksuun kohti veren hajua.

Sammal saapui tappelupaikalle katsoen nopeasti riitapukarien olen se tuttu Taisto ja Tuisku. Sammal pörhistyi saman tien ja Taiston sännätessä uuteen iskuun, ehti Sammal väliin. Se pyörähti Taiston tielle ja toisen isku osuisi siihen, jollei Sammal onnistuisi omassa yrityksessään. Sammal oli tullut lähes ääneti ja toisen vauhdissa tuskin ehti ajatella muuta maailmaa, eli rouvalla oli hyvät mahdollisuudet kaatoon.

Sammal avasi suunsa ammolleen kokeneesti ja käytti saalistustaitojaan hyväksi loikatessaan kohti Taistan kaulaa, aikeinaan kaataa toinen kumoon kuten oikean saaliin. Sammal oli kokoonsa nähden pieni Taistoon ja Tuiskuun verrattuna, mutta ruumiin paino ja taidot mittasivat tälläkertaa. Sammal tiesi Taiston olevan riidan aiheuttaja, ei Tuiskun jonka sammal meinasi nyt pelastaa oman henkensä uhalla Taiston kimpusta.

Epäonnistuessaan Sammal tunsi kasvavaa kipua kaulassaan rojahtaen maahan Taiston pidellessä sitä kiinni. Sammal koitti olla liikkumatta enempää, kuin tarvitsi. Se tiesi liikkumisen lisäävän verenvuotoa ja varvempaa tapaa kuolla toisen hampaisiin.

Sammal ei suinkaan ollut ainoa, joka haistoi veren ilmassa. Myös muu lauma oli aistinut sen. Näiden muiden joukossa myös ruskea äkkipikainen beta, joka ryntäsi juuri kynnet maata takoen kohti sitä paikka, josta taistelun äänet ja veren haju tuntuivat tulevan. Uros oli rynnännyt jo pitkään ja ellei se olisi ollut hyvässä kunnossa se olisi varmasti tuupertunut jo maahan haukkomaan henkeään. Uros jarrutti vasta kun pienen riskukon takaa paljastui, mitä todella oli tapahtumassa. Tuisku ja Taisto olivat repimässä toisiaan ja kumpikin näytti saaneet osumia. Veri vuosi valtoimenaan haavoista ja sudet näyttivät olevat tappoaikeissa. Etenkin Taisto, joka näytti suorastaan hurmioituneen.

Veri kohisi betan suonissa sen kyyristyessä ja paljastaessa kaikki hampaansa. Nyt tuo riitapukari oli mennyt liian pitkälle! Nyt sitä eivat auttaisi alistumiset eivätkä armonanelut. Katala repisi sen palasiksi, ellei se tajuaisi itse juosta karkuun. Ja pitäisi huolen, että jos näin kävisi, jokainen lauman muukin jäsen repisi sen palasiksi. Taisto oli heti ensimmäisenä päivänään aiheuttanut kärhämää, tunkeutunut yksin Ovelan alueelle ja muutenkin oli täysin kykenemätön minkäänlaiseen laumaelämään.

Nyt Katala saisi viimein tehdä sen, mitä se oli halunnut tehdä jo kauan, kauan sitten... uros ryntäsi eteenpäin mutta jokin sai sen jarruttamaan järkyttyneenä uudelleen. Sammal oli juossut jostakin yllättäen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta ja hypännyt kohti Taistoa. Narttukin oli ilmeisesti kuullut taistelun äänet ja kuten Katalakin, olettanut suoraan että vian täytyi olla Taistossa. Miksi se olisi ollut Tuiskussa? Katala oli saanut Tuiskusta hyvän kuvan tutustuessaan tähän nopeasti. Varmahan se oli, muttei takuulla aloittaisi taistelua turhan takia.

Sammal oli pienempi kuin nuo kaksi taistelevaa sutta ja pahimmassa tapauksessa se jäisi kummankin väliin. Katala ei suinkaan ollut Sammalen ylin ystävä, mutta narttu vahti pesällä Katalan pentuja. Jos se kuolisi, pennut jäisivät äidittömiksi ja voisivat kaikki menehtyä. Katala ei missään tapauksessa halunnut sellaista tulevaisuutta penikoilleen, olkoonkin etteivät ne olleet ihan oikeasti hänen pentujaan. Uros säntäsi eteenpäin ja teki todellakin tulostaan suuren numeron; se murisi ja ärähteli kohti juostessaan ja sen kehon jokainen niskakarva sojotti niin pystyssä, kuin vain mahdollista. Ollessaan iskuetäisyydellä se äkkiä laski päänsä alas ja kyyristyi, niin ettei toinen saisi purtua sen herkkää vatsaa tai nivusia. Se itse yritti lähinnä tömähtää vasten Taiston rintakehää ja viedä tämän huomion Sammalesta ja Tuiskusta. Katala myös toivoi kovasti, ettei Tuisku epähuomiossa iskisi hampaitaan Katalan selkään, sillä beta oli rynnännyt kaksikon väliin ja Tuisku voisi taistelun tuoksinnassa ehertyä luulemaan betaansa vastustajakseen. Katalalla ei kaikesta huolimatta ollut hampaita häntäpäässäm joten Tuiskun purema selkään voisi aiheuttaa ikävää vahinkoa ja vielä ikävämpää kipua.

Tuisku hämmästyi kun Sammal ryntäsi jostain paikalle. Se jarrutti noeasti nartun loikatessa väliin. Katalakin ryntäsi jostakin ja Tuisku oli vähän pyörällä päästään. Jos kumpikaan paikalla osuneista susista ei pysäyttäisi Taistoa, niin Taiston pää osuisi Tuiskun rintakehään ja siltä lähtisi ilmat pihalle.

Muussa tapuksessa Tuisku jäisi hölmistyneenä seisomaan paikoilleen ja katsomaan tilanteen etenemistä, tietämättä yhtään mitä tekisi. Se oli huomannut Sammaleen vain silmäkulmastaan ja oli tuuria ettei uros olisi hyökännyt narttuun. Sammaleen osuessa paikalle oli mustaturkki havahtunut ja väistänyt betansa helpommin.

Taisto oli juuri aikeissa hypätä toista kohti ja kaataa Tuisku maahan, kun yhtäkkiä se havaitsi silmäkulmasta ja heikosti kirnussaan muiden susien hajua. Niistä uros ei kuitenkaan välittänyt vaan keskittyi taisteluun, hän ei aikonut hävitä tätä taistelua. Sitten kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hukka ensin tajunnut mistään mitään. Ensin eteen tuli joku muu, mikä hämmensi sutta ja tämä yritti pysähtyä sekä samalla vaihtaa suuntaa. Mutta joku iskikin edestä suoraan häneen ja Taisto tunsi kuinka joku osui sen rintakehään suurella voimalla, jolloin hukka iskeytyi taaksepäin. Ilmat karkasivat pihalle kun hän iskeytyi kovaan maahan ensin selälleen, sitten vatsalleen ja vähän aikaa kieri eteenpäin. Iskeytyessään maahan hän oli jättänyt jälkeensä isoja veriroiskeita, jotka muodostivat pitkän jonon johtaen lopulta hänen luokseen. Taisto haukkoi ilmaa maatessaan maassa, kasvot vääntyneinä tuskasta mutta keuhkot eivät suostuneet toimimaan ja sydän löi tyhjää. `Ei hemmetti… En saa henkeä!´, hän ajatteli kauhuissaan ja yritti liikkua, jalat eivät kuitenkaan totelleet.

Ei, hän ei kuolisi. Ei nyt eikä tällä tavalla että joku raukka hyökkää takaa. Pakottaen itsensä hukka laski päätään vasenta etutassuansa kohti, aukaisten suunsa ja sulki sen sitten. Taisto tunsi suolaisen veren purskahtavan suuhunsa, oman verensä ja hän tunsi monta pistoa jalassaan. Kipu sai kuitenkin suden keuhkot toimimaan, jolloin hän pystyi taas hengittämään. Helpottuneena hän hengitti oikein syvään, nauttien raikkaasta ilmasta, kunnes muisti mitä oli tapahtunut. Horjahdellen hän nousi takaisin pystyyn, varoen toista jalkaansa ja tuijotti murhaavasti muiden suuntaan. Naarasta hän ei tuntenut, mutta Katalan hän tunnisti oikein hyvin ja epäili toisen iskeneen hänen kimppuunsa. Raivoisa murahdus kuului hukan suusta kun tämä nilkutti eteenpäin, sydämen tykyttäessä kovaa silkasta vihasta rinnassa. Taisto jäi kuitenkin vähän matkan päähän kolmikosta, sanoen raivoisasti haukkuen näille, varsinkin betalleen. ”Mitä hemmettiä tuo oli olevinaan?! Mistä lähtien muut ovat saaneet hyökätä kesken taistelun selän takaa kuin pahaiset rakit?!”, hän ärähteli naaraalle ja Katalalle. Hän ei peitellyt ollenkaan raivoaan eikä edes hillitä itseään.

Sammal murisi kaksinkertaistuneellan koolla, mutta tajusi tehneensä hätiköidysti. Se ei ollut huomannut Katalaa, vaan toiminut järjettömästi hyökkäämällä suoraan väliin. Hän selvisi säikähdyksellä ja huojentui, muttei näyttänyt sitä. Rouva murisi kumeasti ja antoi toisen sanoa sanottavansa kesteyttämättä. Taiston sanottua sanottavansa, se kohotti päätään murahtaen: "Sinä se RAKKI olet. Halusit laumaan vain, jotta voisit vuodattaa verta. Mutta sinäpä sitouduit noudattamaan lauman sisäistä hierarkkia, mutta sinä et osaa. Siksi luulen, että sinut tullaan häätämään tästä laumasta. Ja juuri nyt. Olen nähnyt muutenkin liikaa sinun tempuistasi. Ensin aiheutat eripuraa Ovelan lauman kanssa, seuraavaksi Tuiskun kanssa. Sinä Taisto, olet säälittävä hölmö, jolla ei ole elämää."

Sammal oli valmiustilassa, minkä näki helpostikin sen jännittyneisyydestä. Lisäksi Sammal oli täysin itsevarma ja tuijotti itsevarmoin elein Taistoa. Tuisku ja Katala olisivat sen puolella, sen tiesi jokainen. Lisäksi koko lauma olisi heidän puolellaan häätämässä lauman hierarkian typerys matkoihinsa - tai tappamassa.

Katala oli asettunut Tuiskun ja Taiston väliin. Se murisi ja lipoi hampaitaan ja tuijotti Taistoa korvat luimuun vedettyinä. Beta oli selkeästi valmis ottamaan yhteen, mikäli tilanne sitä vaatisi. Tanner oli jo värjäytynyt verestä ja kaikki seuraava veri olisi peräisin yksinomaan Taistosta.

"Kuuntele viisaampiasi, penikka, ja mene tiehesi." Katala murisi pahantahtoisesti Sammalen sanottua sanansa. Se ei kommentoinut Taiston syytöksiä, sillä Sammal oli jo vastannut niihin hyvin tyhjentävästi. Lisäksi narttu oli kiteyttänyt sanoihinsa kaiken sen, mitä Katala oli aikeissa tehdä; tämä rauhanhäiritsijä ei laumaan jäisi. Katalan tehtävä betana oli turvata harmonia, ja Taisto oli koko ajan vastarannalla. Jos se olisikin typeryydellään aiheuttanut ongelmia vain itselleen. Mutta laumassa elävä susi maksoi aina virheensä sekä itse, että laumansa kautta.

"Sinä olet sairas susi, Taisto. Kun me ensi kertaa kohtasimme, minä varoitin sinua. Nyt minä en varoita enää. Sinä sait tilaisuutesi ja sinä tyrit sen. Häivy, ellet halua kuolla tässä ja nyt!" beta otti muutaman askelen kohti Taistoa ja haukkasi ärähtäen ilmaa: "Sinä et ole enää minun laumalaiseni. Olet laumaton tunkeilija, ja ellet häivy nyt, me revimme sinut riekaleiksi!"

Tuisku oli hämmentunut koko tilanteesta. Se ei tosiaankaan ollut odottanut että Taisto häädettäisiin, mutta olihan tuo eripuraa aiheuttanut. Kuitenkin Tuiskulla oli hyvä sydän ja se sääli tuota urosta, jonka verta oli hetki sitten halunnut vuodattaa. Mustaturkki olisi halunnut pyytää Taistolle vielä mahdollisuutta, vielä yhtä. Kuitenkin tällä kertaa oikeasti viimeistä. Se tiesi ettei talvesta olisi helppo selvitä, mutta Taisto kuitenkin vaikutti kestävältä.

Ajatuksistaan huolimatta Tuisku ei saanut sanaa suustaan. Kuitenkin se tiesi että se itse saisi vain varoituksen, jos ilmoittautuisi syylliseksi. Taisto saisi häädön. Tuisku ei kuitenkaan halunnut tulla itsekään häädetyksi, mutta Taistoa pitäisi ehkä jeesata... Mutta Taisto oli aiheuttanut eripuraa. Oli ehkä tosiaan lauman kannalta parempi että hän lähtisi. Mutta eihän Taistolla ole paikkaa minne mennä, jos Ovelankin kanssa hän oli riidellyt. Tuisku myös tiesi, että hänhän oli itse saalistanut Taiston saaliin.


Tuisku luimisti korvansa aivan lättänäksi ja laittoi kyyristyen hännän koipien väliin. "Arvon Katala- ja Sammal," Se sanoi ja äänestä kuulsi kunnioitus. "Olettehan täysin varmoja päätöksestänne? Itse taisin nimittäin pilata Taiston viimeisen mahdollisuuden.." Tuisku sanoi, ja sehän oli totta. Oli Taistolla oikeus puolustaa saalistaan. "Anteeksi, en mitenkään kyseenalaista päätöstäsi, arvon Katala, mutta minä... saalistin Taiston jäniksen, ja onhan sudella oikeus puolustaa ruokaansa?" Tuisku selitti muttei yhtään uhmakkaaasti, vaan todella anoen, mikä oli iso ele; Tuiskun pitäisi raivota ja olla mukana häädössä, mutta se melkein nöyryytti itseään että saisi Taiston pelastettua kuolemalta. Ikuiselta laumattomana ololta.

"Pyydän, armahtakaamme häntä vielä kerran. Hän ei tyrinyt mahdollisuuttaan täysin itse, vaan minä tein sen. Kuitenkin epäsuorasti." Tuisku sanoi ja toivoi sydämensä pohjasta ettei Taisto ollut aiemmin jo kukkoillut liikaa. "Toimin typerästi kun aloin ärsyttää. Minun olisi pitänyt lopettaa kahakka heti alkuunsa."

Taisto hämmästyi, kun toiset olivat häntä vastaan ja syyttivät häntä kaikesta. Uros tunsi sisällään ikävän piston, mutta sitä hän ei näyttänyt vaan tuijotti kolmikkoa ilmeettömänä. Häntä syytettiin eikä Tuiskua, se oli epäreilua, hänhän vain puolusti omaansa, siinä ei ollut mitään väärää. Menneisyyden mielikuvat välähtelivät hänen mielessään, kun vanhemmat hylkäsivät hänet ja hänet häädettiin ensimmäisestä laumastaan. Kaikki olivat häntä vastaan, kukaan ei ikinä ajatellut tilannetta hänen kantiltaan. Se oli niin… epäreilua. Mutta kai syy oli myös osittain hänessä, hän ei oikein, sopeutunut minnekään tai ei halunnut. Se vain oli hänen luonteensa, minkä sille voi.

`Taisit mennä vähän liian pitkälle, Taisto. Taas kerran, milloin kasvat aikuiseksi?´, ääni päässä kysyi hieman nuhtelevasti, saaden uroksen kääntämään korviaan hieman luimuun. Sanaakaan sanomatta hän katsoi vielä kerran Tuiskua hieman mulkoillen, kunnes käänsi selkänsä kolmikolle ja alkoi astella pois paikalta. Niin siinä taisi käydä, hän oli taas kerran saanut itsensä liriin haistattelemalla kaikille.

"Kuuntele viisaampiasi, penikka, ja mene tiehesi.", Katalan sanat kaikuivat mielessä kun hän asteli hitaasti pois. Mutta kun Tuisku nousi puolustamaan häntä, hukka pysähtyi paikoilleen. Toisen käytös yllätti täysin uroksen, joka kuunteli keskustelua tarkoin selkä muihin päin. Ehkä vielä hän saisi tilaisuuden, ehkä. Ilmeettömästi Taisto kääntyi katsomaan betaansa, odottaen päätöstä.