Viima opettaa - loppu

Kuullessaan Nahkan äänen Harmi kohotti päätään, muttei sanonut mitään eikä edes noussut ylös makuuasennosta. Hän vain katseli tarkasti urosta ja Viimaa tämän vierellä miettien, joko Nahka oli päässyt pahimpien muistojen ohi. Se olisi tietenkin toivottavaa, sillä Harmi ei halunnut nähdä ystäväänsä siinä tilassa.
Nahkan ulina riipaisi Harmin sisältä ja viimein narttu kohottautui varovaisesti istumaan, muttei edelleenkään tullut lähemmäs. Hän istui paikoillaan riiputtaen päätään ja katseli vuoroin myös Viimaa ja Tuiskua odottaen, että vahvemmat sudet veisivät kenties tilannetta jotenkin eteenpäin.

**Nonniin, palailen jälleen pelikentälle pienen tauon jälkeen :)**

Viima käänsi huomionsa oitis Nahkaan, joka ilmeisesti oli päässyt pelkotilastaan irti. Naaras nousi istumaan ja nuuhki lepytellen uroksen poskia. Näin se koitti edelleen todistella Nahkalle, että tilanteessa ei ollut mitään pelättävää enää ja kaikki oli kunnossa ja turvassa. Alfa viestitti selkeästi koko olemuksellaan, että Nahkalla tosiaankaan ei ollut hätää.
"Nahka, älä huoli. Kaikki on hyvin", Viima haukotteli ja tuijotti kelmeänkeltaisella katseellaan urosta ja sitten ympärilleen muita susia.

Hukka heilautteli häntäänsä maata vasten hetken, kunnes nousi lopulta seisomaan. Se katsoi ja haisteli kuono pystyssä täysin vastakkaista suuntaa, johon laumaton susi oli pinkonut. Viima tunnusteli ilmaa, joka oli raikas.
"Kuulkaahan, eikö olisi parasta, että lähtisimme matkaamaan kohti pesäluolia", alfa viimein sanoi ja katsoi huolissaan Nahkaa. Se ei ollut varma, pystyisikö uros pysymään muiden tahdissa, mutta antoi kuitenkin kaiken tukensa tällse sudelle joka jostain kumman syystä miellytti alfaa.

Tuisku väisti itsensä mielestä taitavasti Harmin katseen. Nahkan sopertaessa jotakin Viimalle uros nosti päänsä, ja höristi korviaan. Se ei kuitenkaan mennyt lähemmäs, ettei häiritsisi Nahkaa. Kuitenkaan Tuisku ei halunnut vain maata siinä turhanpäiväisenä, mutta nyt se saattoi olla kaikki, mitä uroksella oli tehtävissä.
Viiman mennessä rauhoittelemaan Nahkaa, Tuisku seurasi kuin koira perässä, mutta jäi silti vähän kauemmaksi. Se yritti varovasti heiluttaa häntäänsä Nahkalle Viiman takaa, mutta oikeasti oli sekin huolissaan. Mustaturkki istui siihen paikkaan, korvat luimussa, odottaen mitä seuraavaksi. Etenkin, mitä Viiman suusta ikinä putkahtaisikin. Ja Viiman puhbuessa lopulta pesälle lähdöstä, Tuisku nousi vähän nykien ja arvioiden seisomaan. Se meni korvat taaksepäin suuntautuvina askeleen eteen päin, toisen, mutta siirsi pysähgyttyään toisen takajalan kauemmas. Tuisku yritti sekin nuuhkia Nahkaa, mutta vähän kauempaa kuin Viima.
"Niin juuri, kaikki on ihan hyvin." Tuiskukin sanoi, mutta todella hiljaa. Se käänsi päänsä Viimaan, ja yritti katseellaan kysyä, haluaisiko alfa selvittää asian kahden Nahkan kanssa, vai saisiko Tuisku jäädä siihen.
Tuisku yritti olla hienotunteinen, mikä oli kyllä vähän hankalaa.

Mutta tuskimpa Nahka halusi kaikkien toljottavan siinä, jos sillä oli jotain sydämellään, joten uudestaan Tuisku pakitti vähän.

Nahka värähti Tuiskun astahtaessa lähemmäksi. Uros pelkäsi Tuiskua nyt enemmän kuin aluksi, sillä nyt sen menneisyys tuli ulkomuistista siihen eteen. Viiman haukotus sai kuitenkin Nahkan haukottelemaan ja rauhottumaan. "Viima, haluaisin..." Uros aloitti epävarmasti, mutta toinen ehdotti pesille siirtymistä.

Olisi mukavaa päästä pesän lämpimään, mutta Viimalle olisi kerrottava nyt vastaavien tapahtumien varalle. "Ennen sitä haluan kertoa jotain!" Uros ulahti hätääntyneesti, kuin Viima lähtisi nopeastikin pois. "Viimalle siis", uros korjasi nopeasti.

Huojentuneena Harmi seurasi kauempaa, kuinka Nahka lopulta alkoi vaikuttaa normaalimmalta. Hän heilautti häntäänsä arasti mutta ystävällisesti urokselle muutaman kerran, vaikkei edes tiennyt, näkikö Nahka sillä hetkellä ketään muuta kuin Viiman. Uroksen sitten ilmoittaessa, että hänellä oli alfalle kahdenkeskistä puhuttavaa, Harmi luimisti korviaan epävarmasti. Hän ei halunnut olla töykeä ja tunkeutua mukaan, joten kenties nyt oli parasta lähteä paikalta.
"Ehkä minun on sitten parasta poistua", Harmi totesi varovaisella äänellä muiden susien takaa. Hän vilkaisi kaikkia kolmea - Tuiskua kaikista nopeimmiten - ja jäi hetkeksi katsomaan Nahkaa kuin odottaen hyväksyntää siitä, että oli tehnyt oiken päätöksen. Narttu ei halunnut pilata hyvin alkanutta ystävyyttä Nahkan kanssa vain käyttäytymällä ajattelemattomasti.

Oikeastaan Harmi ei edes odottanut lupaa saati kehotusta poistua, sillä melkein heti sanojensa päätteeksi narttu käännähti ja lähti seuraamaan jälkiä, joita pitkin he olivat alueelle tulleetkin. Pikaisiksi jäähyväisiksi hän vielä heilautti häntäänsä kaikille kolmelle ja pyrähti honteloilla jaloillaan juoksuun kohti pesiä, lumi pöllyten.

[ Harmi siis poistuu paikalta. Kiitos teille kaikille mukavasta pelistä. :) ]

Viima hätkähti ja katsoi Nahkan suuntaan. Uroksella selvästi oli jotain, minkä se tahtoi Viiman tietävän. Alfa oli tästä jotenkin mielissään vaikka tilanne olikin melko vakava, sillä se oli saanut Nahkan luottamuksen. Mustaturkki nosti korvansa pystyyn ja valpastui. Se oli valmis kuuntelemaan, mitä Nahkalla oli sydämellään. Ympärillä olevia muita susia se mulkaisi hieman varoittavasti muttei kuitenkaan ilkeästi, Nahkahan tahtoi vain olla kahden Viiman kanssa.

Tuisku oli perääntynyt kauemmas ja Harmi oli lähtenyt vaeltamaan omia menojaan. Nyt Nahka voisi avautua Viimalle ja naaras saattaisi antaa enemmän tukea tälle sudelle. Pieni huoli kuitenkin kumpusi alfan sisimmästä. Entä jos tämä olisi jotain vakavampaa tai entä jos Nahka sittenkin tahtoisi jättää lauman? Jos Viima ei olisikaan tarpeeksi hyvä alfa? Mustaturkki yritti pyristellä irti näistä ikävistä ajatuksista ja omistautui nyt kokonaan sille, mitä Nahkalla oli sydämellään.

Tuisku kääntyi kokonaan selin kahteen muuhun suteen, Viimaan ja Nahkaan. Se ei edes yrittänyt 'salakuunnella' vaan nuuski tuulen tuoksuja. Uros liikutteli korviaan, muttei kuunnellakseen puhetta, vaan ympäristön ääniä. Se piti huolta tilanteen turvallisuudesta, ja jos mikään uhkaisi, olisi mustaturkki valmis.
Nyt se kuitenkin odotti kiltisti, keskittyen kaikkeen muuhun.

Nahka värähti katsoessaan muiden poistumista. Samalla se tunsi, tosin vain hetkellisesti, pelon kasvavan laumalaisten lähtiessä ympäriltä pois. Uros käänsi katsettaan Tuiskua kohden. Ei mitään hätää, nyt vain kerrot. Nahka tuumi huokaisten syvään ja aloitti:

"Muistat varmaan, kun tulin tänne? No... En ollut mistään rohkeimmasta päästä, kaikki sudet tuntuivat ilkkuvan ja hyökkäävän päälle. Ei siis oikeasti, minä vain pelkäsin niin ja kuvittelin niin." Hiljainen ääni alkoi saada varmuutta loppua kohden. Nahkalla oli viimein mahdollisuus puhua suunsa putipuhtaaksi ja antaa tunteidensa valua puheeseen.

"Et kuitenkaan tiedä koko totuutta. Olen kahden, kohta kolmen vanha ja silti olen kokenut varmasti enemmän, kuin kukaan tässä laumassa. Tulin hakatuksi jo kahden viikon vanhana ja selvisin nipin napin niistä hampaista. Mitä isommaksi kasvoin, sitä enemmän kaikki ilkkuivat ja hakkasivat minua ja kiduttivat ja kaikkea..." Nahka värähti sanojensa lopussa rajusti, sillä uusi muistikuva käväisi taas sen nenän edessä.

"Äitini oli ainut, johon uskalsin luottaa. Kerran hän laumaa uhmaten vei meidät pois, kohti koskea. Kosken toinen puoli olisi vienyt meidän vapauteen, mutta ei... Veljeni ja minä selvisimme yli, sisko lähti takaisin laumaan lirkuttelemaan johtajaa ja äiti tippui koskeen. Minä menetin veljeni karhulle ja lopulta päädyin tänne. Sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet, mutten ymmärrä puoliakaan ja tuo äskeinen susi..." Nahkan ilme häilehti tunteiden purkauksen (näyttää itkuun purskahtamiselle) ja ilon välillä.

Kerrankin, siis todellakin kerrankin joku kuunteli sen huolet aidosti huolestuneena. Okei, olihan uroksen äitikin tehnyt niin, muttei tuota ollut nähnyt yli puoleentoista vuoteen.

Nahka oli siis kokenut kovia pentuna ja ollut lauman ala-arvoisimpia. Nahka oli ollut koko lauman sylkykuppi. Viima tunsi sääliä Nahkan vuoksi. Mutta uros olis silti elossa ja uudessa laumassaan. Viima tiesi, miten sisäiset ristiriidat saattoivat johtaa raadollisiin tappeluihin, jotka pahimmillaan taas johtivat kuolemaan. Alfan kiiluvankeltaiset silmät näyttivät hetken tummenevan. Sitten se kiersi Nahkan vierelle ja nosti tassunsa uroksen kaulukselle. Mustaturkkinen naaras yritti lohduttaa ja piristää tämän mieltä. Rohkaista tätä ja antaa eleiden kertoa, että vihdoin Nahka olisi turvassa kaikelta painajaiselta, mitä oli kokenut.
"Minuun ja laumaani voit luottaa, Nahka. En anna kenellekään laumassani sattua pahasti, ellei joku sitten tahdo totella hierarkista järjestystäni," Viima kertoi ja lipaisi kuonoaan.

Mustaturkin korvat liikahtivat, ja sen silmät kostuivat kun se kuuli vahingossa osan Nahkan sanoista. Uros sääli sydämensä pohjasta toista, ja olisi eri olosuhteissa mennyt mukaan lohduttamaan. Kuitenkin Viima hoitaisi sen nyt.
Keltaiset silmät ummistuvat hetkeksi, ja uros avasi ne rauhallisesti nuuhkien ilmaa vain kevyesti. Se odotti Viiman lupaa liittyä takaisin seuraan. Voi Nahkaa, kumpa voisin auttaa jotenkin, se ajatteli mutta istui kuin muina miehinä katsellen ympärilleen.

Nahka painoi päänsä Viiman tullessa lähemmäksi, mutta yllättyi, kun ei saanutkaan toista niskaansa. Sen verran pinnassa Nahkan tunteet oli, että tuo värähti rajusti toisen nostaessa tassuaan ja se sai Nahkan myös peruuttamaan muutaman askeleen. Nahka ymmärsi, ettei Viima tarkoittanut pahaa, muttei voinut kokemuksilleen ja reagtioilleen yhtään mitään.

"Olen pahoillani. En vain tunne olevani oikea teidän laumaanne." Nahka mutisi huultensa takaa. Sen häntä oli painunut takajalkojen väliin ja tuo kyyristeli Viimalle vain muistojensa vahvuuden takia. Tuisku ei helpottanut asiaa laisinkaan, mutta sinänsä Nahka ei edes huomannut toista urosta.

Viiman sisällä läikähti. Ajatus siitä, että Nahka lähtisi ja jättäisi lauman, tuntui kamalalta. Viima säikähti itsekin, kun Nahka perääntyi tämän tassun alta. Alfa ei enää tiennyt miten tämä menettelisi uroksen kanssa. Viima tahtoisi olla Nahkan tukena, mutta ei voisi estellä jos Nahka tahtoisi lähteä. Viima oli hämmentynyt. Erittäin hämmentynyt. Eikä osannut tehdä mitään. Odotti vain mitä Nahka seuraavaksi sanoisi tai tekisi.

((Tuisku jatkaa tuulen nuuhkimista eikä kuuntele mitä sen takana tapahtuu, eli en nyt laita mitään ;D))

Nahka laski entistä enemmän päätään, jolloin kuono jopa viisti maanpintaa tuon rauhoitellessa Viimaa. Nahka perääntyi muutaman askeleen. "Voisimmeko..." Uros aloitti värisevällä ja hyvin pelokallaalla äänellä, muttei uskaltanut jatkaa kysymystään loppuun.

Nahka katseli maasta käsin Viimaa, muttei enää puhunut.

¤Mitäköhän Nahka rukalle käy, kun Viima potkaistaan pellolle?¤

Viima vihdoin ehkä tajusi, mitä Nahka tahtoisi. Naaras mielihyvin soi tälle mahdollisuuden aloittaa alusta. Niinpä sanoja ei tarvittu ja Viima laski päätään Nahkan puoleen. Jos susi suinkin pysyi hymyilemään, se olisi hymyillyt tälle urokselle. Viima nosti päänsä pian takaisin ylös kuitenkin ja heilautti häntäänsä.
"Eiköhän lähdetä pesäluolille", alfa sanoi ja käännähti ympäri. Nahka varmasti tahtoi myös turvalliseen paikkaan lepäämään ja keräämään voimiaan. Turvalliseen paikkaan, josta tämä voisi aloittaa uudestaan.

Tuisku siirsi korvaansa aavistuksen taaksepäin, juuri sopivasti kuuullakseen Viiman sanat lähdöstä. Mustaturkki nousi ylös, ja asteli rauhallisesti lähemmäs, mutta jäi metrin etäisyydelle ihan vain koska kunnioitti Nahkan omaa tilaa.
"Lähdemmeköme jo?" uros kysyi, luimistellen korviaan Viimalle. Se jopa kyyristyi vähän, heiluttaen alfalle häntäänsä. Tuisku odottaisi Viiman ja Nahkan vastausta, kunnes sanoisi "Arvon Viima, siitä metsästyksestä..." uros kohotti katsettaan alfan suuntaan, "Pääsisinkö minä mukaan karibuajoihin?" se kysyi vähän arasti, ja loi salaman nopean vilauksen Nahkaan, heilauttaen tällekin ystävällisesti häntäänsä.

Nahka antoi Tuiskun ja Viiman mennä edelle ja seurasi itse sitten taka-alalla kahta sutta. Kokemus oli ollut pelottava ja samaanaikaan vapauttava, kun Nahka oli kertoillut Viimalle menneisyytensä. Nyt uros tahtoi vain lepäämään ja odottamaan tulevia tapahtumia.