Takkuturkkista palleroa ja hieman suurempaa palleroa - Trisha

Takkuturkkinen sokea susi kuunteli sen vastauksen ja tarttui sitten sen sanoissa piilevään hiljaiseen kaipuuseen. Se tiedusteli, eikö Olevan koskaan tehnyt mieli vain jättää laumaansa ja lähteä. Ovela haukotteli taas ja lipaisi kirsuaan: "Ei. Minä en kiellä, etteikö mieleni olisi aina janonnut seikkailuja ja muuta, mutta lauma on minun perheeni ja reviiri minun paikkani. Minä kuuntelen tuulia ja mielessäni kuljen niiden mukana, mutta sydämeni kuuluu laumani luokse. Olen seurannut sitä tähänkin asti ja se on ollut hyvä päätös", Ovela totesi. "Minä haluan viettää laumassa eloni viimeiset vuodet. Olkoon niitä vielä monta edessä."

Monta tuskin, mutta Ovela tunsi olonsa juuri tällä hetkellä ihan hyväksi. Jos se tuntisi olonsa tällaiseksi vielä kesän tai kaksi, se olisi ihan tyytyväinen.

Takku ei marmattanut, vaikka tahtoi. Alfalla oli aina omat asiansa, joiden takia piti jättää seikkailut elämättä. Pettynyt ilme käväisi takkuturkin pikkuruisilla kasvoilla ja vaaleat silmät etsivät katseellaan Ovelan siluettia. Sen löydettyään Takku jäi katsomaan sitä. "Tuulet kertovat paljon, enemmän kuin monet uskovatkaan. Mutta oletko koskaan kuvitellut kulkevasi niiden mukana koko ajan? Minä kuljen, en voisi kuvitellakaan parempaa tapaa elää. Takku sanoi hiljaa, mutta kuuluvasti.

Takun ei tehnyt mieli jättää entistä elämäänsä taakse, eikä myöskään ottaa laumaelämää vastaan. Sen mielestä laumaelämä oli täyttä potaskaa, vaaroja, joita he muka estivät toistensa läheisyydellä. Pettureita kaikki tyynni, Takku murahti mielessään(ei siis ääneen) ja siirsi katseensa Ovelasta maahan ja muuhun ympäristöön.

"En ole koskaan kuvitellut eläväni niin", Ovela myönsi Takun kysyessä. "Mutta voin kuvitella, että se on viihdyttävää. Minä en jaksaisi matkustaa tuulien mukana, mutta kuten sanoin, kuulen mielelläni ulkomaailmasta. Toisaalta, reviirilläkin joka päivä on erilainen. Vuodet seuraavat toisiaan, lauma kasvaa ja pentuja syntyy ja lähtee. Silti on aina jotakin, johon luottaa", vanha uros mietti. Se nuolaisi kirsuaan ja heilautti taas ystävällisesti häntäänsä. Se oli huomannut pitävänsä tästä keskustelusta. Ottaen huomioon, että Takku oli laumaton, se oli hämmentävän järkevä hukka.

Sellainen, joka oli laumaton omasta halustaan eikä heikkouttaan tai typeryyttään.

"Minun laumani kutsuu minua", Ovela totesi kuitenkin pian ja nousi. Sen pitäisi harkita lähtemistä. Tapaisikohan se Takkua enää, jos se nyt jolkottaisi tiehensä? Luultavasti ei. Ovela kävi harvoin reviirin ulkopuolella ja Takku sanoi liikkuvansa tuulien mukana. Nyt niiden tiet olivat vain kohdanneet. "Mikäli sinä ikinä haluat laumaan, tiedä olevasi tervetullut minun luokseni."

Takku hymähti. "Kuljen mieluummin yksin, kiitos vain. Lupaan kuitenkin harkita ehdotustasi sitten, kun en enää jaksa", minisusi sanahti ja kääntyi. Se ei halunnut pidätellä laumaa johtavaa sutta yhtään enempää. Ties mitä ongelmia oli jo lauman keskuudessa syntynyt, vaikkei Takkukaan uskonut ajatuksiaan todeksi. Ovela vaikutti varsin mukavalla, vaikka omistikin lauman ja hajusta päätellen suurehkon sellaisen. Uros hymähti. "Näkemisiin tai hyvästit, jos emme enää tapaa." Sen sanottuaan takkuturkki aloitti matkansa kohti solan ulkopuolta. Siellä oli kuulemma uusi lauma ja se tahtoi tutustua senkin alfaan, ihan vain mielenkiinnosta. Erakko nuolaisi huuliaan ja tunnusteli tassuillaan. Jos vaaleita silmiä ei otettu lukuun urosta olisi voinut luulla normaaliksi hukaksi.