Säde hangessa (loppunut)

Paikoillaan seisten Savu seurasi Säteen työskentelyä ja tarkkaili samalla ympäristöä edelleen, vaikka se vaikuttikin melko turhalta. Ympärillä oli hiljaista ja lumisateen hiutaleet alkoivat muodostua suuriksi hiutaleiksi, jotka laskeutuivat maahan hitaasti ja valtaisivat epäilemättä kohta koko maiseman. Tuskin kukaan tässä säässä yllättäisi heidät.
Lopulta Savusta tuli niin utelias, että hänen oli vaikeaa enää pysytellä kauempana tarkkailijan roolissa. Hän tiesi, ettei kannattaisi vielä pujahtaa kolosta sisälle, sillä Säde ahkeroi siellä edelleen ja kolossa narttu vasta tiellä olisikin. Niinpä susi asteli suuaukon luo, laski päänsä ja katseli hämärään ja mukavanoloiseen koloon hyvillään. Oli hämmästyttävää, kuinka nopeasti Säde sai aikaan niin hyvää jälkeä - Savulla ei riittäisi kiinnostus noin perusteelliseen työhön.

Kun Säde tuli pois kolosta, Savu teki tietä toiselle edelleen hiljaisena ja katsahti toiseen narttuun häntä heilahtaen. Hän ei halunnut vielä änkeytyä itse pesään, sillä se olisi ollut töykeää Sädettä kohtaan, joten tummaturkki seurasi toista tämän astellessa juomaan.
"Taidat olla jo melko väsynyt?" Savu kysäisi ohimennen Säteeltä laskeutuen itsekin juomaan kylmää vettä. Hän ihmettelisi, mikäli Säteellä olisi edelleen energiaa kaiken sen kaivamisen ja kauriin kaatamisen jälkeen. Jopa narttu itse alkoi olla väsynyt, vaikkei ollut tehnyt puoliakaan niin paljon niin lyhyessä ajassa kuin Säde.

Narttu hotki vettä kielellään, ja olisi melkein voinut kuvitella että se yritti juoda koko järven tyhjäksi. Kuitenkin se lopetti hetken kuluttua- eikä järven pinta ollut laskeutunut. Suden tassuja jomotti pakkotyön jäljiltä, mutta Säde oli tyytyväinen että oli saanut sinä päivänä niinkin paljon aikaan. Nyt kuitenkin väsymys painoi päälle ja narttu oli tyytyväinen saatuaan pesän niinkin äkkiä valmiiksi. Synnytyspesään mahtuisi kaksikin, joten sen Säde valitsisi heidän yöpuukseen.

Narttu kuuli toisen juttelevan sille ja otti Savun heti takaisin huomioon, nyt kun oli saanut työnsä tehtyä. "Kyllä tosiaan, saalistus ja pesän teko samana päivänä ottavat koville. " Narttu totesi ja vastasi samalla hännän heilutukseen. "Saat muuten mennä katsomaan- minä näytän sinulle" Säde ehdotti ja käveli hitaasti aukolle, jääden kuitenkin odottamaan että Savu menisi ensin.

Kiitollisena Savu asteli Säteen perässä pesäkolon luo, häntä askelten tahdissa heilahdellen. Kolon suuaukolla narttu puisteli turkistaan lunta ja pujahti ketterästi sisälle, vaikka ruumiinrakenteeltaan maskuliininen susi ei kovin ketterältä vaikuttanutkaan.
Korviaan uteliaasti höristäen tummaturkki kohottautui melkein täyteen mittaansa pesässä ja teki samalla tilaa Säteelle, jotta tämä mahtuisi tulemaan hänen jälkeensä suojaan hiljaiselta lumisateelta. Uteliaisuus suorastaan paistoi Savusta tämän haistellessa tuhisten kolon maata ja seiniä, ennen kuin kääntyi jälleen Säteen puoleen.
"En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin hienon pesän", narttu sanoi totuudenmukaisesti. Hän oli viettänyt jo pari kesää omassa, sangen vaatimattomassa ja pienessä kolossaan, ja sitäkin ennen laumassa eläessään Savu ja muut sudet olivat viettäneet yönsä lähinnä ahtaissa, hylätyissä koloissa tai alueelta sattumoisin löytyneissä luolissa.

((Mieliala korkealla. Kuuntelen "King of my worldia". :D ))

Säde heilutti häntäänsä. Se ei pitänyt mielistelystä, mutta Savun kehut tuntuivat todella hyvältä. "Kiitos paljon. Ajattelin että voisimme nukkua isoimmassa kolossa, koska muut ovat vain vara-nukkumapaikkoja." Säde johdatti Savun pyöreään "huoneeseen" joka oli täynnä keskeneräisiä sisäänkäyntejä, ja ainoasta valmiista sisään. Sitten se käveli varauloskäynti-käytävän ohi, uuteen "huoneeseen" jossa oli ovaukkoja. Nämä olivat kaikki valmiita, ja sisään katsomalla näki että nämä olivat nukkumakoloja. Oviaukkoja oli kaiken kaikkiaan neljä.

Kuitenkin ruskeaturkki teki heti ovella käänöksen oikealle, synnytyspesään. Tämä oli, kuten Säde oli tarkoittanutkin, isoin kolo. Se oli paljon leveämpi, ja pyöreä, muttei sen korkeampi. Sillä oli myös noin metrin pituinen "eteinen". Kolo oli siis iglun muotoinen.
"Tämä se on." Säde sanoi katsellen itsekin omaa käden jälkeään.

[ :D ]

Savu ei vastannut Säteen ehdotukselle kolosta, jossa he voisivat nukkua, sillä kaikki kelpasi Savulle. Hän antoi Säteen päättää asiasta ja luotti narttuun siinä, että hän tiesi parhaiten, missä kannatti nukkua. Olihan hän itse rakentanut tämän pesän.
Uteliaasti Savu asteli Säteen ohi synnytyspesään, jossa heidän olisi tarkoitus nukkua. Vaikka narttu ei liiemmin välittänyt hierarkiasta ja siitä, kuka määräsi ja ketä, ei hän kuitenkaan halunnut olla töykeä Sädettä kohtaan; siksi hän vilkaisi toista varovaisesti, heilautteli häntäänsä rauhoittavasti ja asteli kunnolla tutkimaan pesää.

Tuhisten Savu haisteli pesää, kävi sen tarkasti läpi ja lopulta seisahtui sen keskellä kumarassa. Hän huomasi ilokseen, että pesä oli mukavan lämmin verrattuna ulkona vaanivaan pakkaseen ja - kenties mikä tärkeintä - se oli kuiva. Täällä olisi hyvä viettää yö tai korkeintaan pari, mutta sen jälkeen yksinelämistä rakastava susi poistuisi omaan pesäänsä.
"Ainakin me sovimme tänne hyvin", Savu vastasi Säteelle huvittunut häivähdys äänessään, mutta selkeästi kiitollisena siitä, mitä kaikkea narttu oli tehnyt hänenkin hyväkseen. Kuin testatakseen narttu laskeutui makuulle seinän viereen, haukotteli ja jäi katselemaan Sädettä uteliaana, joskin väsynein silmin.

Säde luimisti heti korviaan merkiksi, että toinen sai astua peremmälle. Se itse istahti oviaukolle katselemaan, mitä mieltä Savu olisi sen aikaansaannoksesta. Sitten narttu huomasi pienen epäsileän kohdan vieressään, ja alkoi pakonomaisesti hinkkaamaan sitä tassullaan.

Savun lausahdus oli Säteen mieleen ja se vastasi hymyilemällä tyytyväisenä. "Eiköhän, jos tiivistämme!" Se haukahti hiljaa, ja pesässä kaikui. Säde ei ollut ikinä elämässään kuullut kaikua ja kallisteli päätään, kokeilematta kuitenkaan uudestaan. "Mikä se oli?" narttu kysyi ja ääni oli selvästi kummastunut.

Narttu oli koko elämänsä ollut ulkona, vain nukkunut multapesissä joissa ei kaikunut, ja kerran ennen laaksoon saapumista jopa karhunkolossa.

Kaiun seurauksena Savu oli hetken aikaa itsekin hämmästynyt, mutta näytti sitten varsin huvittuneelta. Hän katseli Sädettä pää kallellaan ja näytti jonkin aikaa nauravan suu auki, ennen kuin vastasi toiselle: "Haukahduksesi vain kaikui pesän seinistä. Niin käy joskus." Kuin tehostaakseen vastaustaan narttu haukahti ja kuunteli korvat hörössä, kuinka hänen äänensä kimpoili seinistä ja lopulta vaimeni kokonaan. Kuunneltuaan uteliaasti Savu käänsi katseensa takaisin Säteeseen rennosti. "En tosin tiedä aivan tarkalleen mistä se johtuu, mutta niin minulle on kerrottu", narttu jatkoi hieman mietiskelevästi. Hän oli itsekin hämmästellyt sitä ääntä aikaisemmin, ja oli saanut osakseen melkoista huvittuneisuutta monilta muilta susilta. Säteelle Savu ei ollut näyttänyt nauravan pilkatakseen, vaan hän ymmärsi, että kaikkia ei voinut aina tietää. Eihän hänkään tiennyt tästä elämästä kaikkea.

Säde kallisteli yhä päätään puolelta toiselle Savun haukahtaessa ja luodessa uuden kaiun. Kuitenkin narttu vain luimisti korvansa ja asettui hitaasti, vähän nykien Savun lähelle makaamaan. Se oli vielä vähän pelokas muiden susien seurassa, mutta Savuun alkoi jo tottua.

Vähän kuten pentu, joka on tottunut tuntemaan vain emonsa, ja pelkää muita.

Narttu antoi takajalkojensa valua niin, ettei ollut enää suorana vaan toinen takatassu oli perän alla. Sitten ruskeaturkki painoi pään etujalkojensa päälle, ja siirsi hitaasti häntänsä reunustamaan takajalkaansa. Ulkona oli hämärää, mikä oli tyypillistä talvi-iltoina. Pakkanenkin kiristyi, ja Säde nousi yhtäkkiä paikaltaan. Se käveli ulos, tarkasteli hetken oviaukkoa ja tuli takaisin sisään, mutta vain "eteiseen". Sitten narttu katseli hetken aukkoa, mittaillen sitä katsellaan ja loikkasi kevyesti ulos.

(( *Ärsyttävän salaperäinen* ;D ))

[ Huhuu. :D ]

Savu oli jo ehtinyt laskea päänsä etutassujensa päälle, mutta kohotti sen ihmetellen pystyyn, kun Säde nousi ylös. Korvat höröllä Savu seurasi, kuinka Säde hävisi synnytyspesästä. Hetken aikaa tummaturkki kuunteli hiljaisuutta, kunnes levottomuus alkoi viedä voiton ja Savunkin oli pakko nousta seisomaan. Hän ravisteli turkkiaan ja asteli nopein, matalin askelin ulos Säteen luo.

"Mikä nyt?" narttu kysyi varovaisesti. Hän ei itse huomannut ympärillä mitään ja Säteen varovaisuus sai hänet hermostuneeksi. Korvat tarkkana ja ympäristöään silmäillen Savu yritti huomata jotain erikoista, mutta mikään ei poikennut normaalisti. Ei ainakaan Savun mielestä.

Säde hääri ulkosalla jotakin puskien luona. Sitten narttu näytti hermostuvan, ja jolkotti takaisin aukolle. Säde vilkaisi Savua ja alkoi louhia isoja palasia hangesta. Lumen pinta oli kovettumassa, ja nyt lumesta sai otettua irti kimpaleita, joilla oli karkea pinta mutta pehmeä alunen. Säde katsahti merkitsevästi Savua, että tämän olisi kohta parempi mennä sisään. Sitten susi tuijotti hetken louhimiaan lumipaloja, mutta äyskähtikin vain ärtyneesti ja jolkotti kuusen pahasen luo joka oli lähestulkoon ainut puu koko alueella. Hukka alkoi repiä oksia, oikeastaan varsia, joissa neulaset olivat. Sitten Säde ne suussaan palasi kololle, pudotti varvut maahan ja haki lisää. Tätä jatkui hetken aikaa, ja nyt narttu oli alkanut riuhtoa kaikkea kasvillisuutta maasta, tuodakseen sen kololle.

Viimein se lopetti ja raahasi pehmeät, kohmeessa olevat heinän korret synnytyspesään, ja alusti koko synnytyspesän noin 15s paksuisella pehmusteella, joka pohjistui havun neuloista ja niiden varvuista, ja päällistyi pehmeästä, vähän kylmästä heinästä.
Sitten Säde jolkotti takaisin ulos, ja otti isoimmat ja viimeiset havut suuhunsa. Nyt Säde peittosi koko sisääntuloaukon, mutta vain siten että siitä meni ilmaa läpi. Tästä ei kuitenkaan olisi hyötyä, sillä narttu möyhi myös lunta päälle. "Näin meille ei tule kylmä, ja pesä ei ole niin huomiotaherättävä- puskista huolimatta." narttu selitti ja katsahti Savuun päin.

Uusi levottomuuden aalto pyyhkäisi Savun yli hänen seuratessa Säteen toimia. Narttu ei todellakaan tiennyt, mitä toinen teki ja se vain kasvatti hänen epävarmuuttaan. Melkein jo vauhkona hän katseli ympäristöään, kuunteli ja haisteli, ja otti muutaman epävarman askeleen kohti Sädettä ennen toisen varsin merkitsevää katsetta. Yllättyneenä Savu katseli toista, mutta lopulta luotti siihen että toinen tiesi mitä oli tekemässä, ja pujahti pesäkoloon. Hän jäi odottamaan heti kolon edustalle toista eikä siirtänyt meripihkanväristen silmien katsettaan Säteestä pois.

Säteen selitys hänen toimilleen oli paitsi rauhoittava, niin myös järkeenkäypä. Silminnähden Savu rauhoittui ja rentoutui, heilautti jopa häntäänsä kerran ja tuhahti itsekseen.
"En olisi itse keksinyt tuota", Savu sanoi helpottuneen kuuloisena. Hän siirtyi kohti synnytyspesää, jonka Säde oli mukavaksi pehmustanut ja asettui makaamaan seinän viereen. "Ehdin jo säikähtää, että olit kuullut lähettyvillä jonkun vieraan", narttu jatkoi voipuneella äänellä. Sinä päivänä oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että oli kummakin, ellei väsymys olisi alkanut pian vaivata.

Säde heilutti häntäänsä ja tuli itsekin synnytyspesään. Kuitenkin narttu luimisti korvansa nopeasti: "Anteeksi. Minun olisi pitänyt selittää sinulle." se sanoi haikealla äänellä.
Säde haisteli ilmaa, joka alkoi lämmetä. Happea kuitenkin tuli varauloskäynnistä, mutta se oli haaran toinen puoli joten viileys oli pelkästään käytävillä.
Säde asettui nyt makaamaan, mutta rojahti sitten kyljelleen selkä seinää vasten. Havujen tuoksu joka tuli kaiken pehmeän alta oli Säteestä miellyttävä. Narttu oli oppinut paljon elämänsä aikana, ja enimmäkseen sitä oli opetettu. Mutta myös kokemukset olivat antaneet oppia, ja Säteen uteliaisuus oli kostautunut puolison kuolemalla.

Tämän muistaessaan Säde meni takaisin vatsalleen tavalliseen makuu-asentoon, ja painoi uudestaan päänsä etutassujen päälle. Ruskeaturkin korvat olivat luimussa, ja se katseli surkeana ympärilleen. Kuitenkin nopeasti hukka rauhoitteli itseään ja nuoli huuliaan, ja sai karistettua ikävät muistot.
Se oli todella rakastanut tuota menehtynyttä urosta. Uroksen nimi oli ollut Kosto, mutta nimensä veroinen se oli tuntunut olevan vain vihollisilleen. Säde oli kohdannut tämän tummahkon uroksen laumassaan, johon oli liittynyt synnyinlaumastaan.
Nyt toinen ikävä muisto tulvahti Säteen mieleen; vanhempi muisto vallankaappauksesta. Sen isä oli tapettu, ja emo häädetty. Uusi alfa oli astunut voimaan, eikä kukaan mahtanut sille mitään. Säde ei tiennyt uroksen nimeä, muttei tosin halunnutkaan.
Narttu oli karannut laumasta myöhemmin, ja löytänyt kuolleen emonsa raadon..

Nyt Säteen korvat olivat täysin sileästi liimautuneet niskaan. Sen silmät olivat kiinni ja kuono huomaamattomilla poimuilla silmien välistä. Kuva jonka se näki, oli jopa aikuiselle sudelle järkytys. Oma emo kuolleena, se on iso asia. Ei ruumista oltu runneltu, ei, mutta emon Tuskat näkyivät sen kasvoista.

Se oli ollut ikävä kokemus. Emon turkki oli hapsottanut, se oli selvästi vain lysähtänyt kävelemästä, kykenemättä jatkamaan. Tämä muisto oli Säteelle raskas, ja se nukahti siihen vain nähdäkseen painajaisia, joita narttu ei kaiken pahan jälkeen olisi ansainnut.

Hiljaa, Sädettä hieman huolissaan tarkkaillen Savu laski päänsä etutassujen päälle. Hän ei sulkenut silmiään, vaan piti kuin vahtia Säteen varalta. Toinen näytti vajonneensa omiin muistelmiin, jotka eivät Säteen eleistä päätellen olleet kovin mieluisia, eikä Savu halunnut häiritä toista. Mustaturkki kyllä yrittäisi parantaa Säteen oloa mikäli se olisi tarpeen, mutta nyt hän oletti, että Säde halusi olla hetken aikaa rauhassa. Savun luonteeseen ei kuulunut hössöttäminen toisista ja hän antoi susille omaa tilaa kun nämä sitä tarvitsivat, mutta ei jättänyt etenkään ystäviään - tai susia, jotka joskus kenties voisi luokitella sellaisiksi - yksin ikävien muistojen tai ongelmien kanssa.

Savu ei tiennyt, kuinka kauan hän oli maannut paikoillaan ja tarkkaillut Sädettä. Hän oli välillä vajonnut tiedottomaan tilaan hetkeksi, mutta ei ollut nähnyt unia ja oli ilmeisesti melko pian herännyt jälleen. Savu ehti tehdä niin useamman kerran ja aina herätessään hän huomasi Säteen edelleen nukkuvan, joskin ajoittain melko levottoman oloisena.
Haukotellen Savu kohotti päänsä etutassujen päältä, venytteli maaten hieman itseään ja nuolaisi pari kertaa huuliaan. Narttu ei kuitenkaan noussut ylös, sillä hän tunsi olonsa edelleen väsyneeksi, vaikka olikin saanut levättyä hyvin hyvässä pesässä. Pää hieman kallellaan, korviaan höristäen hän ei laskenut katsettaan irti Säteestä, joka näytti edelleen nukkuvan.

((Ponkaisin nyt aamuun suoraan, jos ei haittaa. Jos olita ajatellut että Savu lähtee, niin minä kyllä voin poistaa viestin.))

Aamu sarasti Säteen pesään varauloskäynnistä. Säteen kasvot olivat vääristyneet kauhusta edelleen, sillä painajaiset olivat vaivaneet narttua puoleen yöhön. Ruskeaturkkinen hukka siristi silmiään, muttei noussut. Painajaiset painoivat sen mieltä, mutta kuitenkaan se ei niisä numeroa tekisi. Vielä Säde ei ollut varma oliko Savu herännyt, mutta se varmaan selviäisi pian.

((Anteeksi, että on näin lyhyt -_-'))

[ Ei haittaa lyhyys eikä se, että hyppäsit aamuun. En sanonutkaan tuossa roolissani, mikä vuorokaudenaika oli menossa, joten yhtä hyvin se saattoi olla jo aamua. :) ]

"Huomenta", Savu totesi toiselle lempeällä äänellä nähdessään, kuinka Säde aukaisi hieman silmiään. Häntä heilahti rennosti makaavan Savun vieressä ja narttu haukotteli uudelleen, nousten tällä kertaa ylös ja venytteli raukeasti ja pitkään. Pesässä oli ollut hyvä nukkua, vaikka suurin osa yöstä olikin mennyt valvomiseen ja vahtimiseen. Se ei Savua haitannut, sillä hän tunsi olonsa joka tapauksessa melko virkeäksi.
"Nukuitko hyvin?" narttu uteli kohteliaasti. Hän ei halunnut mainita niistä eleistä, jotka olivat kielineet jopa painajaisista; jos Säde haluaisi puhua siitä, Savu toki kuuntelisi. Nyt hän ei tahtonut saattaa toista ikävään tilanteeseen kyselemällä asioista, jotka saattoivat satuttaa - etenkään, kun he eivät vielä tunteneet toisiaan tarpeeksi hyvin. Ei ollut mitään takeita siitä, että Säde haluaisi kertoa sellaisista asioista lähes tuntemattomalle sudelle.

((Minun pikku päivänSäteelläni on ollut rankkaa :3 Annetaan viestin selittää:))

Säde meni vatsalleen hitaasti. Savu, tuo eilisen mukava susi oli herännyt ehkä jo aikaisemmin. "Huomenta", narttu sanoi pirteästi ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi.
Sitten Säde muisti eilisen haaskan, jonka hukat olivat yhdessä kätkeneet. Olikohan se vielä paikallaan? Säde haukotteli makeasti, ja narisevasti, vingahtaen pehmeästi lopussa.

Savun kysyessä oliko narttu nukkunut hyvin, Säde katsoi toista silmiin paljonpuhuvasti. Kyllä Savu tiesi, oliko. Mutta oli ystävällinen ele tarjoutua avautumisen kohteeksi. Säde tuijotti hetken tyhjää, ja nopeasti kauhukuva välähti sen silmien edessä. Silmien katse oli tyhjä ja ilme tutkimaton. Kuitenkin sitten narttu oli kuin olisi herännyt unesta uudelleen, ja katsahti Savuun iloisesti: "Ihan hyvin, ihan hyvin...entä sinä?" narttu ei oikeastaan tiennyt halusiko puhua unistaan. Se ei välittänyt, oliko Savu vieras, sillä tämä oli tosiaankin osouttautunut Säteen luottamuksen arvoiseksi. Mutta silti, jokin muuri esti narttua puhumasta siitä. Se oli jotain kamalaa, hukka ei vain kyennyt kertomaan.

Kuitenkin se ummisti silmänsä, ja nartun ääni romahti, aivan kuten sen itsetuntokin: "En nukkunut hyvin. Sinä tiedät sen, Savu. Näin...pahaa unta. Emostani-" Säde ei halunnut puhua asiasta, mutta tahtoi ettei Savu turhaan murehtisi. "Älä sinä minusta murehdi, ellei minun..käytökseni häirinnyt sinua yöllä" Säde oli tosiaan vingahdellut, ja unessaan huutanut apua. Kuitenkin tosielämässä se oli kuulunut vain tuskaisina kuiskauksina. Tämä hukka oli kärsivä eläin, joka ei voinut päänvaivalleen mitään. Se katosi, tuli taas pahempana takaisin, ja taas meni. Jos narttu olisi ollut koira, se olisi jo lopetettu alitajuisen kitumisen takia.

Korvat olivat painuneet niskaan, ruskeaturkki oli noussut istumaan vinosti, ja roikotti päätään irvistäen tuskasta. Tuskasta, jota ei voinut parantaa.

Sudella oli traumoja.

Savu ei ehtinyt edes vastata Säteelle, mutta ei toisaalta kokenut sitä kovin tarpeelliseksikaan - ainakaan vielä. Hän ei halunnut häiritä toisen puheita, vaan odotti rauhassa istuen, että Säde saisi sanottua sen, minkä halusi.
Kun Säde oli kertonut yöstään, Savu nuolaisi huuliaan ja katsoi toista ystävällisesti. Hän laski hieman päätään ja näytti lempeältä miettiessään, mitä vastaisi. "Et sinä häirinnyt", narttu vastasi kohteliaasti. Hän jätti mainitsematta sen, että oli valvonut pitkän aikaan vahtien toisen levotonta unta. Savu ei ollut varma, mitä mieltä Säde olisi ollut sellaisesta käytöksestä.

Huolestuneena Savu tarkkaili Säteen eleitä. Hän näytti edelleen voivan huonosti ja asia harmitti Savua. "Haluatko puhua siitä?" hän kysyi, mutta ei tahtonut painostaa Sädettä mihinkään. Kenties vain helpottaisi, jos hän voisi puhua asiasta jonkun kanssa. Vaikka se joku olisi vain Savu.

Säde kohotti päätän ja höristi korvansa. Se hämmästyi, miten Savu todella tarjoutui kuuntelemaan niin pohjamudissa olevan suden kuin Säteen, mielenvioista. "Oikeastaan- en. Mutta olet kyllä luottamukseni arvoinen;" Säde luimisti korviaan. "Minun elämäni on tuhottu toisten omien itsekkäiden halujen takia, ja näiden halujen hallinnasta karkasin. Tuhosin uuden mahdollisuuteni aivan omin käsin, mennessäni Koston kanssa kielekkeille. Hän menehtyi, vaikka minun olisi pitänyt. Minä olin syypää puolisoni kuolemaan. Tavalla tai toisella, olen silti saanut säästää sielupahaseni ja olen tässä, odottamassa viimeisten elämäntarkoitukseni syiden syntymistä." Säde katsoi Savua apeasti, paljastaen mitä kaikkea itsessään näki: "Minä olen etsijä. Etsin syitä sinnitellä, etsin elämän valoisia puolia. Mutta se on välillä vaikeaa... Tähän asti ainut syyni säästää oma henkeni on nämä pennut. En enää tuhoa toisen elämää tarkoituksetta, en koskaan." narttu vannoitti ja sen äänestä kuului päättäväisyyttä. "Olen kaksi henkeä jo riistänyt, jota häpeän, mutta paljon enemmän on kuollut, jonka olen tehnyt katumatta." Säde selitti, ja se viittasi mielessään niihin jotka oli surmannut kapinoidessaan vahempiensa tappajaa vastaan. Kaikki se veri, kaikki se tuskan huuto oli musiikkia Säteen korville, mutta nämä kolme, ne kolme jotka kuolivat Säteen takia, he olivat jotakin minkä narttu halusi takaisin.

Nämä kolme olivat ruskeaturkin puoliso ja molemmat vanhemmat. Ainoat sudet, joiden puolesta hukka oli ikinä vannonut kuolevansa- mutta olikin tapattanut heidät. Oikeastaan vahempiensa kuolemasta Säde vain syytti itseään, kun ei pentuna ollut kyllin vahva, kyllin suuri, kyllin viisas, kyllin...mitään.
Mutta Koston kuolema oli Säteen oman uteiliaisuuden takaisinmaksu. Hyvin kalliisti hukka olikin joutunut maksamaan.

Tämä kaiken Säde kertoi myös Savulle, huokaisten välillä ja roikottaen päätään. Se kertoi kaiken vanhempiensa kuolemista, sen, kun löysi emonsa ruumiin, kaiken. Nyt joku tiesi. "Minä olen paha susi. Kokemattomuuteni ja oma kykenemättömyyteni on vienyt elämästäni kolme sutta. En yrittänyt tarpeeksi, olin raukkamainen. Minun olisi pitänyt kuolla heidän kaikkien puolestaan, ei heidän minun! Minä en ole sen arvoinen!" Säde lopetti. Sen nimikin jo paljasti, että sen elämä oli alkanut iloisena, mukavilla vanhemmilla ja hyvällä asemalla. Kuitenkin nartun kaikki unelmat unohtuivat, ja se menetti itsekunnioituksesa.

Säteen pää riippui, ja sen silmät vuotivat. Narttu irvisti taas, ku kauhukuvat tulivat sen mieleen. Sen kasvot olivat märät kyynelnesteestä, ja tuska oli suuri, kuitenkaan kykenemättä itkemään sitä kaikkea ulos. "Minulla ei ole mitään. Ei mitään. Vain kostonhimo, vain velvollisuuteni kärsiä pentujeni takia. Nyt ainut asia joka todella on minun, ovat nämä unet, ikiaikainen tuskani ja pienet syyni elää. Laumassa voisin yrittää taas olla siä jotakin, jota en edes muista. Muistan vain, että minun elämälläni oli merkitys." Narttu oli purkanut nyt kaiken, ja kaatui yhtäkkiä maahan. Se oli väsynyt, ja huojentunut. Kauhukuvat välähtivät kaikki sen silmissä, eikä se voinut liikkua, eikä tehdä mitään. Vain katsoa kaikki paha uudestaan, aina uudestaan, ja muistaa kykenemättä unohtamaan tai vähättelemään itselleen.

Tyhjä katse palasi nartun silmiin, ja hetken se makasi kuin raato pesäkolon pohjalla.

((Anteeksi jos on kirjoitusvirheitä, mutta oli viestin loppupuolella vähän kiire ja en ehtinyt(kään) tarkistamaan -_-' ))

[ Ei siellä mitään näkynyt ainakaan näin kerran läpi luettuna. (: ]

Olisi ehkä voinut sanoa, että Savu harmistui siitä, että oli pyytänyt Sädettä kertomaan hänelle painajaistensa syyn. Savu ei kuitenkaan ollut pahoillaan siksi, että joutui nyt todistamaan toisen tuskan vaan siksi, että oli oman kysymyksensä takia kaivanut ne asiat esille Säteen muistista.
Harmissaan narttu luimisti korviaan ja katsoi toista surullisin silmin. Hän ei voinut edes kuvitella, miltä tuntui olla samanlaisessa tilanteessa. Hänen menneisyytensä oli melko tavanomainen ja harmiton, tai oli sitä ainakin Säteen puheisiin verrattuna.

"Et sinä ole paha susi", Savu vastasi varmasti, mutta lempeästi. Hän ei halunnut, että Säde ajatteli itsestään noin. Sen sijaan hänen pitäisi ajatella kaikkea sitä, mitä hän oli edellisenkin päivän aikana tehnyt Savun puolesta. Olihan niistä asioista hyötynyt myös Säde itse, mutta siitä huolimatta hän oli toiminut heidän molempien edun nimissä.
"Sinä autoit minua eilen", narttu selitti. "Autoit minua kaatamaan sen kauriin, en olisi pystynyt siihen itse. Ja jos se ei ole vielä tarpeeksi, niin annoit minun yöpyä täällä." Savu katsoi nyt päättäväisesti toista kuin kertoen, että vastaväitteille ei olisi tilaa. "Se jos mikä on ystävällistä, eikä paha susi tee niin."

Siihen muuhun, mitä Säde oli kertonut, Savu ei osannut sanoa mitään. Hän ei kokenut sitä edes nyt tarpeelliseksi, sillä noin kipeiden muistojen muistelu saattaisi aiheuttaa vielä enemmän tuskaa kuin mikä olisi tarkoitus. Sitä paitsi, nyt hän halusi tehdä toiselle vain selväksi sen, että hän ei ollut paha yksilö. Se oli liian paksua puhetta.

((Hyvä. :D))

Säteen hämmästynyt katse oli palannut. Toinen oli saanut sen vakuutettua, ettei ollut mitä itse ajatteli- ainakaan Savun mielestä. Ruskeaturkki makasi yhä, mutta kuvat olivat sumentuneet pois sen silmistä ja narttu oli kuin unesta herännyt. "Se on minun velvollisuuteni, että olen ystävällinen sinulle. Se on kaikki, mitä voin tehdä- mutta olet oikeassa, paha tai itsekäs susi ei tee niin.." Säde jäi katsomaan kattoa mietteliäänä. Sillä oli selkäytimessään tämä tapa ajatella itsestään pahaa, mutta nyt se oli ymmärtänyt ettei siinä ehkä ollutkaan perää.

Narttu käänsi päänsä Savuun, ja ihmetteli tämän ystävällisyyttä: "Miksi sinä välität? Kukaan ei ole koskaan välittänyt..ellei lasketa-" narttu katsoi apeana maahan, ja Savu varmastikin ymmärsi keitä se tarkoitti. Nyt kuitenkin se halusi piristää päivää, joka näytti olevan melko pitkällä. Oli ilmeisestikin aamupäivä, sillä oli valoisaa. Yön äänet olivat kadonneet, ja oli kaikin puolin niinkuin... niinkuin päivällä oli.
Sitten narttu muisti mitä oli ajatellut. Saalis. Se kätkö piti tarkistaa. Ruskeaturkki antaisi kuitenkin Savun vastata, ennen kuin muistuttaisi siitä kauriista. Toivottavasti mitään haaskalintuja ei ollut kaivanut sitä esiin.

Kätkö oli kyllä syvällä, joten tuskin sitä ainakaan haaskalintu saisi kaivettua. Mutta sudetpa eivät tienneet, mikä sitä yritti kaivaa- parasta aikaa näiden ollessa pesässä.

Harvemmin Savusta pääsi esille tämä puoli sudesta: se lempeämpi, se joka halusi vilpittömästi auttaa muita. Toki hän oli ainakin joillekin yksilöille avuksi, mikäli nämä sitä tarvitsivat, mutta harvemmin tummaturkki oli päätynyt tähän tilanteeseen. Lohduttamaan lähes tuntematonta sutta ja vakuuttamaan, että hän oli väärässä. Se oli melko uutta Savulle itselleenkin, mutta silti hän käyttäytyi itsevarmasti Säteen edessä.
"En halua nähdä sinua surullisena", Savu vastasi kuin parhaalle ystävälleen, vaikka hän ei Sädettä - ainakaan vielä - aivan sellaiseksi laskenutkaan. Se oli kuitenkin totuus, sillä narttu ei pitänyt siitä, että oltiin allapäin ja surullisia. Elämään mahtui kolhuja ja ikäviä tapahtumia, mutta niistä pitäisi vain ottaa oppia eikä sulkeutua omaan kuoreensa ja jäädä yksin suremaan. Se oli väärä tapa.

"Toivon sinun ymmärtävän, että haluan auttaa sinua jos vain voin", Savu jatkoi rauhallisella äänensävyllä. Hän yritti rohkaista toista, jotta Säde ymmärtäisi, ettei ollut millään tavoin huonompi susi kuin esimerkiksi Savu. Varmasti Säteestäkin löytyi runsain mitoin hyviä puolia ja myös hyviä asioita historiassa. Ne vain olivat hukkuneet huonojen muistojen alle.
"Sinusta tulee vielä hyvä äiti", narttu lisäsi kannustavasti. Olettaen tietenkin, että Säde odottaisi nyt pentuja tai saisi niitä joskus myöhemmin.

Sanottuaan kaiken sen Savu nousi ylös, venytteli vielä ja katsahti synnytyspesän suuaukoasta ulos miettien, mitä saaliille mahtoi kuulua. Olisi kuitenkin ollut sangen töykeää vain poistua paikalta nyt, joten hän jäi ystävällisesti odottamaan vielä Säteen mahdollisia reaktioita ennen ulosmenoa.

Säde katsoi Sava vielä hetken hämmästyneenä, kunnes se luimisti korvansa ja "hymyili". "Kiitos. Jos vain...pystyn unohtamaan.." narttu sanoi ja jäi hetkeksi unelmoimaan. Kuitenkin Savun noustessa, sekin nousi ja toi ajatuksensa esille: "Käydäänkö katsomassa sitä eilistä kätköä? Ihan vain ettei sitä haaskaa ole mikään eläin syönyt." narttu katsoi Savua nyt paljon iloisemmin. Se ei ollut enä arka, kuten oli ollut vielä edellisenä päivänä.

Se ainakin luki Savun ystävkseen, ei parhaaksi, mutta ainoaksi ja ainakin hyväksi.

((Anteeksi lyhyys. Mutta tuskimpa sillä on mitään väliä. ;D Tasapainoa sille pitkälle viestille.))

Savu nyökkäsi Säteelle kun tämä ehdotti eilisen saaliin luo menoa. Sitä Savukin oli ajatellut ja vilkaistuaan vielä toista, asteli reippain askelin pesästä pois.

Ulkona oli selkeästi jo aamu. Aurinko yritti välillä pilkistellä harmaiden pilvien takaa, mutta muuten ulkona näytti olevan melko rauhallista eikä pakkastakaan ollut hirveästi. Savu ei vielä lähtenyt saaliin luo, vaan seisoi itse asiassa selkä sinne päin ja venytteli raukeasti odotellen samalla Sädettä.

Säde seurasi Savun perässä, ja heti ulos astuessaan haistoi jotakin. Narttu ei tiennyt, minkä haistoi, koska ei ollut ikinä ennen haistanut tätä hajua. Kuitenkin jokin eläin.. narttu ajatteli ja käänsi päänsä kätkön suuntaan. Mitä se näkikään! Nuorehkon karhun havittelemassa haaskaa, onnistumatta kuitenkaan kaivamaan sitä esiin.

Säde murisi ja ärjyi, pörhisti karvansa ja asettui Savun eteen. Karhun huomatessa sudet, se pelästyi ja puolustautui. Karhu ei voinut kuin yrittää läimäyttää narttua, ja kokemattomana ei tiennyt mikä susi oli. Se päästeli hätäisiä ääniä, ja selkeästi pelkäsi noita kahta.

"Mikä ihme tuo on?" Säde kysyi Savulta. nartulle harmaakaarhu oli kummajainen, tässä tapauksessa uhka. Vastausta taaskaan odottamatta narttu astui vähän lähemmäs, ja louskutti karhulle leukojaan. Mesikämmen oli kolmisen kertaa Säteen kokoinen, nuori karhu. Se pelkäsi, mutta oli liian nälkäinen luovuttaakseen saaliin havittelun.

Savu säpsähti ja kääntyi nopeasti Säteen suuntaan toisen alkaessa murista. Kesti hetken ennen kuin narttu tajusi, mitä tapahtui, mutta sitäkin nopeammin se pörhisti karvojaan ja alkoi murista varoittavasti karhulle. Savu otti muutaman jäykän askeleen niin, että oli Säteen rinnalla eikä tämän takana ja silmäili samalla epämiellyttävää vierasta päästä jalkoihin. Savu oli törmännyt karhuihin pari kertaa aikaisemminkin, vaikka täällä laaksossa niitä ei onneksi kovin usein näkynyt. Tämä oli onneksi nuori yksilö, mutta huomattuaan joutuneensa ahtaaksi sekin voisi saada pahaa jälkeä aikaan.

"Se on karhu", Savu vastasi Säteelle murinansa keskeltä. Tummaturkki ei todellakaan jättäisi saalista karhun kynsiin ja hän uskoi, että kahdestaan he saisivatkin ajettua nuoren ja pelokkaan karhun pois.
"Emme voi antaa sen saada saalista", narttu äyskähti ja sen enempää miettimättä, Savu ravasi välimatkan umpeen ja seisoi nyt melkein karhun vieressä. Otso ei näyttänyt tietävän, miten sen olisi pitänyt reagoida, joten karhu yritti vain hätäisesti huitoa kiukusta ärisevää sutta kauemmas ja samalla saada kauriin ruhon kaivettua lumen alta.