Luonto kutsuu vaeltajaansa - Karma

Vainu nuuhki keväistä ilmaa täysin rinnoin. Narttu oli onnellinen. Vihdoin se sai jälleen nuuhkia tuota ihanaa tuoksua. Kevättä nimittäin. Siitä oli kauan, jopa vuosi, kun narttu oli viimeksi kevään nähnyt, lempi vuodenaikansa. Linnut, maa ja puut heräsivät eloon, tuoksut täyttivät maan ja lumi haihtui.

Oli keväässä tietenkin omat huonot puolensa, nimittäin liika vesi ja muta. Vainu ei välittänyt juurikaan niistä. Siitä oli mukava katsella kukkien kasvua ja mudan kuivumista. Nytkin se vain istui märällä nurmikko pläntillä. Sen häntä lepäsi kuraisena etutassujen päällä, jotka olivat vielä kaameammassa kunnossa.

Suljetut silmät värisivät hetken auringon tullessa pilvestä ja avautuivat lopulta. Oli huhtikuun alku ja ilman täytti silti kevään valloittavat aromit.

Harmaaturkkinen, kooltaan melko suuri urossusi asteli kostean lokaisessa maastossa eteenpäin häntä keveästi puolelta toiselle heilahdellen. Harha vaikutti olemukseltaan melkein hyväntuuliselta, mutta sitä se ei todellakaan ollut. Viime viikkoina sen pääkopassa oli seilannut monenlaisia ajatuksia, joista juuri mikään ei saanut sen mieltä kohoamaan huippulukemiin. Se mitä sen tyttärelle, Kullalle, oli tapahtunut, olisi anteeksiantamatonta ja hyvin epäsoveliasta. Harha oli tavallaan päässyt asian kanssa jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, mutta jokin silti painoi sen mieltä. Se oli kuitenkin päättänyt pitää asian tiimoilta matalaa profiilia ja antaa tyttärensä hiukan rauhoittua ja toipua kaikesta. Raskainta ja vaikeinta kaikki tämä kuitenkin Kullalle olisi, tietenkin.
Harmaaturkki pysähtyi hetkeksi ja pudisti kuraa turkistaan. Tummaanharmaata loskaa valui pitkin uroksen jalkoja ja käpäliä, sekä vatsavillatkin olivat varsin likaiset. Urosta ei moinen ulkomuoto kuitenkaan haitannut, sillä se tiesi, että pian kurakeli alkaisi helpottaa ja maasto alkaisi kuivumaan. Harha asteli metsänreunaa pitkin ja koetti vältellä pahimpia kuralätäköitä ja mutamonttuja. Varpaiden välistä tirsuva kostea muta ei kovin mukavalta tämänkään uroksen mielestä tuntunut.
Korkeiden puiden välissä pujotellut Harha pysähtyi puiden varjoon huomatessaan ruohikolla jonkin matkan päässä makaavan Vainun.

Vainu sai olla vain hetken omissa oloissaan, kun se haistoi Harhan ja nousi nopeasti seisomaan. Varautuneena ja lihakset jännittyneinä narttu etsi Harhaa katseellaan. Pian uros näkyikin tummana hahmona puiden seassa. Vainu hymähti ja rentoutui. Harhan se kyllä tunnisti, vaikkei tämän kanssa niin useasti ollut ollutkaan tekemisissä saalistusta enempää.

"Huomenta." Narttu totesi tervehtiessään Harhaa ja istahti sitten märälle maalle. Itse se ei varjoon menisi, kun kerrankin aurinko paistoi.

Harha seisoi paikoillaan puiden varjossa ja haisteli ilmaa kuonollaan. Se haistoi keväisen metsän lukemattomat tuoksut kirsussaan ja lisäksi se haistoi myös Vainun, naaraan, joka oleili vähän matkan päässä uroksesta itsestään. Naaraan kääntyessä Harhaa kohden tervehtien, otti uros pari askelta ja astui auringon paisteeseen.

"Huomenta".

Muuta ei Harha sanonut. Se puhui aina vain silloin, kun näki siihen tarvetta ja silloinkin vain vähän, muutamia sanoja. Tavallaan se tapa teki uroksesta ehkä joidenkin mielestä rasittavan ja vaikeasti lähestyttävän. Toisaalta taas joidenkin mielestä se teki Harhasta mystisen ja sitä kautta kiehtovan.
Harmaaturkkinen, vanha uros asteli lähemmäs Vainua. Se kuitenkin pysähtyi noin kolmen metrin päähän toisesta ja seisoi paikoillaan. Olemukseltaan se oli rauhallinen, mutta valpas. Uros tiesi naaraan olevan hierarkiassa hiukan korkeammalla kuin se itse, mutta koska toinen ei näyttänyt siltä, että odottaisi urokselta minkäänlaista alistumista, ei Harha sellaiseen aikonut ryhtyäkään.

Vainu tarkasteli Harhaa samalla, kun punnitsi toisen olemusta. Kullan kohtalo oli kiirinyt myös nartun korviin, mutta toinen näytti suorastaan välinpitämättömälle asiasta pirteine olemuksineen. Vainu pani kuitenkin merkille, että toinen oli vähäpuheinen. Se voi johtua osin tapahtuneesta, mutta ei narttu ollut varma.

"Miten päiväsi on lähtenyt käyntiin?" Vainu päätti kysyä.

¤Anteeksi lyhyys, en ehtinyt kirjoittamaan kovinkaan paljoa¤

"Tavallisesti, kuten aina", uros vastasi lyhyesti ja tarkkaili ruskeilla silmillään Vainua. Hän ei tuntenut toista juurikaan, mitä oli kuullut puhetta toisesta pariin otteeseen. Ei tosin mitään sellaista, mikä erityisesti olisi harmaaturkkista vanhusta kiinnostanut. Uros istuutui ja kiersi häntänsä vierelleen. Se oli päättänyt edes hetken olla laumalaisensa seurassa, vaikka oikeastaan se nautti enemmän yksin oleilemisesta. Harha kuitenkin ajatteli, että sille itselleen voisi tehdä ihan hyvääkin välillä olla jonkun kanssa kuin vaeltaa päämäärättä yksikseen. Oli se toki pari päivää sitten käynyt metsällä parin nuoren susiuroksen kanssa ja viime yönä ohimennen vaihtanut pari sanaa Ovelankin kanssa, mutta muuten se oli ollut yksin, erakkona. Se ei ollut ollut Kullankaan kanssa. Harha oli päättänyt antaa jälkeläisensä olla omissa oloissaan. Niinkin julmalta kuin se saattoikin kuulostaa, ei uros nähnyt, että olisi voinut tyttärensä oloa helpottaa olemalla toisen seurassa.
Harha lipaisi toista suupieltään ja taivutti korvansa eteenpäin samalla katsellen Vainua.

"Entä te sitten? Kuinka teidän aamunne on sujunut?" uros kysyi karhealla, mutta ystävällisellä äänensävyllä. Se yritti pinnistellä itsensä kanssa ja kiinnostua seuralaisestaan.

Vainu oli enemmänkin omissa maailmoissaan, kuin kuunteli urosta. Kuitenkin toisen puhuessa tuo kallisti korviaan näyttäen sille, että olisi kuunnellut. Pienen puhalluksen kera narttu nuolaisi myös huuliaan ja katseli metsää, josta Harha oli muutama hetki sitten saapunut sen seuraan.

Vainu kuunteli Harhan kysymyksen, mutta odotti silti hetken ennen kuin vastaisi. Aivan kuin se miettisi vastaustaan. "Oikeastaan olen vain nauttinut luonnosta ja ei sinun tarvitse teititellä" Vainu totesi ilkikurisen sävyn saattelemana loppuun.