Kevätyö / Loppunut /

// Sahia kera Yösumun, ei muita tällä kertaa. (: //

Kevätyö, tuo toisaalta niin valoisa ja omalla tavallaan kaunis yö. Poissa oli talven viimat, sillä lumet sulivat kovaa kyytiä. Maa oli mutainen ja kostea, sillä vastasulanut maa ei kyennyt imemään sitä kaikkea vettä, joka syntyi lumen sulaessa. Linnut eivät laulaneet - miksi olisivatkaan, siitä oli jo aikaa kun aurinko oli vaipunut untenmailleen. Kalpea kuu oli noussut taivaalle, kirkkaiden tähtien keskelle. Kalpea valo valaisi pimeyttä, karkottaen sen pois. Kuun hopeainen valo loi varjoja, ainoita pimeitä kohtia tällä koko avoimella seudulla.

Järven rannalla, aivan vesirajan tuntumassa askelsi yksinäinen hahmo. Kumaraan painunut ruumis, pahasti ontuva askellus saattoi tuoda ensimmäisenä mieleen vanhan ja loukkaantuneen suden. Totuus oli toinen, sillä järven rantaa pitkin taivalsi nuori ja kaunis Kuurankukka. Laumaton kulki kolmella jalalla, ajatuksiinsa vajonneena. Häntä heilui väsyneesti askelten tahdissa, jokainen askel vaati voimia. Ja noita voimia ei väsyneellä nartulla ollut.
Katkerana nuori susi ajatteli tämän olevan viimeinen yö, viimeinen kerta kun Kuurankukka näkisi tähdet, kuun, järven, maailman. Viimeinen kerta. Viimeinen elossa vietetty hetki, ja narttu tuhlasi sen kävelemällä eteenpäin, sen sijaan että olisi jäänyt makaamaan ja säästelemään voimiaan. Kylmyys ei enää veisi sutta tästä maailmasta, joten lepääminen olisi kannattava vaihtoehto. Mutta silti ei nuori susi voinut käydä makaamaan - se olisi tuntunut luovuttamiselta. Sen sijaan päämäärätön matka jatkui, ilman määränpäätä, kohdetta jonne suunnata.

Ajatuksiinsa, noihin synkkiin ja murheellisiin, vaipuneena Kuurankukka jatkoi matkaansa. Kohottamatta päätään, kääntämättä korviaan, katsomatta ympärilleen. Koska mikään ei enää ollut tärkeämpää kuin kävely, tuo ontuva mutta silti erittäin itsevarmalta vaikuttava liikehdintä. Vaikka totuus oli, ettei narttu tiennyt yhtään mitään tulevaisuudestaan. Sillä välttämättä ei nuorella sudella olisi lainkaan tulevaisuutta, tämä yö saattaisi osoittautua viimeiseksi. Tämä lempeä kevätyö.

Tuuli enteili jo kesää. Se tuoksui kasvavalta ruoholta, mutta jo väistyneen talven koleuden tunsi vielä. Tuo tuuli hulmutti varjoissa kulkevan suden pitkää, hopeanharmaata turkkia. Huikea riemu lauloi onneaan tuon suden sydämessä, sillä talvi oli taittunut. Ja loppuneen talven viimeiset ajat olivat olleet pelkkää pelkoa. Joka ilta auringon laskiessa oli susi hyvästellyt sen, valvonut läpi yön kävellen pakonomaisesti eteenpäin ja huokaissut helpotuksesta aina auringon jälleen noustessa lämmittämään maailman. Minä elän. Jokaisen valveillaolon tuntinsa nuori susi oli käyttänyt yrittäessään epätoivoisesti etsiä ruokaa. Silti, tuulen pyörittäessä turkkia ja painaessa sen vasten suden vartaloa kuka tahansa näki, että laumaton oli laiha.

Yösumu askelsi selkeästi onnahdellen kohti järven rantaa. Alamäkeen liikkuminen oli hankalaa, sillä silloin painoa tuli etujaloille paljon ja vaurioitunut etujalka protestoi. Nyt juuri Yö oli liian väsynyt välittääkseen, taivalsi vain eteenpäin jalkaansa kiusaten. Narttu oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Väsynyt yön pelosta, väsynyt kuolemanpelosta, väsynyt ainaisesta metsästämisestä.

Yö jähmettyi. Rannassa oli joku. Hetken Yö epäröi. Pitäisikö kääntyä pois? Kuitenkaan Yö ei voinut olla huomaamatta toisen ontumista - ehkäpä tuo ei ainakaan voisi hyökätä kovin nopeasti. Ehkäpä toinen tarvitsi apua. Yö päätti lähteä tutustumaan. Reippaasti narttu askelsi rinnettä alas kohti muukalaista, selkeästi tietoisena siitä, että toinen näkisi Yön luultavasti jo nyt. Jalkaa poltteli, mutta narttu käveli mahdollisimman puhtaasti. Äkkiä tuulenpuuska puhalsi muukalaisen tuoksua Yötä kohti. Narttu jännittyi, valmiina. Tuoksu oli niin tuttu, mutta siinä oli outo, vahva tuoksu mukana. Yön teki niin mieli hyökätä, raadella tuo ontuva olio kappaleiksi... Kunnes nartun järki sanoi, ettei se voinut olla Liekki, vaikka aivan tuolta tuoksuikin. Liekki oli raskasrakenteinen ja Ovelan laumassa, tämä yksilö oli hontelo ja laumalainen tuskin olisi vaeltanut haavoittuneena pitkin laumattomien aluetta. Pikkuhiljaa, lihas lihakselta hukka rentoutti itsensä. Tämä oli luultavasti vain ollut jossain tekemisissä Liekin kanssa. Yö lähti kävelemään kohti, pakottaen itsensä olemaan ontumatta huolimatta kipeästä ja jäykästä jalasta, kävelemään pää pystyssä ja itsevarmasti, mutta rennosti.
"Mitä tekemistä sinulla on Liekin kanssa?" aloitti Yö aina niin kohteliaalla tyylillään. Orastavan pelkonsa narttu kätki vihamielisyyden kuoren alle. Yö seisoi niin päin, että haavoittunut kylki, umpeenkasvava haava ja sen päälle pikkuhiljaa kasvava valkea karva olivat vieraasta poispäin ja painoa varattuna rupiselle jalalle, jotta siitä ei saisi vakavasti haavoittuneen mielikuvaa, heti ainakaan.

Kuurankukka olisi voinut kohottaa katseensa, kääntää hieman siroa päätään ja katsoa ympärilleen, haivaitakseen lähestyvän Yön. Mutta nuori susi ei sitä tehnyt, vaan jatkoi loputonta taivallustaan järven rantaa pitkin. Siitä asti, kun Kuurankukka oli tapellut Liekin kanssa, narttu oli kävellyt rantaa pitkin. Vain tietääkseen, että oli jotakin edessäpäin. Paikalleen pysähtyminen ei tullut kuuloonkaan, niinpä susi käveli. Siirsi tassuaan, ponnisti hieman, jotta pystyi välttämään täysin vasemman etujalkansa käytön.
Yön saapuminen jäi täysin huomaamatta Kuurankukalta, narttu olisi tuskin huomannut toista, vaikka susi olisi pomppinut aivan nartun kuonon edessä. Vasta kun Yö avasi kitansa, ja sylkäisi vihaisen oloisesti kysymyksensä ilmoille, Kuurankukka havahtui ajatuksistaan. Nuori susi käänsi päätään, jääden seisomaan vasen etujalka korkealla ilmassa. Niska oli kuivuneen veren peitossa, kenties joukossa oli vielä hieman tuorettakin vera ja koko vasen etujalka oli punertava kuivuneesta verestä. Susi nosti päänsä korkealle, suoristi ryhtinsä ja kohotti häntänsä pystyyn - vain romahtaakseen saman tien kasaan. Ei, Kuurankukassa ei ollut enää edes voimia kantaa ylpeää olemustaan. Nuori susi vain seisoi, täysin romahtaneena, haavoituneena niin henkisesti kuin fyysisesti.
"Liekki? En tiedä ketään sen nimistä..."
Kuurankukka sanoi väsyneenä. Lause vaipui hitaasti, kun nuoren suden laulava ääni petti, eikä narttu jaksanut huomioida koko asiaa. Hitaasti suden aivot rekisteröivät toisen vihamielisyyden. Vaan narttu ei jaksanut välittää. Lopulta oivalluksen aalto pyyhkäisi nartun yli, hitaasti mutta varmasti.
"Tarkoitatko... tätä hajua turkissani? Jos se on etsimäsi henkilö, voit painua suoraan sinne mistä tulitkin. Tämä susi, suuri ja raskasrakenteinen narttu, Ovelan laumalainen, rusehtavaturkkinen hyökkäsi kimppuuni. Siitä on tuloksena nämä haavat."
Kuurankukka sanoi heleällä äänellään, joskin ääni muuttui heti kysymyksen jälkeen katkeruuden täyttämäksi. Nuori susi vihasi Liekkiä omalla katkeralla tavallaan, vihasi toisen jokaista solua. Näin jälkikäteen Kuurankukka vihasi omaa lempeyttään - nuorella sudella oli ollut loistava tilaisuus tappaa Liekki. Muttei susi ollut sitä tehnyt, oman lempeytensä tähden. Niin katkera kuin narttu olikin, syvällä sisällä oli myöskin se lempeämpi puoli, se susi joka oli alunperin nimetty Kuurankukaksi. Se hento ja ystävällinen, rakastava ja lempeä susi.

Nuori susi huokaisi, jatkaen matkaansa. Kuurankukalle oli se ja sama, seuraisiko Yö perästä. Narttu ei välittänyt juuri nyt mistään. Ainoastaan kävelemisellä oli jotakin merkitystä, jokin pieni tavoite tämän yön ajaksi. Susi askelsi epävakaasti, ei liikuttanut vasenta etujalkaansa lainkaan. Varoi liikuttamasta niskaansa pahasti, jotta antaisi haavan parantua rauhassa. Niin, Kuurankukka oli haavoittunut, ja silti vain itsepintaisesti käveli. Olisipahan edes jotakin tekemistä kuolemaa odotellessa. Yö saisi seurata perästä, jos kaipaisi seuraa. Kuurankukka ei edes vilkaissut taakseen, lähti vain kävelemään. Kuin aave, yhtä huomaamattomana ja hiljaisena narttu taivalsi kuun hopeisen valon alla.

Yö tarkkaili Kuurankukkaa mitäänsanomattomin, lähes kylmin silmin, huomaten toisen vammat ja tavan, jolla toinen piti jalkaansa ilmassa. Lähes samalla tavalla oli Yökin kannatellut haavoitettua jalkaansa. Yö värähti. Ehkä...
Ajatuksen katkaisi Kuurankukan puhe. Ei tiedä...? Tästä Yö oli kuitenkin varma. Kuurankukka oli kohdannut Liekin. Mutta ehkä Liekki oli hyökännyt Kuurankukankin kimppuun? Se kävisi järkeen. Inhotun Liekin tuoksu oli kuitenkin sen verran voimakas, ja aivan selvästi toisen haavat olivat tuoreita. Ja eikai kukaan esittäydy, hyvää päivää, olen Yösumu ja tulen nyt tappamaan sinut? Ja sitten Yön päivä pelastui, ja narttu tiesi löytäneensä - jos nyt ei ihan ystävän, niin jonkun samanhenkisen. Leveästi virnistellen suden lailla, silmät yhtäkkiä lämpiminä ja iloisina Yö vastasi.
"Kyllä, Liekki on etsimäni henkilö. Etsin Liekkiä, jotta voisin tappaa sen ääliön, hitaasti ja tuskallisesti tietenkin." Ja vaikka Yö aloitti iloisesti, 'tappaa' sanan kohdalla nartun ääni synkkeni, silmiin tuli murhanhimoa.
"Hei, annas kun arvaan. Olet tapellut Liekin kanssa?" Yö kysäisija lähti sitten - jalkansa unohtaneena - seurailemaan Kuurankukkaa, ja laskiessaan keveillä askeleillaan lähes koko painonsa kipeälle jalalle hukka vinkaisi korkealta ja lähes kaatui, saaden vasta viime hetkillä tasapainonsa kolmen viimoisen jalan varaan. Henkeään haukkoen Yö tasapainoili kolmella jalalla, silmät ummessa ja hampaat yhteenpurtuina. Olipas jalka vielä kipeä. Hetken toivuttuaan hukka lähti onnahtelemaan Kuurankukan perään. Tällaisesta tyypistä Yö ei heti eroaisikaan - ehkäpä muukalainen haluaisi auttaa tuota tappamaan Liekin?

Kuurankukka asteli eteenpäin ontuen. Tai itseasiassa narttu ei edes ontunut, pikemminkin käveli vain kolmella jalalla. Jätti vasemman etujalkansa kokonaan käyttämättömäksi. Nuori susi kulki eteenpäin, ja jopa tämän erittäin epävakaan askelluksen takaa näkyi se liidokas ja ilmava askellus, jota susi yleensä kulki. Jos osasi katsoa. Eihän nartun askeltapa ollut muutoin muuttunut, kuin että oikea etujalka joutui tekemään enemmän työtä, koko ruumis joutui hyödyntämään eri lihaksia jotta liikkuminen onnistuisi. Mutta narttu aikoi onnistua, kävellä tämän yön läpi. Kuolla nousevan auringon säteitä odotellessa.
Suden yllätykseksi - positiiviseksi vai negatiiviseksi, sitä ei Kuurankukka osannut sanoa - Yö lähti seuraamaan. Vaan äkkiä toisen tassu petti, ja melkein kaatoi vieraan suden. Kuurankukka ei pysähtynyt, ei edes osoittanut huomanneensa toisen kompurointia mitenkään. Narttu oli liian väsynyt, liian lähellä kuolemaa. Omasta mielestään. Toisen aiemmat sanat Liekin tappamisesta ja sitä seurannut kysymys tappelusta yhdistyi kumminkin väsyneessä mielessä selkeäksi kokonaisuudeksi. Liekki oli ilmeisesti tapellut Yönkin kanssa, eihän toinen muuten kompuroisi. Äkkiä uusi toivo virisi Kuurankukan mielessä. Nuori susi käänsi siroa päätään Yötä kohti.
"Liekki... Sopiikin hyvin sille kuumapäälle tuollainen nimi. Kyllä, tappelin sen avuttoman laumalaisen kanssa. Liekin kanssa."
Kuurankukka sanoi, kääntäen eriparisten silmiensä katseen Yön silmiin, hakien suoraa katsekontaktia. Ei narttu sitä haasteeksi tarkoittanut, enemmänkin vain välittääkseen tunteensa selvemmin. Tällä hetkellä kun Kuurankukan elekieli oli varsin puutteellinen, narttu kun ei jaksanut pahemmin välittää mistään.
"Aiot tappaa Liekin? Tee se pian, tällä hetkellä se raukka on haavoittunut. Hartia on pahastikin, tuskin juoksee vielä pitkiin aikoihin. Viikkoihin, olettaisin. Takajalassakin on jonkinnäköistä pientä haavaa, muttei mitään suurta ja vakavaa. Hartia on huonossa kunnossa, se auttaa sinua. Vertakin menetti paljon, alkoi jo loppuvaiheilla horjahtelemaan."
Kuurankukka sanoi, tiivistäen nopeasti tietonsa Liekin haavoista sanoiksi. Nuoren suden heleä ääni katkesi kuin veitsellä leikaten lopussa. Niin, nartulla ei ollut enempää sanottavaa. Ajatukset sen sijaan vaelsivat väsyneessä mielessä varsin reipasta tahtia.
"Jos en olisi näin huonossa kunnossa, lähtisin ilomielin mukaasi tappamaan Liekkiä. Pahoin pelkään, ettei minusta ole apua, hyvä kun jaksan kävellä. Ja tuskinpa minua on täällä enää aamuauringon noustua."
Nuori susi sanoi, ääni apeana ja täynnä katkeruutta. Vihaa Liekkiä kohtaan. Vaan kuten todettua, nartun viha oli katkeraa, syövyttävää vihaa, ei ylitse kiehuvaa raivoa. Kuten Liekin viha vaikutti olevan.

Nuori susi tavoitteli uudelleen katsekontaktia, sillä tällä hetkellä eripariset silmät puhuivat varsin voimakkaasti puolestaan. Katkera viha sekoittuneena ylpeyteen ja itsevarmuuteen soi nuorelle Kuurankukalle kaikki ne voimat, joita tuolla enää oli. Ja kaikki ne tunteet heijastuivat silmistä selkeänä, kuin peilikuva täysin tyynen lammen pinnasta.

Yö antautui uudelleen puhdasta riemua ilmaisevan sudenvirnistyksensä valtaan. Muukalainen oli tapellut Liekin kanssa. Muukalainen saattaisi hyvinkin haluta koston. Muukalainen saattaisi auttaa Yötä saamaan kostonsa. Nähdessään sivusilmällään Kuurankukan katsovan itseensä päin Yö rentoutti itsensä, varoen näyttämästä mitään uhkaavia merkkejä ja katsahti hetkeksi toiseen. Kun Kuurankukka ryhtyi puhumaan uudelleen, Yö käänsi katseensa pois. Katsekontakti hermostutti kuitenkin, kaikki vaistot huusivat olla aloittamatta uutta tappelua. Ilman kunnon murhanhimoa, kuten Liekkiä kohtaan, ei Yö jaksaisi tappelua. Ei uudelleen. Kuurankukan uutiset lohduttivat ja antoivat intoa. Haavoittunut, Liekki ei ehkä juokse viikkoihin. Verenhukka. Huikea riemu tanssi Yön sydämessä, mutta nyt se oli jotain muuta kuin puhdasta eloonjäämisen onnea. Kostonhimoa, verenjanoa. Riemua siitä, että Kuurankukka olisi valmis lähtemään mukaan. Jos Yö vain voisi tehdä jotian auttaakseen toista, jotta tuo olisi vahvempi. Lähtisi mukaan. Taistelunhalu nosti päätään kaiken riemun keskellä. Laumaton, joka halusi auttaa Yötä tappamaan Liekin. Jos se oli Yön vallassa, susi ei antaisi tämän haavoittuneen raukan kuolla. Ei tänään.

Nyt Yö vastasi katseeseen suoraan ja järkkymättä, rentona ja mahdollisimman ystävällisen näköisenä. Nyt pitäisi vain hommata muukalaiselle ruokaa, kenties nukkumapaikka. Kunhan toinen olisi hieman toipunut, Yö voisi anoa häntä mukaansa Liekintappomatkalle. Yö käänsi katseensa ja nuolaisi nopeasti kirsuaan.
”Kuka olet?” narttu kysäisi keskustelusävyyn, mainitsematta mitään ”loistavasta” suunnitelmastaan, joka kariuisi siihen tosiseikkaan, ettei Yö kyennyt metsästämään. Miten hommata jollekulle muulle ruokaa, kun hädin tuskin itse pysyi hengissä? Siinäpä vasta pulma, suuri ja julma. Mutta Yö tekisi kaikkensa koston eteen. Kosto olisi maukkaampi, jos hukka ei itse olisi kuolemankielissä Liekin tapettuaan, ja siihen tavoitteeseen päästäisiin vain Kuurankukan – tai jonkun muun kostonhaluaisen avulla.

// Vähän tappi.. xP //

Kuurankukka katsoi toista, vaistoten toisen jännittyneisyyden. Ilmiselkeästi Yö halusi antaa parhaan mahdollisen vaikutelman, sillä nuori susi huomasi toisen välttelevän kaiken laista vähääkään uhkaavaksi tulkittavaa elettä. Kuurankukka käänsi siron päänsä toisen puoleen, huomaten tunteiden muutoksen. Yö vaikutti hetki hetkeltä iloisemmalta, kuin olisi löytänyt jotain kauan etsimäänsä. Se oli jotakin, mitä Kuurankukka ei kyennyt tajuamaan. Miten Yö saattoi suhtautua noin... ystävällisesti, riemukkaasti Kuurankukan kohtaamiseen? Narttu oli laumaton, kenties kuoleman kielissä, ja silti Yö jaksoi riemuita. Narttu ei kyennyt ymmärtämään tätä.
"Olen Kuurankukka."
Neito sanoi laulavalla, heleällä äänellään ystävällisenä. Tappelua ei ylpeä narttu kaivannut, ainut vihollinen olisi Liekki. Tuo tuntematon laumalainen, joka oli uhannut saapua uudelleen myöhemmin ja sillä kertaa tappaa Kuurankukan. Eikä nuori susi uskonut toisen vain uhoavan - Liekki toteuttaisi uhkauksensa, jos saisi mahdollisuuden. Mutta hetkinen... Eikös Yö ollut puhunut jotakin toisen tappamisesta? Kyllä, niin oli. Kuurankukalla oli tässä hyvä mahdollisuus kostaa Liekille ennen kuin Liekki kostaisi nartulle. Houkuttelevan hyvä tarjous... Eihän Kuurankukalla tosiasiassa ollut mitään menetettävää. Paitsi henkensä. Mutta sen susi menettäisi myöhemmin Liekin kautta, jos ei nyt ensin taistelisi yhdessä Yön kanssa Liekkiä vastaan.

Vaan samassa karu totuus tavoitti nartun. Kuurankukka ei selviäisi tästä yöstä, eikä nartulla ollut nyt voimia taistella uudelleen Liekkiä vastaan. Niin musertava oli totuuden voima, että nuori susi seisahtui paikalleen, katsoen eriparisilla, joskin mitäännäkemättömillä silmillään järveä. Ei, susi ei selviäisi tästä yöstä, tämä olisi viimeinen yö. Tekisi vierellä kulkeva Yösumu mitä tahansa, mihin itse kykeni. Totuus oli, että molemmat nartut olivat loukkaantuneet. Saalistaminen ei kummaltakaan onnistuisi. Ei mitenkään.

// Lyhyt. //

Yö linkutti toisen vierellä, laskien jalalleen vain vähän painoa. Kuurankukka. Jännä nimi, mutta ei kai se ollut jotain toista huonompi. Hymähtäen hiljaa mielessään Yö muisti Takun. Mielummin Kuurankukka kuin Takku.
"Yösumu." Jos kerta toisellakin oli pitkä ja nätti nimi, niin tokihan Yökin esittäytyisi pitkällä ja nätillä nimellään. Yö oli rento, häntä huiskahteli kintereiden välissä kävelyn tahdissa, korvat olivat rennosti taaksepäin, pää normaalikorkeudella, niskan karvat ihoa myöden ja mustat huulet valkeiden hampaiden päällä. Askel yritti olla pitkä ja joustava, jollainen se oli joskus ollut, mutta narttu pahoin pelkäsi, että ontuisi lopun ikäänsä. Liekin kanssa tappalusta oli kuitenkin jo monta yötä, eikä jalka ollut yhtään parempi. Välillä se oli todella jäykkä ja turvoksissa. Ehkei se koskaan toipuisi. Silloin Yö tulisi jäämään laihaksi raukaksi, sillä ontuen - tai muuten jalka kipeänä ei pahemmin metsästettäisi. Tai siis ruokaa saattaisi juuri saada, muttei lihoamista varten.

Kuurankukan äkisti pysähtyessä Yö jatkoi matkaansa hieman ohi, niin ajatuksissaan ja noteeraamaton oli narttu ollut. Pysähtyessään sitten itse Yösumu kääntyi katsomaan toista. Hukka tunnisti merkit, olihan itse kärsinyt samankaltaisista oireista itsekin, eikä ollut vielä päässyt niistä yli. Kuurankukka ei uskonut elävänsä enää kauaa.
No, vaikka en olekaan enää niin pahassa kuolemanvaarassa, heitän silti luultavasti henkeni Liekille kostaessani. Joten voin ryhtyä hyvästelemään maailmaa, ihan vaikka vain Kuurankukan seurana, Yö ajatteli katkerana. Elämähalu oli suuri, niin paljon oli vielä näkemätöntä, selvittämätöntä, löytämätöntä tässä maailmassa. Ainoastaan Yön kostonhimo meni edelle, Liekki oli saatava hengiltä.

Yö antautui hetkeksi kuvitelmiensa maailmaan. Siellä hukka oli terve ja vahva, kuin parhaina päivinään ennen Liekin tapaamista. Yö näki mielessään, kuinka Liekki kyyhöttäisi maassa, verta valuvana ja heikkona, oltuaan typerä ja valutettuaan vertaan paljon. Yö itse oli lähes haavoittumaton, vahva ja ylpeä, valmiina tappamaan toisen. Liekki aneli armoa, aneli henkensä puolesta... Yö tappaisi silti.
Narttu ravistautui irti mielikuvasta. Ensinnäkin, Liekki oli Yötä hieman isompi. Toiseksi, Yö ei mitenkään voisi selvitä tappelusta ilman vammoja. Kolmanneksi, Liekki tuskin alistuisi anomaan armoa. Mutta loppu oli oikein. Yö tappaisi.

Kuurankukka ei reagoinut mitenkään näkyvästi Yön nimen kertomiseen. Sen sijaan narttu vain tuijotteli järvelle, katseli ja nautti näkymästään. Uskoen näkevänsä kaiken viimeistä kertaa, kuolevansa pian. Tämän ajatuksen takia Kuurankukka istahti alas. Väistämätön oli tulossa. Eikä käveleminen auttaisi enää yhtään mitään, pahentaisi vain tilannetta. Valuttaisi enemmän verta, tuhlaisi tärkeitä voimavaroja. Niitä voimia, joita narttu olisi niin mielellään halunnut käyttää Liekkiä vastaan, voimia jotka susi olisi mielellään suunnannut Ovelan laumalaista päin. Kuurankukka ei vihannut koko Ovelan laumaa, sillä Myrsky oli samasta laumasta, ja varsin mukava uros. Liekki oli samasta laumasta, mutta aivan hirveä narttu. Kauhea, suorastaan vastenmielinen. Sellainen persoona, jonka tappaisi varsin mielellään.

Äkkiä raivo nosti päätään huonoryhtisena istuvan nuoren nartun sisällä. Mitä ihmettä tämä tälläinen oli? Ajatukset raivosivat nartun sisällä, muistot tulvivat yli. Kaikki sisälle patoutunut tunneryöppy purkautui yhdessä hetkessä. Suden pää kohosi, ryhti suoreni, ja kuono kohosi kohti taivasta. Äkillisen varmuuden ja vihan siivittämänä kuului laulava ulvonta, joka tosin katkesi pian. Vaan kaiku jäi kiirimään järven ylle, Kuurankukan kääntäessä eriparisten silmiensä voitontahtoa täynnä olevan katseen Yösumuun.
"Minä olen mukana. Kostamme yhdessä Liekille."
Kuurankukka sanoi, vahvistaen koko elekielensä kertoman selkeän viestin. Raivo oli nostanut päätään, eikä antaisi periksi. Täysin uudistuneiden voimien avulla Kuurankukka kääntyi kokonaan Yösumun puoleen. Muistot virtasivat eriparisten silmien edessä, kaikki mitä narttu oli koskaan kokenut. Kuurankukan silmiin kohosi varmuuden täyttämä katse - narttu tiesi mitä tekisi.
"Yösumu, me teemme sen. Vannon sen Voiton kirotun nimen kautta, vannon sen kotiseutujeni verisen maan kautta. Minä taistelen."
Kuurankukka sanoi täynnänsä varmuutta. Nuori susi oli kokenut paljon, ja ammensi nyt voimiaan kaiken kokemansa kautta. Yösumu taisi olla ensimmäinen, joka kuuli nartun mainitsevan mitään menneisyydestään. Ei kun hetkinen, kyllä Liekki oli saanut kuulla siitä. Hieman. Mutta kaiken sen Kuurankukka oli sanonut vain tuhotakseen Liekin raivon, jottei kenties jonakin päivänä kuolisi toisen kautta. Turhaa se oli ollut. Yö oli toisin sanoen ensimmäinen, jolle Kuurankukka kertoi itse, ilman pakottamista. Kysymättä, utelematta.

Narttu käänsi katseensa kirkkaisiin tähtiin, katsellen niitä tarkasti. Kyllä, susi muisteli menneisyyttään, mietti nykyistä tilannetta, arvuutteli tulevaisuuttaan. Tähtien salaperäinen loisto heijastui eriparisista silmistä, Kuurankukan ammentaessa varmuuttaan taivaankappaleista. Noista ikuisista, liikkumattomista pisteistä. Narttu käänsi katseensa Yöhön, tietäen olevansa yhä monien tunteiden vallassa. Ja toisin kuin yleensä, ylpeys ei peittänyt tunteita mitenkään. Sisällä vellova tunnekuohu, niin viha kuin lempeys näkyi selkeästi eriparisista silmistä. Neito ei edes yrittänyt peittää tunteitaan. Kuurankukka oli päättänyt, ensimmäistä kertaa surullisen syksyn jälkeen luottaa johonkuhun. Suden elämä päättyisi kumminkin pian, miksei siis narttu voisi luottaa Yöhön? Tehdä poikkeusta, luottaa kerrankin. Ehkä se jakaisi nartun varmuuden ja voiman, luovuttaisi toiselle laumattomalle samaa varmuutta, mikä Kuurankukasta nyt hohkasi. Ja siltikään ei susi avannut suutaan, vaan odotteli. Kenties jonkinlaista rohkaisua Yöltä, tai edes pientä mielenkiinnon osoitusta.

Saattoiko tämä olla mahdollista? Saattoiko, voiko, kykenikö? Yö oli todellakin löytänyt varsinaisen aarteen. Joku toinen, joka halusi myös kostaa Liekille! Yön hopeanharmaissa silmissä kiilui villi riemu. Narttu ei huomannut edes huolestua toisen ulvonnasta: mitä väliä silläkin nyt oli? Mitä väliä, jos joku kuuli, että täällä oli yksinäinen susi? Tai, kaksi sutta. Nyt olisi aivan sama, vaikka joku tulisikin: Yön olo oli niin mahtava, että tuntui, kuin olisi voinut tapella laumallista susia vastaan ja voittaa. No, ei nyt ehkä ihan. Yön teki mieli kysyä, kuka oli Voitto, ja mitä oli toisen kotiseuduilla tapahtunut, jos maa oli veristä, mutta narttu tajusi sentään ajoissa, ettei Kuurankukka ehkä haluaisi puhua siitä.
"Loistavaa. Nyt sinut täytyy saada kuntoon; en usko sinun kykenevän kovin hyvin tuossa kunnossa tapp... Tappelemaan. Ei pahalla, mutta olet aika surkea näky."Yö tiesi, ettei itse ollut paljon parempi. Kolmijalkainen ja laiha.
"Vaikka olemme molemmat kolmijalkaisia, niin onhan meillä silti yhteensä kuusi jalkaa. Liekin neljää vastaan", Yö totesi hilpeästi.

Kuurankukan outo ilme sai kylmiä väreitä juoksemaan Yön selkää pitkin. Nartun teki mieli huutaa toiselle, ettei luottaisi, Yö ei kuitenkaan olisi luottamuksen arvoinen eikä luottaisi itse Kuurankukkaan. Ja Yö ei hautonut ajatuksia, ettei eläisi enää kauaa. Mitä järkeä oli lähettää Liekki pois, jos itse menisi heti perässä? Ei mitään. Joten nartulla oli yksi syy enemmän taistella henkensä puolesta. Tietyllä tavalla tappelu jonku rinnalla pelotti. Odottaisiko Kuurankukka, että Yö heittäytyisi pelastavana enkelinä tuon eteen jos Liekki oli tulossa kohti tappavalla vauhdilla? Ei kai sentään. Tokihan heikompaa saattoi aina auttaa, mutta oma napa ensin. Ei Yö uhraisi itseään pelastaakseen toisen. Mitä järkeä siinäkin olisi ollut? Sen jälkeen ei Yöllekään olisi Kuurankukan eloonjäämisestä mitään riemua, kun olisi itse kuollut. Hetkeksi, piinaavaksi, sydämenlyönniksi, Yön tarkkaan vaalittu kuori säröili, silmissä oli epävarmuutta ja eräänlaista pelkoa, samoin niissä näkyi se Yösumu, joka ei kaivannut muiden luottamusta eikä osannut itse luottaa, se, joka kulki omia polkujaan, lyöttäytyi seuraan vain siitä syystä, että sai apua muilta: saalistukseen tai tässä tapauksessa kostoon. Joskus Yö saattoi ystävystyä sen tyypin kanssa, jonka kanssa oli metsästänyt, mutta ylennsä polut erkanivat kun vatsat olivat täynnä. Hymyilyiin kun tavattiin. Vain se sydämenlyönti, ja Yö sai itsensä hallintaan.
"Voin katsoa, jos saan jonkun jäniksen kiinni..." Yön ääni oli epäröivä. Luultavasti narttu ei saisi mitään kiinni. Siksi tuo oli niin laiha.

Kuurankukka käänsi eriparisten silmiensä katseen taivaalle. Tähdet, nuo lukemattomat ja ikuiset valopisteet hohkasivat samaa tuttua kalpeanpuoleista valoaan maan pinnalle. Tähdistä Kuurankukka ammensi lisää voimaa vihansa tueksi, sillä nuo ikuiset taivaankappaleet herättivät nartussa aina saman tunteen - kuin nuori susi olisi hetkenverran ollut yhtä tärkeä. Ei tähtitaivas olisi kaunis, jos vain muutama tähti loistaisi, vaan taivaan kauneus tuli juuri tuosta lukemattomasta määrästä tähtiä. Kuin Kuurankukkakin olisi ollut yhtä tärkeä kuin yksi tähti, yhtä hyvin mukana tekemässä taivaasta kauniin.
Yön puhuessa narttu käänsi päätään toista kohti, katseli arvioiden Yötä. Nartun teki mieli tuhahtaa toisen hilpeälle toteamukselle jaloista - entä sitten? Liekki oli suuri, vahva, lihaksikas, voimakas. Ja nartulla oli koko lauman tuki takanaan. Kosto ehkä onnistuisi, mutta elämä sen jälkeen olisi toivotonta. Jossakin vaiheessa joku Ovelan laumalainen löytäisi laumattomat, ja päättäisi heidän päivänsä nopeasti. Kuurankukka kykeni vain toivomaan, että se-joku olisi Myrsky. Myrsky hoitaisi asian varmasti nopeasti ja kivuttomasti, eikä jäisi leikittelemään nartun tuskalla. Kuten Liekki epäilemättä tekisi, jos Kuurankukka jäisi odottelemaan Liekin vastaiskua. Vaan nuori susi oli päättänyt toimia ensin. Iskeä ennen Liekkiä. Olisipahan ainakin yllätyksen suoma etu nartun puolella.
"Turha vaiva. Jäniksiä ei pahemmin tähän aikaan ole maan pinnalla. Ja ne olisivat kumminkin liian nopeita äkkinäisine liikkeineen. Helpompaa etsiä haavoittunutta eläintä tai vaikka haaskaa."
Kuurankukka sanoi heleällä äänellään. Narttu kyllä tiesi, ettei haaskoja löytyisi helpolla, haavoittuneet eläimet sen sijaan oli toinen tarina. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos joku muu oli epäonnistunut saalistuksessaan. Vahingoittanut eläintä, mutta päästänyt sen sitten pakenemaan. Nuori susi nousi seisaalleen, ravistellen varovasti itseään. Hukka varoi eritoten niskaansa, verenvuoto oli pikkuhiljaa loppunut kokonaan. Mitä nyt niska oli täysin kuivuneen veren peitossa, turkki takussa ja verinen.

Susi astui järveä kohti, katsellen ohuen ohutta jääkerrosta pinnalla. Pian sekin sulaisi pois, ihan nopeasti. Alle viikossa. Kuurankukka astui ohuen jään päälle oikealla etutassullaan, saaden jään romahtamaan. Narttu siirsi ketterästi painonsa takajaloille, ja nopeasti seisoi jälleen maalla. Nuori susi kumartui matalaksi, ja joi raikasta ja kylmää vettä reilusti. Kuurankukan oli jano, tuo ei ollut juonut mitään Liekin kohtaamisen jälkeen. Heti kun susi oli saanut juotua, tuo kohotti päänsä, ja väisti sivummalle, jos Yönkin tekisi mieli juoda. Kuurankukan olo oli heti parempi, raikas vesi auttoi lihaksia palautumaan. Kun narttu vielä saisi ruokaa ja pääsisi nukkumaan, tuo olisi aamulla kuin uusi susi. Ehkä jo silloin valmiina kohtaamaan Liekin.

Jos Yö olisi kuullut Kuurankukan ajatukset, narttu olisi luultavasti nauranut toiselle päin naamaa. Ei Liekki nyt niin raukka ollut, olisi narttu sanonut. Vihollinen oli hyvä tuntea, ja sen oli Yö jo aikaisin tajunnut: Liekki olisi luultavasti liian ylpeä ottaakseen lauman avukseen kahden - tai yhden, vielä parempi - nitistykseen. Ja tuskin lauma olisi lähtenyt mukaan jonkun henkilökohtaiseen kostoon. Mutta Yö ei ollut ajatustenlukija, eikä siis tiennyt, mitä Kuurankukka mietti, eikä sanonut mitään.

"Jäniksiä ehkä vain on enemmän, enkä minäkään niin terve ole, että saisin edes haavoittuneen ison eläimen kaadettua itsekseni", Yö sanoi hiljaa ja käväistyään hörppäämässä jäistä vettä ja värähdettyän pienesti jolkotti pois hieman ontuen. Narttu nuuhki tuulta. Hetkeen tuo ei haistanut mitään, mutta sitten tunsi pehmeän, lämpimän tuoksun - jossain oli kuin olikin verta! Yö lähti ontuvaan laukkaan, matkaavoittavaan, pehmeään laukkaansa ja tavoitti pian veren lähteen. Jäljistä päätellen kettu oli hyökännyt nuoren ja pienikokoisen hirven kimppuun, onnistuen repimään eläimen kyljen aika pahasti auki. Yö lähti loikkimaan hirveä kohti - turha väijyä, se ei kauaksi ehtisi - ja kettu ponkaisi esiin puskan takaa äristen. Yö uhrasi ketulle vain hetken - murinaa ja yksi hipaiseva puraisu niskaan kertoivat ketulle, että tämä elukka oli nyt Yön - ja lähti sitten jalkaansa ajattelematta hirven perään. Yö hyökkäsi kiinni eläimen takajalkaan, repien ja riuhtoen, tunsi sitten jänteen katkeavan. Samassa eläin sai potkaistua narttua kylkeen ja Yö päästi otteensa, jääden hetkeksi haukkomaan henkeään. Oliko tämä sittenkään niin terveellistä, sitä hukka ei tiennyt. Nyt kuitenkin hirvi oli se, joka ontui pahemmin. Yön onnistui - kivusta irvistellen - juosta elikko kiinni ja loikata sen selkään. Sitten tuo upotti hampaansa hirven karvan läpi niskaan, riuhtoi ja väänsi, sitten kiskaisi äkkiä sivulle horjauttaen saaliinsa tasapainoa. Hukka sai hampaansa kiinni hirven kurkkuun ja toisella riuhtaisulla kaatoi sen. Nyt ateria oli melkoisen varma, ylös ei saalis tästä enää pääsisi. Yö repi kurkkua enemmän auki, varmistuen siitä, että valtimo olisi auki ja valuttaisi eläimen pian kuiviin. Yö loikkasi hieman kauemmas ja lysähti maahan henkeään haukkoen. Kylki oli nyt vietävän kipeä. Jalka valitti, narttu ärsytti sitä liikaa. Katsellessaan hirven kuolemaa hukka mietti. Tuo voisi lähteä hakemaan Kuurankukkaa, mutta joku tulisi aivan varmasti ja veisi saaliin. Eikä ulvonta olisi kovin turvallista. Mutta pakollista. Sulkien silmänsä Yö kohotti kuononsa kohti kuuta ja lauloi kutsunsa sille. Tietenkään narttu ei mistään ruoasta ulvonut, ehei, vain kutsu. Tule tänne! Tänne! Nuoren suden kaunis, pehmeä ulvonta kohosi polveilevana taivaalle, haipuen sitten hiljaa. Laskiessaan jälleen kuonosa Yö avasi hopeanharmaat silmänsä, joissa paloi uusi toivo - hiljaisella, mutta kyltymättömällä ja sammumattomalla liekillään. Ulvonta piristi aina. Vaivautumatta odottamaan toista Yö aloitti ateriointinsa, hänhän oli hirven kaatanut. Narttu laskeutui vatsalleen - varoen kylkeään - hirven mahan viereen ja aloitti ateriointinsa innokkaasti. Tuore liha oli niin hyvää. Mitään varsinaisesti etsimättä, mitään miettimättä susi vain söi.

Kuurankukka katsoi Yötä mielenkiinnolla. Toinen vaikutti... miten sen nyt sanoisi, varsin mielenkiintoiselta persoonalta? Erilaiselta ainakin. Yön mieliala vaikutti muuttuvan jatkuvasti, hetken narttu oli riemuissaan ja seuraavana vihainen, hetken päästä hämillään ja lopulta riemuissaan jälleen. Kuurankukka ei siihen kyennyt, ja mikäli kykeni, piilotti aina tunteensa kuorensa alle. Paitsi nyt, sillä oli liian väsynyt edes pystyttämään minkäänlaista kuorta ylleen. Edes ylpeys ei ollut paikalla suojaamassa narttua, sillä taistelu oli kuluttanut nuoren suden loppuun niin henkisesti kuin fyysisesti.
"Voinhan minäkin aut-"
Kuurankukka oli sanomassa närkästyneenä, mutta Yö lähti jo pois paikalta. Nuori susi tuhahti. Olisi Kuurankukka voinut auttaa eläimen kaadossa, ei lähellekään yhtä paljon kuin terveenä, mutta kyllä narttu voisi juosta eläimen perässä ja purrakin. Ei se niin vaikeaa olisi. Mutta Yö oli jo mennyt, eikä Kuurankukalla ollut mitään halua juosta toisen perään. Metsästäkööt nyt sitten yksin, kun ei voinut odottaa hetkeäkään. No jaa, hyvä Kuurankukan oli puhua - ajatella - kun narttu ei itsekään ollut mikään kärsivällisyyden perikuva.

Ajatuksiinsa vajonneena susi asteli aivan vastarikotun jään luokse, katsoen kuvajaistaan tyynestä veden pinnasta. Verta siellä, haavoja tuolla. Väsynyt keho, voimakastahtoinen katse. Narttu seisoi kauan, tuijottaen kirkkaan veden syvyyteen, vain katsoen omaa kuvajaistaan. Nuori susi näki sielunsa silmin järven pinnassa oman menneisyytensä, kuvajaisena joka soljui eteenpäin minkään estämättä. Pätkän sieltä toisen täältä. Luottamattomuus oli tällä hetkellä Kuurankukan ainoa keino selvitä. Luotettuaan Voittoon narttu oli joutunut kärsimään - ja kärsi yhä, vaikkei myöntänyt sitä itselleen. Rakkaus ei ollut koskaan kuollut Kuurankukan sisällä, ehkä narttu vihasi Voittoa, katkeralla tavallaan, mutta samalla myös rakasti urosta. Monimutkaista. Ja tuskaista.

Kirkas ulvonta kuului hetken kuluttua, ja se herätti Kuurankukan ajatuksistaan. Yö ulvoi, siitä ei ollut epäilystäkään. Narttu kohotti oman kuononsa taivasta kohti, kääntyen siihen suuntaan, mistä kuuli Yösumun ulvonnan. Hetken kuluttua kevätyössä kaikui toinen nuoren suden ääni. Varsin laulavalla äänellään Kuurankukka ulvoi vastauksensa, ilmoittaen saapuvansa pian. Nartun ääni kohosi kevätyössä välillä korkeammalle, välillä matalammalle, mutta sudelle ominainen kirkkaus ja heleys ei kadonnut hetkeksikään.
Lopetettuaan suhteellisen lyhyen ulvontansa narttu lähti ensin rauhallisesti jolkotellen, jalkaansa varoen kohti paikkaa, jossa oletti Yön olevan. Pian kärsimättömyys valtasi nuoren Kuurankukan, ja kaunis narttu kiihdytti juoksuun, juosten omasta mielestään varsin hitaasti. Muiden susien silmin nuori hukka juoksi lujempaa, kuin moni muu kolmijalkainen olento. Kuurankukka ei käyttänyt etujalkaansa lainkaan, mutta tämä ei ollut uutta nartulle. Susi oli kerran aiemminkin liikkunut - sama jalka loukkaantuneena - kolmella jalalla, joten kokemusta löytyi.

Kuurankukka saapui pian Yön luokse, hidastaen vauhtinsa jolkottelun kautta rauhalliseksi asteluksi. Susi oli selkeästi piristynyt juotuaan, Kuurankukka vaikutti jo liki toipuneelta. Mitä ei kyllä missään nimessä ollut. Tieto ruuasta vain kannusti sutta eteenpäin, ja sen avulla narttu jaksoi. Yö söi jo, joten Kuurankukka ei nähnyt mitään merkitystä turhilla tervehdyksillä. Nuori susi asteli makaavan nartun viereen, ja kumartui itsekin syömään. Tuore liha maistui hyvältä, tuoksui hyvältä... ja ennen kaikkea se antaisi molemmille susille niiden kaipaamaa voimaa. Voimaa, jota ilman Liekin kohtaaminen olisi täysin turhaa.

Yö ahmi tuoretta lihaa. Kuinka kauan viimeisestä ateriasta oli? Narttu ei kyennyt muistamaan. Liian kauan. Kuurankukan saapuessa Yö inahti pienesti, osoittaakseen huomanneensa toisen. Inahdus jäi melkoisen vaimeaksi, Yön suu kun oli täynnä hirven maksaa. Toisen sitten asettuessa syömään narttu vahti tuota toisella silmällä - ihan vain varmuuden vuoksi. Oli toki epätodennäköistä, että Kuurankukka saisi syötyä kovinkaan nopeasti yli omaa osaansa, mutta parempi vara kuin vahinko ja Yöhän hirven oli kaatanut. Siitä muistuttelivat jalka ja kylki. Sinänsä onni, että potku oli osunut arpeutuvaan kylkeen, sillä jos molemmat kyljet olisivat olleet arkoja ja jäykkiä, ei mistään olisi tullut mitään. Yön teki mieli korvata sana 'mistään' sanalla 'hyökkäys', mutta onnistui muistuttamaan, että elämässä oli paljon muutakin kuin kosto, vaikka se tällä hetkellä täyttikin nartun mielen täysin.

Vilkaistessaan sivulle nartun silmiin osui Liekin repimä haava. Se oli hyvin parantunut, rupi irtoili uuden ihon päältä, mutta jätti arven jälkeensä. Reunoilla jo kasvava uusi karva kertoi samaa: se oli valkoista. Koko nyt karvaton alue tulisi kerran olemaan puhtaan valkoinen, kunhan karva olisi täysin kasvanut takaisin. Valkeiden arpien päälle kasvoi valkeaa karvaa, ja Yö suri jo kauniin harmaan turkkinsa keskelle kasvavaa valkeaa läikkää. Nielaistuaan hukka palasi hirven kimppuun.
Yön mielestä oli reilua, että hän saisi ehkä hieman yli puolet - hän oli vaarantanut terveytensä ja saanutkin sen potkun, hän oli ehkäpä ja luultavasti vahingoittanut jalkaansa lisää juostessaan. Kuurankukalle hukka ei mainitsisi, mutta mikäli vain ehtisi, Yö söisi yli puolet.

Siinä syödessään Yö ajatteli tilannettaan. Kosto Liekille ei jättänyt rauhaan, se ei antaisi tilaa ennen täyttymistään. Kosto olisi siis seuraava, mitä Yö tekisi. Kuurankukan avulla. Luultavastikaan Yö ei jaksaisi elellä toisen kanssa sen jälkeen, kun olisi kostanut, kiittäisi vain avusta ja sillai. Tähän mennessä Kuurankukka oli ollut vain haitaksi, jakamassa Yön saalista. Mutta ehkä se kääntyisi toisin päin.. Yö vain tuskin oppisi toisen luottamaan. Sinänsä tappelussa olisi hyvä voidakin luottaa toiseen, ja luultavasti Yö voisikin, muttei halunnut. Ei uskaltanut. Olihan se vähän säälittävää, mutta aivan sama. Sitten Yösumu ja Kuurankukka voisivat jatkaa omia polkujaan toisiaan enää häiritsemättä. Tai niin Yö luuli...

Kuurankukka kumartui hirven ylle, ja söi kaikessa rauhassa. Sirolla nartulla ei ollut mihinkään kiire, toisin kuin Yöllä näytti olevan. Nuori susi söi rauhassa - hirvestä riittäisi molemmille, jäisi reilusti ylikin. Kuurankukka ei kumminkaan palaisi tälle raadolle parin päivän sisällä, sillä Liekin tuo kohtaisi aiemmin. Nartulla kun oli vakaa usko siitä, ettei tuo selviäisi hengissä siitä kohtaamisesta. Mutta parempi kuolla nyt, kuin kenties vuoden tai kahden päästä. Nyt sudella ei ollut mitään merkitystä elämällään, ei ketään kenen takia elää. Ei yhtäkään ystävää, ei edes ketään vihollista. Paitsi Liekki, joka saisi tuta kahden laumattoman koston nopeasti. Kuurankukka oli hakoteillä, eksynyt elämänsä polulta. Väsynyt rämpimään pusikossa, vain huomatakseen että seuraavan kukkulan jälkeen metsä vain jatkui.
Niin, parempi kuolla nyt, kun kuolema ei haittaisi ketään. Kuolla jonkin hyvän asian, kuolla koston tähden. Kuolla sen takia, että pääsisi parempaan paikkaan, pois tästä ankeasta maailmasta. Jossa vain petettiin, käytettiin muita hyväksi, taisteltiin ja kuoltiin. Muuta ei maailma tarjonnut, kenties valonpilkahduksia siellä täällä, mutta suurimmaksi osaksi vain pimeää ja okaista pensaikkoa. Tai niin Kuurankukka ajatteli, niin narttu maailmasta kuvitteli.

Nuori susi söi rauhallista tahtiaan, hotkimatta, syöden vain sen verran - ja hiukan yli - kuin oli tarpeellista. Turha olisi olla täysin turvonnut ja väsynyt Liekkiä vastaan taistellessa, pikemminkin pieni näläntunne olisi hyvä juttu siinä tilanteessa. Pakottaisi yrittämään kovemmin, tai ei saisi ruokaa. Siitä ajatuksesta voisi aina ammentaa voimaa, kun tuntuisi ettei enää jaksaisi sitä kipua.

Kuurankukka sai syötyä, kohotti päätään ja peruutti kolmella jalalla liikkuen kauemmas. Susi katsoi Yötä arvioiden, miettien, punniten. Varmuus, määrätietoisuus hohkasi eriparisista silmistä, kuin Kuurankukka haastaisi Yötä vastaamaan tunteisiin. Tai luovuttamaan. Vaan niin ei ollut, narttu vain mietti ja katseli, tutkien ja ihmetellen. Suden ajatukset juoksivat, ja samoin tunteet velloivat väsyneen - joskin jo huomattavasti piristyneen - suden pääkopassa. Kuurankukka käänsi katseensa sivummalle. Äkkiä taistelu kuulosti niin typerältä. Narttu tiesi, ettei voisi luottaa Yöhön, niin epäluuloinen kun susi oli. Eikä taistelu onnistuisi ilman sitä. Susi yrittäisi tehdä kaiken itse, kuin Yö ei kykenisi mihinkään. Vaikka olikin juuri todistanut pystyvänsä kaatamaan hirvenkin yksin. Loukkaantuneen hirven ehkä, mutta silti.

Nuoren suden katse lipui taivaalle, ja narttu tuijotteli tähtiin - jälleen kerran. Suden eripariset silmät heijastivat tähtien lempeää valoa, hukan lopulta kääntyessä jälleen Yön puoleen. Viimeinen tilaisuus, mahdollisuus, mikä lie. Narttu puntaroi omaa sisintään, mietti ja tulkitsi omia toimiaan, etsien vastausta mieltään kaihertavaan kysymykseensä. Voisiko Kuurankukka luottaa, tämän ainoan kerran? Ei. Narttu ei voisi. Ei mitenkään. Yö ei luottanut Kuurankukkaan, joten ei narttukaan luottaisi toiseen. Vaikka se johtaisikin sudet kuolemaansa. Yhteistyöllä Liekin voisi voittaa, yksin se ei onnistuisi kummaltakaan. Siltikin pieni epäluulo eli sitkeästi suden mielessä. Entä jos... ? Niin, entä jos narttu luottaisi, ja se toisi yhteisymmärryksen susien välille? Yhteisymmärrys olisi täydellinen ase Liekkiä vastaan - jos Kuurankukka tietäisi hetkessä mitä Yö aikoi, voisi narttu vastata Yön toimiin ja toimia itse toisen suunnitelmaa edistäen. Vaan se side olisi vahva, kenties pysyvä, ja vaatisi luottamusta. Mitä kumpikaan ylpeä narttu ei halunnut antaa. Luottamuksen voisi tulkita heikkouden merkkinä, vaikka taistelussa se olisikin voiton merkki. Monitulkintainen kysymys. Eikä Kuurankukka tiennyt vastausta.

No, paljoahan ei Yön nälkäisenä vietetyn ajan takia piehköön vatsaan mahtunut, joten jo suht' koht' pian narttu vetäytyi raadon ääreltä huuliaan nuoleskellen. Kuono oli veressä, samoin rinta ja etujalat, hieman. Yö istahti alas ja nuoli pahimmat veret pois. Sitten, silmät palaen kostonhalusta hukka jäi katsomaan, kun Kuurankukka söi loppuun. Yö vastasi toisen katseeseen, sitten käänsi kohteliaasti katseensa pois, tyytyi tiirailemaan vereen tahriutunutta maata reilusti yli puoliksisyödyn hirven alla. Ehkä sillä hirvelläkin oli ollut tavoite, palava hinku päästä ehkä juuri kostamaan jotain jollekulle, ja sitten oli tullut Yö ja tappanut sen. Ajatus tuntui oudolta, naurettavalta. Miksi nyt hirvellä jokin tavoite olisi ollut? Jokin muu kuin lisääntyminen ja hengissäpysyminen. Jälkimmäisessä se olisi epäonnistunut ilman Yötäkin.

Yö ajatteli huomattavasti iloisempia ajatuksia kuin toinen. Viimeksi ainoa tavoite oli ollut selviäminen ilman sen suurempia vammoja, mutta nyt, kun ainoa tavoite olisi kosto, Yö laittaisi enemmän peliin. Yksinkään, ilman luottamusta, ei Yö aikoisi kuolla. Viimeksi Liekki oli perääntynyt, vaikkei narttu edes ollut tapellut aivan tosissaan. Nyt Yö ei antaisi toisen perääntyä, ehei, Liekki laitettaisiin anomaan armoa tai kuolemaan. Mieluiten anomaan armoa ja sitten kuolemaan.

Yö, joka ei ollut koskaan, koskaan ikinä eläissään luottanut kunnolla kehenkään - mitä nyt silloin joskus ensimmäisinä elinvuosinaan laumaansa sitä normaalia luottamusta, mutta yksittäiseen suteen, ehei - ei siis todellakaan katsonut tarvitsevansa kovin suurta luottamuksen sidettä. Kyllähän sitä nyt näki muutenkin, mitä toinen aikoi ja kykeni sitten auttamaan. Mutta silti, Yö yritti perustella itselleen, että luottaa piti. Silloin he saisivat Liekin paljon komeammin ja vähemmillä vammoilla nujerrettua. Mutta nyt, jos Yö pakottautuisi luottamaan... Se kestäisi ehkä juuri ja juuri tappelun, sen verran, että narttu uskoisi, että Kuurankukka ehkä auttaisi, jos Liekki olisi pahasti niskan päällä, mutta tuskin kauemmin. Yleensäkin luottamuksen syntyminen vei aikaa, ja Yöllä enemmän, joka ei ollut koskaan luottanut, ei koskaan omistanut kunnon ystävää. Tietyssä mielessähän hukka oli onnekas: tuo ei ollut koskaan menettänyt ketään. Mutta taas onneton: elämä oli ollut yksinäinen. Sitähän ei Yö ajatellut, narttu nautti yksinolosta. Se oli vapaata ja mukavaa, mutta ajoittain hieman tylsää. Vain ajoittain.

"Haluatko nukkua ensin, vai lähdetäänkö saman tien Liekin kimppuun?" narttu kysyi puoliksi piloillaan. Tokihan Kuurankukka haluaisi nukkua ensin, ja halusihan Yökin nukkua. Ja jos toinen haluaisi jonkin sortin taktiikkapalaverin, niin sitten nukkuminen ja kosto venyisivät. Yö oli kärsimätön. Syömisen ansiosta lihaksiin palannut voima halusi päästä käytettäväksi, mutta nukkuminen olisi Yöllekin hyvä ratkaisu.

Kuurankukka katsoi taivaalle, istahti maahan liki huomaamattaan. Valkoinen häntä kiepahti ruskeiden etutassujen suojaksi, vaikkei edes ollut kylmä. Narttu vain oli tottunut istumaan näin, kenties se jo kertoi jotakin sudesta. Nuori susi oli yhtä sulkeutunut, kuin mitä tuon eleet kertoivat. Häntä kiepahti, täytti tyhjän tilan, muodosti ympyrän. Suojan, muurin, esteen, jonka yli ei olisi asiaa. Susi oli yksin, oli aina ollut siitä hetkestä asti, kun oli paennut laumansa parista. Siitä hetkestä alkaen, kun oli kääntänyt selkänsä laumalleen. Siitä hetkestä alkaen, kun Voitto oli pettänyt nuoren nartun.
Niin. Kuurankukka ei kostaisi vain Liekille, vaan samalla myös Voitolle. Purkaisi Liekkiin kaikki ne katkerat ja vihan täyttämät tunteet, purkaisi koko huonon olonsa taisteluun elämästään ja kostostaan. Taisteluun, jossa vain Liekillä oli jotakin menetettävää. Kuurankukalla ei ollut mitään, ketään. Ei ollut ollut aikoihin. Narttu oli yksin ajatustensa kanssa, yhtä katkerana kuin ennenkin. Päivä päivältä, viikko viikolta katkerampana. Katkeruus vain kasvoi jokaisen kuluvan hetken myötä, sillä irti ei narttu kyennyt menneisyydestään päästämään. Ei ollut kyennyt ennenkään, eikä kyennyt nytkään.

Kuurankukan elämä olisi ollut helpompaa, jos hukka olisi päästänyt irti menneisyydestään. Irti tuskastaan ja katkeruudestaan. Mutta pikkuhiljaa molemmat tunteet olivat kasvaneet niin kiinni suteen, ettei tuo kyennyt niitä irti repimään. Eikä edes halunnut yrittää. Minkäs susi itselleen mahtoi, irrottaminen olisi tuntunut luovuttamiselta. Periksiantamiselta. Ja vielä jollekin Voiton kaltaiselle sudelle. Ei koskaan. Ei nyt, ei huomenna, ei viikon, ei vuoden, ei ikuisuudenkaan päästä.

Susi kääntyi Yön puoleen, toisen kysyessä nukkumisesta. Kyllä, neito halusi nukkua. Viimeisetkin voimat palaisivat, ja sen jälkeen voisi rauhassa lähteä metsästämään Liekkiä.
"Nukutaan yön yli, ja sen jälkeen voimmekin lähteä Liekin luokse."
Susi sanoi laulavalla äänellään, nousten seisomaan. Kuurankukka vilkaisi Yöhön, muttei jäänyt sen enempää odottelemaan. Nuori susi siirtyi ontuvan ja kompuroivan jolkottelun kautta reippaaseen, rullaavaan juoksuun, käyttäen vain kolmea jalkaansa. Susi oli oppinut jo aiemmin juoksemaan näin, käyttämään mahdollisimman vähän energiaa liikkumiseen. Eritoten loukkaantuneena.

Kuurankukka juoksi taakseen katsomatta jonkin aikaa, kunnes huomasi sivummalla suuren lohkareen, ja sen vieressä muutaman kiven. Neito kaarsi kivien luokse, hidastaen vauhtinsa kömpelöön jolkotteluun. Susi seisahtui lohkareen luokse, asettuen kiven varjoon makuulteen. Narttu katsoi ympärilleen, hakien Yötä katseellaan. Kuurankukka ei todellakaan ollut typerimmästä päästä. Narttu oli tarkoituksella juossut tänne, kauemmas raadosta, jottei kukaan nälkäinen susi - tai muu eläin - saapuisi paikalle ja löytäisi kahta nukkuvaa sutta. Kuurankukka ei kumminkaan kiepahtanut kerälle, makoili vain turvonnut etujalka varovasti maahan laskettuna. Katsellen ja odottaen.

Kuurankukan lähtiessä Yö nousi seisomaan ja venytteli. Tuo lähti onnahtelevaan laukkaan neljällä jalalla, seuraten toista. Tuon sitten jäädessä kiven viereen narttu jatkoi muutaman loikan pidemmälle, ja käpertyi pienen puskan juureen, kuivalle maalle. Kirsunsa Yö upotti tummanharmaaseen häntäänsä, mutta hopeanhohtoiset silmät jäivät yläpuolelle valppaina ja edelleen toivosta palaen. Korvat olivat pysyssä ja kuuntelivat yön ääniä. Yö oli asettunut niin, että näki Kuurankukan koko ajan. Narttu huokaisi ja sulki silmänsä, muistellen jälleen Takkua ja Takun ärsyttävää tapaa huomautella kaikesta aivan kuin Yö olisi surkea kaikessa ja Takku, tietysti, loistava. Kukkulan toisella puoella, kuitenkin melko kaukana jokin pienehkö elelijä, ehkä kettu, ehkäpä jopa se typerä kettu, joka oli haavoittanut heidän äskeistä saalistaan, kaiveli maata. Sulava järvi loiskahteli hiljaa kauempana alhaalla, pienet puroset valuivat kohti sitä pehmeästi ja jotenkin surullisesti lopsahdellen. Raato tuoksui vahvasti tänne asti. Toistaiseksi sitä ei ollut löytänyt yksikään suurempi peto, mitä nyt muutama korppi. Luultavasti kettu löytäisi sen pian ja kävisi syömässä... Jos lihaa olisi vielä unien jälkeen jälkellä, Yö kävisi syömässä hieman. Hieman vain.

Puskansa juurelta Yö katseli kuun hiljasta vaellusta taivaalla. Se oli kuin reikä, jonka joku oli leikannut taivaan mustaan samettiin. Tähdet olivat sitten pienempiä, pienenpieniä reikiä. Narttu huokaisi uudelleen. Yö oli niin kaunis, niin lämmin, pehmeä ja hiljainen. Enää ei ollut hengiltä paleltumisen vaaraa, ja hukkasemmekin saattoi rentoutua. Toivottavasti jalka olisi kunnossa kun seuraavat pakkaset tulisivat... Tai ainakin Yö olisi siihen mennessä oppinut pärjäämään kolmella jalalla, jos nyt selviäisi kostostaan hengissä. Kuten narttu oli aiemmin todennut, olisi typerää lähettää Liekki pois täältä ja painua heti perään, eli Yö taistelisi viimeiseen asti jäädäkseen henkiin.

Yö ajelehti kuin huomaamattaan ajattelemaan hankalinta ongelmaansa. Kuurankukka ja Kuurankukan rinnalla kosto Liekille. Pitäisikö luottaa, ja jos piti, niin kunnolla, ainajaikuisesti vai vain tappelun ajan? Tietystihän pitäisi luottaa, mutta se olisi helpommin sanottu kuin tehty. Yölle mieluisinta olisi sopia jonkinlainen yritetään-auttaa-myös-toista-sopimus - mutta narttu itse tuskin ainakaan omaa henkeään uhraisi Kuurankukan puolesta - ja koston jälkeen jättää se siihen tai olla jättämättä. Ei mitään nyt-luotan-sinuun-koko-loppu-elämäni-vaikken-haluaisi. Eihän luottamus niin syntynyt, että sovittiin, että nyt luotetaan toisiimme! Yö saattaisi vielä sen tappelun niin kestääkin, muttei yhtään pätkän vertaa kauemmin.

Narttu urahti hiljaa ja pyörähti hieman toisin päin. Ärsytti. Kaikki, mikä mielessä liikkui, liittyi vain Liekkiin ja kostoon. Siitä oli tullut pakkomielle. Nyt pitäisi päästä tekemään siitä leuhkasta selvää, tai Yö tulisi hulluksi. Jotain muutakin pitäisi ajatella. Esimerkiksi... Seuraavaa ateriaa. Nyt, kun Yö oli saanut ruokaa, tappelun jälkeen energiaa saattaisi riittää - nippa nappa - uuden saaliin kaatamiseen. Ja ennen kuin silloi syöty energia olisi täysin kulutettu, voisi olla hyvä yrittää kaataa silloin jo uusi eläin. Koska kun Yö oli hyvin nälkäinen, hän oli myös hyvin heikko ja silloin ei hirviä kaadeltu. Hukka oli ylpeä siitä, että sai kolmijalkaisena ja yksin kaadettua hirven! Nuorihan se oli ollut, ja pieni, ja haaviottunut, mutta hirvi. Hyvää ruokaa ja sitä oli paljon. Olo oli sellainen, että Yö olisi voinut tappaa Liekin yksinkin... Mutta luultavasti haavoittuisi ja pahasti, eli ehkäpä Kuurankukka olisi kuitenkin hyödyksi.
Äh, tein sen taas... Yö ajatteli, ärsyynytyneenä ja pakottautui ajattelemaan jotain muuta kuin sitä kirottua Liekkiä ja sitä, miten ihanaa se olisi tappaa...

Kuurankukka katsoi eriparisilla silmillään paikalle saapunutta Yötä. Hyvä, toinen oli kuin olikin seurannut. Yö ei kumminkaan tullut kivien suojaan, vaan asettui pensaan luokse - se ja sama nuorelle sudelle. Kuurankukka makoili maassa, mutta kääntyi pian enemmän Yön puoleen, asettuen selkä vasten suurta kiveä. Kivi tuntui lämpimältä aurinkoisen päivän jäljiltä, ja narttu painautui suurta lohkaretta vasten. Häntä kiepahti etutassujen peitoksi, ja nuori susi kääntyi kerälle, nojaten yhä kiveen. Siron päänsä susi laski häntänsä päälle, katsellen Yötä eriparisilla silmillään.

Nyt, kun narttu olisi voinut nukkua, ei siitä tullut mitään. Susi voisi levätä, makoilla tässä, muttei varsinaisesti nukkua. Yön mitään sanomattomuus häiritsi sutta. Kuurankukka kaipasi toisaalta selkeää käytöstä, eikä niin ailahtelevaa, kuin mitä Yö tarjosi. Toisaalta taas narttu ei ymmärtänyt, miksi edes tarvitsi Yötä. Kuurankukka oli jo kerran lyönyt Liekin maahan, ja pystyisi siihen uudelleenkin. Vaikka kolmijalkaisena. Liekki oli ehkä nähnyt miten neitokainen hyökkäsi neljällä jalalla, mutta kolmesta jalasta ei Liekki tiennyt mitään. Kuurankukka oli taistellut menneisyydessään useinkin, harvoin kumminkaan näin vakavasti. Alfanartuksi kohoaminen ei ollut mikään pikkujuttu, useammin kuin kerran nuori susi oli taistellut urostakin vastaan. Ja kolmijalkaisena hukka oli liikkunut ennenkin, ja vihannut joka hetkeä. Kuten vihasi nytkin. Ja silloin Kuurankukka oli kostanut sille sudelle, joka oli hetkeksi aikaa vienyt nartun kyvyn juosta. Ja niin susi kostaisi nytkin. Kostaisi jokaisen veripisaran, jonka joutui valuttamaan maahan, kostaisi jokaisen kivun hetken ja jokaisen epätoivon hetken. Kostaisi Liekille aivan kaiken. Kostaisi koko tuskansa mahtavassa voimassaan.
Ja parasta olisi, että narttu ei olisi yksin. Yö olisi mukana, kostaisi samalla tavalla, samalla vihan täyttämällä riemulla. Nauttisi kostosta ja Liekin nöyryyttämisestä. Auttaisi lyömään Liekin maahan.

Ja siltikin koko hanke epäilytti Kuurankukkaa. Toisaalta kyse oli yksinkertaisesta asiasta, nartun pitäisi vain uskoa Yön taistelukykyihin. Siltikin susi oli epäilevällä kannalla, mietti monia mahdollisia tilanteita. Punnitsi omaa sisintään ja luonnettaan. Olisiko Kuurankukasta siihen, että narttu voisi vain jättää Yön Liekin hampaisiin, päästäkseen itse pakoon? Antaa toisen kuolla Liekin hampaissa pystyäkseen itse tappamaan Liekin? Vai asettuisiko sama lempeys, joka oli estänyt narttua tappamasta Liekkiä myös siinä tilanteessa poikkiteloin, estäisi Kuurankukkaa toimimasta itsensä parhaaksi. Pakottaisi nuoren suden taistelemaan Yön hengestä, jopa oman henkensä kustannuksella. Niin, narttu ei tiennyt. Susi oli vain kerran taistellut toisen suden rinnalla - Voiton. Silloin kaksikolla oli ollut rajaton luottamus toisiinsa - ainakin Kuurankukan puolelta. Narttu oli uskonut koko sydämestään uroksen pelastavan nuoren suden, jos jokin menisi pieleen.
Nyt ei ollut niin. Molemmat sudet olivat omillaan, kumpikin taistelisi vain oman turvallisuutensa rajoissa. Kumpikaan ei riskeeraisi itseään toisen takia, muttei epäröisi riskeerata toisen henkeä itsensä takia. Kuurankukka tuhahti. Tämä vaikutti hetki hetkeltä huonommalta. Toisaalta, nämä ajatukset pitivät nartun erossa muista ankeista ajatuksista - kuten siitä, että tämä taistelu saattaisi olla suden viimeinen.

Kuurankukka ei lopulta enää kestänyt ajatuksiaan. Ne vain heikentäisivät päättäväisyyttä, loisivat ennakkoluuloja Yötä kohtaan. Susi kohotti hiukan päätään, vain katsoakseen Yötä kohti. Nuoren nartun ruskeat korvat kääntyivät toisen laumattoman puoleen, kuunnellen, etsien. Kuin tarkkaillen, oliko Yö vielä hereillä.
"Yösumu... Etsimme Liekin heti aamulla - turha tätä on pitkittää. Oikeus pääsee valtaan, ja me saamme kostomme."
Kuurankukka sanoi hiljaa, kuin kuiskaten sanomansa tuulen mukaan. Antaakseen lempeän tuulenvireen kuljettaa lauseen Yösumulle. Nartun eripariset silmät kiilsivät kalpeassa kuun valossa, valkoinen turkki hohti lempeästi. Susi katseli toista, melkein lisäten lauseensa loppuun yhden ainokaisen ajatuksensa. Sillä ajatuksissaan nuori hukka jatkoi lausettaan 'ja voin jälleen jatkaa yksinäistä elämääni.' Niin, hetkessä Kuurankukan mieliala oli jälleen muuttunut. Keväisen yön kauneus ja lempeys teki sen - narttu uskoi jälleen elämänsä jatkuvan vielä koston jälkeenkin. Tosin ilman Yötä, ilman ketään. Yhtä yksinäisenä ja katkerana kuin ennenkin. Yksi taistelu ei voisi yhdistää kahta niin erilaista sutta. Molemmat tavoittelivat vain kostoa, ja kun se olisi saavutettu, molempien matka lähtisi eri suuntiin. Niin narttu uskoi. Muutosta elämäänsä susi ei kaivannut, ei kaiken kokemansa jälkeen. Yksin oli hyvä, laumassa taas paha. Yksinkertaista, ja täyttä totta. Kuurankukan mielestä.

"Mikä ettei. Turha sitä on turhaan odottaa, Liekkikin on haavoittunut nyt", Yö lausahti. Ja sitäapaitsi, narttu lisäsi mielessään, palan halusta päästä repimään siltä leuhkalta pennulta suolet pihalle.

Yö pyörähteli makuupaikallaan muutaman kerran, yrittäen löytää kovahkolla maalla mukavaa asentoa. Mieleen tulivat kaikki ne yöt, jotka narttu oli viettänyt nuorena laumansa liepeillä. Itsekseen tuo oli etsinyt aina jokun puskan tai muuten vain suojaisen ja pehmeän paikan nukkumiseen, itsekseen jäljittänyt ja metsästänyt jotain myyriä ja hiiriä. Muuten samanlaista kuin nykyään, mutta silloin kolme, neljä jyrsijää olivat riittäneet täyttämään vatsan, ja silloin, jos ei saalistamisessa onnistanut, riitti, kun Yö marssi lauman luo ja metsästi ja aterioi sen kanssa. Vaikka ne muutamat sudet aina pilkkasivat, oli nuori hukka aina tervetullut takaisin. Apeana tuo ajatteli laumaansa. Mitenhän moni niistä, jotka siinä olivat Yön aikoina, olivat vielä hengissä ja laumassa? Vanha alfapari - nartun vanhemmat - tuskin ainakaan olivat enää hengissä. Siitä oli jo niin monia vuosia. Silloin elämä oli ollut lähes naurettavan helppoa. Oli saanut nauttia yksinolosta, mutta ruoka ja henkiinjääminen olivat hyvin taattuja. Oli saanut vaeltaa suurella alalla - lauman reviirillä - ilman sen suurempia huolia reviirin omistajiin törmäämisestä. Jos Yö oli tavannut jonkun reviirin omistajista, he olivat tervehtineet, ehkä vaihtaneet sanan, pari, sitten jatkaneet omiin suuntiinsa. Ei sen monimutkaisempaa. Silloin Yö oli ajatellut yksinäisyyden olleen sitä, ja rakastanut elämäänsä. Lähdettyään sitten kokonaan omilleen maailma oli näyttänyt toisen puolen, ja sitää puolta Yö yhä kolusi. Mikäs siinä, yhä narttu rakasti elämäntyyliään, mutta olihan se rankempaa kuin ennen. Nopeasti narttu ravistautui irti ajatuksistaan, tuo ei halunnut suuremmin muistella elämänsä viimeisiä muutamia vuosia.

"Miten on, Kuurankukka?" Yö aloitti päästyään irti ajatuksistaan. "Taistellessaan jonkun kanssa jotakuta vastaan pitäisi omaan puoleensa kyetä luottamaan janiinedespäin, mutta me emme taida olla kumpikaan valmiita... Esimerkiksi uhraamaan omaa henkeämme toisen pelastamiseen?" Tämän Yö kysyi, vaikka narttu oli täysin selvillä siitä, ettei itse ainakaan uhraisi henkeään Kuurankukan puolesta, ja toinen tuskin hänen puolestaan. Varmisti vain, teki selväksi, ettei kuvitellutkaan enempää.
"Mutta silti", hukka jatkoi. "Meillä kannattaisi ehkä olla jonkin sortin... En minä tiedä, suunnitelma?" Äänensävy sai lausahduksen kuulostamaan kysymykseltä enemmän kuin oli tarkoituskaan.

// Hieman nysä, ajatus katkesi... //

Kuurankukka käänsi päätään, katseli valppain silmin kauemmas avoimella seudulla. Mitään ei näkynyt kuun kalpean hopeaisessa hohteessa, ei edes suden hyvällä pimeänäöllä. Keväisen yön elämä oli vasta aluillaan, vasta kohta pöllöt heräisivät, saalistajat nousisivat jalkeille. Vasta kohta. Ei vielä. Vielä olisi hetki tätä hiljaisuutta, rauhaa, aikaa jolloin päivä vaihtui yöhön. Yhtä sulavasti kuin vesi virtasi, niin myös aika kulki eteenpäin. Yhdestä pimeästä yöstä valoisaan päivään, ja takaisin pimeään yöhön. Ympyrää, koskaan päättymättä, aina vain ympäri kulkien. Samaa tilannetta toistaen, samaa asetelmaa vaalien. Ei ollut pimeitä päiviä ja valoisia öitä, ne olivat aina toisin päin. Ainakin suurinpiirtein - kesällä kun yö oli yhtä valoisa kuin päiväkin, tai ainakin melkein.

Nuori susi kääntyi huokaisten Yön puoleen, toisen kysyessä ääneen asiaa, joka oli kaivertanut Kuurankukankin mieltä. Niin, kumpikaan ei syöksyisi pelastamaan toista, olkoonkin että se loisi varmuudentunnetta molempiin susiin. Jos mokaat, kuolet, tai ainakin haavoitut. Mahtava taistelumoraalin kohotuskeino. Kuurankukka käänteli korviaan, kuin etsien vastausta tuulen äänistä. Niin, nartulla ei ollut vastausta toisen kysymykseen, olkoonkin että susi tiesi, ettei Yö uhraisi omaa henkeään. Kuurankukka ehkä uhraisi oman terveytensä auttaakseen Yötä, jos toinen joutuisi pahaan tilanteeseen. Olkoonkin, että susi tiesi sen turhaksi. Yö ei tekisi samaa, minkä nuori susi saattaisi tehdä.
"Niin..."
Susi sanoi hivenen epävarmalla äänellä, muutoinkin koko kehonkieli puhui selkeää kieltään. Narttu ei ollut varma miten toimisi, jos näkisi Yön huonossa jamassa. Kuurankukka joko jättäisi toisen oman onnensa nojaan - varsin todennäköistä, kova ulkokuori sudessa ainakin kannattaisi tätä vaihtoehtoa - tai auttaisi oman henkensä kustannuksella - varsin todennäköistä sekin, syvällä sisimmässään kun susi on lempeä ja rakastava olento -. Yö ei tekisi samaa, mutta Kuurankukka ei sitä edes toiselta olisi vaatinut. Nyt jo Yö oli tehnyt nartun hyväksi paljon - pelastanut itseasiassa Kuurankukan hengen. Kyllä suden kuuluisi yrittää auttaa lajitoveriaan taistelussa, vain... hyvittääkseen Yölle kaiken tämän avun. Ruuan ja muun sellaisen.

"Suunnitelmasta olisi apua. Mutta sellaista on paha luoda, minä en ainakaan tunne Liekkiä tarpeeksi hyvin tietääkseni mitä tuo tekee. Tuskinpa ainakaan kutsuu laumaa apuun, liian ylpeältä sellaiseen alentavaan tekoon kun Liekki vaikutti."
Kuurankukka sanoi, vilkaisten nopeasti taivaalle. Kauniit tähdet loivat varmuudentunnetta suteen - neitokainen päätti vakaasti, että näkisi tähdet vielä uudelleen. Seuraavana yönä. Ja senkin jälkeen vielä, monien vuosien ajan. Toisin kuin Liekki. Liekki ihastelisi tähtiä viimeistä kertaa, tuskinpa se aivoton lihaskimppu itseasiassa ihasteli niitä koskaan. Mutta viimeisen kerran Liekki näkisi tähdet, kuun, iltataivaan. Kuurankukka tekisi kaikkensa sen eteen. Jopa uhraisi oman henkensä.
"Pitää vain toivoa parasta, ja taistella omien taitojemme koko voimalla. Minulla on kokemusta kolmijalkaisena taistelusta. Siitä voi olla apua, että Liekki näki minut viimeksi neljällä jalalla. Luulee kenties, että teen yhä samoja temppuja, kuin silloin. Kolmijalkaisena on viisaampaa hyödyntää muita taitoja kuin notkeutta. Mutta oletettavasti sinä tiesit jo kaiken tämän, joten sovitaan että puhuin tuolle vihreälle ruohonkorrelle maassa."
Kuurankukka sanoi, lopussa varsin kepeällä ja pirteällä äänellä. Narttu selkeästi pilaili, yritti keventää tunnelmaa ja johdattaa ajatuksia valoisammille poluille. Unohtaa hetkeksi Liekin ja koston, vain nauttia elämästä. Elämästä, joka hyvin harvoin oli tarjonnut nuorelle sudelle minkäänlaista nautintoa, ilon hetkeä. Vain tuskaa ja vihaa, kipua ja piinaa. Katkeraksi oli narttu muuttunut, mutta eipä ollut Kuurankukka voinut asialle mitään. Kukaan ei voisi kestää sellaista tuskaa, mitä narttu sisällään kantoi, muuttumatta edes hiukan. Ja pahinta oli, ettei susi kyennyt irroittamaan menneisyydestään ja kääntymään tulevaisuuteen. Sen sijaan Kuurankukka roikkui menneisyydessään, oli muistojensa kahlehtima, eikä kyennyt kääntämään katsettaan avoimena tulevaisuuteen. Katsomaan maailmaa uudessa valossa, uusien värien loisteessa.

Yö kohottautui hieman, käännähti niin, että näki Kuurankukan.
"En minäkään voi väittää Liekkiä tuntevani, mutta sanoisin sen olevan helposti ärsyyntyvä, massaansa ja lihaksiinsa luottava ylpeilijä. Suuret vauhdinmuutokset ovat hitaita tehdä, joten esimerkiksi jos sen täytyy väistää, kannattaa tähdätä jalkoihin - ne ovat viimeiset, kun jotakin väistää. Jos sen kamppaa, ja saa painettua maata vasten, sen luulisi olevan haastava päästä ylös. Hyökätään aina kahdelta suunnalta ja yhtä aikaa: silloin väistäminen on hankalaa. Ja jos toinen saa sen huomion, toinen hyökkäilee, repii mahdollisimman paljon haavoja. Jos se saadaan maahan, niin silloinkin toinen voi pitää sen alhaalla ja toinen repii. Ja yritetään saada ensin verta vuotavia haavoja ja jänteitä poikki, silloin liikkuminen muuttuu hitaaksi ja tuskalliseksi." Yö tiesi puhuvansa itsestäänselvyyksiä, mutta sanoi asiat silti, koska olisi hyvä, että molemmat ainakin tiesivät taistelevansa samalla taktiikalla. "Tiedät kaiken tämän, eikö? No, silti, meidän täytyy puhaltaa yhteen hiileen. Se on ainoa mahdollisuus."

Narttu hymähti hieman surumielisesti.
"Minulla ei henkilökohtaisesti ole kokemusta kolmijalkaisuudesta, mutta voin sanoa inhoavani joka hetkeä. Täytyy vain toivoa, että Liekki aliarvioi meidät." Äkkiä Yö tajusi jotain. Liekki esittäytyi kovin ylpeänä, mutta jos tuo oli kuitenkaan yhtään pelkuri, nähdessään kahden murhanhimoisen suden tulevan kohti, se saattaisi esittää, ettei huomannut ja paeta. Yö sanoi ääneen "havaintonsa", ja lisäsi vielä: "Jos menemme eri aikaa? Ensin toinen voi näyttäytyä, ehkä viedä Liekin huomion, sitten toinen tulee, eikä Liekki voi paeta periaatteessa antautumatta." Ainakin jos Yö näkisi kahden suden - joiden kanssa oli joskus tapellut - tulevan liittoutuneina kohti, hän esittäisi, ettei huomannut noita ja liukenisi. Paitsi jos oli selvää, että kohti tulevat olisivat huomanneet, että Yö oli huomannut heidät. Liekistä ei tietenkään tiennyt, ehkä se oikeasti olikin pelkuri.

Kuitenkin Yö oli Kuurankukan kanssa täsmälleen samaa mieltä: Liekki olisi luuultavasti liian ylpeä kutsumaan lauman apuun, ja miksi lauma edes auttaisi Liekkiä henkilökohtaisessa tappelussa? Tilanne saattaisi olla eri, jos he kävisivät Ovelan mailla, mutta jos pelkästään törmäisivät Liekkiin ei-kenenkään – maalla, silloinhan tappelu olisi henkilökohtaisista syistä. Ja jos lauma silloin tulisi mukaan... Juuri sitä Yö halveksi laumalaisissa! Piti hyökätä toisten laumalaisetn kimppuun, inhota niitä muutenkin, vartioida mustasukkaisesti jotain onnettomia rajoja, jotka olivat pelkkiä tuoksuja ilmassa ja maassa, onnetonta. Jos yhtä laumalaista on loukattu, saat lähteä kostamaan sen jonkun puolesta, vaikkei se, jolle kostetaan, olisi tehnyt itselleni mitään. Se vain oli niin... Rajoittunuttta. Se oli suurin niistä syistä, miksi Yö oli päätynyt elämään yksin. Yksinolo oli niin vapaata. Kutenkin nytkin, Yö liittoutui jonkun muun kanssa, ja kun kosto olisi suoritettu, he jatkaisivat omille teilleen. Sitten joskus narttu voisi jälleen littyä jonkun muun seuraan, ja jonkin ajan kuluttua jatkaa omille teilleen. Yksinäinen susi sai tutustua rauhassa, päättää, oliko toinen vihan vai ystävyyden arvoinen, hyökätä kun mieli teki, inhota ketä mieli teki, pitää kenestä mieli teki, metsästää koska ja missä mieli teki... Lista oli loputon. Niin vapaata. Se oli Yötä varten.

Kuurankukka kuunteli Yön puhetta valppaana, painaen jokaisen sanan mieleensä. Yö vaikutti kokeneelta taistelijalta, ainakin niin kokeneelta että oli tähänkin asti selvinnyt hengissä. Laumattomana eläminen kun ei sitä kevyintä elämää ollut. Vaikka moni niin kuvittelikin. Kuurankukka oli tismalleen samaa mieltä Yön kanssa, toinen puhui viisaasti, ja täyttä asiaa. Vaikkakin kaikki, mitä harmaa susi sanoi, oli jo ennestään Kuurankukalle tuttua. Oli narttu joutunut puollustamaan itseään useinkin, mutta tälläistä laajamittaista operaatiota, kostoa, ei nuori susi ollut ennen kokenut. Sydämessään susi tunsi kostavansa koko maailmalle, kostavansa sen kaiken pahan, mitä maailma oli koskaan tehnyt Kuurankukalle. Kaiken alkaen Voitosta ja päättyen Liekkiin. Narttu kostaisi kaiken. Liekille.
Yön huomioidessa Liekin lähestymisestä, Kuurankukka valpastui jälleen. Kyllä, vieras laumaton oli oikeassa. Jos kaksi sutta - eritoten varsin vihamielistä sellaista - lähestyisi narttua, Kuurankukka kiepahtaisi ympäri ja pakenisi. Liekkikin toimisi samoin. Yön ehdotus oli varsin viisas, ja neitokainen myötäili sitä.
"Oikeassa olet. Minä voin mennä edeltä, saan varmasti käännettyä Liekin huomion itseeni tarpeaksi pitkäksi aikaa. Ja eiköhän Liekki janoa kuolemaani yhtä kovasti, kuin minä hänen, joten luulisi Liekin hyökkäävän ajattelematta kimppuuni. Onhan Liekki niskan päällä - yhtä sutta vastaan. Meille kahdelle hän ei mahda mitään."
Kuurankukka sanoi heleällä äänellään, kuin laulaen. Suden kita aukeni syvään haukotukseen, narttu oli rento ja luottavainen. Uskoi tulevaisuuteensa, mikä se sitten ikinä olisikaan.

Kuurankukka kuunteli hetken, katsellen Yöhön, jos toisella olisi jotain sanottavaa. Lopulta hukka kiepahti kerälle, asettuen mukavasti makuulle. Korvat jäivät pystyyn, vaikka eripariset silmät sulkeutuivatkin. Kevätyön äänet olivat Kuurankukan kuultavissa, sillä kovaa kyytiä raskaan päivän elänyt narttu oli vaipumassa suden uneen. Uneen, josta heräisi pienimpäänkin epäilyttävään ääneen.

// Aikaloikka. //

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti, valaisten ympäristöä omalla kultaisella valollaan. Taivas oli punertavan sävyinen, aurinko oli vasta nousemassa uuteen päivään. Linnut lauloivat lähistöllä, järven vesi kiilsi punertavissa sävyissä. Ruohikko oli kasteesta kostea, hentoiset pisarat heijastivat auringonvaloa moniin suuntiin. Itse ruohikkokin näytti loistavan, kuten lähellä sijaitseva, tyyni järvi.
Kuurankukka kohotti päätään, katsoen ympärilleen. Narttu nousi varovasti seisaalleen, venytellen lihaksiaan. Susi oli nukkunut hyvin ja rauhallisesti, ja tunsi voiman virtaavan lihaksissaan. Nukkuminen, juominen ja syöminen olivat palauttaneet voimat, joita Kuurankukka oli käyttänyt taistelussa. Narttu tunsi olevansa valmis kostoa varten. Valmis kaikkeen siihen, mistä neito ja Yö olivat keväisen yön aikana puhuneet. Liekin etsiminen voisi alkaa, sen ei edes pitäisi olla vaikeaa. Liekki tuskin olisi laumansa luona koko aikaa, eiköhän laumalaisen saisi houkuteltua nopeastikin ei-kenenkään-maille. Helpolla, vähäisellä vaivalla. Niin Kuurankukka uskoi.

Nuori susi kääntyi venyttelynsä jälkeen Yön puoleen, katsellen toista. Nartulla ei ollut sanottavaa, eiköhän kaikki ollut selvää. Kenties etsintäretki voisi alkaa eilisen haaskan luota, kenties vaikka käydä järvellä vielä juomassakin. Kunnes olisi kerännyt niin paljon voimaa, kuin olisi mahdollista. Ei Kuurankukka vielä parhaimmillaan ollut, tassu oli yhä kipeä, niska oli ruven ja kuivuneen veren peitossa, mutta nartusta tuntui paremmalta. Ruoka ja vesi, nukkuminen, kaikki yhdessä olivat palauttaneet suden kehon rasituksesta. Valmistaen sitä seuraavaan, kenties kohtalokkaaseen rasitukseen.

"Nukuitko hyvin, Yösumu?"
Kuurankukka kysyi kohteliaasti toiselta. Nyt kun sitä samalla puolella oltiin, niin pakko olisi puhaltaa yhteen hiileen. Mitä siitäkin tulisi, jos nartut ottaisivat kesken kaiken yhteen? Nyt olisi oltava samalla puolella, alusta loppuun. Vaikka se tarkoittikin kohteliasta käytöstä yleensä niin epäkohteliaalta Kuurankukalta. Kumma kyllä, nyt kun nartulla oli voimia kohottaa kova ja ylpeä ulkokuori takaisin päälleen, ei susi halunnut sitä tehdä. Täysin turhaa, Yö oli jo nähnyt suden todellisen luonnon. Mitä väliä sillä enää olisi, jos narttu esittäisi jälleen sitä kylmää, ilkeää sutta, joka kulki ylpeästi paikasta toiseen eikä alistunut kenellekään. Yö oli jo nähnyt totuuden, sen lempeän suden.

Narttu kääntyi järven suunnalle, astuen muutaman loikkaavan askeleen haaskalle päin. Susi käänsi siroa päätään Yön puoleen, kuin kysyen 'Tuletko?'. Ääneen Kuurankukka ei mitään sanonut, mitä nyt vilkaisi Yötä, ja jatkoi matkaansa. Jos toinen huikkaisi jotakin nartun perään, susi kääntyisi, muussa tapauksessa Kuurankukka jatkaisi matkaansa kohti hirven haaskaa, kiittäen mielessään Yötä. Yöhän oli koko saalistuksen hoitanut, joten. Olihan kiitos paikallaan - kenties jopa ääneen lausuttu sellainen. Kiitoksen voisi lausua myöhemmin ääneen, tärkeintä oli nyt päästä liikkeelle. Etsiä Liekki. Kostaa Liekille. Tappaa Liekki.

Yö oli toisen kanssa samaa mieltä. Heille kahdelle onneton Liekki-raasu ei mahtaisi mitään. Ajatus piristi. Narttu suostui myös siihen, että Kuurankukka menisi edeltä. Mikäs siinä, Yö saisi olla se, joka hyökkää sivusta ja repii Liekin suolet kaiken kansan nähtäville. Sekin ajatus piristi. Harmaaturkki pysyi hiljaa ja katseli hiipuvassa valossa toisen asettumista aloilleen. Pian Yö epäili tuon nukahtaneen. Narttu valvoi vielä hetken, nautiskellen yöstä. Jossain lauloi lintu heleällä äänellä, kirkas laulu putoili hiljaisuuteen kuin vesipisarat. Jokin eläin - varmaan se kettu - kuului hiippailevan raadolle. Jossain maan alla luultavasti hiiri kaiveli pesää. Kaikki äänet olivat tuttuja. Kaikki oli kuultu usein. Kaikkea vain ei ollut Yö nähnyt, ja sitä ajatellessaan ensimmäisen kerran alkoi tämä tapetaan-liekki-hanke tuntua epäilyttävältä. Koskaan, koskaan elämässään ei Yö ollut tappanut toista sutta. Ei ollut nähnyt toisen suden kuolevan. Ja nyt tuo oli suuntaamassa kohti tekoja, jotka - toivottavasti - johtaisivat toisen suden tappamiseen. Ajatus sai kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin. Tappamaan. Toinen. Susi.

// Aikaloikka. //

Yö ei tiennyt, koska ajatukset olivat muuttuneet uniksi, koska pelkkä silmät kiinni lojuminen nukkumiseksi. Kuitenkin sen oli täytynyt tapahtua, sillä nyt oli jo aamu ja aurino paistoi kirkkaalta taivaalta. Hieno päivä. Narttu tuhisi hieman. Hopeanharmaa turkki kimalteli kasteesta, joka pian suli ilmaan auringon kosketuksesta. Yö nousi keveästi jaloilleen ja venytteli. Kuurankukka näkyi vielä nukkuvan joten Yö askelsi äänettömästi haaskalle. Se oli kaluttu lähes tyhjäksi, pelkkiä luita. Tuoksuista päätellen raadolla oli aterioinut korppeja ja kettuja, ehkä susiakin. Tästä sekamelskasta oli vaikea saada selvää. Nopeasti nirhittyään irti suurimpia lihariekaleita narttu palasi nukkumapaikalleen juuri parahiksi nähdäkseen Kuurankukan nousevan.
"Huomenta."
Yö virnisti suden lailla seuralaiselleen. "Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Entä sinä?" Narttu oli täynnä intoa, odotusta päästä tekemään Liekistä selvää ja lopettamaan tämä alituinen "pakko-päästä-kostamaan-liekille"-ajattelutapa. Iloisena tuo sitten hölkötti toisen rinnalla raatoa kohti, kiroten taas itseään jalan unohtamisesta. Se oli aina aamuisin kipeä, kun se oli ollut koko yön aloillaan. Illalla jalka olisi vertynyt ja siten vähemmän kipeä, mutta kipeä silti. Liekki laitettaisiin maksamaan jokaisesta hetkestä, jonka Yö oli joutunut ontumaan...

Mutta koska Yö oli jo käynyt syömässä, ja halusi jättää loput saalista Kuurankukalle tuo jatkoi rentoa hölkkäänsä rantaan ja joi yhä jäistä vettä suurin kulauksin. Kuono märkänä tuo sitten hölkkäsi takaisin Kuurankukan luo ja päästi uuden virnistyksen valloilleen.
"Oletko valmis löylyttämään Liekin?" Yö kysyi silmät palaen. Vastausta pahemmi odottamatta harmaaturkki lähti kolmijalkaisen juoksuunsa kohti Ovelan reviiriä ja kostoaan.

// Eli Yö lähti. Kiitos pelistä ^^ //

Kuurankukka virnisti takaisin Yölle.
"Nukuin myös erittäin hyvin."
Nuori susi vastasi pirteänä, lähtien kohti haaskaa. Yö seurasi, mutta jatkoi suoraan matkaansa kohti järveä. Ilmeisesti oli jo käynyt syömässä, tai niin nuori susi oletti. Narttu jolkotteli kolmella jalalla eteenpäin, haistellen ilmaa. Haaska oli lähellä, sen haistoi. Myöskin muutama innokas korppi oli jälleen kerran syömässä hirven lihaa.
Kuurankukka jolkotteli lähemmäs, korppien kohottaessa veriset nokkansa ja kääntyessä saapuvan suden puoleen. Nuori susi haistoi korppien hajun alta tuoreen Yön hajujäljen - aivan oikein, vieras laumaton oli käynyt syömässä. Narttu jolkotteli aivan haaskan viereen, ja väläytti hampaita varoittavasti korppeja kohti. Korpit eivät hätkähtäneet niin vähästä, mutta murinan kohotessa hiljalleen ylös kurkkua näkivät linnut parhaaksi väistää. Etteivät olisi itse seuraava ateria.
Nuori hukka kumartui hirven ylle, repien jäljellä olevaa lihaa innokkaasti. Liikaa ei saisi syödä, muutoin liikkuminen muuttuisi kömpelöksi - mutta tarpeaksi pitäisi syödä, jotta olisi mahdollisimman voimakas kohdatessaan Liekin. Kuurankukka söi kaikessa rauhassa, ei sudella ollut mihinkään kiire. Kuono sotkeutui vereen, samoin myös valkoinen rintamus. Susi ei välittänyt, sotkeutukoot rauhassa.

Syötyään hiukan, Kuurankukka lähti jolkottelemaan järven rannalle, Yön luokse. Toinen oli jo saanut juotua, mutta narttu ei, joten nuori susi ohitti Yön sanomatta sanaakaan. Pian siro pää laskeutui alemmas, lähemmäs vedenpintaa, suden juodessa rauhallisesti raikasta vettä. Kuinka hyvältä tuntuikaan, kun sai nestettä ja ruokaa - sekä lepoa - kehoonsa, kuinka itsevarma tunne siitä tuli. Narttu pystyisi kostamaan kaiken Liekille, näin nopeasti. Toinen olisi vielä heikkona verenhukastaan, sillä sellainen verimäärä ei ilmesty tuosta vain takaisin.
Yön kysyessä, oliko valkoruskea susi valmis, Kuurankukka avasi kitansa, antaen kielensä roikkua suupielestä susimaisen naurun osoituksena. Ai että oliko Kuurankukka valmis? Totta kai narttu oli, oli ollut jo kauan.
"Olen valmis. Kuten uskoakseni olet sinäkin?"
Nuori susi sanoi pirteästi, heleä ääni täynnä energiaa ja pettämätöntä varmuutta. Ei nuoren suden typerää uskoa ja intoa, vaan kokeneen taistelijan valmistautumista edessä olevaan mittelöön. Tässä taisteltaisiin molempien laumattomien hengestä. Tämä taistelu olisi kahden erilaisen sielun yhteinen taistelu, taistelu Liekkiä vastaan. Vastaisku kaikelle sille, mitä Liekki oli tehnyt. Vastaisku, jonka voima piili kahden sielun yhdistyneessä tahdossa, yhdistyneessä kaipauksessa samalle asialle.

Kuurankukka lähti Yön perään, toisen lähtiessä juoksemaan. Nuori susi pysyi mukana kevyesti, sillä normaalisti narttu oli nopea juoksija - muttei hirvittävän kestävä. Lisäksi Kuurankukan etuna oli kokemus, tämä ei ollut ensimmäinen kerta kolmijalkaisena. Narttu juoksi omalla lennokkaalla tavallaan, vaikkei käyttänytkään toista etujalkaansa lainkaan. Takajaloissa oli voimaa ponnistaa normaalia hivenen vahvemmin, ja tasapaino nartulla oli hyvä, kuten myös kehonsa hallinta. Kuurankukka pystyi muilla kehonsa osilla ainakin osittain korvaamaan puuttuvan jalkansa, sillä tassu oli murtunut, eikä paranisi pitkään aikaan. Paras siis totutella jälleen kerran tähän kolmijalkaiseen liikkumistapaan.
Nuori susi juoksi Yön perässä, nauttien keväisestä ilmasta. Nyt oli aika etsiä Liekki, aika kostaa, aika toimia. Aika tappaa.

// Kiitokset vain itsellesi. (: //