Rajapartio - Loppunut

Oli kevät.

Sen näki kaikkialla. Puut huojuivat lempeässä tuulessa, joka vilpoisuudestaan huolimatta oli alkanut puhaltaa etelästä. Se vinkui kauempana häämöttävässä, ohuessa kanjonissa, jonka suuta oli täältä asti vaikea nähdä, ja kierteli harmaiden korkeiden vuorien huippujen ympäri. Suuri musta järvi oli sulamassa, ja vesi virtasi vuolaana eteläistä jokea pitkin, pois laaksosta. Viime yönä oli satanut vettä. Se oli sulattanut loputkin lumet ainakin näiltä tienoilta. Maa oli vielä keltainen ja karu, mutta siellä täällä yritti leskenlehti tai pari herätellä ensimmäisten kevätkimalaisten huomiota.

Ovela oli nähnyt kevään jo monena monena vuotena. Se tiesi, että pian maan täyttäisi töminä ja ilma kaikuisi vasomaan saapuvien karibujen mylvähdyksistä. Silloin alkaisivat helpot päivät. Lähes joka päivä saataisiin saalista. Mahdollisista pennuista kasvaisi isoja ja vahvoja.

Vanha harmaaturkkinen susi ravisteli oikeaa etukäpäläänsä, sitä jossa vanha metsästysvamma vihoitteli taas niin vietävästi, ja jatkoi laiskaa ontuvaa lönköttelyään. Se oli suuri, suuri joka suhteessa. Sen pääkin oli kaksi kertaa niin iso kuin lauman nartuilla, ja sen keho oli roteva ja turkki paksu. Se oli täällä merkitsemässä reviiriään, taas kerran. Piti pitää huolta siitä, että kaikki tajusivat riskit näille maille saapuessaan. Ovela ei suhtautunut tunkeilijoihin yhtään sen suopeammin kuin muutkaan sudet. Se repisi niiden korvat hajalle, ellei niillä olisi tarpeeksi älliä pinkoa tiehensä. Tai ellei niillä sitten ollut muita aikeita. Menetettyään puolisonsa Ovela oli menettänyt myös mahdollisuutensa saada pentuja. Vaikka se kaipasikin narttuaan vielä kovasti, se kaipasi myös omien pentujensa temmellystä. Kaipasi pieniä Ovelia kirmaamaan jaloissaan, kasvamaan isoiksi, jatkamaan hänen sukuaan. Itse asiassa, kaikki laumassa olivat jollakin tapaa hänelle sukua. Kaikki, paitsi Usva.

Hieman tuonnempana Ovelasta, valkea susiuros väijyiä matalana mättäiden keskellä. Usva ei ollut vielä vanha, mutta kovin kankeaa ja kömpelöä oli hänen liikehdintänsä. Rusakko loikahteli pahaa aavistamatta kohti Usvaa ja kun saalis oli tarpeeksi lähellä, susi singahti esiin. Rusakko huomasi petoeläimen ja lähti pinkomaan henkensä edestä karkuun Usvan laukatessa kömpelösti perässä. Muutaman harhautuskurvin tehdessä rusakko pääsi livistämään valkeatakkuturkkisen suden ulottuvilta. Usva urahti pettyneesti ja samalla talven mittaan kutistunut vasta äänteli vaativasti ravinnon puutteesta.

Susi lähti tuoksun perässä saavuttamaan kohti johtajaansa, Ovelaa. Ovela oli hänelle kaikki kaikessa, tämä alfa oli jopa ottanut Usvan laumaansa aikojen saatossa hän oli kavunnut beta-suden paikalle. Usva oli ylpeä asemastaan Ovelan luotettavana kätyrinä. Pian susi jo saavuttikin johtajansa näköpiiriin. Hän ulvahti merkiksi, että oli tulossa.
"En saanut saalista Teille, olen pahoillani." Usva vingahti ja laski hieman häpeissään päätä alas. Häntä pujahti varovasti jalkojen väliin.

Ovela pysähtyi ja kääntyi ympäri. Se olisi voinut nostella häntäänsä korkealle ja pörhistellä karvojaan, mikäli se olisi nähnyt sen tarpeelliseksi. Mutta viimeinen asia, mitä sen piti Usvan edessä tehdä, oli mahtailla. Usva tuntui käyttäytyvän hänen läsnäollessaan kuin mikäkin omega, nöyristeli ja mielisteli. Eikä siinä mitään, hyvähän se vain oli ettei nuorukainen pomppinut silmille. Mutta ei Ovela olisi vaatinut Usvalta ihan niin alistuvaa käytöstä. Siksipä se ystävälliseksi eleeksi heilautti häntäänsä pari kertaa ja nuolaisi huuliaan: "Ei se mitään. Minä ruokailin eilen. Käymme saalistamassa sitten kun palaamme lauman luokse." Ovela totesi ja lähti taas lönköttämään eteenpäin: "Karibut saapuvat pian. Sen jälkeen meillä ei ole enää pulaa aterioista. Kun ne alkavat vasoa, saamme taas juhlia koko kesän." uros totesi ja tähyili mustalle järvelle päin. Muutama kivi ja puu pitäisi vielä käydä merkkaamassa. Parempi liikaa kuin liian vähäsen.

"Onko laumaan tulossa pentuja tänä vuonna? Tyttärelläni oli kiima kuukausi sitten, mikäli oikein haistoin." Ovela kyseli. Se oli antanut lisääntymisvastuunsa Usvalle nyt, kun sen oma naaras oli kuollut. Osa siitä samaan aikaan toivoi, että pennuista tulisi isäänsä notkeampia. Usva tuntui ikuiselta penikalta, liian pitkine raajoineen ja kömpelöine liikkeineen. Pentujen saaminen laumaan oli kuitenkin tärkeää lauman kasvun takia. Vaikkakin mieluiten Ovela olisi ottanut vastaan uttakin verta jo. Nyt se alkoi olla jo sillä mielellä, että mikäli vieras narttu, oli se sitten millainen tahansa, pyytäisi laumaan, Ovela ottaisi sen vastaan ilomielin. Alfaksi siitä ei kuitenkaan olisi. Mutta pentuja sille voisi tehdä. Oli jo korkea aika palata niihinkin puuhiin.

Nuorukainen nosti päätään hieman koholleen, kuitenkin Ovelan päätä alemmas, ettei näyttäisi mahtailevalta. Karibut tosiaan. Toivottavasti vaeltavien karibujen kanta ei ole laskenut, sillä silloin saattaisi kesäkin olla melko tiukkaa. Ovelan lauma kun ei ollut ainoa tässä laaksossa. Mutta silti kevät ja karibujen vaellus sai aina mielen kohentumaan. Se merkitsi elämää susille. Pelkkää elämää, samalla kun karibuja kohtaan se oli elämää ja kuolemaa.

Usva seurasi johtajaansa kuin varjo, joka heijastuu yksinäisestä kulkijasta. "Tosiaan, kiima-aika on parhaimmillaan juuri näillä päivin. Parittelinkin jo tyttärenne kanssa, hän oli hyvinkin halukas. Saatan paritella vielä muutamaan otteeseen, jos naaras on suostuvainen." Valkoturkki lipaisi huuliaan ja maiskautti. Paritteluaika, se se vasta oli varma kevään merkki. Usva oli tämän tehtävän ottanut Ovelalta ilomielin vastaan nimittäin nuorella uroksella oli vimmattu paritteluvietti. Vaikka Usvan liikehdintä ja saalistus olikin kömpelöä, niin tämän aktin uros osasi erittäin mallikkaasti ilman kömpelyyttä.

Ovela vaikutti tyytyväiseltä. Usvalla ei ollut mitään ongelmia hankkia pentuja, ja nartutkin olivat suostuvaisia nyt kun kyseessä oli beta. Ovela oli harkinnut, josko kohottaisi yhden tyttäristään alfa-naaraaksi. Sen, joka muistutti eniten häntä. Se oli naaraaksi iso ja vahva, mutta sillä oli myös hyvä, vahva luonne. Vaikka Ovela kaikkien isien tapaan rakasti kaikkia pentujaan, niin se tiesi, että alfaksi kaikista ei olisi. Ehkä siitä tyttärestä olisi. Mietteissään uros pysähtyi merkkaamaan yhden kiven ja jatkoi sitten taas matkaa.

Voihan se olla, että moinen ylentäminen saisi aikaan muutoksia lauman muiden jäsenien hierarkiassa. Tällä hetkellä heillä ei ollut selkeää omegaa. Mahtaileva tytär alfana voisi kuitenkin alkaa syrjiä sitä siskoa, jonka kanssa sillä oli jostain syystä ollut aina kränää... Ovela nuolaisi huuliaan; nartut... aina tappelemassa jostakin. Ovela ei edes halunnut tietää, miksi ne kinasivat, kuinka verisesti ja mistä. Usva saisi hoitaa sen puolen. Ovela keskittyisi kaikessa rauhassa organisoimaan metsästyksiä ja hoitamaan reviirin rajoja. Viime talvena näillä seuduin oli usein tavattu laumattomia. Nälkä ajoi ne metsälle Ovelan reviirille. Pohjoisessa Ovela ei aina jaksanut kiinnittää tunkeilijoihin huomioita, mutta etelään, sinne jonne karibut keväällä tulivat, hän suhtautui suojelevasti. Se alue olisi heidän, takuulla heidän. Sinne ei muilla ollut asiaa.

"Minä haistoin vieraan suden täällä edellisellä retkellä." Ovela totesi. "Oletko sinä havainnut mitään?" uros kysyi toiveikkaasti. "Olen etsinyt uutta narttua laumaan, mutta kaikki tunkeilijat tuntuvat tulevan ruuan perässä. Kukaan ei ole pyrkinyt laumaan pitkään aikaan. Sitä edellistä tapausta lukuunottamatta..."

Se edellinen tapaus oli päättynyt ikävästi verilöylyyn, ja mahtaileva nuori uros oli ajettu porukalla nuolemaan haavojaan laumattomien puolelle.

Usva haistoi Ovelan merkkaamaa kiveä vahvistaakseen reviirin jäljen vahvuuden. Tämä oli rutiininomainen reaktio, jota hän aina reviirien vahvistusretkellä teki. Itse hän ei merkannut reviireitä ja tekikin tarpeensa kauemmas rajojen sisäpuolelle. Usva ei tahtonut sotkea alfansa tekemiä merkkejä omilla hajuillaan, sillä näin laumattomat tietäisivät, miten vaikutusvaltainen ja vahva heidän alfansa olisi.

"Ei, en minä ole pitkään aikaan havainnut yhtään sutta tai edes sellaisia hajujälkiä, jotka enteilisivät Teidän laumanne kiinnostuksesta liittymismielessä. Suurin osa on juuri karibujen perässä." Usva vastasi avoimin mielin johtajansa kysymykseen. "Tosin, kerran satuin jänisjahdissa kuonokkain erään nuoren naaraan kanssa. Mutta hän tuoksui toiselta laumalta. Yritin saada häntä mukaani, mutta naaras luikki saaliineen länteen. Varmasti Viiman laumalaisia."
uros raportoi tunnollisesti kaiken mitä tiesi. Hän nuuhkaisi Ovelan kuonoa tunnustellen, mitä johtaja olisi mieltä raportista. Sitten Usva peruutti hieman. "Lisäksi mieleeni tuli, että olisikohan mahdollista saada Viiman laumasta nämä kaksi nuorta naarasta käännytettyä meidän laumaamme. Toisella on neljä viimevuotista pentua tosin."

Ovela kuunteli tarkasti Usvan selostuksen, ja tuon esittäessä kysymyksensä Viiman lauman naaraista uros luimisti vähän korviaan; ajatus Viiman naaraista ei sinällään ollut mikään huono, heikensihän se Viiman laumaa samalla kun kasvatti heidän laumaansa uudella verellä ja nuorilla nartuilla. Mutta ne olivat jo penikoineet, ainakin toinen niistä, ja pahalla tuurilla ne yrittäisivät palata laumaansa tiukan paikan tullen. Toisaalta taas...

"Ajatuksesi on riskialtis, mutta voihan se toimiakin. Jos satut joskus näkemään niitä narttuja, niin yritä saada kiinni. Kutsu muu lauma paikalle. Jolleivät liity suosiolla, niin pakolla ainakin. Ja jos kohtelemme hyvin, voivat jäädäkin. Ja pakko niiden on jäädä sen jälkeen, kun ne kantavat minun pentujani." Ovela tuumasi. Tällä kertaa se ei jatkanut matkaansa, vaan istahti alas ja tuijotteli milloin minnekin. Tosiaan, tosiaan... Viiman nuoret nartut hänen laumassaan. Se heikentäisi Viiman laumaa, joka oli pentujen myötä kasvattanut kokoaan.

Usva säpsähti johtajansa luimiselua ja otti muutaman askeleen takapakkia köyristyneenä ja pää painuksissa. Olikohan hän tehnyt pahan virheen ja suututtanut armon johtajansa? Usva painui makuulle niin maata vasten kuin vain pääsi, mutta kun Ovela ei näyttänytkään eleitä vihastumisesta vaan alkoi maistella ajatusta, rohkeni Usvakin renoutua ja nousta melkein istumaan. "Jos satun törmäämään niihin nuoriin narttuihin, ilmoitan ulvomalla sijaintini ja pyydän muita Teidän laumanne uroksia avukseni."

Usva nuuhkaisi ilmaa ja haukotteli rentoutuneena. Kasautunut paine äskeisestä konfliktista johtajan kanssa oli ohitse ja Usva oli mielissään tästä. Mutta sitten pieneen laumajuonitteluun tuli mutka matkaan. "Johtajani, tämä suunnitelma saattaisi toimia, mutta entä Katala? Viiman lauman betasusi? Hän on Viimaakin aggressiivisempi ja saattaisi kohdistaa koston pentuihimme."

"Katala ei jätä laumaansa. ja jos jättääkin, niin se ei löydä pentujamme metsästä, eikä se pääsisi huomaamatta edes sinne asti. Katalasta ei ole ongelmaa. Viima sen sijaan voi olla hankala. Hän on hyvä alfa. Hänellä voi olla tiukka ote narttuihinsa, eivätkä nämä hevillä tule jättämään häntä taakseen. Petoksesta kun seuraa uudelleentavatessa varmasti kuolema, tai ainakin kunnon rökitys." Ovela tuumaili. Se rauhoitteli Usvaa haukottelemalla ja lipomalla huuliaan. Taisipa vähän läimäistä tassullakin siihen suuntaan, ystävyyden merkiksi: "Älä sinä huolehdi liikaa. Ilmoita vain, jos nartut tulevat."

Ei pitänyt antaa liikaa vastuuta Usvalle, ettei se menisi ihan tolaltaan. Sillä oli vähän sellainen tapa. Eikä Ovela uskonut, että ongelmia tulisi. Mikäli päästäisiin siihen vaiheeseen, jossa nartut olisivat tiineinä (tai ainakin toinen niistä olisi tiine) Ovelalle. Siinä vaiheessa ne mieluummin jäisivät laumaan hoitamaan pentujaan, kuin riskeeraisivat kaiken ja palaisivat takaisin Viiman luokse. Ja kyllä Ovela kohtelisi niitä hyvin. Lauman piti olla yhtenäinen, ja se onnistui vain jos lauman jäsenet pitäisivät yhtä. Uudet nartut olisivat Ovelalle tärkeitä lauman jäseniä heti, kun ne olisivat mukaan liittyneet. Siihen asti ne olivat vihollisia.

Valkea susi näytti ikään kuin tämä hymyilisi. Huulet kaartuivat vienosti poskipäitä kohti ja tämä alkoi läähättämään tehostaakseen johtajalleen rentoutumistaan. Usva riemastui pienesti Ovelan leikkisästä tassun heilautuksesta. Beta uskaltautui innostuksissan mennä nuolaisemaan johtajansa kaulusta ja pakitti nopean lipaisun jälkeen muutaman askeleen. Häntä heilahteli vaisusti puoliksi pystyssä asennossa. Usva tahtoi miellyttää niin kovasti alfaansa. Teki mitä hänen johtajansa käski, ihan mitä vain. Ja tämä tunne kasvoi vuosi vuodelta. Usva rakasti johtajaansa.

Susi kierähti selälleen Ovelan eteen ja haroi tassuillaan ilmaa yrittäen välillä osua Ovelaan. Usva oli niin innoissaan, että riemastui kierimään ja haromaan tassuillaan vielä vimmatummin ilmaa. Nuorukainen näytti erittäin hassulta, kömpelö ja hontelo susi moisessa riennossa. Mutta Usva ei välittänyt, hän välitti vain siitä, että johtaja oli tyytyväinen häneen.

Ovela väisteli Usvan potkuja ja nousi seisomaan. Se avasi suunsa ammolleen, niin että jokainen sen hammas näkyi, ja oli näykkivinään Usvan kaulusta ja korvia. Urisipa se myös, tosin kaikkea muuta kuin verenhimoisen kuuloisesti: "Penikka." se urahti ja hetken leikittyään perääntyi taas ja käänsi päänsä merkiksi siitä, että lällyttely sai riittää. Tässä nyt oltiin kuitenkin alfa ja kaikkea... joku raja sentään...

"Jatketaan matkaa." vanha susi totesi. "Järjen rannalla on vielä puita, jotka pitää merkata. Ja ehkä siellä on hajuja siitä vieraasta sudesta. Minä kaipaan kumppania... pentuja. Eikä pentujen tekemisessä itsessäänkään mitään vikaa ole." Ovela näytti melkeinpä virnistävät, ja sen kieli roikkui pitkällä avonaisesta kidasta. Se näytti hassulta ollessaan hyvällä päällä, arpinen kuono hyväntuulisessa hymyssä.

Usva kiemurteli Ovelan näykkäisyjä pakoon ja urahteli. Kun hän huomasi johtajansa lopettavan mukavan leikin kesken, nuorukainen kierähti nopeasti pystyyn ja ravisti turkistaan ylimääräiset roskat pois. Usva jolkotti Ovelan ympäri ikään kuin näyttävänsä olevan valmis rajojenmerkkaamismatkan jatkoon.
"Tiedättekö Te johtaja, mikä Teissä on niin viehättävää? Te olette viisas." Usva liehitteli johtajaansa ja askelsi Ovelan taakse antaen tietä tälle. Usva vaali juuri näitä onnellisia hetkiä Ovelan seurassa, mutta myös niitä hetkiä, kun Usva pääsi parittelemaan naaraiden kanssa. Ja tästä hän oli kiitollinen Ovelalle, joka antoi Usvalle etuoikeuden muiden lauman urosten ohitse paritella narttujen kanssa. Siitä Usva nautti. Mutta kuinka kauan sitä kestäisi? Ovela tahtoo alfanaaraan ja pentuja. Saisiko Usva jatkaa parittelua muiden naaraiden kanssa?

Ovela ei viitsinut todeta Usvalle mitään, mitä katuisi myöhemmin. Ei mitään Usvan omista hengenlahjoista. Toisaalta, ei Usva tyhmä ollut. Se oli vaan vähän höhlä, ja liehitellessään se unohti yleensä sen kaiken järjen päänupistaan. Tosin, Ovelassa oli kai egoistin vikaa, kaikissa alfoissa oli. Se oli mielissään Usvan mielistelystä ja askelsi pää komeasti koholla: "Niin olenkin." Ovela myönsi ja roikotti kieltään toisella puolella poskeaan. Tavallaan sen eleistä näki, että se olisi mieluusti leikkinyt vähän pidempäänkin, mutta kun piti merkitä reviiri. velvollisuuksien ei voinut antaa odottaa. Se oli saanut pidettyä suhteellisen ison reviirinsä suhteellisen keskikokoisella laumalla jo hetken aikaa, ja se oli siitä tyytyväinen. Lepsuilla ei kuitenkaan saattanut. Muutama lisäsilmäpari valvomaan rajoja ei olisi pahitteeksi. Lisäksi se vähentäisi Ovelan omaa taakkaa. Etujalka kipeytyi pitkillä matkoilla. Vaikka Ovela ontui sitä koko ajan, se ei suurimmaksi osaksi ajasta johtunut kivusta vaan siitä, että jalka oli vähän vino. Pitkillä matkoilla, ja talvisin, se joskus särkikin. Jonakin päivänä se varmaan menisi niin pahaksi, että Ovela antaisi laumansa jollekulle toiselle.

"Kun minä jään syrjään, sinä saat lauman." Ovela totesi Usvalle ja heilutteli hyväntahtoisesti häntäänsä. Se kuitenkin pöyhisti niskavillojaankin: "En ole jäämässä syrjään vielä. Mutta kun minä jään joskus."

Tätä nuori susi ei uskonut todeksi. Hän sai tunnustusta johtajaltaan! Usva keikisti päätään hieman, mutta tipautti korvat alentuvasti luimuun ja painaen päätään maata kohden, kun Ovela pörhisti niskavillojaan. Varovaisesti Usva inahti "Tietenkin, johtajani. Olisi kunnia olla Teidän jatkajanne, mutta sitten vasta kun Te sallitte niin." Mielessään nuorukainen tunsi suurta ylpeyttä ja mielihyvää johtajansa eleistä antaa paikkansa tälle, kun johtaja olisi luopumassa alfapaikastaan. Mutta sen Usva tiesi, että vaikka Ovela luovuttaisikin alfapaikan hänelle, hän silti kunnioittaisi Ovelaa yhtä paljon kuin nytkin. Ellei vielä enemmän. Usva ei osannut kuvitella Ovelaa tavallisena laumalaisena. Ovela oli liian arvokas sellaiseen, vaikka johtajan etujalka vihottelikin.

Usva heilautti hyväksyvästi häntäänsä Ovelalle ja otti pienen askeleen kohti johtajaansa. "Joko jatkamme matkaa? Tahtoisin vielä päästä Teidän tyttärenne luokse, vielä kun kiima-aikaa on jäljellä." valkeaturkki läähätti silmät puoliummessa. Pelkkä ajatuskin sai lanteen hieman nytkähtelemään. Mutta ei nyt sovi. Ei nyt, kun tärkeä reviirinmerkkausmatka on kesken. Hänen velvollisuutensa oli seurata johtajaansa ja varmistaa, että jäljet olivat tarpeeksi vahvat, etteivät laumattomat erehdy saalistamaan Ovelan maille.

Ovela jatkoi matkaa sen kummempiä myöntyilemättä. Sekin halusi jo pois tältä vaellukselta, loikomaan metsikköön ja suunnittelemaan iltapäivän saalistusta. Ja pitihän Usvan nyt päästä liehittelemään. Oli Ovelakin joskus ollut nuori ja viriili. Nykyään se oli vanha ja paatunut.

Jälleen kului aikaa, muutama puu piti merkata, ja kivi, ja kaikki siltä väliltä. Lopulta päästiin mustan järven rannallekin. Kaukana seilasi vielä jäälauttoja. Ovela tähysi järvelle näkemättä mitään erikoisempaa, eikä se havainnut uuden suden tuoksuakaan täällä. Kenties se oli nuuhkinut väärin... uros ravisteli turkkiaan ennen kuin kääntyi: "Palataan kotimetsälle. Reviiri on merkitty, ja se on selvä kaikille. Huomenna käymme solan luona, merkitsemässä. Minä haluan, ettei kukaan tunge alueillemme, eikä majaile niillä, kun karibut saapuvat. Ne ovat yksin meidän. Pennut tarvitsevat hyvää lihaa."

Usvan ja tyttären pennut olivat nyt lauman tärkeimpiä pentuja. Niissä oli lauman tulevaisuus.

Usva seurasi jälleen kuin varjo. Aivan hissuksiin ja huomaamattomasti. Välillä Usva poikkesi reitiltä tarpeilleen. Mustan järven rannalle asti nuorukainen piti aistinsa terävinä mahdollisten saaliseläinten ja tunkeilijoiden varalta. Usva asettui Ovelan vierelle rannalla ja tarkkaili myös järven ympäristöä johtajansa perässä. Nuuhki ilmaa, kuunteli ja katseli.

"Palataan vain, johtajani. Olisin mielissäni." Usva käännähti Ovelan perään ja jolkotti johtajansa vana vedessä. Tosiaan, karibut. Usva melkein jo maistoi karibujen tuoreen lihan huulillaan. Vatsakin alkoi jälleen reagoimaan ruuan puutteeseen. Kohta karibut saapuisivat ja lihaa olisi kaikille yllin kyllin. "Johtajani, saanko kaataa Teidän kanssanne tämän kevään ensimmäisen karibun?" Usva maiskautti ja kieli roikahteli jolkottelun tahdissa huulilla.

"Kaikin mokomin." Ovela totesi. Se oli mielissään Usvan tarjouksesta. Oli perinteiden mukaista, että johtaja ja hänen valitsemansa susi kaatoivat ensimmäisen katibun ja aloittivat täten karibujen metsäsyskauden. Yksin Ovelan olisi ollut hankala kaataa mitään, koska sen jalka oli vino ja kehno. Mutta se oli hyvä metsästämään, ja ryhmässä sen organisoimat kaadot harvoin epäonnistuivat. Se otti karibut ajoon, erotti heikoimman yksilön ja ohjasi tämän suotaan väijyville lajitovereilleen. Ansaan jouduttuaan karibu kohtaisi sudet joka puolelta, eikä sillä olisi enää mahdollisuuksia.

Kaikki oli koordinoitua, harkittua ja hiottua. Se oli kuin koreografia, päättym'tön tanssi elämän ja kuoleman välillä. Ja Ovela oli tanssinut sitä pitkään.

Usva tunsi pientä ylpeyttä ja helpotusta. Kevään ensimmäisen karibun kaato alfan kanssa merkitsi hänelle niin paljon. Hän tunsi olevansa tärkeä Ovelalle. Se merkitsi myös uuden elämän alkua susille, kun taas karibuille se oli elämää ja kuolemaa. Vaikka Usva olikin kömpelö, hänen purukalustonsa ja leukalihakset olivat vailla vertaa. Kunnon ote karibun kaulasta ja leukojen puristus, muiden susien pitäessä tulevaa ateriaa kiinni, se olisi karibun viimeiset hetket.

Valkeaturkki lipaisi huultaan ja maiskautti. Hän tunsi jo karibun tuoreen lihan ja lämpimän verenmaun suussaan. Ja hän saisi aterioida ensimmäisenä Ovelan kanssa. Tämä oli sitä suurta kunniaa Usvalle. Hän hieman röyhisti rintaansa ja vilkaisi Ovelaan. "Johtajani, en malta odottaa ensimmäisten karibujen saapumista." Usva heilautti häntäänsä.

"En minäkään. Vaan kaikista eniten minä odotan, että pääsisin tapaamaan niitä Viiman narttuja, tai sitä maillani kulkenutta vierasta narttua. Viime vuonna täällä oli enemmän laumattomia kuin vuosiin sitä ennen. Ellemme saa laumaa kasvatettua pentujen ja uusien jäsenien myötä, pelkään että laumattomat päättävät yrittää yhdistymistä ja valloittavat etelän. Pohjoisessa on karua ja kuivaa, tehkööt reviirinsä sinne. Mieluiten Viiman puolelle. Mutta etelän ja solanedustan minä haluan pitää." Ovela tuumasi. Se kulki korvansa vähän luimussa, ikään kuin sitä olisi jatkuvasti huolestuttanut jokin. Ja niin sitä huolestuttikin.

Ajatus karibuista ja ensimmäisestä kaadosta kuitenkin piti sen kaiken kaikkiaan vähän paremmalla päällä. Jäniksen tai peuran kaataminen oli asia erikseen, mutta karibu oli koko lauman yhteistyötä. Se oli iso, vahva, ja siitä riitti lihaa kaikille. Lisäksi jahdin jännitys sai jo valmiiksi alfasuden hännän heilahtelemaan puolelta toiselle. Pian olisi taas aika.

Usvaa alkoi huolestuttamaan Ovelan huolestuneisuus. Beta koitti hieraista kuonollaan johtajansa kylkeä ja piristää. "Tyttäresi synnyttää pennut ja saamme lisää laumalaisia. Ja kyllä Te saatte varmasti käännytettyä laumattomiakin puoleemme. Tai tietenkin Te saatte!. Te olette ylväs esikuva noille nuorille laumattomille, he tahtovat ehdottomasti liittyä Teidän laumaanne, johtaja." valkea uros mielisteli ja heilautteli häntäänsä kannustavasti.

Usva tiesi, että Ovelan lauman kohtalo saattoi olla tuhoisa, mutta toisaalta myös valoisakin. Tämän vuoden kevät ja kesä oli tuleva näyttämään, miten lauman kävisi ja Usva tiesi sen liian hyvinkin, että edessä saattoi olla ankeat ajat. Nimittäin, hän ei tahtoisi erota johtajastaan. Toisaalta mieltä kiihotti pieni ajatus siitä, että he kummatkin olisivat laumattomia ja Usva olisi vain ja ainoastaan Ovelan.

Ovela läähätti huvittuneena ja seuraili syrjäsilmällä betaansa. Toisaalta, olihan se oikeassakin. Kukapa ei haluaisi näin suuren reviirin omaavaan laumaan. Ovela elätteli toiveita siitä, että saisi podettyä tulevaisuudessakin näin iso alueen. Tähän asti näin suuri reviiri oli ollut hänen vain, koska täällä ei Viiman ja muutaman laumattoman lisäksi muita susia ollut. Tällä seitsemän suden laumalla se saattoi pitää tiukassa kontrollissa vain noin kolmasosaa, tai enintään puolta, tästä isosta reviiristään. Uusi lauma saattaisi hyvinkin lohkaista pohjoisesta palasen ilman, että Ovela voisi sille mitään.

Siksi olikin saatava lisää susia. Yhtäkään laumatonta ei saisi päästää karkuun. Ovela halusi ne laumaansa, tai sitten se halusi niiden kuolevan. Jolleivät ne olleet perhettä, ne olivat uhka. Ja uhat piti eliminoida...

"Toivottavasti olet oikeassa. Tämä reviiri on osa minua. Jos menetän laumani ja metsäni, minulla ei ole enää mitään." vanha uros totesi rauhalliseen, mutta myös hyvin lopulliseen sävyyn.

Usvan pää notkahti hieman kumaraan. Ovelan kommentti kirpaisi hänen mieltään. Eikö se ollut itsestään selvyys, että Usva seuraisi johtajaansa vaikka hamaan kuolemaan. Ovela ei ikinä menettäisi Usvaa, vaan valkea uros pysyisi aina rinnalla. Silloin alfa ei menettäisi aivan kaikkea. "Mutta... olenhan minä Teidän kanssa, vaikka menettäisittekin laumanne ja metsänne..." Usva soperteli häntää varovaisesti heilautellen ja tunnustellen, mitä hänen johtajansa tuumaisi.

Nuorukainen riiputti päätään ja katsoi alta kulmien johtajaansa hieman apaattisennäköisenä. Hän toivoi niin hartaasti, että Ovela sanoisikin, ettei hän ehkä sittenkään menettäisi kaikkea, jos Usva olisi hänen läsnä laumankin hajottua. Usva ei tiennyt, mitä hän tekisi, jos Ovela jättäisikin hänet muun lauman kanssa ja lähtisikin yksin laumattomaksi. Jos Ovela vaatisi Usvan jäämään laumaan ja uuden alfan alaiseksi. Usva ei voisi toteuttaa tätä vaatimusta. Ei todellakaan voisi.

Ovela nosti vähän päätään: "Sinua ei lasketa. Sinä olet kuin häntä, ei sinusta pääse eroon sitten millään. Ei sillä, että se olisi mitenkään paha asia." vanha uros totesi ja veti taas suupielensä ihan ylös. Ihan kuin se olisi nauranut uskolliselle betalleen sydämellisesti: "Minä tiedän, ettet sinä lähde. Me olemme pari, ei meitä voi erottaa. Elämme yhdessä, metsästämme yhdessä ja kuolemme yhdessä. Ja hallitsemme yhdessä. Teemme tästä laumasta suuren, ja minä hankin puolison ja saan pentuja myös. Ja sitten kukaan ei voi koskaan viedä tätä aluetta meiltä." susi totesi ja haukahti kimeästi, kuin korostaakseen itsevarmuuttaan. Se kiihdytti leppoisen hölkkänsä kiitävään juoksuun, ja vaikkei se jalkansa takia voinutkaan juosta kauaa, sen pienen hetken ajan se oli yhtä tämän maan kanssa. Tuulen, ruohon, järven ja vuorien.

Tämän maan puolesta se olisi valmis taistelemaan. Ja Usva rinnallaan se taistelisi vaikka kuolemaansa asti.

Valkea uros jäi sanattomaksi ja eleettömäksi. Hän ei tiennyt miten reagoida johtajansa yleviin sanoihin, jotka lisäsivät entistä enemään kiintyvyyttä ja syvyyttä heidän välilleen. Usva kuitenkin pian tajusi, mitä Ovela näissä sanoilla tahtoi viestiä ja uros löikin etutassunsa maahan ja lähti kirmaamaan Ovelan vierelle. Viileä tuuli puhdisti mieltä, ohikiitävät maisemat ja alfa vierellä. He olivat voittamattomia, näin Usva ajatteli. Sitä he todellakin olivat! Usva kiisi Ovelan rinnalla, nautti tästä hetkestä ja toivoi sen kestävän ikuisesti. Vain hän ja hänen johtajansa sekä ympärillä kukoistava metsä. Usva oli jopa niin onnessaan, että juostessaan ulvahti keveästi, säestäen hänen hetkeään. Heidän hetkeään.

Pienen hetken ajan Ovela tunsi lentävänsä. Jalkaa ei sattunut, ja kaikki oli täydellistä. Huuma sai hänen aistinsa humaltumaan, ja hän vain juoksi ja juoksi ja juoksi. Usva kiisi hänen rinnallaan kohti kotipesiä. Viileä tuuli puhalsi vauhtia heidän askeliinsa ja puiden tummanvihreät latvat taittuivat sen voiman edessä. Vielä yksi askel, toinen ja kolmas... lopulta vanha uros hidasti vauhtia ja hyppeli viimeiset askelensa kolmella jalalla.

Se oli tuskallista. Mutta se oli sen arvoista... todellakin. Uros kääntyi katsomaan Usvaa, heilautti sille häntäänsä muutaman kerran ja lähti sitten hillitymmin ja ontuen kävelemään eteenpäin. Heidän maaginen hetkensä oli ohi, mutta vain toistaiseksi. Jahka ilman lämpenisivät kunnolla, Ovelan jalkakin olisi parempi. Kesäisin sitä harvemmin särki edes ajon jälkeen. Ei ainakaan näin paljon. Kylmä sai sen aina huonommaksi.

Juoksupyrähdys sai kookkaan paksuturkkisen uroksen läähättämään, ja se lipoi helpotusta janoonsa ja hengästykseensä pienestä purosta, joka solisi yhä tihenevän puuston ja sammaleksi muuttuvien mättäiden keskellä. Kaikki oli kovin kaunista keväisin. Linnut liversivät puissa ja aurinko säteili.

"Sinä juokset paremmin kuin viime vuonna." Ovela totesi Usvan suuntaan ja näykkäisi tätä korvasta leikkisästi: "Se on hyvä. Olet harjoitellut hyvin etkä ole enää niin kömpelö." Ovela totesi. Se ei missään nimessä halunnut loukata Usvaa. Yleensä se puhui vain tarkoin ja harkittuja sanoja, mutta Usvan seurassa se oli vapaampi. Lisäksi Usva tiesi itsekin ongelmastaan, ja Ovela oli sentään kasvattanut Usvaa nuoresta sudesta lähtien. Heidän välillään ei ollut salaisuuksia. Ja Ovela oli aina suhtautunut Usvan kömpelyyteen leikkisästi, eikä moittien tai halveksuen. "Ehkä tänä vuonna saat jo pentusi kiinni hippaa leikkiessäsi. Viime vuonna ne pirulaiset jallittivat sinua nolosti." iso susi totesi kieli poskella roikkuen ja hyväntuulinen ilme jykevillä kasvoillaan.