Metka jolkottaa ympäriinsä etsien jotain muuta kuin kylmää, nälkää ja yksinäisyyttä. (loppunut)

Vihainen tuuli pyöri nuoren suden pään yllä, tarttui selkäkarvoihin ja pyöri sieltä jalkoihin. Susi luimisti korvansa ja käpertyi syvemmälle itseensä; niin hyvin kuin nyt kävellessään voi käpertyä. Kävellä Metkan täytyi, sillä täällä ei ollut minkäänlaista suojaa mailla halmeilla, ei edes lunta, sillä vinha tuuli pyyhki kaiken lumen mukanaan juostessaan läpi avoimen maaston. Nuorella sudella ei ollut enää yhtään vararasvaa nahkansa alla lämmön pitiminä. Kaikki, ja enemmänkin oli käytetty jo. Metka oli eilen saanut saaliikseen jäniksen - Joka sekin oli talven näännyttämä - mutta ei voinut muistaa koska oli sitä ennen edellisen kerran syönyt kunnolla. Ruokaa ei vain ollut.
Ja tässä nimenomaisessa paikassa ei kyllä ollut yhtään mitään muutakaan!

Metka oli löytänyt aiemmin suojaisan kolon kauempaa joen töyräältä, mutta katsonut parhaaksi jättää paikan, sillä se oli melkoisen lähellä jonkin lauman reviirin rajaa, ja siellä risteili huolestuttavan paljon ja huolestuttavan lähellä vaikka minkämoisten susien jälkiä ja hajuvanoja. Mutta nyt, keskellä tätä käsittämätöntä kylmyyttä ja nälkää se päätti lähteä sinne takaisin. Ei ollut muitakaan vaihtoehtoja, tätä menoa talvi ottaisi Metkasta hengen pois. Ruokaakin siellä olisi mahdollisesti paremmin saatavilla, ja raja niin lähellä, että ryöstöretket rajan taa eivät olisi mahdottomuus. Kerrankos sitä yksi nuori naarassusi hiippailisi kenekään huomaamatta vaikka haaskalle?
Niin Metka alkoi läiskiä suuria tassujaan toinen toisensa eteen, ja suuntasi takaisin kohti pohjoista ja järveä. Kookasrakenteinen naarassusi, jonka luut törröttivät ruumiissa kuin seipäät ristissä, katosi pian ujeltavaan lumituiskuun.

Mielessään Savu kirosi raskaasti talven ja sen oikukkaan sään. Muutama päivä aikaisemmin hän oli ollut lumimyrskyn kourissa, nyt kärsi ihan vain luihin asti yltävästä kylmästä viimasta. Itsepintaisesti musta ja maskuliininen susi kuitenkin jatkoi matkaansa vasten puhuria pää käännettynä pois tuulesta ja silmät kiinni. Korvat olivat luimussa, mutta eipä tältä ujellukselta olisi juuri mitään merkillistä kuullutkaan, sillä siinä mielentilassa Savu olisi varmasti mieltänyt vieraan suden ulvonnankin tuulen syyksi. Nyt oli vain tärkeintä päästä jonnekin suojaan ja odotella, että tuuli rauhoittuisi ja kesken jäänyt metsästys onnistuisi paremmin.

Kuin ivatakseen laumattoman nartun ajatuksia tuuli puhalsi navakammin ja sai suden hetkeksi pysähtymään paikoilleen. Jonkin aikaa Savu vain seisoi ja odotti, että äskeinen voimakkaampi tuulahdus jatkaisi matkaansa. Seisoessaan hän silmäili aavaa maisemaa silmänkantamattomiin eikä hämmästynyt yhtään, ettei hän nähnyt ketään liikkumassa siellä. Laumojen sudet viettivät aikaa todennäköisesti puiden suojissa metsissä, ja laumattomat olivat hakeutuneet tuulen suojaan parhaan kykynsä mukaan.
Savu nyt vain oli tapansa mukaan jäänyt myrskyn kouriin jälleen.

Juuri kun Savu oli astumassa eteenpäin, hän näki sivusilmästä, kuinka joku hahmo lähestyi. Vaistomaisesti Savu jännitti kylmettyneitä lihaksiaan, käänsi katseensa nopeasti vieraaseen kulkijaan ja seisoi aloillaan. Tuuli pyöritteli ympärillä jonkin verran puuterilunta, mutta se ei estänyt näkemästä jopa niin kauas kuin missä kulkija teki matkaa melkein suoraan kohti häntä. Narttu oli siinä kunnossa, että taistelua hän olisi vähiten kaivannut, joten rauhallisesti tummaturkki jäi odottamaan, että kaukana seisova vieras huomaisi hänet. Jos huomaisi.

Matka ei ollut pitkä, vain kymmenisen kilometriä, mutta sekin sai näännyksissä olevan Metkan pahasti väsymään. Se tiesi olevansa jo hyvin likellä joentöyrästä, ja hidasti kulkkuaan...ei enää kauan kun löytyisi edes se jonkinlainen leposija! Metka löntysti lumessa pää maassa katse kiinni etutassuissaan, jotka läiskähtelivät tasaisella rytmillä maahan; Tömps, tömps, tömps.Tömps, tömps, tömps.
Sitten, aivan kuin olisi saanut sähköiskun nääntynyt susi seisahtui ja sinkosi päänsä pystyyn jääden tuijottamaan lunta satavaan pimeyteen.
Siellä on joku! Siellä on joku! Metkalle kerrottiin. Se ei erottanut sen paremmin hajua, kuin nähnyt tai kuullutkaan mitään, mutta se tiesi. Metka jäi seisomaan korvat hörössä ja häntä pörheänä selänpäällä paikoilleen. Se oli hyvin jännittynyt. Tuuli viuhui vasten sen naamaa, mutta metka ei välittänyt.
Susi otti muutaman varovaisen ja jäykän askeleen eteenpäin, jolloin vieraan suden haju kohtasi sen sieraimet. " Kuka siellä on?" Metka kysyi, ja jäi aloilleen. Se oli röyhkeään sävyyn kysytty kysymys ventovieraalta ja hajun perusteella Metkaa itseään vanhemmalta naaras sudelta. Metka vain ei jaksanut piitata...sillä ei kertakaikkiaan ollut energiaa enää minkään muunlaiseen toimintaan.

Pyörre nappasi juuri silloin mukaansa kevyttä lunta ja peitti näköyhteyden joksikin aikaa. Savu muuttui hiukan levottomammaksi, vaikka hän ei varsinaisesti pelännyt vierasta. Hän vain ei enää nähnyt, haistanut tai kuullut mitään eikä siksi saanut tietää, kuka tuntematon susi oli: uros vai narttu? Laumaton vai lauma suojissa elävä? Tiedonpuute sai tummaturkin entistä varovaisemmaksi, mutta siitä huolimatta hän seisoi tiukasti paikallaan tuulen riepotellessa turkkia.

Hetken Savu jo toivoi, että vieras ei olisi huomannut häntä ja olisi jatkanut matkaansa. Niin ei kuitenkaan näyttänyt käyvän, sillä pian narttu kuuli lähempää melko töykeällä äänensävyllä esitetyn kysymyksen. Savu ei ensin vastannut mitään, sillä hän ei ollut kovin sosiaalinen enää ja harkitsi jo poistumista mikäli näköyhteyttä ei ollut ja hajutkin sekoittuivat tuuleen.
Lopulta, kun Savu yhä seisoi paikoillaan, hän heilautti laiskasti häntäänsä ja haukahti tuuleen: "Savu." Narttu ei kokenut tarpeelliseksi uhmailla tai alistua, sillä hän ei tiennyt, kuka vieras oli eikä halunnut selvillä eleillään provosoida toista mihinkään harkitsemattomaan - kuten vaikkapa hyökkäykseen.

Uteliaisuus ajoi Savun ottamaan muutaman askeleen lähemmäs ja tuulikin alkoi laantua hetkeksi, vain voidakseen varmasti varsin pian yltyäkseen takaisin myräkäksi. Tuulen rauhoittuessa Savu kuitenkin näki vieraan tullessaan tarpeeksi lähelle ja katseli toista melko välinpitämättömästi muutaman metrin päästä.
"Ja kukas sinä olet?" narttu kysyi selvästi tylsyydestä kärsivällä äänellä. Tuntematon oli häntä selkeästi nuorempi ja ilmeisesti heikommassa kunnossa, joten Savu ei kokenut häntä uhkana itselleen.

Metka oli laskenut päänsä alas, mutta tuijotti yhä edelleen vierasta suoraa kohti. Sen häntä törrötti suorana taaksepäin...se todella oli hieman epävarma tästä tilanteesta. Tapella se kaikkein vähiten haluaisi, mutta suojaansa sen oli päästävä. Savu oli sen ja suojapaikan välissä, joten tästä oli jotenkin selvittävä. " Minä olen Metka. En halua muuta kuin kulkea ohitsesi" Se sanoi toiselle sudelle, joka oli tumma kuten se itsekin, ja otti pari askelta eteenpäin kaartaakseen vieraan ohi. Sitten se kuitenkin pysähtyi, ja sen enempiä miettimättä kysyi " Tuletko mukaani? Kahdestaan kolossakin on lämpimämpää kuin yksin."
Metka olisi voinut miettiä, että mitäs, jos vieras haluaakin vallata pesäkolon itselleen? Mitä Metka sitten voisi...tai jaksaisi enää tehdä?! Mutta halu, pakko ja tarve selviytyä hengissä sai sen heittämään kysymyksensä tuosta noin vain. Toisen ruumiin lämpö säästäisi huomattavan määrän voimia kylmyyden keskellä.

Toisen epävarmuus ei juuri vaikuttanut Savun käytökseen; narttu vain heilautti pari kertaa häntäänsä rennosti kuin ilmaistakseen, että hän ei aikonut pahaa. Savu myös vältti suoraa katsekontaktia toiseen, sillä hän ei halunnut turhaan saattaa nuorempaansa epämukavaan olotilaan - vaikka narttu ei varsinaisesti mikään kohteliaisuuden perikuva ollutkaan, varsinkaan uusien tuttavuuksien kanssa. Ei silti tarvitsisi kiusata muita turhan takia.
Oikeastaan myös Savulle kelpasi se, että Metkaksi itseään kutsuva narttu vain kulkisi hänen ohitseen ja lähtisi sinne, minne oli ollut aikaisemminkin menossa. Savun oma pesäkolo sijaitsi melko kaukana täältä, joten hänkin olisi mieluusti jatkanut matkaansa ja jatkanut erakkomaista elämäänsä.

Savu otti pari askelta sivummalle, tarkkaillen kuitenkin koko ajan Metkaa ja oli jo myöntymässä tämän lauseeseen, mutta Metkan kysymys hämmästytti Savun niin, että hän ei muistanutkaan sanoa nuoremmalle mustaturkille mitään. Sen sijaan Savu vain katseli toista jonkin aikaa, mittaili tätä katseellaan ja mietti ehdotusta.
Ei, Savua ei kiinnostaisi kierähtää kerälle tuon tuntemattoman viereen ja jäädä odottelemaan sään parantumista. Vaikka nartun oma turkki oli melko ohutta ja onnetonta tällaiseen säähän, suhtautui hän silti vielä varauksella Metkaan ja hänen ehdotukseensa. Se ei kuulostanut kovin houkuttelevalta.

Metka tosin näytti kovia kokeneelta ja siltä, että hänelle lämpö tekisi vain hyvää. Hetken aikaa Savu oli kahden vaiheilla ennen kuin avasi suunsa uudelleen: "Voin tulla mukaasi kolollesi, mutta en lupaa, että tulen seuraksesi sinne." Meripihkanväriset silmät siristyivät ja tarkkailivat vielä Metkaa, mutta susi ei sanonut enää mitään. Hän oli luvannut tulla jo seuraksi matkan ajaksi, mutta siitä eteenpäin hän ei ollut vielä varma. Metka oli kuitenkin tuntematon susi hänelle.

Metka käänsi päätään sivulle, ja takaisin. Sitten se heilautti häntäänsä ja kehoitti Savua; " Tule" Lähtien samalla paiskimaan leveitä tassujaan eteenpäin.

Edelleen hieman epäröiden Savu lähti seuraamaan Metkaa. Hän kiri tämän nopeasti kiinni ja asteli matalin, mutta pitkin askelin nuorempansa vieressä ja katseli uteliaasti ympäristöään. Tietoisesti Savu piti noin metrin välin Metkaan, sillä hän ei halunnut ryhtyä heti liian tuttavalliseksi - Savukin arvosti sitä, että tuntemattomat pitivät ainakin aluksi hieman välimatkaa.
"Kuinka kaukana pesäkolosi on?" Savu kysäisi hiljaisuuteen. Häntä ei hiljaisuus juurikaan häirinnyt, mutta uteliaisuus oli täytettävä ja parhaiten se onnistui kyselemällä. Kenties hän oppisi tämän matkan aikana tuntemaan Metkan sen verran hyvin, että voisi käpertyä tämän seuraksi koloon suojaan.

Tuuli ulvoi ympärillä edelleen nostatellen välillä lunta ilmaan. Se ei vieläkään näyttänyt laantumisen merkkejä ja mitä kauemmas hän asteli omalta pesältään, sitä varmempi hän oli siitä, että majoittuisi Metkan kololle vähäksi aikaa.

" Ei se kaukana ole" Metka sanoi ja kurkkasi hieman takanaan tulevaa sutta. Se oli sellainen vaivihkainen kurkkaus, sivusilmällä. " Itseasiassa..." Se aloitti, hidasti sitten vauhtiaan ja nosti kuononsa pystyyn tuuleen. " Se on melko lähellä, sillä tulemme joelle, haistathan sen?" Metka jatkoi, ja veti ilmaa nenäänsä niin että pärisi. Susi laski kuononsa taas alas, ja luimisti korviaan kun sanoi " Joudumme menemään lähemmäs lauman rajaa...siellä oli viimeksi aika levotonta, mutta tuskin tällä säällä kuitenkaan"

Mitään sanomatta Savu kuunteli nuorempansa puheita. Hän hiljensi vauhtia toisenkin tehdessä niin, mutta pysytteli kuitenkin tämän rinnalla ja tarkkaili toista katseellaan. Vaikka hän alkoi jo luottaa Metkaan melko hyvin - susi ei vaikuttanut arvaamattomalta tapaukselta -, tunsi hän silti olonsa rennommaksi voidessaan sanoa tarkalleen, mitä Metka milloinkin teki.
"Kyllä", Savu vastasi lyhyesti Metkan kysymyksellä. Hän oli myös vaellellut tällä alueella sen verran paljon, että tiesi joen olevan jossakin siellä päin. Melko lahjakkaasi Savu tosin yritti vältellä aivan laumojen rajojen läheisyyttä, sillä hän ei halunnut joutua minkäänlaisiin ongelmiin.

Metkan seuraava lausahdus sai Savun hieman luimistamaan korviaan. Niin itsevarma kuin hukka olikin ja niin äksy kuin hän saattoikin olla nurkkaan ajettuna, ei hän kuitenkaan mikään typerys ollut. Savu ei halunnut yhtä äkäistä laumaa peräänsä, joten päätti pysytellä mahdollisimman huomaamattomana.
"No, toivotaan niin", Savu tokaisi. Hän katseli ympäristöä ja kuunteli tarkasti, aivan kuin etsien ensimmäisen laumalaisen, joka oli havainnut heidät lähellä reviirin rajoja. "Kuinka lähellä rajaa pesäkolosi tarkalleen ottaen on?" narttu kysäisi sitten epävarmasti. Hän toivoi, että nuorempi ei olisi aivan rajalta tai jopa sen väärältä puolelta pesäänsä valinnut.

Metka vilkaisi taas alta kulmainsa Savua. Katse korostui, koska Metka kantoi kulmillaan kahta vaaleaa länttiä...sen silmien liikkeet eivät jääneet huomaamattomiksi. " Raja-alueella se on...joen tälläpuolella toki." Metka sanoi lisäten raviinsa hieman pituutta. Lunta oli alkanut sataa reippaammin, mutta tuuli oli laantunut jonkun verran. Se tuntui Metkasta helpottavalta ja hyvältä, kuten myös vanhemman suden seurakin alkoi tuntua.
Sitten se taas terävöityi ja sanoi " Se on aivan tässä kulman takana, kierrämme tuon kiviröykkiön, ja olemme perillä. Kolon sisäänkäynti on suojassa pensaikon takana."
Kiviröykkiön kohdalla se hidasti, nuoleskeli huuliaan ja maahan pälyillen sekä korviaan luimistellen kysyi
Savulta " Onkohan tämä turvallista...pitäisikö meidän ensin tarkistaa, että tie on selvä eikä mitään ikävyyksiä ole näköpiirissä, ennenkö menemme?"

Savu ei vastannut Metkan lausahdukseen, mutta näytti hieman rennommalta. Hyvä, että nuori susi ei ollut vahingossa asettunut väärälle puolelle reviiriä. Narttu itse harvemmin harrasti reviirien sisäpuolilla käyskentelyä edes ruoan perässä, sillä hän halusi ehdottomasti pitää mahdollisimman kaukaiset välit molempiin laumoihin. Ei siksi, että hän olisi jotenkin vihannut tai halveksinut laumoja, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että hän ei välittänyt saada heitä vihoissaan peräänsä.

Hieman harmissaan siitä, että Metkan epävarmuus tarttui jonkin verran myös Savuun itseensä, narttu puisteli vaistomaisesti turkkiaan. Hän oli itsekin tavallista epävarmempi näin lähellä laumalaisten reviirin rajoja, mutta yritti sentään näyttää itsevarmemmalta, jotta Metkakin rohkaistuisi. Eivät he tulleet tänne tutisemaan pelosta, vaan lämmittelemään pesäkoloon.
Varmoin askelin Savu asteli eteenpäin ja oletti, että Metka oli jäänyt seisomaan paikalleen - vaikka ei toki pistäisi pahakseen, jos nuorempi päättäisi seurata. Kaikki aistit valppaina Savu katseli ympärilleen, haisteli tuulesta laantunutta ilmaa ja kuunteli tarkasti. Missään ei kuulunut edes pienintä rapsahdusta, vaan alue oli hiljentynyt tuulen jäljiltä ja susien hajutkin tuntuivat vain vienoina tuulessa. Ilmeisesti tältä alueelta ei oltu vahvistettu alueita johonkin aikaan.
"Tuskin siellä ketään on", Savu vastasi kääntyen katsomaan Metkaa. Hän vaikutti edelleen varovaiselta, mutta suurin epävarmuus oli karissut pois hänen huomatessa, että he olivat kahden alueella.

Metka vapautui Savun todettua, että kukaan tuskin olisi lähettyvillä.
Olisi voinut kauempaakin nähdä, miten sen lihakset oikein rentoutuivat, mutta eihän siellä ketään ollut. Metka hölkähti Savun kiinni, ja hölkähti vielä ohikin. Sitten se laski päänsä alas ja haisteli tarkkaan. Yllätyksekseen se havaitsi, että joentöyräällä oli temmeltänyt useampi myyrä, eivätkä ne nytkään kovin kaukana olleet. Sen pesäkoloa hakenut vainu eksyi myyrän jäljille, jotka olivat melko lailla tuoreet. Samassa se tormasi saamansa vainun perässä pensaaseen, joka peitti pesäkolon suun. " Myyrät ovat tuolla!" Se hihkaisi innostuksen keskeltä Savulle, ja pujahti ohuen lumikerroksen läpi pitkään ja kapeaan koloseen. Siellä, aivan pesäkolon perällä pienessä kuopassa nökötti pesällinen myyriä. Metka iski niiden kimppuun kuin raivohullu otus. Olihan se nälkäkuoleman partaalla. Se tappoi niistä niin monta kuin ehti, mutta suurin osa kerkisi karkuun....tai sitä todennäköisemmin kohti takana tulevan Savun kitaa. Eihän muutama myyrä tehnyt juuri mitään suden valtavalle nälälle, mutta kyllä se taas lykkäsi sitä kuoleman kuilua kauemmaksi.
Myyrät tulivat hetkessä hotkittua ja Metka kömpi takaisin luolan suulle ja istahti vanhemman suden eteen hieman korviaan luimistellen. Silloin tuuli iski joelta päin hyisellä piiskallaan susiin, ja Metka mönki hyvin vikkelästi takaisin pesäkolon perälle.

Hieman huvittuneena Savu seurasi pesän ulkopuolelta Metkan toimia. Hän katseli edelleen seisoen, kuinka Metka pyrähti pesään ja pian ulos pinkaisi pari myyrää. Nopeasti Savu ehti hypätä yhden myyrän päälle, tappoi sen siististi ja jäi seisomaan aloilleen pitäen toista etutassuaan kuolleen myyrän päällä. Loput olivat jo ehtineet hävitä jonnekin piiloon, mutta eipä nartulla toisaalta kovin nälkäkään ollut. Hän oli pikemminkin vaiston varassa käynyt myyrän kimppuun, kun se oli nopeasti sujahtanut ohitse.

Hyisen tuulen puhaltaessa heidän ylitseen Savu luimisti korviaan eikä selvästikään näyttänyt tyytyväiseltä tilanteeseen. Hän nappasi myyrän suuhunsa ja pujahti Metkan perässä pesäkolon suojaan. Nartun oli myönnettävä, että nuorempi oli löytänyt oikein mukavan pesän, vaikka olikin turhan lähellä reviirin rajoja. Jos sitä pientä seikkaa ei laskettu mukaan, Savu olisi jopa voinut olla kateellinen; hänen oma kolonsa oli melko vaatimaton.
"Siinä. Syö, ennen kuin näännyt", Savu tokaisi heittäessään myyrän Metkan eteen pesäkolossa. Tummaturkki asettui itse hieman kauemmaksi Metkasta ja jäi tarkkailemaan, maistuisiko myyrä toiselle. Kyllä hänkin sen voisi syödä, jos Metkalle ei enää ihan kelpo ruoka kelvannut.

Metka tarttui myyrään ensin varovasti hampaillaan ikään kuin koittaen, oliko Savu tosissaan...ja kun tuntui tosiaan siltä, että myyrä oikeasti oli annettu, se hotkaisi myyrän alas kurkustaan, ja käpertyi tyytyväisenä kerälle nukkumaan. Sitten se kuitenkin vielä röyhtäisi ja venytteli niin hyvin, kuin luolan tila antoi myöden. " Kiitos" Se sanoi Savulle, ja sulki silmänsä pörröisen häntänsä takana. Sitten se kuitenkin vielä kerran purki kieppinsä ja katsoi silmäluomiensa alta varoin Savuun. Tuuli oli pujottanut itsensä läpi tunnelin suun ja vire pöllytti Metkan naamakarvoja saaden sen heilauttamaan päätään. Tuuli ilmeisesti ei lakannut koskaan juoksentelemassa joen uomaa pitkin. " Tuota..nukutko jo?" Se kysyi Savulta ainakin yrittäen olla kohtelias. " Olisin vain kysynyt....." Mutta pääteltyään Savun jo nukkuvaksi, se jätti aikeensa kesken, ja korjasi kieppiään paremmaksi.

Haukotellen Savu katseli, kuinka myyrä katosi Metkan suuhun. Nyt vasta Savu huomasi, kuinka väsynyt hän oli ja tummaturkki siirsi paremmin häntäänsä kirsun suojaksi. Tuuli yritti päästä sisälle pesäkoloonkin ja ikävä kyllä ajoittain onnistui siinä, eikä narttu pitänyt siitä. Hän oli toivonut, että kolossa olisi suojaista ja lämmintä.
Hetkeksi Savu sulki silmänsä ja yritti rentoutua. Hän ei voinut sille mitään, mutta väkisinkin kaikki aistit olivat valppaina ja hän kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Vaikka Savu kuinka tarkasti kuunteli, huomasi hän vain silti yrittävänsä kuulla ääniä selkeästä hiljaisuudesta: missään ei kuulunut mitään, ellei puhuria laskettu mukaan. Lopulta senkin ääneen tottui, ja se alkoi kuulostaa oikeastaan aika kotoisalta.

Metkan noustessa ylös Savu raotti silmiään, mutta ei kohottanut päätään ylös. Hän hengitti raskaasti ja kaikinpuolin näytti nukkuvan, vaikka todellisuudessa tarkkaili Metkaa. Hän koki olevansa jostain syystä vastuussa nuoremmasta juuri sillä hetkellä.
"Niin?" Savu kysyi kohottaen päätään hieman. Hän katsoi Metkaa ja arveli tietävänsä, mitä narttu oli ollut kysymässä häneltä. Niinpä tummaturkki päätti pukea sanoiksi sen, minkä uskoi vaivaavan Metkan mieltä: "Paleleeko sinua?"

Metka nosti päänsä ylös. " No, sitäkin kyllä. Milläs minä lämpimänä edes pysyisin? Tämä kolo täytyisi kaivaa syvemmäksi jottei tuuli osu" Se sanoi ja katsahti kolon seinille haukotellen leveästi. Sitten se jatkoi " Ajattelin oikeastaan kysyä sellaista, mihin sinulla ei ole mitään velvollisuutta edes vastata " Metka sanoi hiljaa ja painoi leukansa vasten kolon lattiaa. " Nimittäin sitä, että mitä sinä syöt, ja missä se ruoka on ? "

Savu katseli Metkaa melko lämpimästi ottaen huomioon, että he eivät oikeastaan tunteneet toisiaan yhtään. Hän mietti hetken aikaa, kehtaisiko asettua makaamaan lähemmäs Metkaa, jotta voisi lämmittää tätä. Kyllähän Savukin tunsi ikävän viiman kolon nurkissa, mutta narttu oli jo niin tottunut kylmään tuuleen yksin nukkuessaan, että niin pienoinen vire ei juuri häntä häirinnyt.
Lopulta Savu päätti, että mikäli Metkaa palelisi kunnolla, hän saisi itse pyytää Savua lähemmäs. Tummaturkki uskoi, että se ei olisi kovin suuri kynnys Metkalle ja keskittyi sen sijaan nuoremman seuraavaan kysymykseen.

"Jaa mitäkö syön?" narttu vastasi melkein huvittuneesti. Hän piti Metkasta.
"Se riippuu siitä, mitä saan kiinni. Pientä riistaa, haaskoja ja joskus jos törmään muihin laumattomiin, voin saalistaa heidän kanssaan jotain isompaa. Nyt talvella ruokaa on tietenkin vähän tarjolla", Savu selitti raukealla äänellä. Hän oli laskenut päänsä takaisin maahan ja piti sitä nyt etutassujensa ja osittain häntänsä päällä, tarkkaillen Metkaa edessään.

Metka ryömi hieman lähemmäs Savua, varovasti. " Lienkö minä sitten vain niin nuori ja kokematon, etten löydä ruokaani?" Metka sanoi ei oikeastaan kellekään ja tuhahti nenäänsä. " Vai niin iso, ettei se mikä riittää muille, riitä minulle?"
Metka rapsutti kevyesti korvantaustaansa toisella takajalallaan, ja kysyi sitten vanhemmalta sudelta " Laumattomat siis joskus metsästävät yhdessä? Voisiko sellaisen tapahtuman järjestää jotenkin? Nyt? Sillä mikään ei tekisi niin hyvää kuin vaikkapa ihan oikea peura!"

Savu antoi Metkan tulla lähemmäs eikä reagoinut siihen oikeastaan mitenkään. Narttu tiesi, että hänen turkkinsa ei ollut kovin paksu eikä siten lämmittäisi Metkaa aivan niin hyvin kuin paksuin turkki voisi, mutta olisi jo pelkkä ruumiinlämpökin jotain.
Hiljaa tuhahtaen, edelleen hieman huvittuneena, Savu katseli Metkaa vierellään. "Ehkä olet vielä kumpaakin, mutta älä huoli", narttu rauhoitteli. Hän tiesi, että kunhan Metka vain kasvaisi ja saisi kyllikseen syötävää, hänestä tulisi taitavampi ja kestävämpi saalistaja. Kunhan vain kesä koittaisi ja karibut saapuisivat koko laakson susien ruoaksi, pärjäisi myös Metka erinomaisesti ja voisi olla ylpeä siitä, että oli suurikokoinen ja nuoreuden ansiosta vetreä ja vikkelä.

"Miksei", Savu myöntyi. Hänellä ei ollut varsinaisesti nälkä, mutta narttu oli jo oppinut siihen, että aina piti syödä kun siihen tuli tilaisuus. Äskeinen myyrä tosin oli poikkeus, sillä Metka oli selkeästi tarvinnut sitä kipeämmin kuin Savu.
"Haluatko lähteä nyt heti etsimään syötävää?"

" Jos lepäämme ensin...minä en usko, että jaksaisin kovin pitkään ilman lepoa" Metka sanoi ja jatkoi sitten " Voinko tulla kylkeesi nukkumaan? Tämä kolo todella on hieman vetoisa, ja sinullakaan ei ole kovin paksu karvapeite, näemmä" Sitten Metka haukotteli ja venytteli etutassujaan nautinnollisesti. " Kunnon unien jälkeen lähden oikein mielelläni etsimään ruokaa" Se tuumasi. Sitten se nosti päätään ja kallisti sen sivulle " Mikä lie vuorokauden aika nyt on? En ole pariin päivään ollut aivan varma siitä, missä kohdassa vuorokautta mennään; sään takia."

"Toki", Savu vastasi ja oli oikeastaan hyvillään siitä, että Metka oli kysynyt asiasta. Kyllä Savullekin kelpaisi susi viereen lämmittämään, vaikka hän olikin aikamoinen erakko eikä olisi osannut viettää kovin pitkään yhden tai useamman suden kanssa. Silloin tällöin oli kuitenkin mukavaa vaihtelua saada apua muilta ja auttaa myös heitä.
Venytellen Savu nousi ylös kerältä ja laskeutui pian takaisin maahan, tällä kertaa pitkälleen. Niin hän uskoi kykenevänsä lämmittää Metkaa enemmän kuin jos makaisi mahdollisimman pienenä piilossa viimalta.

Metkan kysyessä vuorokauden aikaa Savu luimisti mietteissään korviaan. Hän ei juurikaan pitänyt laskua siitä, milloin tuli yö ja milloin talvi loppuisi. Sen sijaan hukka eli sen mukaan, mitä luonto tarjosi: kun alkoi hämärtää, hän tiesi, että nyt oli hyvä saalistaa ja kun kevään ensimerkit näyttäytyisivät, hän olisi ilolla ottamassa kesän vastaan.
"Veikkaan, että kohta alkaa hämärtää. Silloin on parempi metsästää", narttu vastasi Metkalle. "Toivottavasti tuulikin on tyyntynyt siihen mennessä hieman, jotta emme paleltuisi", hän jatkoi ystävälliseen sävyyn ja laski päänsä etutassujen päälle rauhallisesti.

Metka tuhahti ystävällisesti vastaukseksi Savulle, ja hivuttautui hieman varoen toisen suden viereen. Siinä oli niin mukava olla, että se sammahti melkein heti ummistettuaan silmänsä. Tuuli viuhui ulkona ja tuiskutti välillä lumipyrähdyksiä pesäkoloonkin asti. Se sai lisävauhtia joenuomaa pitkin kiitäessään, ja vinkui välillä niin, että Metkan korvia olisi voinut vihloa, jos se olisi ollut hereillä. Mutta myräkkä ei haitannut enää pätkääkään.

Kun Metka asettui Savun viereen makaamaan ja nukahti varsin pian, Savu jäi itse vielä valvomaan hetkeksi. Hän siirsi kuonoaan hieman lähemmäs toisen päätä ja tarkkaili nuorempaansa uteliaasti, mutta lopulta hiljaisuus ja lämpö saivat myös Savun uneliaaksi. Hän haukotteli, asettautui vielä hieman paremmin ja sulki silmänsä. Narttu nukahti kevyeen uneen, josta jo pienikin rapsahdus saisi hänet nopeasti hereille.

Olkoot miten väsynyt vain, kun on aikansa nukkunut, se riittää, ja niin riitti Metkallekin. Oikeammin se heräsi siihen, että ulkona oli aivan hiljaista. Ei kuulunut mitään muuta kuin Savun rauhallinen hengitys sen vieressä. Metka haukotteli ja venytteli. Sitten se pysähtyi hetkeksi katsomaan vanhempaa sutta, ja mönki varoen kolosta ulos, yrittäen olla herättämättä toista.
Metka istahti kolon suuaukolle ihmettelemään. Oli aivan tyyntä. Ja hämärää. Tähtiä ei näkynyt, ja pimeällä taivaalla erottui uiskentelemassa muutama paksu savunharmaa pilvenriekale muun pilvimassan seasta.
Metka nosti kuononsa ilmaan, ja huomasi, että ilma oli lämmennyt ja taitaisi lämmetä vielä lisää. Se oli hyvä, oikein hyvä. Metka kahlasi alas töyräältä joen jäälle, jättäen leveän vanan lumihankeen. Se pysähtyi hetkeksi haistelemaan ja kuulostelemaan ympäristöä...ei kuulunut risaustakaan, eikä hajuista yksikään ollut niin lähellä tai tuore että sitä olisi täytynyt jotenkin huomioida.
Se jatkoi tuulen puhtaaksi tuivertamaa jäätä pitkin joen keskelle kohtaan, jossa oli isoja kiviä. Niiden ympärillä jääkerros oli niin ohut, että Metka saattoi tonkaista sen tassullaan rikki, ja juoda hyistä vettä kyllikseen asti.