Takkuturkkista palleroa ja hieman suurempaa palleroa - Trisha

¤Eli Trishan Ovelan kanssa tännepäin.¤

Hiljainen murina kumpusi n. puolimetriä korkean ja takkuturkkisen uroksen kurkusta. Sen vaaleat, lähes pupillittomat silmät katsoivat suoraan eteenpäin, vaikkeivat ne tosiasissa nähneet lähes mitään. Takku tunnusteli maata hiljaa ja hivuttautui aina vain lähemmäksi kaniinin lymypaikkaa. Aikaisemmin päivällä oli uros tukkinut löytämänsä kolot mullalla mahdollisimman tiiviisti ja oli nyt jo varmaan viidennellä kololla, jonka meinasi tukkia.

Kaniini hyppäisi varmasti suoraan surmansuuhun ja se olisi sen loppu. Koko pitkä päivä yhden typerän saaliin perässä oli pienikokoiselle urokselle vain haaste sen tylsään elämään. Takun pitäisi varmaan tutustua ulkopuoliseen elämään enemmän.

Takku tunsi tassuissaan liikettä ja seisahtui heinikon suojiin väijymään. Se ei nähnyt, mutta kuuli sitäkin paremmin ja sen lisäksi se tunnusteli maata tassuillaan samaan tapaan, kuin jotkut sorkka elukat.

Saalis ponkaisi piilostaan niin nopeasti, mutta kuitenkin liian hitaasti. Takku oli muutamassa pikku loikassa saanut kaniinin niskasta kiinni ja murtanut ne. Kaniinin kurkistelut, maan nuuhkimiset ja liikkeet olivat kaikki kantautuneet Takun korviin, jolloin tuo oli osannut ajoittaa loikkansa oikein. Yllättävän harvoin se kuitenkin näin helppoja saaliita sai.

Sitten olikin jo aterioinnin vuoro.

Ovela ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, eikä siksi keskeyttänyt oudon suden metsästystä. Se oli korkeammalla tasolla, kuin toinen susi, tuulen yläpuolella ja oli laskeutunut makuulle katsoessaan kummallista näytelmää.

Viime aikoina laumansa vanha alfa oli vaellellut oman reviirinsä ulkopuolella. Se oli nuuhkinut erityisesti Viiman rajoja, sillä merkit olivat muuttuneet. Nartun tuoksu oli lähes kokonaan kaikonnut ja tilalla oli jonkun muun suden tuoksu. Samanikäiseksi Ovela sen oli hajusta tunnistanut, ja urokseksi, mutta muuta se ei tiennyt. Joko Viima oli saanut alfapuolison ja jäänyt pesälle mahdollisesti synnyttämään tai sitten narttu oli menettänyt laumansa. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta Ovela ei ihme kyllä olisi ollut suuremmin iloinen. Eihän se Viimasta välittänyt, mutta samanlainen kohtalo saattoi joskus odottaa Ovelaakin. Lauma ei ollut itsestäänselvyys. Sen pitäisi olla valmis taistelemaan laumansa johtajuuden puolesta ja kyllähän se olikin. Varsinkin nyt, kun pesäkolojen perukoilla tuhisi sen pieniä pentuja.

Alhaalla metsästävä sokea susi sai kaniininsa ja Ovela höristi korviaan. Se katseli, miten muukalainen alkoi repiä kaniinia auki ja syödä sitä. Sokealta sudelta yksin saalistaminen, ja yksin eläminen, oli suuri saavutus. Yleensä laumasta karkotetut sokeat menehtyivät lopulta.

Vielä tovin katseltuaan alfa heilautti laiskasti häntäänsä ja ilmoitti olemassaolostaan haukahtamalla tervehdyksen. Koska sudet eivät olleet Ovelan reviirillä, uros ei tuntenut tarvetta isotella.

"Hyvä saavutus sokealta", Ovela totesi kuuluvalla äänellä ja nuolaisi kirsuaan: "Harvempi kaltaisesi saisi saalista ollenkaan."

Olisikohan Ovelan edes tarvinnut isotella muutenkaan? Ei takkuturkkinen ystäväisemme olisi sitä nähnyt, vaikka olisikin aistinut sen jollain lailla. Takku haistoi Ovelan repiessään kaniinin vatsaa aukki pienillä, mutta yllättävän terävillä ja vahvoilla hampaillaan.

Toisen tulo sai Takun ottamaan kaniininsa ja laittamaan sen sivummalle. Sen päätteeksi uros murahti varoituksen, mutta antoi asian sitten olla. Suden kuono nuuhki kaksikertaa kookkaamman suden hajua ja valkeat silmät tirkistelivät hämyistä mustaa hahmoa. Toisen rauhoittava ele kipusi Takun korviin lips äänen kera ja Takku vastasi siihen nuolaisemalla myös huuliaan.

"En ole kuuro, vaikka sokea olenkin." Takku tuhahti. Vaikka Ovela olisikin tarkoittanut sanansa kohteliaisuutena, niinä niitä ei otettu. Takkuturkki oli kovinkin vaativa uros ja sen mietteisiin monikaan ei yltänyt.

Takku ajatteli menneisyyttään ja havaitsi tuntevansa vain yhden, joka ylsi Takun ajattelu tasolle. Kaksi niin erilaista, mutta kuitenkin niin samanlaista sutta olivat löytäneet toisensa ja saaneet luottoystävän. Kaataja oli kolmen Takun kokoinen ja paksuturkkinen, pohjoisen eläjä. Takku oli lähemmäksi puoltametriä, ohutturkkinen ja kotoisin etelästä, niukkaruokaiselta alueelta.

Vieras susi näytti valmiilta puolustamaan saalistaan. Mikä onni, ettei Ovela ollut täällä viemässä sitä. Tosin rehellisyyden nimissä piti todeta, ettei se edes pitänyt sokeaa sutta kovinkaan varteenotettavana vastustajana. Se uskoi olevansa ihan hyvä fyysisissä mittelöissä, vaikkei kaikista ketterin ja nopein ollutkaan. Tuskinpa sokeasta sudesta olisi sitä edes lämmittelemään.

"Harvempi pelkän kuulonsa ja hajuaistinsa perusteella saalistaa", Ovela vastasi vieraan suden toteamukseen ja istahti alas. Se näki vieraan rauhoittavista eleistä, ettei nyt oltu käymässä kurkkuun kiinni. Se oli hyvä; Ovela ei olisi jaksanutkaan sellaista juuri nyt. Se oli vain mielenkiinnosta halunnut katsoa tätä kummallista sutta vähän lähempää.

"Yleensä kaltaisesi kuolevat yksin. Onko sinut karkotettu laumasta vai oletko kenties itse valinnut yksinäisen tien?"

Ovelalla ei ollut tarvetta kaunistella sanojaan. Sokeat sudet usein karkotettiin laumasta, jos niistä tuli riippakiviä. Alfana se olisi joutunut kai tekemään niin itsekin, mikäli olisi ollut niukkaravintoinen talvi. Silloin ei kaivattu ylimääräisiä, "turhia" suita ruokittaviksi. Joskus alfan piti tehdä niin, jotta muu lauma pelastuisi.

Mikäli Ovela oletti Takun olevan helppo vastus, se oli väärä kuvitelma. Koko ikänsä sokeana elänyt susi oli oppinut tuntemaan ja käyttäytymään vammansa mukaan. Pennun purukaluston kokoiset hampaat olivat vahvat ja terävät, eikä koostakaan ollut moittimista. Nytkin Takku olisi voinut astella Ovelan ali vaivatta.

Toki Ovela oli vastustaja siinä missä muutkin näkevät sudet, mutta ainakin se joutuisi yllättymään sokean suden voimista. Niitä kun luultiin aina mitättömiksi ja vähäisiksi.

Takku katseli isoa mustaa möykkyä edessään ja havaitsi sekä äänestä, että liikkeestä toisen istahtavan. Itse uros ei sitä tehnyt. Se oli liian ärtynyt toisen käytöksestä, sillä Takku koki toisen halveksuvan sitä sokeudesta.

Lauma? Mikä se sellainen oli Takun ympärille. Ehei. Sellaista ei uros kaivannut, eikä koskaan ollut kaivannutkaan. Se oli elänyt äitinsä ja muutaman sisaruksensa kanssa aavikolla, kaukana etelässä ja se kävi paremmin kuin hyvin Takulle. Sademetsässä uros oli asustanut puun juurikossa, mutta ainainen kosteus oli ajanut sen taas jatkamaan matkaansa. Nyt uros oli asettautunut väliaikaisesti tai pysyvästi eriskummalliseen laaksoon, jossa puhvelit(hirvet) ja aropuput(jänikset) elivät. Ruokaakin riitti.

"Laumaan en ole koskaan kuulunutkaan." Takku vastasi suoraan, melkein töykeästi Ovelalle. Ajatusmaailmat tuntuivat jotenkin poraavan erisuuntiin näillä kahdella sudella, eikä se ollut hyvä. Takku oli kuitenkin vain Takku ja Ovela Ovela. "Siitä kykenet varmasti päättelemään millaista elämää olen elänyt. " Takku aloitti hyökkäävään sävyyn. "Ja mikäli et, olet joko tyhmä tai idiootti, jos sallinet suoransanomani." takkuturkki lopetti lauseensa nuolaisten huuliaan varmuuden vuoksi.

Elettä uros ei olisi tehnyt muuten, mutta se ei tahtonut kuolla vielä. Takku tahtoi tavata Karhunkaatajan vielä ja keskustella tuon kanssa taas järkevästi. Muista typeristä houkista siihen ei tuntunut olevan. Ne vain marmattivat sokeudesta ja muusta saalistusvaikeuksista. Eikö sokeissa muka ollut mitään positiivista niiden mielestä?

Melko vaikuttavaa. Sokea susi tähdensi, ettei ollut koskaan kuulunut laumaan. Tuo oli viettänyt yksinäistä ja haasteellista, varmaankin tavallista vaarallisempaa elämää ja selvinnyt siinä ilman näköään. Ovela olisi voinut kunnioittaa sellaista sisukkuutta, ellei se olisi sillä hetkellä ollut vähän ärsyyntynyt oudon muukalaisen äänensävystä. Uros rauhoitteli sitä elein, mutta ärisi kuitenkin ja loukkasi sitä. Kenties se oli jonkinlainen keino tulla toimeen muiden kanssa. Sitä sen piti olla. Oli parempi olla dominoiva ja äreä ja ajaa toiset sudet pois huonolla käytöksellä kuin antaa niille mahdollisuus iskeä selkään.

Ovela oli tyytyväinen selvitettyään, ainakin omasta mielestään, miksi muukalainen oli tuonkaltainen ja se heilautti laiskasti häntäänsä.

"Minä olen aina elänyt laumassa. Hallitsenkin yhtä. En voi ymmärtää elämänvalintaasi, joten siinä suhteessa olen silmissäsi idiootti. Lauma tarjoaa minulle kaiken, mitä haluan. Seuraa, ruokaa, turvaa. Olen ylpeä siitä, että saan olla osa laumaa ja tarjota sille parhaan ja suurimman reviirin", Ovela selitti ja haukotteli. Sitten se kallisti päätään ja sen kolmionmuotoisen korvat höristelivät uteliaasti eteenpäin: "Kauanko olet liikkunut näillä main?"

Takun käytökseen oli kaksi eri syytä. Ensiksikään se ei ollut kaikkein sosiaalisimpia susia ja toiseksi se oli kyllästynyt laumassa eläviin susiin. Niiden ajatusmaailma oli uroksen mielestä niin kariutunut, ettei sitä voinut tulkita selkeästi. Ovelan selittäessä miksi piti laumassa elämisestä sai Takun melkein yökkäämään.

Turvaa kaipaavat sudet saivat toki olla laumassa, mutta entä jos joku pettäisi sen? Seuraa ja ruokaa sai muutenkin ja niiden hankinta ei edes ollut vaikeaa, kun elettiin näin suuressa yhteis kunnassa. Laumassa taas ei ollut rauhaa miltei yhtään ja jos oli, niin vain pienen hetken. Mieluummin yksin, sokea uros päätti.

"No, jos olet lauman johdossa, miten paljon saat olla rauhassa ja miettiä asioita ilman, että laumalaisesi tulevat kyyläämään tai kyselemään asioita? Monestiko saat nauttia ihan olemattomista asioista, kuten esimerkiksi saaliista yksin? Auringosta tai sateesta? Minä olen mieluummin yksin ja haen seuraa, kun sitä kaipaan. Entä turva sitten? Lauma ei ole sen turvallisempi paikka, kuin yksinkään. Enemmänkin vain vaara pesäke se reviiri on. Sudet tietävät missä olette ja voivat järjestää ansan." Takku puhui yhteen pötköön paljon asiaa, eikä välittänyt antamistaan loukkauksista pätkääkään.

"Täällä olen ollut lähemmäs puoltavuotta kohta." Takku vastasi Ovelalle kuullen samalla toisen haukottelevan. Takkuturkki vastasi siihen nuolaisemalla huuliaan.

Takkuturkkinen muukalainenm selvitti sille, mitä mieltä oli laumasta. Sen mielestä lauma oli vaarallinen, eikä siellä saanut olla yksin. Koska muka voisi metsästää yksi tai olla rauhassa, kun koko ajan laumalaiset olisivat kyyläämässä? Ovela antoi kielensä roikahtaa ulos; muukalainenm huvitti sitä. Outo uros kertoi vielä olelleensa näillä main puolisen vuotta. Ovela heilautti taas häntäänsä.

"Riippuu kai siitä, mitä hakee elämältään. Minun ei tarvitse saalistaa yksin, koska minulla on lauma. Minun ei tarvitse pelätä, löytävätkö vieraat sudet minut, koska minulla on lauma. Minä olen vastuussa siitä, miten laumani voi ja jos hoidan sitö oikein, se palkitsee minut. Ja tiedoksesi, että olenhan minä nytkin yksin. Hyvin hoidettu lauma pärjää kyllä yksinkin. Lisäksi laumassani on yksi hyvinkin itsenäinen vanha susi, jota harvemmin pesillä näkyy. Hän saa lauman hyvät puolet, eli ruokaa ja suojan, ja yksinolemisen parhaat puolet, eli rauhan", Ovela selitti kärsivällisesti omaa näkökantaansa. Se lisäsi sitten vähän huvittuneesti: "Sitä paitsi, minä pidän siitä, kun saan vastata muiden kysymyksiin. Minun elämälläni on merkitys ja kun kuolen, jään maan päälle opetuksissani ja pennuissani."

Takku antoi toisen puheiden valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Susi pysyi omassa kannassaan, eikä antanut Ovelan kannan horjuttaa sitä. Viimeiset sanat Takku kuitenkin otti loukkauksena. Väittikö Ovela, ettei kenenkään muun elämällä sitten ollut merkitystä? Että kaikki muut olivat sutta vähäpätöisempiä, koska eivät tehneet elämässään muka mitään tähdellistä?

Takku murahti matalasti, eikä näyttänyt rauhoittavaa elettä sen perään. "Väitätkö sinä, ettei kenelläkään muulla ole merkitystä? Tuijotatko vain omaa napaasi, ettet ymmärrä muillakin olevan merkitystä? Muilla, kuin lajitovereillasi on myös merkitystä, enkä nyt puhu susista. Kaikella on merkityksensä. Linnuilla, ötököillä, peuroilla, karibuilla! Kaikella. Jos et sitä ymmärrä, et kykene opettamaan pennuillesi mitään, mikä eläisi heissä." Uros sanoi matalalla äänellä pidätellen kiukunpuuskaa.

Röyhkimys ja vieläpä idiootti, tuo Ovela. Takku mietti ärsyyntyneenä ja jos tämä jatkuisi samaan tahtiin, lähtisi takkuturkki matkoihinsa.

Ovela nauroi lisää mielessään; sokea susi oli siis sokea myös muuten, kuin fyysisesti. Se oli sokea henkisesti. Se ei kyennyt edes keskustelemaan eriävistä kannoista rauhallisesti, vaan alkoi uhitella ja pörhistellä. Sen täytyi olla sisältä hyvin epävarma omasta asemastaan. Ovelan ei kuitenkaan käynyt sitä sääli; se ei jaksanut huolehtia niistä, jotka itse valitsivat oman tuhonsa.

"Sanoinko minä niin? Sinä sanoit sen itse. Kenties se oletkin siis sinä, joka ajattelee, ettei millään ole merkitystä", vanha alfa totesi ja nousi ylös. Se pudisteli turkistaan tomun ja loikkasi kiven päälle paistattelemaan aurinkoa. Katseensa se piti silti yhä edelleen tässä mielenkiintoisessa, joskin vähän hankalassa tuttavuudessa. Sen eleet olivat myös vaihtuneet leppoisasta vähän jännittyneiksi. Olihan toinen uhmannut sitä ja nyt sen piti valmistautua mahdolliseen yhteenottoon.

"Sinulla on liian kiire ajatella omaa kantaasi ja puolustautua. Enhän minä ole tuominnut sinua."

Takku yllättyi. Toisen sanat iskivät suoraan tajuntaan ja pysyivät siellä. Oliko Takku todella itse saattanut toisen sanat väärään valoon? Takkuturkki avasi suunsa ja sulki sen. Se ei osannut sillä hetkellä sanoa mitään.

Entä jos olenkin ollut sokea, etten ole ajatellut asioita laumalaisten kannalta. Ne jotka tahtovat lauman turvaa, menevät sinne ja vaikka väheksynkin heitä, ei se oikeuta puolustamaan omaa kantaani näin kiivaasti. Takku ajatteli yllättyneenä ja istahti ymmyrkäisenä maahan. Jänistään vilkaisten susi mietti omia kantojaan. Jänis on ruokaa, mutta riistän siltä elämän, jonka se olisi voinut käyttää paremminkin. Syön siitä minkä jaksan ja jätän maahan. Sen jälkeen ötökät syövät ja pesivät siihen, mutta lopulta se katoaa. Saakohan kani edes parempaa elämää? Sen ei tarvitse enää kärsiä henkisesti, eikä fyysisesti.

Takku katsahti Ovelaa nyt uusin silmin. Tai no katsoi ja katsoi. Valkoiset silmät kyllä suuntautuivat alfaan, mutteivät nähneet tuota kuin mustana hahmona. Uros nuolaisi huuliaan ja laski korvansa luimuun. "En ajatellut asiaa tuolta kannalta, anteeksi." Takkuturkki sanoi nyt nöyrtyneellä äänellä ja selvästi rauhoittuneempana.

"Voisitko kertoa, mikä laumaelämässä viehättää?" Takku kysyi sitten uteliaana ja selvästi ystävällisemmin, kuin aiemmin.. Nyt oli mahdollisuus tutustua paremmin laumalaisten kantoihin laumalaisuudesta. Vastalahjaksi Takku aikoi kertoa laumattomuudestaan ja miksi oli siihen päätynyt, mikäli toinen niin tahtoisi.

¤Takku the sekavaotus xD¤

(Heh, juuri hyvä! Takku on tosi mielenkiintoinen hahmo. Oman tiensä kulkija ja hyvästä syystä katkera laumaelämälle)

Ovela rentoutui, kun sokea vieras lipaisi huuliaan ja luimisti korviaan. Se pyysi anteeksi kärkästä suhtautumistaan ja pyysi Ovelaa kertomaan, mikä laumassa viehätti. Nyt oli Ovelan vuoro hiljentyä. Se oli tovi hiljaa, nuoli tassujaan ja heilutteli korviaan ja vastasi sitten: "Voisin sanoa, että se on lauman tuoma turva tai helppous. Saalistaminen ja puolustautuminen on helpompaa, kun on muita rinnalla. Voisin sanoa seura, koska laumassa ei koskaan tarvitse kantaa taakkaa yksin. Mutta minulle tärkeintä on tunne siitä, että olen osa jotakin. Olen osa perhettäni ja saan taistella sen puolesta ja sen kanssa. Elää laumassa. Olen tottunut siihen. Syntynyt laumaan ja kasvanut johtajaksi", Ovela selvitti. Se mietti, olisiko vielä jotain kerrottavaa laumasta. Yhteisöllisuuden tunne oli se suurin syy, miksi Ovela viihtyi laumassa. Se oli tyytyväinen selitykseensä ja risti tassunsa maatessaan.

"Miksi sinä viihdyt yksin? Eikö eläminen yksin koskaan ahdosta sinua?" Ovela sitten kysyi puolestaan. Se ei ollut ennen tavannut kasvoista kasvoihin sutta, joka ei haluaisi elää laumassa. Osa halusi laumaan noustakseen johtoon, osa halusi laumalaiseksi. Osa terrorisoi aktiivisesti laumaansa ja oli hankala, mutta halusi silti olla osa perheryhmää. Tämä takkuinen susi oli ensimmäinen, joka halusi olla yksin.

Takku mietti. Se todellakin mietti toisen sanoja. Vai seura, olemisen tunne ja helppus? Sitäkö se vain olikin. Elämän oletettiin olevan helppoa. Seura ei tietenkään ollut paha-asia, paitsi väärillä hetkillä tietenkin. Osa jotakin taas taisteli niin pahasti Takun mielipiteitä vastaan, ettei tuo osannut ajatella sitä muuna kuin tyhjän päiväisenä asiana.

Mikä Takkua viehätti yksin olemisessa? Kulkemisesta, yksinäisyydestä, rauhasta ja maailman tutkimisesta. Lisäksi muiden kiusaamisesta, vaikkei sitä myöntänytkään itselleen.

Ovela oli saanut toisen suden hiljaiseksi ja se odotti kärsivällisesti vastausta omaan kysymykseensä. Sitäkin kiinnosti tietää, miksi ihmeessä susi halusi elää yksin. Ovela ei ollut koskaan pitänyt yksinelämisestä ja reviirittömyydestä. Se piti siitä, kun sai olla osa laumaa ja rauhassa. Alfana toimiminen nyt tietenkin vähän söi oman rauhan mahdollisuuksia, mutta se tarjosi mahdollisuuden esimerkiksi lisääntyä. Lisäksi Ovela ei ollut koskaan halunnut tyytyä vain laumalaisen osaan.

Tämän takkuisen lajitoverin periaatteet sen sijaan olivat Ovelalle hyvinkin outoja. Ei se ollut edes uskonut, että tapaisi eläessään suden, joka paitsi eli laumattomana ja sokeana, niin myös piti siitä.

¤Voi kökkönen. Ilmeisesti minulta on jäänyt edellinen rooli kesken, kun "oletin" Takun vastanneen kyllä kysymykseen. Joo, minun mokani x)¤

Takku oli keskittynyt miettimään Ovelan periaatteita niin tarkasti ja läpikotaisin, että myönsi vielä senkin jälkeen elävänsä mieluummin yksin, sokeana ja laumattomana. Lisääntymisen tarvetta Takku ei tuntenut, enemmänkin sitä etoi nartut, varsinkin Yösumu. Yö sumu oli ollut: Hyi, apua, sinulla on valkeat silmät, minkä takia Takku oli joutunut pitämään silmiään kiinni.

"Yksin voin istuskella vaikkapa joella. Tämä on siis esimerkki. Joella ei ole ketään muuta, eikä kukaan osaa etsiä minua sieltä, kenenkään ei tarvitse etsiä minua sieltä. Voin rauhassa kuunnella joen solinaa ja miettiä kaikkea." Takku aloitti, käyttäen aluksi vain esimerkkiä. "Pidän vaeltamisesta yksin. Elämän jännityksestä, susien ilkkuvien katseiden tuollapuolen olemisesta. Olen nähnyt, anteeksi kokenut aavikon, sademetsän, mutta nyt koen tätä paikkaa. Mikään jännitys, vaeltaminen tai mikään muukaan, ei olisi minulle mahdollista, jos jymähtäisin paikoilleni. Olen vain pieni erakko suuressa maailmassa. Se riittää minulle, enkä vaadi enempää." Takkuturkki hymähti sanojensa päätteeksi ja nuolaisi kirsuaan.

Takku laski korviaan hieman. "Voit kysyä toki lisää. Minun puheeni menevät välillä sekaviksi, jos en ole miettinyt asiaa koskaan aiemmin tällä tavalla. Olen vain olettanut laumasusia huonommiksi jollain tapaa, vaikka nyt myönnänkin olleeni väärässä kahdesta syystä: Sinä olet laumasusi, muttet tyhmä, minkä lisäksi vielä sait minut hämmentyneeksi ja huomaamaan oman virheeni. Kiitos siis." Mitä?! Kiittikö tuo itsepäinen, Ovelaa reippahasti pienempi ja vielä sokea susi oman virheensä huomaamisesta. Se on ilmiselvästi sekaisin, kuin seinäkello. Yleensä se ei vaatinut kiitosta, eikä antanut kiitosta. No, ehkä tämä oli niitä poikkeus tapauksia.

Toinen susi kertoi sille lopulta esimerkin joen rannasta ja rauhasta. Siitä, miten se vaeltelija ja koki uusia asioita. Laumassa se ei saattaisi vaeltaa eikä täten olisi nähnyt aavikoita eikä sademetsiä. Ovelan piti myöntää, ettei sekään ollut koskaan kuullut sademetsistä. Laumasuden elämä tosiaan oli sidottua reviiriin, ellei kyseessä sitten ollut vaeltava lauma. Jotkut sudet vaelsivat saaliin perässä läpi vuoden eivätkä ikinä vallanneet pysyvää reviiriä.

Lopuksi muukalainen vielä antoi luvan kysellä lisää ja kiitti Ovelaa siitä, että tämä oli antanut mahdollisuuden huomata virheensä. Ovela heilautti häntäänsä.

"Mielenkiintoista. Minäkään en ole koskaan ajatellut elämää tuolta kantilta. Nautin elämästäni laumassa enkä kaipaa vaeltamista, mutta uusien asioiden ja paikkojen kokeminen on varmasti mielenkiintoista. Kerro minulle näistä paikoista, missä olet käynyt. Mikä on sademetsä?" Ovela sitten uteli. Aavikon se tiesi; jääaavikon. Sellainen aina syntyi järven päälle talvisin. Aavaa, lumen ja tuivertavien tuulien peittämää jäätikköä. Sademetsä kuulosti hassulta.

Takku oli hieman yllättynyt, olihan se pitänyt sademetsää tuttuna asiana kaikille. Kuitenkin sokea uros oli saanut huomata, että maailmassa elettiin niin monessa eripaikassa, ettei jokaisessa paikassa niistä erikseen edes tiedetty. Mutta kuitenkin joka paikassa tiedettiin tarvittava. Vaikkakin Takulle jänis oli edelleenkin aropupu, hirvi hirvi tai karibu aavikon kameli.

Hetken mietittyään Takku keksi miten vastata. "Sademetsä on ikivihreää seutua. Siellä ei ole kylmää talvea, vain hieman rankempi sadekausi. Saalistaminen siellä ei ole helppoa liiallisen kasvillisuuden vuoksi, tai allikaattoreiden. Ne elävät vedessä ja ovat terävähampaisia saalistajia. Juominen oli vaarallista varsinkin tulva-aikoihin. Aavikko, no se oli synnyinseutuani. Hiekkaa, pari juomapaikkaa monen kilometrin matkalla ja todella paljon aurinkoa. Tämä on ainoa paikka, jossa olen koskaan nähnyt lunta ja missä joku kertoi minulle sen olevan lunta. Olin kuullut siitä, mutten tiennyt miltä se näyttää." Uros puheli ja hymähti loppuun pirteästi kirsuaan nuolaisten.

"Ai niin, siellä oli myös sitkaita puusta tippuneita laiskiaisia, joita sitten söin. Siis sademetsässä muutaman papukaijan lisäksi." Takku lisäsi vielä.

Ovela kuunteli korvat höröllään sokean suden selostusta. Ei koskaan talvea. Se mahtoi olla hienoa. Jonkinlaisia allijoitakin sademetsässä oli ja tulvien aikaan oli vaarallista juoda. Sitten oli aavikko, mutta ei jääaavikko vaan hiekka.aavikko. Sielläkin paistoi koko ajan aurinko ja vettä sai vain parista paikasta. Laiskiaisten kohdalla Ovela tuhahti huvittuneesti. Mahtoi olla erikoinen eläin. Ilmeisesti ei kovinkaan aktiivinen, mikäli nimestä piti päätellä.

"En tiennyt, että tuollaisia paikkoja onkaan. Minä olen aina elänyt täällä, missä on pitkä talvi ja paljon lunta. Sen tiedän, että kun kulkee pohjoisemmaksi, ei ole kunnon kesää melkein ollenkaan. On koko ajan kylmää ja niukasti ravintoa", Ovela sitten selvitti. "Olet kokenut paljon. Ehkä sinun tavassasi elää on tosiaan hyvätkin puolensa."

Takku mutristi hieman huuliaan. Kaikki hänen elämässään oli kohdallaan. Tai ei ihan, vain näkö puuttui, uros havainnoi itsestään ja kävi sitten istumaan, mikäli sitä ei vielä ollut tehnyt.

"Toki siinä on omat hyvät puolensa. Kaikessa on sekä ne hyvät, että pahat puolensa. Yksin ei saa helposti saaliita, sokeana vielä vaikeammin." Takku totesi enemmän itselleen ja uskaltautui sitten ottamaan kaniininsa ja haukata siitä palan. Alunperinkin takkuturkki oli tullut vain saalistamaan ja saaliinsaatuaan, sitä syömään.

Takkuinen muukalainen myönsi, että kaikessa oli hyvät sekä myös huonot puolensa. Saalista oli hankala saada kiinni yksin ja sokeana se oli vieläkin vaikeampaa. Tämän suden täytyi olla oikein taitava saalistaja, koska se osasi puutteistaan huolimatta tulla toimeen. Pienilläkin saaliilla pysyi kyllä elossa, vaikkei nyt ehkä vatsaansa täydeksi saanutkaan.

"Sinun täytyy olla oikein hyvä metsästämään, koska olet kuitenkin elossa", Ovela totesi ja katseli, miten vieras susi alkoi aterioida. Sillä ei ollut nyt nälkä eikä se nälkäisenäkään olisi alkanut taistella noin pienestä saaliista. Lisäksi se piti töstä vieraasta.

"Aiotko viipyä näillä main kauan?" vanha alfa uteli. Se voisi olla kiinnostunut keskustelemaan tämän erikoisen suden kanssa useamminkin. Ovela halusi kuulla tarinoita ja kokemuksia kaukaisista maista ja kasvattaa näin omaa viisauttaan. Ja ehkä se voisi jakaa omia ajatuksiaankin. Voi olla, että se voisi joskus jopa saalistaa tämän sokean suden kanssa. Näyttää sille laumaelämän hyviä puolia.

¤Anteeksi kesto, en tajunnut sinun vastanneen jo xD¤

Takku veti viimeisiäkin jämiä jäniksen ruhosta ja katseli samalla kulmiensa alta alfaa. Harvoin uros oli tavannut näin viisasta sutta, vaikka toinen nyt pitikin laumaelämästä, luokitteli takkuturkki toisen ystäväkseen. Harvoin sellaista kävi, mutta sama oli käynyt Kaatajankin kanssa.

Ensin oltiin riidelty ja lopulta taivuttu samalle aaltopituudelle. Takku empi kuitenkin, ennen kuin lopulta naurahti pienesti. "Olen mieluiten sitä vaeltavaa tyyppiä. Aluksi suunnittelin pohjoisessa käyntiä, mutta talvet ovat jo nyt liian rajut minulle. Siksi ehkä pysyn täällä ensi kesään ja mietin palaanko laiskiaisia syömään, vain suuntaanko tutkimaan itää."

Takkuinen vieras selvitti olevansa liikkuvaa tyyppiä. Se olisi halunnut kohti pohjoista, mutta talvien ankaruus pakotti pysymään täällä. Ovela kuunteli ja nuolaisi sitten huuliaan. "Talvet ovat tosiaan ikäviä. Kenties sinun kannattaa etsiytyä talveksi pidemmäksi laaksoon tai palata solaa pitkin takaisin sinne, mistä olet tullutkin. Voit löytää sieltä metsiä, joissa pakoilla talven viimoja", Ovela neuvoi. Se vietti itse talvensa metsässä ja tiesi, että puut suojasivat ankarimmilta tuulilta. Sola olisi talvella armoton ja ankara paikka, tosin eipä laakso paljoa parempaa suojaa tarjoaisi sekään. Takun olisi parempi olla talvella muualla. Ovela ei uskonut, että susi kuitenkaan liittoutuisi minkään laumattoman kanssa selvitäkseen paremmin. Se soti vaeltavan yksinäisen periaatteita vastaan.

Jollakin tasolla Ovela arvosti sitä, että Takku oli valmis vaikka kuolemaan ennemmin, kuin taipumaan. Typerää sellainen oli, tietenkin, mutta arvostettavaa.

Takku hieman loukkaantui toisen neuvoista, mutta ymmärsi lopulta toisen haluavan vain auttaa urosta. Sokea, pienikokoinen susi kävi makuulle ja nuolaisi ohimennessään tassuaan. Se tunsi olonsa turvalliseksi toisen seurassa, eikä kuulo viitannut toisen jännittyneisyydestä tai vihamielisyydestä.

"Itse asiassa minulla eräs pesäkolo tässä lähellä. Sinne majoituin viimetalveksi ja niin aijon majoittua tulevaksi talveksikin. Jos oikein kovat pakkaset tulevat, menen vain syvemmälle kolon perukoille. Mutta missä sinä nukut? Laumalaisten il... ryhmäpesissä?" Takku vastasi sitten asioiden oikealla tavalla Ovelalle. Lisäksi tuo meinasi livauttaa suustaan sanan iljettävissä hajupesissä, mutta viimehetkellä vahtoi sanan ryhmäpesäksi. Ryhmäpesänkin tuo lausui hieman halveksuen, mutta Takku oli Takku.

Takku kävi makuulle ja Ovela huomasi uroksen olevan rento. Tilanne tuntui alfastakin rennolta, vaikka se olikin nurinkurista. Kaksi toisilleen vierasta sutta, jotka eivät tienneet edes, kumpi olisi arvossa ylempänä.

Takku kertoi, että sillä oli pesä tässä lähellä. Talven viimoilta se suojautuisi vain syvemmälle pesään, jos tarve vaatisi. Ovela hyväksyi selityksen. Jos Takku kerran oli elossa ja oli viettänyt siinä pesässään viime talvenkin, niin miksei se selviäisi tätäkin talvea? Seuraavaksi oli Ovelan vuoro selvittää, missä se aikoi nukkua. Vanha uros haukotteli ja ravisteli sitten turkkiaan.

"Laumallani on pesäkolot suojaisassa paikassa. Nukun yhdessä narttuni ja pentujeni kanssa. Pesäkolot ovat suojanneet meitä hyvin talvi talvelta. Olen viettänyt niissä lähes jokaisen talven, jonka olen elänyt. Kovin montaa minulla ei liene enää edessä", vanhus tuumasi ja nuolaisi vääntynyttä etutassuaan. Se alkoi olla jo hyvin vanha susi. Pian joku laumasta voisi yrittää syrjäyttää sitä tai sitten se loukkaantuisi kömpelyyttään saalistaessaan. Tai sitten ikä vain saisi sen raihnaiseksi. Ovela tiesi kyllä, että sen aika alfana olisi ohi luultavasti ennen kuin sen omat pennut saavuttivat täysi-ikäisyyden. Mutta sellaista suden elämä oli. Ovela hyväksyisi kohtalonsa, jahka tulisi aika väistyä. Ehkä se seurailisi laumaansa etäämmältä, kunnes elon liekki hiipui. Katsoisi, että sen lauma jäisi hyviin käsiin.

Takku mietti toisen sanoja hetken aikaa ja tuli siihen tulokseen, että toinen piti itseään ehkä hieman ala-arvossa ikänsä takia. Eikä Takku voinut olla havaitsematta sanoissa mukamas piiloviestiä seikkailun halusta. Ja mitä kaksikon arvoasteikkoon tulee, ei takkuturkkinen otus niistä välittänyt. Jos toinen luettiin ystäväksi, olivat nuo samalla aaltopituudella. Jos viholliseksi, oli vihollinen alapuolella ja Takun yläpuolella olivat vain kuolleet ystävät yms.

"Eikö sinun tee muka mieli koskaan jättää laumaasi ja lähteä maailmalla? Tassustasi huolimatta voisit ehtiä nähdä sademetsän, ehkä jopa aavikon." Takku innosti toista hieman, jotta tuo lähtisi laumansa luota seikkailemaan, ennen kuin kuolisi. "Tai ehkä on parempi pysytellä poissa aavikolta. Tuon turkin kanssa saattaa läkähtyä aavikolla, samoin kuin minä palelen tällä turkilla." Kyllä, Takulla oli hyvin ohut ja hieman takkuinenkin turkki, joka oli kaikenlisäksi lyhytkin.