Peilikuvat ovat ulkonäöltään, vaan ovatko luonnoltaan?-päättynyt

Sammal murisi varoittavasti Taiston käännyttyä takaisin. "Tuisku, Taistolla oli mahdollisuus perääntyä tilanteesta milloin vain! Lisäksi jos olisit vahingoittunut pahemmin olisi hän joutunut muutenkin häädetyksi. Taisto, minä olen päättänyt, ettet kuulu laumaan ainakaan minun mielestäni. Inhoan sinua ja typeryyksiäsi. Oli syy kenen tahansa, tapaan taas sinut ongelmatilanteessa: Taistelemassa. Minulle on riittänyt metkusi, joita olen nähnyt vaikket sitä tietäisikään ja olen häätämäsisesi kannalla. Tuisku taas olkoon ensikerralla varovaisempi, ettei itse tule häädetyksi!" Sammaleen sanat olivat uhmakkaita ja se vahvisti sanojaan astahtamalla eteenpäin muristen.

Tuiskun ei tarvinnut puolustaa tätä lauman hylkiötä ja idioottia, se sai Sammaleelta sille oikeutettua kunniaan eli halveksuntaa ja sättimistä. Sammal puhui sanojaan suoraan ja vähät välitti muiden ajatuksista. Neito ilmaisi selvästi mielipiteensä ja pitäisi siitä kiinni, vaikka henkensä uhalla.

Katala vilkaisi Tuiskua, joka oli asettunut Taiston puolelle. Uros näki veren maassa eikä voinut kuin ihmetellä, miksi ihmeessä toinen oli Taiston jäämisen kannalla. Uroshan oli repinyt tuohon kunnon haavoja. Katala salli kyllä nahistelut ja tappelutkin, mutta tappamista ei. Ja tässä taistelussa näytti olleen ihan virallisesti tosi kyseessä.

"Sinä olet osoittanut olevasi ikäistäsi kypsempi susi." beta totesi Tuiskulle ja katseli tätä nyt vähän erilaisin silmin, kuin oli katsellut ennen. Katsoessaan takaisin Taistoon uros kuitenkin murisi taas. Se ei uskonut, että rauhanhäiritsijä koskaan todella muuttuisi. Kenties se yrittäisi, mutta se oli osoittanut jo useamman kerran olevansa harkitsematon ja kykenemätön elämään laumassa sooloilematta. Nyt se oli vaarantanut itsensä lisäksi laumalaisen hengen.

"Sinä taas olet osoittanut olevasi kaikin tavoin epäkypsä. Minä en muuta mielipidettäni. Häivy nyt, ellet halua ottaa yhteen kunnolla ja päästä hengestäsi. Tämä lauma ei suojele sinua enää." beta astui muutaman jäykän askelen kohti Taistoa tehostaakseen uhkaustaan. Tämä oli sen tilaisuus päästä eroon rauhanhäiritsijästä lopullisesti. Se ei ollut pitänyt Taistosta alkujaankaan, ja nyt se piti siitä vielä vähemmän.

Tuisku sulki silmänsä hitaasti kun kuuli että Katala oli yhä samalla kannalla. Ymmärrän kyllä.. se ajatteli surullisena ja katsoi Taistoon. Se olisi melkein pyytänyt anteeksi, mutta ei tehnyt sitä vaan kääntyi kokonaan Taistoon päin ja päätti hiljaa: Nyt minä ajan kerrankin omaa etuani. Aina minä ja Rusko olemme olleet reiluja muille. Nyt kun en voi tehdä mitään, kerrankin autan itseäni! Uros painoi hitaasti päänsä ja vilautti hampaitaan, korvat luimussa. Se pörhisti karvojaan ja nosti häntäänsä vähän, muttei niin raivoisasti kuin Katala ja Sammal. Kuten Katatstrofin häädössä, nytkin Tuisku ajatteli että sillä oli valtit käsissään, eikä sen tarvinnut pelotella toista.

Tilanne oli selvä. Taiston pitäisi lähteä, ja eläisi ehkä koko elämänsä laumattomana, ellei pääsisi jollain tempulla Ovelan laumaan- mikä tosin olisi outoa yhteenoton jälkeen.

Tuisku oli sisimmässään yhä pahoillaan Taistolle, mutta se pakotti itsensä pois säälistä. Katalan kehut olivat unohtuneet nopeasti, mutta kyllä se ne oli kuullut. "Taisto, sinäkin tiedät mitä tapahtui. Me tiedämme mitä tapahtui. Kuitenkin jos olet todella niin huono laumalainen kuin he antavat ymmärtää, häätö kannattaa ottaa opetuksena. Opetuksia voi olla elämässä monta, ja jos niistä ei välitä, voi olla vaikeaa. Mutta sen minä sanon: Tämä kiista ei ollut sinun syytäsi." Tuiskun ääni oli matala. Se halusi Taiston ymmärtävän, ettei tämä olisi maailman loppu. Mutta tuo toinen uros ei ollut oppinut virheistään. "Häätö oli lähellä jo aikaisemmin, jos ymmärsin. Tämä riita ei ollut yksin kummankaan syytä, vaan osaksi molempien, enimmäkseen minun. Mutta se pieni osa jonka sinä sait aikaan, Taisto, riitti häätöön. Kerron tämän sinulle, ettet joudu lähtemään ymmärtämättä, miksi. Tai sitä, miksi minä jäin, vaikka vika oli minussa." Tuisku lopetti, ja asteli eteen päin. Se ei halunnut että Taistoa häädettäisiin kuin kapista koiraa, vaan että tämä saisi itse lähteä. Tuisku katsoi nyt Katalaan anovasti, ja toivoi tämän ymmärtävän yskän.

Uroksen katse lipui nyt myös Sammaleeseen. Mustaturkki luimisti korvansa, ja lausahti hyvin hiljaa; "Anon teitä, annetaan hänen lähteä itse." Tuiskun ääni oli matala ja hiljainen, mutta anova. Sitä kuuli vain läsnäolijat, jotka kaikki olivat nyt uroksesta noin metrin päässä. "Taisto ei ansaitse sitä, että minä hoidin hänelle lähtöpassit ja sitten hänet häädettäisiin." Tuisku sanoi nyt vain Katalalle, mutta surullisemmin kuin ensimmäisellä kerralla ja epävarmemmin.

Tuiskun elämä oli pyörinyt järjellä vain tappaessa, muuten se oli luottanut tunteisiinsa ja ollut hyvin armollinen, kuten äitinsäkin oli ollut.

Taisto katseli pitkään betaansa ilmeettömästi, samalla kun mielessä vilisivät muistot hänen häätämisestään ensimmäisestä laumastaan. Revitty korva värähti muutama kerran. Ylpeys. Se oli hänet aina saattanut näihin samoihin tilanteisiin, kaikki oli aina ollut hänen syytään. Mutta nyt hän ei ollut yksinään syypää hänen ja Tuiskun taisteluun. Tällä kertaa, hän ei ollut ansainnut kokonaan häätöä. Uros kurtisti kulmiaan hieman, sanoen sitten värittömältä mutta horjumattomalla äänellä: “Ei.” Se ei reagoinut mitenkään Katalan uhkailuihin vaan otti itsekin askeleen eteenpäin, mutta ei mitenkään itsevarmasti vaan aivan rennosti. “Kuten jo varmaan tiedät Katala, on minut häädetty jo kerran laumasta ja silloinkin ajattelin, ettei se ollut minun syyni.”, hän sanoi, pitäen katseensa tiiviisti Katalan silmissä ja otti uuden askeleen lähemmäksi.

”Mutta tässä laumassa olen nähnyt monia asioita, joille olin ennen sokea tai ajattelin niiden olevan heikkouden merkkejä. Te pidätte yhtä, puolustatte toisianne ja kunnioitatte toinen toisianne. Se on ihailtavaa, sillä en ole ennen sellaista nähnyt tai saanut kokea.”, tällöin Taisto loi nopean vilkaisun Tuiskuun, kunnes katsoi taas Katalaa. Se, että Tuisku oli yrittänyt puolustaa Taistoa häädöltä, oli saanut uroksessa jonkin muuttumaan. Tuiskun armollisuus Taistoa kohtaan, joka oli aina joutunut kokemaan maailman kovuuden, oli tehnyt suteen jonkinlaisen vaikutuksen.

”Ymmärrän, että vihaat minua ja olen aiheuttanut pelkkää harmia kaikille… Mutta. Pyydän anteeksi tekojani ja olen syvästi pahoillani kaikesta aiheuttamastani harmista koko laumalle. Olen valmis tekemään mitä vain, jos saan vielä yhden. Edes yhden tilaisuuden osoittaa, että pystyn muuttamaan tapani. Mutta jos en voi jäädä laumaanne… Kuolen mieluummin teidän hampaittenne kautta, kuin joutuisin elämään loppu elämäni Ei-kenenkään-maalla.”, hukka sanoi ja istui, sulkien silmänsä ja valmistautuen kuolemaan, sillä uskoi nyt joutuvansa kohtaamaan isänsä helvetissä.

Sammal yllättyi positiivisesti Taiston sanoista, mikä näkyi itsevarmuuden kärsimisenä ja tuo turvautui nyt Katalan mielipiteeseen. Sammal ei halunnut tappaa Taistoa, mutta Katalan niin päättäessä tapettaisiin tuo uros ilomielin.

Sammal yllättyi omasta sanattomuudestaan. Olihan sillä aina jotain sanottavaa kaikkeen, mutta tämä... Miksi toinen oli valmis heittämään henkensä, kun ei halunnut elää yksin. Siinä samassa Sammal keksi sanottavaa ja käänsi katseensa takaisin Taistoon yhä hampaitaan vilautellen. Se aikoi sanoa sanottavansa, mutta jokin sulki neidon kuonon.

Jokin saattoi olla Taiston anova ja pelokas katse saivat Sammaleenkin laskemaan aseensa. "Jos saat yhden tilaisuuden, oletko valmis olemaan lauma? Olisitko valmis olemaan jälleen omega, vasta liittynyt laumaan? Saisit ns. uuden mahdollisuuden aloittaa alusta, kuten halusit. Olisitko todella valmis siihen? Mikäli vastauksesi on kyllä, koko lauma tulee vahtimaan sinua. Jos siis saat tilaisuutesi" Katse siirtyy Taistosta Tuiskuun. "Ja jos kärhämää tulee ilmoitetaan suorin tein muulle laumalle, ei jäädä nahistelemaan keskenenään!" Sammal sanoi tälle uhmakkaasti, mutta osoitti asian ystävänä.

Tuiskun näkeminen verisenä ei ollut ihailtavaa, eikä järin mukavaa. Tuon haavat sattuivat vaarallisille alueille, joten Taisto osasi asiansa.

Katse siirtyi Katalaan ja odottamaan tämän mielipidettä asiasta, mutta näytti tälle hyökkäysvalmiutensakin.

Katala oli myös lievästi yllättynyt Taiston sanoista. Se olisi toisaalta halunnut repiä uroksen riekaleiksi. Sanat eivät muuttaneet sen käsitystä tästä suuntaan tai toiseen. Ja se oli alusta asti halunnut eroon Taistosta. Nyt siihen olisi loistava tilaisuus. Uros tuskin laittaisi edes vastaan. Se olisikin ensimmäinen kerta, kun Taisto ei olisi vastustamassa lauman johdon päätöksiä. Tuo oli ollut alusta asti vastaan kaikkea.

Hetken aikaa beta punnitsi seuraavaa siirtoaan. Lopulta se käveli lähemmäksi Taistoa ja nosti joka askeleella häntäänsä ylemmäksi. Sen ohuet niskavillat olivat niin pörhöllään, että jopa hintelä Katala näytti hetken aikaa lähestulkoon voimakkaalta. Eipä se silti millään tasolla fyysisesti ollut koskaan hallinnutkaan. Luonteen edessä suurin osa nöyrtyi, ja ne toiset oveluuden edessä.

"Osoita, että tiedät paikkasi laumassa. Olet omega nyt, aloitat kaiken alusta. Ja jos sinä hannaat vastaan vielä joskus, vielä kerrankin, niin minä en enää anna sinulle armoa. En, vaikka Tuisku tai Sammal tai kuka tahansa muu sitä pyytäisikään. Sinun on korkea aika oppia lauman merkitys. Sinä et voi olla laumassa yksin. Laumassa ollaan lauma." uros totesi ja pysähtyi Taiston eteen odottaen tältä täydellistä alistumista. Mikäli tuo ei olisi valmis nöyrtymään, tuskin tuo olisi valmis muuttumaan alkujaankaan.

Katala ei halunnut Taistosta ylinöyrää liehittelijää. Se kyllä arvosti sutta, jossa oli luonnetta. Mutta omegan oli alistuttava, koska se oli omegan paikka. Kenties alusta aloittaminen opettaisi tällekin sudelle viimein sen kaipaamaa nöyryyttä. Jos se kestäisi omegana, se voisi kasvaa sutena ja laumanjäsenenä ja sen vahvuudet voisivat viimein olla hyödyksi laumalle. Vahvuuksiahan Taistolla oli. Tähän asti se vaan oli sinnikkäästi tehnyt itsestään niin itsenäisen vastaanhangoittelijan, ettei siitä ollut ollut laumalle minkäänlaista hyötyä.

Mustaturkkikin pöyristyi Taiston aikeista. Toinen jopa sulki silmänsä, ja Tuiskun empatia astui jälleen voimaan. Kuullessaan Katalan päätöksen se luimisti korviaan kunnioittavasti kahdesta syystä: Uros oli kiitollinen siitä, että Taisto sai mahdollisuuden, vaikkakin karvaasti. Se myös kunnioitti betaansa, ei vain luonteen takia, vaan Tuiskun mielestä laumalla oli beta johon turvautua, mutta betalla olikin kokonainen lauma huolehdittavanaan. Katala oli osouttautunut todella asiansa osaavaksi, vaikka se oli vähän hämmentävä välillä.

Tuisku katsoi betaansa niin alistuvasti ja kunnioittaen kuin suinkin osasi. Se vain toivoi että Katala ymmärsi ettei mustaturkki ollut mikään kesken kasvuinen pentu joka pomppi ympäriinsä. No, oli Tuisku (jo muutenkin valtavasta koostaan huolimatta) keskenkasvuinen, mutta käytökseltään ja ajatuksiltaan ihan kypsä.

Nyt Taistoa oli armahdettu, ja Tuisku katsoi tätä ystävällisesti. Mikä typerä riita, kuinka edes viitsin alkaa moiseen uros ajatteli, Ja niin vakavilla seurauksilla

Taisto katsoi rauhallisesti kun Katala asteli sitä kohti, se ei pelännyt kuolemaa ja olisi varmaankin kunnia kuolla tuon toisen hampaitten kautta. Uros nyökkäsi pienesti betan sanoille laumasta, tästä saattaisi tulla hieman vaikeampaa, kuin hän odottaisikaan. Mutta Taisto oli valmis tekemään mitä vain saadakseen jäädä laumaan, eikä sen tarvitsi elää yksin karkotettuna. “Ymmärrän., se vielä sanoi että toinen huomaisi uroksen ymmärtäneen asian, näyttäen sitten nöyrtymisensä toiselle.

Korvat luimussa, pää hieman alempana, häntä alhaalle suunnattuna ja katse maassa Taisto näytti alistumisensa toiselle. Hän oli hyvin kiitollinen että sai jäädä vielä laumaan, vaikka joutuikin kokemaan suuren nöyryytyksen saadakseen sen. Susi vilkaisi kulmiensa alta Tuiskua, hymyillen tälle sitten ystävällisesti. Oli oikeastaan suurimman osin Tuiskun ansiota että Taisto suostui nöyrtymään, Tuiskun yrittäessä puolustaa häntä uros oli tehnyt Taistoon syvän vaikutuksen nimittäin.

Sammal arvioi hetken tilannetta. Taisto alistui Katalalle, Tuisku tuntui olevan helpottunut asiasta ja Katala hieman pettynyt. No asia oli nyt päätetty ja Sammal päätti myös koetella Taistoa ja astahti eteenpäin kohti Taistoa häntä hieman koholla. Mikäli toinen alistuisi Sammaleellekin kääntyi neitokainen Katalan puoleen.

”Ilo haluaa nähdä sinut ennen nukkumaan menoa. Taitaa tyttö olla tulossa sinun tytöksesi.” Sammal totesi Katalalle ja heilautti häntää hyvästeiksi. Ei enää tarvinnut mahtailla ja jäädä katsomaan tilannetta. Tavallaan se oli lauennut jo aikaa sitten, mutta päätöksen teossa oli kestänyt tovi jos toinenkin.

Sammal suuntasi kulkunsa takaisin pentujensa luo, häntä tuskin enää tarvitsisi täällä. Taisto ei ollut neidon mielestä yhtään enempää, kuin takinkääntäjä ja petkuttaja. Mutta oli se silti susi, jota narttu ei kyennyt sulattamaan mielestään. Miksi? Sammal ei tiennyt itsekään ja sai sen vaivaamaan itseään yhä enemmän matkalla pentujensa tykö.

¤Sammal siis lähtee pelistä, mikäli Taisto tälle alistuu¤

Tausto alistui Katalan edessä ja beta vaati sitä pysymään asennossa hyvinkin pitkään. Vasta Sammalen tullessa se pakitti itse ja astui syrjään, seuraten Taiston reaktiota. Tietenkin Taiston pitäisi alistua myös Sammalelle, joka oli Viiman jälkeen lauman korkea-arvoisin narttu. Uros ei edelleenkään uskonut täysillä siihen, että Taisto oli muuttunut. Seuraavaa tilaisuutta se ei enää antaisi. Jos tuo pilaisi tämänkin mahdollisuutensa, Katala repisi sen kurkun auki ja valuttaisi sen valtimoveret valkealle hangelle suurempia miettimättä.

Sammalen sanoille Ilosta uros heilautti häntäänsä ymmärryksen merkiksi. Se tapaisi pienen tyttärensä mielellään, ja ne muutkin penikat. Se voisi saalistaa pienen saaliinkin ja viedä sen pennuilleen "tapettavaksi". Kenties myyrä olisi hyvä, tai rusakko. Katala tappaisi sen itse ja pennut saisivat leikkiä sen ruholla ja harjoitella tuleva varten. Uros siirtyikin seuraamaan Sammalta tämän lähtiessä. Se loi vielä viimeisen katseen Taistoon ja väläytti tälle varoittavasti hampaitaan: "Minä pidän sinua silmällä..."

Sen jälkeen siro beta huiskautti häntäänsä kerran korkealla hyvästiksi Tuiskulle ja liukeni sekin paikalta. Se ei ollut ihan varma, oliko tehnyt oikein Taiston suhteen. Mutta mikäli uros aiheuttaisi vielä ongelmia, Katala häätäisi sen. Oli se ongelma sitten kuinka iso tai pieni tahansa. Taiston henki oli betan varassa, ja ruskea susi nautti siitä tunteesta.

((Katala is off. Kiitokset!))

((Heips, Trisha! Jos Totolle käy, niin pidettäisiin vielä tälläinen mustaturkkien syvällinen keskustelu ennen lopetusta. ;D Jos siis käy.))

Tuisku katsoi epäröiden Taiston alistumista. Se itsekin kyyristyi heti Katalan eleistä, vaikka kyse olikin Taistosta. Uros luimisti korvansakin, ja yritti näyttää mahdollisimman kunnioittavalta. Ei se alistunut Katalalle tämän arvon tai taistelutaiojen takia, vaan kuten sanottu, uros todella arvosti tätä. Kun sen mieleen palautui betan kehut niin mustaturkin häntä heilahti miltei huomaamattomasti. Kyllä Tuisku sen itsekin tiesi, ettei ollut kovinkaan lapsellinen enään, mutta kun se kuuli jonkun toisen- ja vieläpä Katalan,- suusta niin Tuisku oli todella tyytyväinen itseensä.
Joskin sen syyllisyyden tunne tapahtuneesta painoi vielä.

Tuisku vilkaisi Taistoa, ja hymähti hiljaa. Aurinko oli laskemassa, ja sen viimeiset säteet kultasivat Tuiskun, ja muidenkin turkit. Kevät oli tulossa, vaikkakin kaukana.
Tuisku nousi Katalan lähdettyä istumaan ummistaen silmänsä. Se nautti vilpoisesta ilmasta, tuulen tuoksuista ja tuosta auringon laskusta. Lopulta kirkkaan keltaiset, katseeltaan melko viisaan näköiset silmät avautuivat, ja niiden katse kohdistui Taistoon. "Anteeksi..." uros sanoi ja painoi toiselle päätään jopa vähän alistuen. Sitten se hölkkäsi kauemmas, haki jäniksen hangesta ja pudotti sen maahan toisen uroksen eteen. "Tämä...tämä taitaa olla sinun." se sanoi, ja katsoi Taistoa vähän tutkivasti.

Taisto katsoi kulmiensa alta neutraalisti Sammalta, laskien katseensa maahan ja olleen alistuneen näköinen. Taisto ei pitänyt naaraasta mutta ei myöskään vihannut tätä, se ei oikein välittänyt paljonkaan mitä toinen siitä ajatteli vaikka narttu olikin sitä ylempänä hierarkiassa. Voisi sanoa että uros oli sovinisti joka ei pitänyt Sammalta uhkana itselleen ja siksi nöyrtyi tämän edessä ilman vastaanhangoittelua. Viimein kuin beta sekä naaras alkoivat poistua, Taisto istuutui maahan ja katsoi näiden perään. Katalan irvistykselle se ei juurikaan sanonut mitään, ainoastaan nuolaisi pienesti huuliaan. `Ehkä, kun olen tarpeeksi hyvä ja saanut kannattajia, voimme otella toisiamme vastaan Katala. Silloin katsomme kumpi täällä määrää.´, hukka mietti innokkaana. Tultuaan laaksoon se oli saanut oppia monta asiaa laumasta ja miten niissä toimittiin. Toisin kuin entisessä laumassaan, täällä ei voima ja kestävyys merkinnyt kaikkea. Täytyi olla ovela ja oikein korttinsa pelanneet saivat nauttia vallasta.

Uros ryhtyi puolestaan puhdistamaan ja hoitamaan haavojaan nauttien samalla lempeästä tuulesta turkillaan. Kuullessaan Tuiskun äänen uros nosti hieman ärtyneen ilmeensä toista kohti, mitä se toinen nyt halusi. Eikö se riittänyt että hänet meinattiin jo heittää ulos laumasta? Huomatessaan kuitenkin toisen hieman alaspäin suunnatun pään Taisto oli kuin pölkyllä lyöty, kunnes hieman ravisti päätään ja palautti kasvoilleen tavallisen virneensä. Toisen tuodessa kanin susi katsoi vuoronperää saalista ja Tuiskua, hymähtäen sitten: “Pidä se. Ei minulla ole enää niin nälkä.” Uros ei aikonut myöntää olevansa nälissään tai osoittaa kovinkaan suurta ystävällisyyttä tai kiitollisuutta toiselle. Sellaisia asioita hän piti vain heikkouksina. “Miksi puolustit minua?” se sanoi ajatuksensa ääneen, mikä oli kaihertanut uroksen mieltä jo jonkin aikaa.

/Sopiihan se minulle. :D \

Tuisku luki toisen ilmeestä sen ihmetyksen, muttei itse hämmästynyt ollenkaan. Se otti kanin hampaisiinsa, mutta Taiston kysymyksen kuullessaan pudotti jänön vähän kauemmas ja istui toista vastapäätä.
Enää se ei alistellut edes pienesti: Se tiesi 'Pelanneensa korttinsa oikein' juuri edellisessä tapahtumassa.
Mutta uros hämmentyi vähän Taiston kysymyksestä: Sille oli jo pienenä väännetty rautalangasta että muita suojeltiin, ja muutenkin Tuisku oli säälinyt toista. Mutta sitähän se ei edes vihjaisisi. "Anna minulle yksikin hyvä syy, etten olisi. Siinä minä eroan sinusta: Minä ajattelen miten on sinun ja lauman kannalta parasta. En niin, että olen heti pudottamassa niitä pois joista en niin pidä...Mutta minäkin teen virheitä, kuten tänään olisin voinut lopettaa taistelun heti alkuunsa." Tuisku oli varma että Taisto tarvitsisi toisen opetuksen ymmärtääkseen tämän.

"Sinä et istuisi nyt siinä ellen minä olisi murtanut kunniastani palaa ja alkanut nöyryyttää itseäni." Tuisku sanoi korvat eteen suunnattuna ja vähän hermostuneena. "Laumassa pidetään toisten puolta, vaikkei olisikaan niin hyvä ystävä. Minä en jättänyt sinua pulaan, mutta se ei velvoita sinua mihinkään. Pärjäät paljon paremmin jos pidät huolta muista." Mustaturkki ei tehnyt sitä tahallaan, mutta sen karvat pörhistyivät aavistuksen verran. Ehkä se tahtoi vannoittaa että oli tosissaan.

"Ja sitä paitsi; minä melkein potkaisin sinut laumasta. Toistan: Anna yksikin hyvä syy; miksi e olisi puolustanut sinua?"

((Öhhöh, Tuisku pitää oppituntuia. x) Katsotaan, mitä Taisto tuumaa. o.O Millaisissa oloissa se on oikein kasvanut? ))

Taisto kuunteli toisen puheita melko huvittuneena mutta yritti pitää kasvonsa peruslukemissa ja katseli jonnekin muualle. Voi kunpa se olisi voinut nauraa Tuiskulle päin naama ja ivata tätä ja sen ajatuksia sydämensä kyllyydestä. Mutta uros oli jo meinattu yhden kerran potkaista laumasta, minkä takia se yritti olla suututtamatta toista parhaansa mukaan. Ei sitä tietäisi jos toinen menisi heti kantelemaan kuin pahainen penikka. Taistoa ei ollut opetettu pentuna samalla tavalla kuin toista, tai ehkä oltiin yritetty, mutta ne asiat menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja entisessä laumassa… Voitaisiin vaikka sanoa että siellä Taisto sai kohdata itse helvetin ja pirun. Siellä hänen ylpeyttään oltiin loukattu pahimman kerran ja siitä hän kantoi merkkiä ikuisesti. Hukka käänsi katseensa Tuiskuun kun tämä kyseli syytä, hengittäen syvään ja yritti mahdollisimman ei ivallisesti kertoa oman mielipiteensä: ”Miksikö? En minä tiedä, sinähän se itse määräät omasta ruumiistasi ja mielestäsi. Miten minä voisin tietää: miksikö sinä puolustit minua. Mutta jos haluat tietää minun mielipiteeni toiminnastasi, se oli…” Taisto mietti hetken silmät kiinni, asetellen mielessään sanoja oikein ja avasi sitten silmänsä. ”Minusta se oli hyvin jaloa ja ehkä vaikuttavaakin.” hän sanoi ilmeettömänä, kunnes ei voinut enää estellä itseään ja suupielet nousivat aavistuksen ylöspäin, aivan kuin virneeseen. “Mutta myös hyvin typerää, jos minulta kysyt.” uros vielä lisäsi ja kallisti päätään hieman sivulle, katsellen toisen reaktiota. ”Anteeksi. Mutta minun mielipiteelleni sinun tekemisestäsi on selitys.”

Susi asteli kauemmas Tuiskusta sillä Taisto ei ollut kovinkaan sosiaalinen tyyppi ja toisen liika läheisyys aiheutti siinä ahdistusta. Hukka katsoi taivaanrantaan missä aurinko oli värjännyt taivaan jo verenpunertavaksi. Taisto heilautti häntäänsä pienesti, siirtäen katseensa sitten toiseen. “Kuten jo varmaan tiedätkin: Minut on jo kerran ajettu pois laumasta. Siinä laumassa ei ollut samaa hierarkiaa kuin tässä, tai ehkä oli, mutta siitä ei pidetty kiinni niin tiukasti paitsi johtajamme. Ainoa asia mikä ratkaisi sinun asemasi siinä laumassa… Oli voima, raakuus ja säälimättömyys.” Taisto kertoi ja hymähti pienesti. Noita asioita häneltä kyllä löytyi mutta hän ei ollut mikään joka kailotti sen jokaiselle, sen hän oli oppinut nuorempana. “Jos olit muita puolustava ja säälivä hyväsydäminen tollo. Sinut tapettiin. Jos taas olit liian voimakas laumaan, että olisit voinut voittaa johtajan milloin vain, sinut tapettiin. Minä en ollut tarpeeksi vahva siihen enkä säälinyt ketään, joten sain olla omassa rauhassani. Mutta kun ei osaa pitää päätään kiinni ja haistattaa jokaiselle sudelle, käy samoin kuin minulle. Sinut yritetään tappaa. Minua he eivät saaneet tapetuksi, sillä minä en aikonut niin vain heittää veiviäni. Valitettavasti johtaja sai kuulla minusta ja… No, tässä minä olen. Vieläkin elossa mutta kannan häpeyden merkkiä etten osannut pitää puoliani tarpeeksi.” hukka sanoi ja letkautti pienesti revittyä korvaansa, tai mitä siitä nyt oli enää jäljellä.

Tuisku kuunteli ja yritti olla ymmärtäväinen. Se huomasi jo ennen virnettä Taiston huvittuneisuuden, mutta oli älli källä lyöty kuullessaan Taiston suusta sellaiseia sanoja kuin "jalo" tai "vaikuttava". Sitten Tuisku hymähti Taiston kuittaukselle että hän oli oikeastaan toiminut typerästi. Oikeastaan tuo olisi pitänyt jo arvata.
Toisen kertoessa niinkin avoimesti menneisyydestään Tuisku luimisteli korviaan: Ehkä Taisto oli oppinut tuollaiseksi, mutta Tuisku itsensä mielestä se kuullosti kamalalta. Taisto oli selvästikin "muovailtu" sellaiseksi kuin se oli. "Ymmärrän kyllä, jos olet tottunut toisenlaiseen...tyyliin toimia. Ja pahoittelen tuota korvaasi. Mutta ei ole ollenkaan heikkoa, jos ei voi tappaa jokaista joka ottaa päähän." Tuisku sanoi ja virnisti Taistolle huvittuneena.
Taisto oli Tuiskun mielestä melko kiintoisa susi. Sen luonne etenkin: Toinen töksäytteli suoraan omat mielipteensä, ja saattoi näsäviisastella myös sellaisilla hetkillä jolloin se ei olisikaan niin kannattavaa.

Kuitenkin yksi kysymys nousi uroksen mieleen, ja sen se toi julki: "Mutta...miten ihmeessä se lauma oikein selvisi? Eihän tuossa ole järkeä." Mustaturkki jopa ojensi korviaan eteenpäin, kuin yrittäen kuulla paremmin. Toisen siirtyminen ei merkinnyt sille mitään, tuskin se edes huomasi.

”Ehkäpä. Mutta se on hyvä tapa pitää silmille hyppijät aisoissa ja saa olla rauhassa, kun muut pelkäävät.”, Taisto vastasi toisen kommenttiin ja virnisti itsekin hieman. Kun ei ollut muiden suosiossa, ei tarvinnut tehdä mitään ja sai olla omassa rauhassa. Tosin lauman vihatuin roolin vetäminen oli kyllä hyvin raskasta ja vaarallista, Taistohan nimittäin melkein joutui karkotetuksi tai tapetuksi. Ehkä pitäisi olla vähäsen ystävällisempi muita kohtaan, vähäsen. Hänestä ei tulisi mitään muita hössöttävä ja nössöilevä hukka, joka kokoajan nuoleskeli korkea-arvoisempien perseitä vain siksi, että voisi kivuta hierarkiassa ylemmäs. Ei, Taisto oli sellainen uros, joka halusi joutua kestämään tuskaa ja voittamaan haasteita saadakseen arvonsa. Mikä susi sellainen oli joka ei taistellut sen eteen, mitä halusi? Turren kysymyksen vaikutuksesta Taisto katsoi toista kuin mielipuolta, toisen kysymys oli nimittäin sellainen mikä kuulosti uroksen mielestä tyhmältä. Mutta ei Taisto voinut toista syyttää, toinen kun ei ollut luultavasti edes koskaan kuullut siitä laumasta. Kylmästi ja huvittuneesti hän sitten lopulta vastasi toiselle, hymyillen julmasti.
”Yksinkertaista, ystävä hyvä. Se ei selvinnyt. Minun karkottamiseni oli nimittäin herättänyt muissa alistetuissa laumalaisissa rohkeutta nousta kapinaan johtajaa sekä muita korkea-arvoisia vastaan. Minä katselin puiden suojista, kuinka lauamassa syntyi kaaos ja kaikki taistelivat toisiaan vastaan, kunnes kukaan ei ollut enää hengissä. Niin syntyi sen lauman nousu ja tuho.”, hän kertoi toiselle suurella mielihyvällä ja suorastaan hykerteli lämmöstä, mikä tuntui sisällä kun hän vain ajatteli asiaa. Kuinka ihanaa olikaan katsoa sitä veren, tuskan ja kuoleman vuodatuksen paljoutta, kun typerykset tuhosivat toisensa.

Tuiskun korvat työntyivät eteenpäin, ja se kohotti kulmiaan. Mustaturkki ihmetteli, mitä iloa Taiston elämässä oli. Oliko veri, kuolema, tuska, kostonhimo ja kaikki se sairas tarpeeksi? Eikö Taisto halunnut enempää?

Mustaturkki katseli peilikuvaansa, ja ihmetteli mikä sitä oikein vaivasi. No, kaikki me olemme erilaisia... se ajatteli ja nousi ylös, ravistaen turkkiaan. Se katsoi Taistoa vaativasti, ja piti korviaan ja häntäänsä ylhäällä. Nyt se testaisi, oliko oppi mennyt vieläkään perille, eli taipuisiko Taisto alistumiseen asti. Joskin uros tiesi, että Taisto tekisi sen mahdollisimman lievästi ja hammasta purren.
Tuisku nosti karvojaan aavistuksen, muttei tosiaan paljon, ettei olisi lihan ylivoimaisen ärsyttävä. Taisto oli sen silmissä kuin kapinoiva teini, ja siitä itsestään tuntui kuin...NIin miksi sitä hahmoa kutsuisi? Isä tai opettaja, joka oli poikansa/oppilaansa mielestä naurettava. Juuri niin. Tai, ainakin jotakin siihen suuntaan.
Nyt kuitenkin - huolimatta siiä tiedosta, että Taisto ehkä kimpaantuisi - se yritti alistaa tätä.

((Voitaisiin lopettaa muutaman viestin jälkeen. Nämä herrat pitää vielä saada tapaamaan, sen verran pitkä ja kiintoisa peli on ollut! *Huoh* täytyy vaan sanoa, että tämä on toiseksi paras peli, mitä ole pelannut.
Kiitokset siitä! ))

(Totta kai nämä tapaavat vielä, ainakin minä toivon niin. ^^)

Taisto nosti kysyvästi kulmiaan toisen noustessa ja yrittäen näyttää isommalta. Hetken uroksella kesti, että se tajusi mitä toinen oikein halusi ja se asia sai Taiston huokaisemaan tympääntyneenä. Omegana olo oli raskasta ja h*lv*tin ärsyttävää, koko ajan pitäisi kumarrella ja näytellä ala-arvoista. Suden mielessä kävi eräs sen entisen laumaansa kuuluva jäsen, joka oli aina nuoleskelemassa ylempiarvoisia ja juonimassa näiden selkien takana. Sama susi oli myös aiheuttanut Taiston häätämisen, mikä sapetti hukkaa kun se vain ajatteli sen itsekeskeisen ääliön virnuilua, kun hänet mukiloitiin.

Tuiskun yritys myös samalla huvitutti paljon urosta, olihan toinen sitä paljon nuorempi ja yritti nyt alistaa häntä. Mitä seuraavaksi, toinen vielä pelastaisi hänen henkensä tai jotain? ”Ettekö te osaa mitään muuta? Voi sitä kiltimminkin pyytää, pentu.”, hukka sanoi puolileikkisästi, pudistaen pienesti päätään ja virnuillen. Taisto laski hieman päätään ja häntäänsä, yrittäen näyttää alistuvaa mutta sen huvittunut ilme teki siitä jotenkin mahdottoman.

((Tuisku nyt vielä kommentoi...))

Mustaturkki jopa louskautti leukojaan Taistolle kuullessaan nimityksen 'pentu'. Mutta sekin hymyili perään selventääkseen, ettei halunnut tappelua. Toisen kysymys vähän ärsytti sitä, mutta se antoi olla. Taiston tehdessa - niin kuin Tuisku oli arvellutkin - hyvin Taistomaisen alistumisen, se heilautti häntäänsä hyväksi ja lähti.