Valo suunnittelee

Valo oli rakastunut laaksoon.

Noustuaan joesta laumattomien alueelle joutui Valo toteamaan paikan todella kodikkaaksi. Avara aromaa peitti sen lähes kokonaan. Pieni kaistale pohjoisesta metsänreunasta kuului myös alueeseen, mutta se oli niin lähellä edellisen lauman rajaa, ettei Valo sinne tohtinut vielä tehdä kuin lyhyitä retkiä. Kevään ja kesän aikana aro oli täyttynyt synnyttämään tulevista karibuista, ja tämä lisäsi kotoisuuden tunnetta kovasti. Vaikka nämä karibut olivatkin tummempia ja kookkaampia kuin pohjoisten tunturien eläimet, ei eläinten nostalgista tuoksua haistellessa voinut kuin todeta olevansa kotona.
Laumattomien alue oli pieni ja sillä eli tiheään yksinäisiä susia ja jonkinasteisia, löyhiä ja kiinteitä pariskuntia, mutta kaikki tuntuivat ainakin jokseenkin tulevan toimeen ja elävän rauhallisesti rinta rinnan. Alueella oli myös tekeillä luultavasti lauma, ja jos niin tapahtuisi, että tämä mukava ja kaunis kaikkien yhdessä asuttama alue vallattaisiin yhdelle laumalle, lähtisi Valo jälleen vaeltamaan. Idässä oli yksi lauma, lännessä toinen, eikä tilaa yksinäisille tulisi olemaan tämän keskikaistaleen hävitessä.
Joka tapauksessa, Valo mietti, on minun ehkä jätettävä laakso talven tullen. Kesällä karibun vasoja on yltäkyllin tarjolla (tosin vain lyhyen aikaa, vasat kasvavat nopeasti niin suuriksi, ettei yksi susi voi niitä kaataa), mutta talveksi nuo mahtavat eläimet vaeltaisivat pois, ja laumoillakin olisi vaikeaa. Tänne on turha jäädä muutamasta luisevasta jäniksestä kisaamaan - jos niitä nyt arolla koskaan näkeekään lumen tultua.

Yksi vaihtoehto olisi liittyä laumaan. Siitä vaihtoehdosta Valo ei hirvittävästi välittänyt, sillä ainoa tapa, millä Valo haluaisi perustaa lauman, oli pariutuminen. Valmiiseen laumaan liittyminen tuntui teennäiseltä ja epäluonnolliselta. Valo oli syntynyt laumaan ja perinyt johtajanpaikan veljensä kanssa, joka sekin oli miltei vastoin susien sääntöjä - ja jonka luontoäiti sitten korjasikin. Johtajuus oli silti iskostunut syvälle Valon tapoihin, ja vaikka hän olisikin jostakin syystä liittynyt valmiiseen laumaan, ei hän olisi kauan omegan paikalla pysynyt. Voimakeinoja Valo ei turhaan käyttänyt - voimat olivat saaliiden kaatoja ja lauman puolustusta varten - mutta jokin Valon luonteessa veti yleensä hiljaista kunnioitusta puoleensa. Valo ei ollut elänyt kuin yhdessä laumassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan muiden laumojen elämäntavoista - paitsi niistä, mitkä luonto oli kaikille susille määrännyt.

Kesällä laaksossa oli alkanut tapahtua. Läntisen lauman rajamerkkien hajut vaihtuivat, haahuilevia, eksyneen näköisiä susia ilmestyi laumattomien alueelle ja muutenkin koko laakso supisi muutosten tuulia. Koska Valo ei tietenkään voinut tietää henkilökohtaisesti laumojen tapahtumia, eikä kysellä laumattomilta, mitä oli tapahtunut (yhtä vähän he tiesivät kuin hän), olisi ainoa vaihtoehto saada muutoksista selko hipsiä jonkun lauman rajalle ja kysellä ensimmäiseltä vastaantulijalta mitä hän tiesi. Riskialtista peliä, mutta toimisi, jos vastapuoli olisi myötäeläväinen. Edelliskuukausien riskeistä selviytymisen johdosta rohkaistuneena Valo oli päättänyt saada asioista selon, ja rajalle tunkeutuminen olisi suunnitelma yksi. Mikä olisi suunnitelma kaksi, sitä mietittäisiin, jos ensimmäinen epäonnistuisi.

((Anteeksi sekavuus. Kirjoitin kiireessä.))