Ei se hukkumalla kuole, joka on hirtettäväksi syntynyt /Blacky!\

Taisto käveli kaikessa rauhassa metsikössä, kohti järveä ja haukotellen syvään. Kevät oli tulossa ja maa oli liejuista ja liukasta, ei juurikaan uroksen mieleen joka yritti kaikkensa pysyä pystyssä eikä liukastua. Tuiskun kanssa tulleesta tappelusta olevat haavat eivät olleet vieläkään parantuneet kokonaan ja märkivät, mikä aiheutti kirvelyä haavoissa ja kun niihin meni vielä mutaa, ei se suden mieltä paljon parantunutkaan. Hän oli kuullut että Viiman lauman alueilla oli löydetty karhun jälkiä ja joitakin uusia oltiin myös syöty. Taisto ei ollut ennen nähnyt karhua ja se oli siitä myös hyvillään, hän oli nimittäin kuullut, että ne olivat hemmetin isoa epeliä epeliä jotka omasivat enemmän voimaa kuin kymmenpäinen raivoisa susilauma. `Tuskin se karhu niin iso on, varmaan vain muiden keksimää sepitystä…´, se ajatteli mielessään haukotellen pitkään, kunnes sen kirnuun tunkeutui hyvin tuttu, metallinen haju erittäin vahvana. Haju kulkeutui järveltä päin ja Taisto lähti sinne päin, ehkä joku Ovelan laumalaisista tai joku muu rajarikkuri oli rikkonut rajoja. Ja Taisto saisi antaa sille kunnollisen selkäsaunan…

Viimein pitkän kävelyn jälkeen Taisto saapui järvelle, pysähtyen niille sijoilleen huomatessaan mikä siellä odotti. Järkäleen kokoinen suuri otus, joka oli ruskea ja istuskeli maassa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt karhua, mutta jostain syystä tunnisti tuon ison otuksen, joka oli häneen selkäpäin näyttäen repivän jotakin. Veren haju oli nyt todella vahva ja selvittyään ensi hämmennyksestä Taiston uteliaisuus nousi, jolloin se alkoi kiertää varovasti otsoa. Hukka meni näköjään liian lähelle toista tai liikkui liian nopeasti, sillä otus alkoi haistelemaan ilmaa kääntyen sitten tuijottamaan häntä. Mesikämmenellä näytti olevan jotakin veristä tassuissaan, mitä ensin tuijoteltuaan vähän aikaa Taisto tunnisti sen sudeksi, mikä oltiin pahasti runnottu ja rintakehä revitty. Kontion kuono ja sen paljastamat valkoiset hampaatkin olivat veren tahrimia. “Hyi saatana! Ällöä!”, Taisto protestoi tuota näkyä hieman kauhunsekaisella äänellä, mikä näköjään ärsytti karhu, joka ärjäisi vihaisesti nousten samalla kahdelle jalalleen. Kuollut susi roikkui yhä sen kämmenistä mutta tippui maahan, kun mesikämmen veti käpälänsä sivuilleen. Nyt vasta Taisto pystyi näkemään toisen oikean koon, mikä järkytti hukkaa. Ei ne nyt noin isoja voinut olla! Karhu ärisi uudestaan ja putosi koko painollaan maahan neljälle jalalleen niin, että maa värähteli. Taisto tunsi ensimmäistä kertaa elämässään jonkinmoista pelkoa tuijottaessaan lautasenkokoisilla silmillään otusta, mikä lähestyi uhkaavasti häntä. Uros olisi halunnut liikkua, hyökätä tai tehdä mitä vain että pääsisi pois, mutta jalat eivät totelleet. Aivan kuin ne olisivat halvaantuneet paikoilleen.

((Muhahhaha! Ha! Disturbed jytää ja mieliala korkealla, ja kirsikaksi jäätelön päälle otit minut pelaamaan Tuiskulla Taiston kanssa. *Hykertelee*))

Tuisku oli ollut Ruskon kanssa nuuskimassa paikkoja, kunnes haistoi kuolleen suden. Se pyysi veljeään jäämään pesäluolille ja lähti omin nokkinensa etsimään tuota ressua. Yhtäkkiä lapsuuden tuttu tuoksu tulvahti sen nenään, ja uroksen korvat menivät luimuun hetkeksi. Ei perhana se on karhu! se ajatteli. Taistelusta erään Taisto nimisen suden kanssa ei ollut kauaa, mutta haavat parantuivat nopeasti. Tuisku juoksi ihan kevyesti, mutta sen täytyi tunnustaa että kylkihaava tuntui ilkeästi pistävän.

Tuisku aisti myös että Taistokin oli paikalla, ja pienen hetken uros katsoi silmiensä eteen tullutta kauhukuvaa, jossa karhu söi Taistoa... Ei, ei se susi antaisi niin nopeasti periksi! Tuisku rauhoitteli itseään, ja juoksi kuin hevonen pitkään, ennen kuin osasi arvata ettei ollut enää kaukana.
Kaipaisikohan se susi Tuiskun apua? Tuskin. Mutta Tuiskupa menisi, se ei jättäisi sitä kieroa paskiaista pulaan. Varsinkaan sen jälkeen kun uros oli melkein aiheuttanut toiselle häädön.
Tuisku oli melko varma, että Taisto saattaisi taas hermostua ja ärsyttää karhuakin. Se ei olisi hyvä. Uroksen nuoruudessa sen veli melkein heitti henkensä kun karhu oli saapunut lauman alueelle. Tuiskulla siis oli melko varmasti parempi kokemus karhuista. Se toivoi, ettei Taisto yrittäisi hyökätä, että kerrankin se tuntisi vähän viisasta pelkoa.
Mutta, keltasilmäinen mustaturkki oli tulossa.

((Hehhee...))

(O_o Ooks kunnossa? XD)

Taisto tuijotti karhua joka oli nyt aivan sen edessä, kykenemättömän liikkumaan ja pelkästään eräänlaisessa shokkitilassa vain tuijottamaan isoa jässikkää. Uroksen hengitys oli lamaantunut pelon tuntiessa, mikä sai sen sydämenkin hyppimään hullunlailla. Ennen se ei ollut koskaan tuntenut mitään tällaista mikä saisi sen lamaantumaan paikoilleen… Ja hän vihasi sitä tunnetta jo nyt, kun ei pystynyt tekemään mitään pelon alaisena. Karhu toi kasvonsa melkein kiinni suteen ja nuuhkaisi Taistoa, vetäen nopeasti päänsä kauemmas. Jokin uroksen hajussa sai otson pärskähtämään muutaman kerran ja luimistamaan korviaan. Se oli haistanut hukassa jotakin, mikä teki Taistosta vaarallisen sen silmissä, nimittäin vahva verenhaju sekä tappamisen halun. Otso ärjäisi kuuluvasti ja kohotti toisen käpälänsä ilmaan, aikoen iskeä toiseen. Taisto tuijotti edelleen järkyttyneenä tulevaa kuolemaansa silmiin, kunnes huomasi jotakin heijastuvan toisen silmistä, mikä sai uroksen murisemaan vihasta. Juuri kun karhunkäpälä meinasi liiskata hukan pään alleen, Taisto pakotti käpälänsä liikkeille ja heittäytyi sivulle kyljelleen väistäen viime tipassa iskun.

”Ja minähän en pelkää ketään tai mitään! Anna tulla karvakasa!”, Taisto murisi uhkaavasti karhulle ja väisti uudestaan mesikämmen huitaisua. Karhun silmissä heijastunut kuvajainen Taistosta pelokkaana oli saanut uroksen raivostumaan itselleen. Ikinä ei Taisto sallinut kenenkään kutsuvan sitä pelkuriksi ja se ei ollut ikinä sallinut itsensä tuntevan mitään niin raukkamaista. Ja nyt hän oli antanut pelolle vallan ja kangistunut paikoilleen. Karhun huitaistessa uudestaan Taisto kyykistyi ja hyppäsi kohti Karhua, tarrautuen hampain kiinni mesikämmenen kuonosta. Karhu mylväisi kivusta ja nousi jaloilleen, uros pitäen edelleen kiinni. Hukka puri koko voimallaan ja raateli kynsillään vimmatusti, puhkaisten kontion toisen silmän. Mesikämmen ärähti vielä äänekkäämmin ja yritti huitaista toista, tällä kertaa osuen ja Taisto lensi päin puuta selkään ilmestyneiden haavojen vuotaessa. Ruumista särki ja polttava kipu selässä eivät lannistaneet sutta, vaikka liikkuminen oli nyt paljon vaikeampaa. Taisto ravisti päätään ja yritti nousta jaloilleen, kaatuen maahan saman tien. Hukka manasi ja kirosi kyvyttömyyttään, vilkaisten karhun suuntaan. Karhu murisi ja ärisi huitoen puhkaistua silmäänsä selvästikin tuskissaan.

((Enkhönänn..? c(x ))

Tuiskun tassut hakkasivat maata ja se melkein kaatui kun yritti juosta niin lujaa. Kuitenkaan tasapiano ei pettänyt, ja kun uros lopulta jarrutti, niin se näki Taiston. Ja karhun. Karhun, joka oli kohottamassa käpäläänsä ja Taisto näytti liian järkyttyneeltä liikkumaan. Tuisku jähmettyi itsekin, mennen tiedottomaan tilaan. Sitten, aivan yhtäkkiä, Taisto näki ilmeisesti jotakin karhun silmistä... Ehkä Tuiskun, ja Taiston luonteen puolestahan ei ollut hyvä että tämä tuli paikalle pelon hetkenä, tai sitten se näki oman kuvajaisensa eikä samoista syistä sietänyt sitä.
Oli asia kuinka tahansa, kuitenkin Tuisku havahtui Taiston lennähtäessä puuta päin, ja uros juoksi raivopäisenä karhua kohti. Taisto oli näköjään saanut siltä toisen silmän irti, mikä helpottaisi hyökkäystä.
Tuisku antoi tassujensa luisua kurassa ja se puri karhua lujasti jalkaan, ja kun tuo käänsi päänsä purrakseen urosta niin Tuisku loikkasi sen kasvoihin, purren kipesäti korvaan, loikaten sen selkään, ja lukiten hampaansa sen niskaan. Nyt mustaturkilla oli aikaa katsoa, miten Taiston oli käynyt. Kuitenkin ennen kuin se teki mitään, niin se vastasi Taiston jokin aika esittämään, Tuiskun mielestä jopa ivalliseen kysymykseen. "Muistatko kun kysyit, että pelastanko minä sinut vielä joskus, ja en vastannut? Tuisku sai sanottua hampaittensa välistä, "No, nyt vastaan, ja vastaus on Kyllä!"

((Kuinka onkaan mahdollista, että aina kun nämä kohtaavat, niin on kyse veritöistä? o__O ))

Taisto ei ollut huomannutkaan että Tuisku oli saapunut paikalle, ei ennen kuin nyt, kun se näki toisen hyökkäävän kontion kimppuun. Hetken aikaa uros oli hyvin yllättynyt ja vain tuijotti kun toinen taisteli yksin otsoa vastaan hyvinkin taitavasti. Kuitenkin hukka heräsi “transsistaan” kun Tuisku oli mesikämmen selässä ratsastamassa kuin rodeossa ikään. ”Mitä hemmettiä sinä täällä teet?”, Taisto kysyi toiselta ja nousi hieman huojuen takaisin jaloilleen, purren hammastaan kivunaaltojen pyyhkäistessä ruumiin yli. Eipä hänen tarvinnut kauaakaan odottaa että toinen vastasi, minkä kuullessaan susi meni aivan hämmentyneeksi ja sanomattomaksi. Oliko toinen oikein valmis pelastamaan hänet, vaikka kuolemanuhalla? Jo oli ihme ja kumma, sekä myös ärsyttävää…

Taisto ei tarvinnut kenenkään apua ja selviäisi ihan hyvin ilman toisen apua. Toisen tarjoama apu oli saanut uroksen mielen aivan sekaiseksi, sen lopulta tuhahtaessa paheksuvasti ennen kuin alkoi lähtemään poispäin nilkuttaen: ”Ja minä en tarvitse apuasi.” Uros ei halunnut toisen apua eikä aikonut myöntää tarvitsevansa sitä, eikä myöskään auttaa toista. Se oli Tuiskun oma vika jos se kuolisi mesikämmenen käpälien kautta, Taisto ei ollut pyytänyt sen apua.

/Se palaa kyllä takaisin... kai. \

((Juu. Aika kylmä kamaa tuo Taisto. o.o))

Tuisku katsoi hetken vielä laumalaistaan, mutta karhupa ei odotellut sen mietteiden takia vaan alkoi riuhtomaan sutta irti selästään. Höpertynyt Tuisku lensi Taiston lailla komeassa kaaressa, mutta onneksi vain kyljelleen loskaan. Uroksella ei ollut mitään tuota karhua vastaan, ainakaan niin kauan kun se ei ollut kenenkään kimpussa. Hetken huohotettuaan mustaturkki näki puoliksi syödyn suden, ja alkoi tuijottaa sitä kauhun kiivetessä selkää pitkin kylminä väreinä. Tuisku lamaantui hetkeksi kuullen vain Taiston sanat, ja sen kuonoon muodostuvien ryppyjen jälkeen uros työnsi korvansa eteen, tapansa mukaan. Nyt sitä oikeasti ärsytti Taiston piittaamattomuus. Mokomaa paskiaista Tuisku yritti vielä suojella, ja tuo vain talsi matkoihinsa kuin olisi selvinnyt tilanteesta ihan miten vain ja koska vain.
Minä en alennu tuolle tasolle ikinä! se ajatteli inhoten ja juuri kun oli nousemassa, se tunsi kivun vihalisun hartiassaan, ja ensimmäistä kertaa Taiston kuullen hukka ulvaisi, ja hyvin kuuluvatsikin. Minä...en kuole siksi että tulin pelastamaan tuota raukkamaista ja omahyväistä sutta! se päätti ja näki nyt, miksi kipu oli niin sietämätön: Karhun kynnet uppoutuivat hiljalleen syvemmälle ja syvemmälle, ja lopulta Tuisku älysi purra sitä kynsien päällä olevaan nahkaan. Karhu karjaisi kahdesti niin kovaa kuin Tuisku oli ulvaissut ja pakitti kauemmas.

Mutta Tuisku ei noussutkaan. Sen pää putosi loskaan läiskähtäen kuuluvasti ja sen kieli oli ulkona. Uroksen silmien pupilleja ei erottanut, sillä silmät olivat jääneet vain sirilleen.
Susi näytti hyvin surulliselta siinä maatessaan; Se itsessään oli yhtä uljas, kuin aina, mutta pennun pienet viivat sen piirteissä tekivät siiitä säälittävän. Etenkin kun tiesi, että Tuisku oli tullut vain apuun ja nyt oli elämän ja kuoleman välisessä tilassa, niin ei näky ollut kovinkaan miellyttävä.

/Tuisku parka \

Taisto nilkutteli jo hyvän matkan päässä taistelutantereelta, ärtynyt ilme kasvoillaan ja kiroten Tuiskua. Hemmetin pentu kun meni leikkimään sankaria tullen auttamaan urosta, vaikka tämä ei ollut edes sitä pyytänyt. Mitä kauemmas hän meni ja mitä hiljaisimmaksi taistelu äänet menivät, sitä enemmän sutta raivostutti ja ärsytti Tuiskun käytös. ”En minä sen saakelin typeryksen apua pyytänyt!”, hän ärjäisi ilmaan ja huitaisi maassa makaavaa käpyä, mikä kimposi kivestä osuen sutta otsaan. Taisto hieroi äristen kipeää päätään ja manasi, jähmettyen sitten paikalleen kun kuuli tuskan ulvaisun. Äänestä hän pystyi päättelemään sen kuuluvan Tuiskulle. Oliko toinen sittenkin niin pahassa jamassa, kuin Taisto ei ollut ensiksi luullut. Taisto tuijotti paikallaan taaksensa, selvästikin epäröiden lähteäkö vai palata. ”S**t*n*n typerä pentu!”, hän kirosi tuota nuorukaista ja pyrähti juoksemaan takaisin kohti järveä. Pitikö hänen omantuntonsa juuri nyt kolkuttaa ja minkä ihmeen takia, vain siksi että joku rääpäle oli pulassa? Kivuista huolimatta se kuitenkin vain nopeutti juoksuaan kuullessaan nyt karhun rääkäisevän, erilaisten muistikuvien Tuiskusta virratessa sen silmiensä edestä.

Hukka saapui juuri parahiksi kun Tuisku makasi maassa kuolleen näköisenä ja karhu nuoli haavoittunutta käpäläänsä. Taisto tuijotti epäuskoisena tuota näkyä, luullen että toinen oli saanut surmansa mesikämmenen toimesta. Ei, ei se rääpäle voinut kuolla noin helposti. Ei vain voinut! Taisto tunsi tärisevänsä vihasta, pupillin pienentyessä silmissä olemattomiin ja karvojen pöyhistyessä hännän nousten uhkaavasti ylöspäin. Vaikka Tuisku olikin ärsyttävät ja hyväsydämin typerys, ei se ansainnut kuolla tuolla tavalla. Otso oli jo lopettanut haavansa nuolemisen ja asteli jo nyt Tuiskua kohti äristen. Taiston mieli sumentui ja raivopäissään se lähti juoksuun. ”Saamarin karhu!”, se ärähti ja hyppäsi, tarttuen hampaillaan kiinni otson kaulasta.

Karhu mölisi ja nousi kahdelle jalalleen, raapaisten Taistoa selkään. Kivusta se tippui maahan mutta nousi heti takaisin seisomaan, muristen raivosta: ”Si- Sinä saat maksaa teostasi! Tapan sinut!” Siinä samassa hukka hyppäsi uudestaan kohti otsoa, upottaen hampaansa nyt tämän vatsaan ja alkaen repiä vimmatusti. Kontio yrittäessä nyt iskeä sutta pois kimpustaan, Taisto väisti ja hyppäsi nyt niskaan kiinni. Karhu ärähti ja ryhtyi juoksemaan, iskeytyen päin puuta yrittäen saada kauhean verenimijän pois selästään. Taisto pysyi edelleen itsepintaisesti kiinni, joutuen kuitenkin irrottamaan otteensa ja putosi loskaan liukuen hieman eteenpäin melkein järven rannalle. Katsoessaan jäätynyttä järveä uros saikin idean, mikä vaikutti hullulta mutta eipä Taiston järjenjuoksussa ollut muutenkaan kehumista. Hukka nousi jaloilleen kääntyen kasvotusten karhun kanssa, murahdellen ja äristen yrittäen ärsyttää kontiota seuraamaan sitä. Samalla hän asteli järvelle päin, tuntien jo takatassujensa alla jään mikä natisi ikävästi.

/Hemmetti tuota Taistoa. Mokomakin masokisti, sadistinen ja itsetuhoinen samassa paketissa. \

((xDD))

Mustaturkki kuuli himmeästi karhun karjaisun, ja näki silmäkulmastaan sumeana kun se alkoi tulla lähemmäs. Mutta uros ei kyennyt tekemään mitään. Sitten, aivan yhtäkkiä Taisto hyökkäsi karhun kimppuun- tapansa mukaan kiroten, tietysti.
Mustaturkki olisi tietysti mennyt apuun, mutta se ei vain voinut. Tuo tiedoton tila alkoi kuitenkin tuntua pelottavalta: Hiljalleen uros tunsi kuinka sen taju alkoi lähteä, ja se luuli kuolevansa.

Taisto taisi saada hyvän iskun, tai jotakin, mutta se näytti lennähtävän ihan järvelle saakka. Tuiskun taju oli melkein kankaalla, ja viimeiseksi se näki, kuinka Taisto alkoi pakittaa järven jäälle...

Tuisku oli pimeässä. Se makasi samassa asennossa, muttei nähnyt mitään. Lopulta kuitenkin se näki valon, ja tiesi tasan tarkkaan, miten oli käynyt. "Eii! Minä en ole vielä valmis! Minun aikani ei ole vielä!" se haukkui ja ärisi ja juoksi henkensä edestä pois valosta. Mutta vaikka se tekikin niin, niin kohta sen silmien edessä oli taas valoa. Mutta se valo tuli luonnosta, ja Tuisku oli elossa. Siinä se makasi puolikuolleena ja samalla kun alkoi muistaa, mitä oli tapahtunut, kipukin alkoi palata ja uros irvisti siitä puristaen hampaansa yhteen ja silmät kiinni.
Sitten sen ainut, hyvin selkeä, ja määrätietoinen ajatus tulvahti sen mieleen samalla kun se muisteli.
"Taisto!"

Suunnitelma näytti toimivan kun karhu mörisi ja huitoi kämmenillään, tullen kohti Taistoa. Uros haukkui vimmatusti ja näytteli hampaitaan pakittaen samalla koko ajan taaksepäin. Ihme että jää kesti hyvin hänen painonsa välillä kuitenkin natisten, mutta entä kun siihen tulisi vielä jättimäinen kontio? ”Tänepäin karvakuono! Hemmetin läskikasa!”, se ärhenteli ja kiltistihän se nallukka tulikin, jolloin jää alkoi halkeilemaan. `Jos tämä onnistuu, niin lupaan että…´, se ajatteli korvat hieman luimussa hermostuneena katsellessaan halkeilevaa jäätä, kunnes kuuli tutun ärsyttävän äänen huutavan nimeään. Taisto katsoi jokseenkin helpottuneena sekä yllättyneenä kun se penikka näytti elonmerkkejä, kunnes se tunsi uudestaan raivon sisällään.

”Saamarin Tuisku! Sinä senkin-!”, se alkoi äksyilemään toiselle kunnes muistikin karhun ja katsoi taas siihen suuntaa, naamallaan kauhistuneen näköinen ilme. Karhuhan oikein yritti rynnisti häntä kohti jään rikkoutuessa sen jäljessä. Susi ei ehtinyt väistämään ajoissa vaan mesikämmen iski Taiston tassullaan jäätä vasten, samassa kirren ilmiantaessa molempien alta. Ulvahdus kuului suden sekä pedon kidasta tukahtuen nopeasti kun kaksikko painui veden alle. Taisto alkoi heti rimpuilemaan irti karhun kynsistä, tuntien paniikin noustessa päähän ilman alkaessa loppumaan. Otsokin yritti päästä takaisin pinnalle, huitoen raivokkaasti tassuillaan ja melkein osuen suteen.

Viimein Taisto porskutteli pinnalla, tarttuen kynsillään avannon reunalta ja yrittäen punnertaa ylös. Samalla karhukin nousi pintaan, yhä huitoen kuin mielipuoli ja huitaisten hukan selkään. Taisto ulvahti kivusta suoraan ilmaan potkaisten otsoa puhkaistuun silmään, hengittäen sitten raskaasti ja tuntien hetkeksi voimiensa loppuvan, jääden roikkumaan avannon reunalle. Karhu painui takaisin pohjalle, ilmeisestikin voimat loppuivat myös siltä tai sitten Taiston potku oli lannistanut sen. Vähän aikaa levättyään Taisto jännitti lihaksiaan ja ponnisti itsensä takaisin jäälle, kompuroiden kauemmas avannosta ennen kuin uskalsi mennä makaamaan.

((Heh, tämä on kyllä kaikkein parasta; Tulee aina pelatessa sellainen kuva mieleen siitä, mitä tapahtuu. Vaikka Tuisku onkin ehkä kooltaan isompi, niin voisi kuvitella iso- ja pikkuveljen, ja pikkuveli yrittäisi olla mieliksi onnistumatta. ;3))

Tuisku oli kuin sähköiskun saanut nähdessään mitä järvellä tapahtui. Se ei edes välittänyt Taiston rähjäisyistä vaan pinkoi kohti. Onneksi Taisto viimein selviytyi voittajana ja jäi makaamaan. Tuisku jarrutti, mutta kaatuikin koska ei voinut jännittääkkään lihaksiaan haavan takia ja pian uros oli vatsallaan -Hyvin nolon näköisenä- metrin päässä Taistosta.
Se ei oikein osannut suhtautua Taistoon. Normaalisti uros olisi noussut ja mennyt auttamaan toista ylös, mutta Taiston tuntien se ehkä ollutkaan niin järkevää. Joten, korvat lättänässä sivuilla Tuisku makasi siinä vatsallaan. Lopulta se sai kakistettua sanat ulos suustaan, mutta äänestä kuulsi ettei Tuisku halunnut enää ärsyttää. "Oletko- tai... Miten kävi?" se kysyi.
Mustaturkki melkein odotti Taiston raivoamista, ja se olisi lumistanut häpeävänä korvansa ellei olisi tiennyt, että Taisto oli sitä hierarkiassa alempana.

Uros nousi vähän nykivästi ylös, ja roikotti hartian kohdalla olevan haavan puoleista, eli vasenta, etukäpääläänsä. Sitten se nilkutti vähän lähemmäs toista ja nuuhki sen suuntaan. Se oli hiukan huolissaan tuosta, vaikka Taisto tietysti olisi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kovin lähelle uros ei ahtautunut, koska se ymmärsi ettei Taisto varmastikaan pitäisi turhasta kyljessä roikkumisesta.

//Totta muuten. . Tosin Taisto olisi kyllä oikea painajainen veljenä. \\

Taisto läähätti kieli ulkona roikkuen sen maatessa jäällä silmät puoliummessa, yrittäen olla kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut koska Tuisku oli paikalla. Jo toinen ei olisi, olisi uros varmasti kieriskellyt ja vikissyt kivuistaan, jotka säteilivät koko ruumiiseen selässä olevista haavoista. Mutta eihän se niin voinut tehdä, ylpeys oli tärkeämpi ja tässäkin tilanteessa se oli listalla ensimmäisenä. Hukka tuijotti kun Tuisku yhtäkkiä kellahti kumoon hassusti jäälle, näyttäen hyvin hauskalta mutta Taisto tyytyi vain tuhahtamaan paheksuvan oloisena toiselle. Mokomakin pentu… Toisen kysyessä sen vointia hukka tajusi millaiselta se oikein näytti ja nosti nopeasti päätään, nousten istumaan korjaten samalla ryhtiään. ”Ei mitenkään, muutama naarmu vain. Sinä?”, se kysyi toiselta ja vilkaisi nopeasti Tuiskun haavoja, ennen kuin katseli muualle näin esittäen välinpitämätöntä.

Toinen näytti surkealta tullessaan hieman lähempänä, roikottaen käpäläänsä ja näyttäen varovaiselta. Taiston kävi melkein sääliksi toista, melkein. Uros huokaisi raskaasti, pudistaen päätään ja nousi hammasta purren takaisin jaloilleen, alkaen nyt puolestaan nilkuttamaan Tuiskun luokse. Hukka tuijotti vähän aikaa ilmeettömänä toista, ennen kuin siirsi katseensa toisen haavoihin ja pienen hetken ajan -sekunnin murto-osan- olisi voinut nähdä suden silmissä jonkinlaista lempeyttä. ”Olet sinäkin yksi hyväsydämien ääliö Tuisku. Olisit voinut kuolla… Ja minua oltaisiin tietenkin syytetty kaikesta.”, se vielä lisäsi nopeasti että toinen varmasti tajuaisi, että Taisto oli auttanut sitä vain siksi, että se olisi voinut pelastaa oman nahkansa. Määrätietoisesti uros yritit nuolla toisen haavaa, näyttämättä minkäänlaisia tunteita kasvoillaan.

((Yhdyn pitemmittä puheitta sanoihisi. ;) ))

Tuisku vain seisoi siinä roikottaen jalkaansa. Se otti Taiston sanat kuin vanhempien toruina, ja korvat värähtivät taaksepäin. Tuisku nilkutti kauemmas ja kierähti jotenkin kömpelösti makaamaan, alkaen sekin nuolla haavaansa. "Olen minä ihan...Siedettävässä tilassa. Mutta hyvä jos olet itse kunnossa..." Uros vähän hämmentyi kun Taisto kutsui sitä taas 'Hyväsydämiseksi ääliöksi'. Se lopetti nuolemisen ja katsoi vähän loukkaantuneena toiseen mustaturkkiin. "Kun tiesin että olet täällä karhun kanssa, niin kuvitteletko sinä todella että minä olisin antanut olla?" Tuisku kysyi ja kohotteli kulmiaan, "Jos minä olen kerta hyväsydäminen ääliö, niin sinä sitten varmaan tiedät, miten minun olisi pitänyt toimia, jos en olisi auttanut laumalaistani?" Tuisku katsoi Taistoa tutkien, ehkä vähän vaativasti.
Mitä minä muka olisin tehnyt? Jättänyt hänet...Kuolemaan? mustaturkki ajatteli vähän katkerasti. Taisto ei selvästikään ollut oppinut mitään laumasta, ei vieläkään.
Mutta mikä ihme siinä oli niin vaikeaa? uros ajatteli, ja hengähti syvään.
Veri nuorui sen hartiasta alemmas, ja lopulta kylkeä pitkin maahan. "Tietysti minä kuolisin sinun vuoksesi..." se ajatteli, mutta melkeimpä liikautti millin suutaan kuin sanoakseen sen, muttti päästänyt ääntäkään.

Taisto käänsi kasvonsa poispäin Tuiskusta kun tämä alkoi puhua, ettei toinen olisi nähnyt uroksen hieman katuvaisia kasvoja. Miksi toisen täytyi olla niin jääräpäinen hänen auttamisensa suhteen, ensin toinen pyytää että häntä ei karkoteta ja nyt tämä. Tuisku oli oikea typerys, kun ei vain antanut Taiston olla. Hän ei ollut koskaan pyytänytkään toisen apua ja Tuiskun käytös hämmensi häntä. Oliko toinen valmis vaikka kuolemaan, vain auttaakseen jotakuta laumalaistaan. Mikä laumassa oli niin tärkeää, että sitä tulisi suojella henkensä uhalla?

”Onko se muka niin tärkeää?”, hän äkkiä kysyi toiselta ja katsoi toista epäuskoisena. “Onko jonkun toisen laumalaisesi henki niin tärkeää, että olet valmis kuolemaan tämän takia? Miksi? Mikä ihme teitä kaikkia oikein vaivaa, kun ette näytä puhuvan mistään muusta kuin laumasta? Sen olen ymmärtänyt, että lauma takaa suojan ja ruuan. Mutta eikö toisen kuoleminen ole vain kannattavampaa muiden kannalta? Silloinhan selviää, ketkä ovat heikkoja ja ketkä vahvoja.”, Taisto sanoi ajatuksensa ääneen ja pudisti pienesti päätään. Sekoa porukkaa, kun kaikki olivat valmiita kuolemaan kenenkin puolesta. Mutta siksi kai hän oli liittynytkin Viiman laumaan, sekopääksi häntä itsekin kutsuttiin ja vaikka uroksen oli vaikea sitä myöntää, niin tämä kaikki oli todella huvittavaa. Taiston suupielet nousivat aavistuksen ylemmäs, pienen naurahduksen tapaisen äännähdyksen karatessa sen suusta. ”Olet sinä oikea hyväsydäminen ääliö Tuisku… Ja ehkä juuri siksi oletkin niin hyvä kaveri.”, hukka sanoi toiselle pienen hymyn kera. Ensitapaamisissa hän oli pitänyt toista ääliönä ja ärsyttävänä, mitä toinen olikin mutta mukavalla tavalla. Tuisku taisi olla ensimmäisiä joka oli osoittanut jonkinlaista ystävyyttä Taistoa kohtaan.

((Tuossa oli Ihana, yllättävä juonenkäänne lopussa. ))

Mustaturkki katsoi pitkään Taistoa, ja antoi sen rauhassa puhua loppuun. Kuitenkin Taiston viimeisen lauseen jälkeen uros ei enää muistanut ollenkaan, mitä sen pitikään sanoa. Se oli kertakaikkisen hämmentynyt, mutta ehkä tuokin kehuminen saisi jonkinlaisen mitätöinnin pian. Se olisi niin...Taistomaista.
Tuisku muotoili lauseita mielessään, ennen kuin sanoi mitään. Se ei ollut ikinä ennen ollut näin hämmentynyt, vaikkakin oli aika varma jonkinlaisesta kuittauksesta, joka tulisi pian. "Ehkä tämä kaikki- ainakin minun kohdallani -liittyy jotenkin siihen, että taidan olla melko lojaali..." Tuisku puoliksi mutisi, koska sen oli vaikea puhua isetunnosta Taistolle, etenkään, kun ei osannut sitä muutenkaan. "...Ja en koe itseäni sen tärkeämmäksi, kuin ketään muutakaan...Eli toisin sanoen, Kyllä, se on minulle tärkeää." Tuisku lopetti hetkeksi, kunnes yritti evätä porsaanreikää: "Mutta jotkut ovat tärkeämpiä kuin toiset, tietenkin." Tuisku ei oikein ymmärtänyt, että mikä muiden pelastamisessa oli niin ihmeellistä. Sen mielestä ei ollut kummallista jos tuli apuun, vaan pikemminkin se oli kummallista, että jos ei tullut.
Mutta Tuiskun mieltä mylläsi edelleen Taiston puheet 'hyvästä kaverista'. Se ei voinut kuin todeta, korvat jälleen taakse värähtäen; "Öh, kiitos" Tuiskun ilme oli taas pahoitteleva, kun se yritti saada Taistoa edes vähän paremmalle tuulelle, missä se tosin tuntui olevan todella huono. "Ja...anteeksi, jos olen ollut jaloissaasi..."

Taisto hymähti pienesti toisen kiitokselle, katsoen järvellä olevaa avantoa minne karhu oltiin nyt hukutettu. Haavat selässä tulisivat varmaan tulevaisuudessakin pysymään, eikä liikkuminen olisi varmaan enää helppoa. Ja minkä takia?! Vain koska Turre oli pulassa yrittäessään leikkiä sankaria niin Taston piti tulla auttamaan, vaikka olisikin vain kävellä pois ja jättää toinen oman onnensa nojaan. Mutta ei, Taiston omatunnon täytyi saada hänet tekemään typeryyksiä. Taiston teko ärsytti paljon urosta, että vaimea murahdus karkasi suden kuonosta hännän heilahtaessa vihaisena. Tämän alueen ilmapiiri oli huonoa hänen mielenterveydelleen, seuraavaksi hän varmaan alkaisi halailemaan kaikkia metsäneläimiä ja… Ei, Taisto pystynyt kuvittelemaan enempää ja turhautunut huokaisu viestitti suden sekavastatunteista.

Toisen anteeksipyyntö sai Taiston heräämään mietteistään, sen katsoen kulmat aavistuksen kurtussa toista. Kaikkea sitäkin… “Älä sinä pyytele anteeksi. Olen alkanut jo tottumaan sinun sekoiluusi, ehkä se on sitä veljeyttä, mikä saa minut tekemään kaikkea järjetöntä sinun lähettyvilläsi.”, hän sanoi mietteliäästi ja katsoi taivaalle. Äkkiä kuitenkin uros murahti toiselle varoittavasti: ” Mutta jos kerrot kenellekään, edes vihjaatkaan siitä mitä äsken tapahtui… Niin tulet kokemaan elämäsi selkäsaunan! Ymmärsitkö?” Jos muu lauma saisi tietää tästä, niin kaikki alkaisivat luulla Taiston olevan vain kovaa esittävä uros. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua. Enempää sanomatta hukka nousi takaisin jaloilleen, luoden vielä varoittavan katseen toiseen ja lähtien lopulta nilkuttamaan takaisin lauman olinpaikkaa päin. Mielessään hukka kuitenkin hymyili salaa, kaikkea sitäkin yhden vaivaisen pennun takia…

Tuisku nousi hitaasti seisomaan, ja katsoi päätään roikottaen - kuin toruttaessa - Taistoon kun tuo puhui. Kun toinen mustaturkki murisi, uros luimisteli sekunnin murto-osan korviaan, mutta lopetti pian. Normaalisti se olisi heittäytynyt selälleen ja kaikkea vastaavaa, mutta nyt ei. Se oli tietoinen arvostaan, mutta jokin vain pakotti uroksen alistumaan Taistolle. Ehkä se oli sama syy, miksi Tuisku oli aina pelastamassa Taistoa.

Uros alkoi vähän Taiston jälkeen kävellä pesäluolien suuntaan, muttei samaa reittiä kuin Taisto. Se kiersi kauempaa, mutta näki, kuinka toinen käveli. Minun sekoiluuni vai? Pah! uros ajatteli vähän äkäisenä, muttei katkerana. Mutta silti…Hän pelasti minut. Väittäkööt mitä vain, niin minä olen varma, että kyllä Taiston mustuudessakin täytyy jotakin hyvää olla.