Valo - Vallan laumassa

Nimi: Valo

Sukupuoli: Uros

Ikä: Viisivuotias

Ulkonäkö: Tyypillinen arktinen susi. Valon turkki on hohtavan valkoinen, vailla oikeastaan minkäänlaisia tummia merkkejä. Valon isä lumoutui vastasyntyneen pentunsa häikäisevän valkoisesta turkista niin, että nimi oli kerralla selvä. Rakenteeltaa Valo on keskikokoa suurempi, voimakas ja lihaksikas, ja olisikin miltei hieman pelottava, jollei hänen olemuksestaan huokuisi yltäkylläinen rauhanhalu ja lempeys. Valon vasen silmä on sokea, ja sen yli kulkee hieman rumannäköinen arpi. Valo pitää silmäänsä suljettuna.

Luonne: Valo on hiljainen ja rauhaarakastava, ja pyrkii aina pitämään kanssasutensa sovussa. Hän on hyvin viisas ja miltei isoisämäinen nuoresta iästään huolimatta.Tyynen pinnan alla piilee kuitenkin valtava voima, jonka avulla Valo puolustaa tarvittaessa laumalaisiaan kuolemaansa saakka, vaikka ylimpiä auktoriteetteja vastaan. Tämä ominaisuus voi saattaa hukkasen pahaan pulaan. Vieraita ja tuntemattomia susia kohtaan Valo on hyvin arvioiva, kärkäs ja lipevä - ainakin ajatuksissaan, muttei läheskäänaina tuo sitä puhein ilmi.

Lauma: Vallan lauma

Asema: Laumalainen

Historia: Kaukana pohjoisessa, lumen ja jään maassa syntyi valkoisten sutten laumaan kaksi poikaa eräänä valoisana täydenkuun yönä. Alfaisä makasi kitukasvuiseen vaivaiskoivupusikkoon kaivetun pesäluolan ulkopuolella odotuksesta ja jännityksestä väristen vahtimassa, ettei kukaan turhan utelias laumalainen päässyt tunkemaan kuonoaan luolaan näiden tärkeiden hetkien ollessa käsillä. Vaisto sanoi sudelle, että nyt jotain on tapahtunut. Uhmaten puolisonsa käskyjä ja vihaa kurkisti uros mielettömän uteliaisuuden vallassa varovasti luolaan - ja mitä hän näkikään. Kuun loiste osui hohtavan valkeaan nyyttiin, jota emo hellästi nuoli. "Valo", isä henkäisi, ja veti äkkiä päänsä piiloon alfanaaraan varoittavan ärähdyksen seurauksena. Nyt toinen vaisto, kaikkien edeltäneiden susi-isien vaisto käski isää jättämään luolan, kutsumaan muun lauman kokoon ja lähtemään etsimään saalista. Tällä välin syntyi Valon veli, joka myöhemmin nimettiin Voimaksi.
Päivä päivältä pentujen varttuessa kävi ilmeisemmäksi, että Valo ja Voima olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Siinä missä Voima oli energinen, temperamenttinen ja vilkas, oli Valo hiljainen, hillitty ja tarkkaileva. Veljekset kasvoivat voimakkaiksi täysikasvuisiksi uroksiksi, ja jäivät poikkeuksellisesti laumaan.
Pohjoisen olot ovat oikukkaat ja ankarat, ja kahden runsaan ja yltäkylläisen vuoden jälkeen pentujen syntymästä iski tavallistakin kylmempi talvi, joka ei ollut ottaa loppuakseen. Vanha alfanaaras sairastui, ja makasi luolassaan syömättä ja liikkumatta. Eräänä yönä hän kuitenkin nousi sijoiltaan ja käveli viimeisillä voimillaan läheiselle tunturille, ja nukahti ikiuneen leiskuavien revontulten alla.
Tapahtuneen jälkeen alkoi alfaisä menettää voimiaan ja elämänhaluaan, ja hänen poikansa Voima pisti tämän merkille. Voima syöksi nopealla taistelulla isänsä vallasta, ja isä katosi pian lauman reviiriltä jälkeäkään jättämättä. Isä oli ennen lähtöään pyytänyt Valoa hallistemaan Voiman rinnalla. Hän nimittäin pelkäsi, ettei Voimalla riittäisi hengenlahjoja - viisautta ja harkintakykyä - alfan tehtäviin. Valo totteli isänsä pyyntöä, mutta pysytteli kuitenkin tapansa mukaan hiljaa taka-alalla tarkkaillen veljeään ja mennen väliin, jos ajatteli jonkun menevän vikaan.
Voima ei ollut mielissään isänsä käskystä. Hän koki olevansa täydellinen johtaja - saihan lauma nyt hänen johdollaan kaadettua suurempia saaliita kuin ikinä lauman historiassa. Voima tiesi Valoa häiritsevän erityisesti hänen tapansa erottaa laumasta sudet, jotka eivät aina onnistuneet esimerkiksi saalistuksessa saamaan karibua tarpeeksi nopeasti kiinni. Sellaiset olivat Voiman mielestä pelkkä rasite laumalle, eikä hän käsittänyt Valon motiiveja suojella näitä heikkoja yksilöitä.
Valon alkaessa saamaan kasvavaa kunnioitusta lauman keskuudessa Voima päätti olla sietämättä veljeään enää silmissään. Voima järjesti suurin elein kohtauksen, jossa hän aikoi ajaa vanhemman siskonsa laumasta ulos. Hän hyökkäsi tämän kimppuun tietäen Valon olevan lähistöllä, ja kuulikin pian tämän saapuvan muristen paikalle. Siinä samassa Voima hyökkäsi raivokkaasti kohti veljeään. Valo ei hämmästyksessään kerennyt väistää, ja tunsi kuin hidastettuna veljensä hampaiden pureutuvan kasvoihinsa. Yrittäessään ihmetyksissään riuhtoa itseään älisten irti tiukkeni veljen hampaiden ote yhä lujemmaksi ja lujemmaksi, ja yhtäkkiä Valo tunsi silmänsä puhkeavan. Valo lakkasi rimpuilemasta, ja veli irrotti otteensa luullen Valon luovuttaneen toisen silmänsä sokeuduttua. Valo kuitenkin hyökkäsi veljeään kohti, ja alkoi pitkä ja tasaväkinen kamppailu. Sen katkaisi lauman beta saapuessaan paikalle. Yhdessä Voiman kanssa he saivat puhein lähetettyä Valon matkoihinsa. Sisar, jota Voima oli ollut aikeissa häätää, lähti vaeltamaan Valon kanssa.
Valo ja hänen sisarensa vaelsivat vaistonsa varassa pitkin laakeita tuntureita ja jäisiä maita. Valo ei ollut hirvittävän pahoin haavoittunut, mutta suden mieltä kalvoi edellisen laumansa tulevaisuus Voiman rautaisen tassun alla. Ajatukset riuduttivat suden mieltä ja ruumista, ja ilman sisartaan Valo olisi menehtynyt. Ajan myötä ahdistus kuitenkin helpotti, ja Valo oli jo jotakuinkin oma itsensä.
Kerran kaksikko kohtasi vaelluksellaan vieraan urossuden. Sisar ihastui yksinäiseen urokseen, ja jätti tyrmistyneen Valon oman onnensa nojaan.
Nyt Valo oli saanut tarpeekseen pohjolasta. Hän kääntyi kohti etelää, sinne, mistä lämpimät tuulet aina puhalsivat, ja aloitti vaelluksensa vailla määränpäätä. Ehkä tuolla jossain olisi jotain, jonka vuoksi kannatti elää. Valo toivoi syvällä sisimmässään löytävänsä lauman, johon asettua.
Vuoden päästä keväällä eräänä huhtikuisena päivänä Valo saapui suuren vuorijonon juurelle. Tyhmyyttään tai seikkailunhaluaan Valo päätti asettaa jokaisen ruumiinsa solun koetukselle ja lähteä kiipeämään vuoren yli. Yöllä hän oli saavuttanut tavoiteensa, päässyt toiselle puolelle, ja haistoi koko paikan olevan täynnään susia.

Tapahtunutta

Vuoret ylitettyään Valo päätyi kärkkäästi laumaansa puolustavien susien kynsiin, mutta pakeni helposti ja vain muutaman ruhjeen saaneena. Hän kahlasi joessa laumattomien alueelle, jossa eli kesän loppuun tyytyväisenä oloonsa. Syksyllä Valo törmäsi Viimaan ja aikaisemmista suunnitelmistaan poiketen otti vastaan tilaisuuden liittyä laumaan, johon Viima oli juuri hyväksytty. Viima vei Valon alfansa Vallan puheille, ja Valta hyväksyikin Valon helposti osaksi laumaansa.