Valo saapuu rajalle - Loppu

Sinä yönä taivas oli kirkas.

Täydenkuun häikäisevä loiste valaisi valkoisen suden edessä leviävän suurensuuren laakson. Susi seisoi puun varjossa paikoillaan tarkkaillen tapansa mukaan tyynesti uutta ympäristöään.
Suden sisällä kuitenkin kuohui. Hänet oli vallannut jännityksensekainen mielenkiinto.

Laakso suorastaan lemusi susista.

Susi, Valo nimeltään, tiesi astuneensa vieraan lauman reviirille. Hajuista päätellen lauma oli suuri ja voimakas. Vaisto ohjasi väistämään tapaamisen, mutta Valolla ei ollut mahdollisuuksia paeta - reviiri jatkui vuoren juurta kumpaankin suuntaan, kiertämään ei siis onnistuisi. Lisäksi taaksepäin Valo ei enää tohtinut lähteä, vuoren ylittäminen oli ollut tarpeeksi suuri ja väsyttävä ponnistus. Jos Valo yrittäisikin takaisin päin, saataisiin hänet vuoren rinteiltä helposti kiinni näin väsyneenä.
Valo päätti suunnata askeleensa itään. Hän haistoi kaukana, monenkymmenen kilometrin päässä vettä. Se saattoi olla joki tai järvi. Jos hän pääsisi sinne asti, voisi hän kahlata sen rantoja pitkin pois tältä reviiriltä jättämättä hajujälkiä. Valo lähti jolkottamaan mieli myllertäen. Yöpakkanen oli jäädyttänyt metsän pälvisen lumipeitteen sudenkantavaksi, ja Valon tassuista ei jäänyt näkyviä jälkiä. Valo toivoi kovasti, ettei kukaan laumasta eksyisi lähivuorokausina juuri tälle alueelle, jotta hänen jättämänsä hajujäljet ehtisivät hävitä.
Valo oli jolkottanut jo jokusen tovin, ja hänen mielensä alkoi tasaantua. Hän näki edessään lähestyvä metsän laidan, jonka tuolla puolen levittäytyi laaja aromaa. Tuolla hänen vitivalkoinen turkkinsa huomattaisiin äkkiä, jos siellä olisi muita monenkin kymmenen kilometrin säteellä, Valo ajatteli ja pysähtyi tarkkailemaan. Lisäksi aukealla tuuli sai puhaltaa vapaammin kuin metsässä, ja veisi nopeasti hänen hajunsa muiden susien kuonoihin.
Valo ei ehtinyt ajatella enempiä, sillä hänen takaansa metsiköstä kajahti varoittava suden ulvonta. Joku kutsui laumaa.

Mitä ihmettä? Miksen älynnyt, että minua seurataan? Valo ajatteli hätääntyen.


-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Nuori ja hoikka Varjo oli ollut tapansa mukaan seikkailemassa Viiman reviirin rajoilla. Tänä yönä hän halusi nähdä paikan, jossa hän oli ensi kerran tavannut Viiman. Paikka muistutti häntä haavoistaan, jotka vuosivat puoli vuotta sitten sinä iltana vielä vuolaina ja tuskaisina, ja veljestä, joka oli saanut surmansa raakalaisten hampaissa. Tänä yönä Varjo tunsi olevansa valmis avaamaan sydämensä itselleen ja muistelemaan rakasta veljeään.

Varjo ei kuitenkaan ennättänyt lähellekään tuota paikkaa. Hän näki kaukaa metsäiseltä rinteeltä jonkin suuren ja hohtavanvalkoisen vilahtelevan satunnaisesti mestässä kuunvalon siihen osuessa. Uteliaisuus valtasi mustan suden mielen, ja hän lähti seuraamaan tuota valkoista jotakin.
Tuulahdus toi sudenhajun Varjon kuonoon. Valkoinen susi? Onko sellaisiakin olemassa? Varjo ajatteli hämillään. Äänettömästi kuin pöllö Varjo lähti juoksuun, jolla se helposti saavutti tunkeilijan juuri ennen metsän laitaa.
Tunkeilija oli suuri uros. Hetken Varjo tarkkaili sutta, ihmetellen edelleen uroksen turkin väriä. Sitten hän kohotti kuononsa ilmaan päästäen kuuluville kutsun, joka varmasti huomattaisiin.
Varjo toivoi ulvontansa säikäyttävän tulokkaan suunniltaan. Varjolla oli nyt takanaan lauma, ja vieras saisi tuntea nahoissaan, ettei tämän lauman kanssa pelleilty. Varjo inhosi vieraita susia, ja tunsi alitajuisesti nyt pääsevänsä kostamaan veljensä raa'an kuoleman. Vaikka näin ei tietenkään ollut.

((Noniin, katsotaan, riittääkö pieni kapasiteettini tähän...))

Nuori susiuros oli harjoittamassa kävelyään ulkosalla. Se oli muutama viikko sitten pudonnut hyvin korkealta jyrkänteeltä saapuessaan laaksoon. Hukka oli kohdannut Viiman lauman betasuden; Katalan, ja täyttänyt oman lupauksensa itselleen löytää veljensä, sillä Tuisku oli ollut betan laumassa.
Kuitenkin haavat olivat nyt paranemassa, ja koska Tuisku oli jostakin syystä juossut pois pesäluolilta kuin heikkopäinen, päätti Rusko lähteä yksin ulos.

Rusehtava, päältä harmaa ja alta vitivalkea turkki hulmahteli Ruskon hölkätessä saalistusmaille. Uroksen mieliala oli korkealla, ja yö oli sen mielestä hyvin kaunis.
Kuukin paistoi pyöreänä, mitä nyt pari pilven riekaletta yritti peittää sitä.

Hetken nuori susi katsoi kuuta, ihmetellen kaikkea sitä, miten sudet olivat päätyneet maan päälle ja sitä, miksi se oli ollut niin onnekas syntyessään juuri siksi nisäkkääksi. Sudet olivat näiden maiden herroja, ravintoketjun huipulla - jos ei nyt jotakin pahaista karhua laskettu.
Uros ei koskaan ollut ulvonut kuuta. Eivätkä sudet niin tehneetkään, mutta nyt siitä tuntui todella järkeen käyvältä ulvoa kaikki tuska ulos, ja samalla viestittää sitä iloa, jota se oli saanut viime päivinä kokea.
Matala, kuitenkin kuuluva ulvonta kaikui sen ylöspäin suunnatusta kidasta ja uros nautti. Kuitenkin kun se jäi hetkeksi liikuttelemaan korviaan edestakaisin, kuuli hukka vaimeasti jonkun toisenkin ulvovan. Tuskinpa kuuhulluudesta, joten uros lähti laukkaamaan täysin vaistojensa varassa hajua kohti.

Pian ruskeaturkki haistoi kaksi sutta, ja toinen oli epäilemättä Viiman laumasta. Toinen ei, ja se oli varmasti Viimanlaumallisen ulvonnan syy. Rusko hiipi korkean kasviston suojissa lähemmäs valkeaa hahmoa, kunnes erotti tummemman suden. Se ei ollut varma miten reagoida, joten päätti tehdä täysin mielijohteesta, typerän, ajattelemattoman eleen:
Se loikkasi heinikosta molempien susien väliin, mutta pomppasikin pois ettei kumpikaan refleksinä hyökkäisi sen kimppuun.

Rusko tuijotteli siinä vähän nolona vuorotellen molempia susia, odottaen reaktiota. Se heilautti vähän häntäänsä korvat luimussa, ja pieni hymyntapainen ilme kohosi hukan kasvoille.

((Sekavaa, toivottavasti ymmärrät mitään...))

(kauhu sapauu paikalle)

Kauhu oli haistanut myös kaksi kulkijaa saalistus mailla kävelyretkilleään kun herra oli selvittänyt päätään. sille oli itsetsään selvyys että tuntemattomat sudet olivat uhka tavalla tai toisella joten sen täytyi mennä oitis ottamaan selvää mistä oli kyse.
Kauhu hiipelsi paikalle varsin pitkin askelin kohti tällä hetkellä kolmea sutta joista hän tunnsiti lauma toverinsa oitis. mutta tuo valkea outous sai kauhun niska villan nousemaan. niin uros pyyählsi kohti valkeaa herraa varsin uhmakkaasti " Kuka mahdat olla ja mitä teet viiman aluella. " se tokaisi melko äännekkääseen sävyyn. kauhu kuului katalan metsästys joukkoihin ja oli ylpeä asemastaan. herra katsahti muihin paikalla olleisini sivusilmällä ja ihmetteli suuresti Ruskon reaktiota tuntematonta sutta kohti. jtoen hukkasemme mulkaisi tuota ja käänsi katseensa odottavasti kohti valoa.

Kauhun kookas rakenne sai ehkä monet helposti sekoittamaa ntuon katalaan, olihan kaksikko melko saman värityksen omaavia herroja. ja mikäli ei kaksikkoa erottaisi saattaisi jopa kauhun luonnekkin viitata moiseen. Kauhu tosin ei ollut beta ja arvosti katalaa enemmän kuin monia muita susia laumassa. Sammal oli kauhulle elämä ja siitä se piti kiinni kynsin hampain. Viima oli sille arvokas alfa jonka vuoksi voisi antaa henkensä.
valansa oli kauhu vannonut ja päässyt viiman laumaan arvokkaasti ja ylpeänä siitä. oli se ehtinyt m elkein ottaa yhteen betan kanssa. olihan tuo häätnäyt haukankin pois alueelta yhdessä muiden kanssa. oli hukak itsensäkkin satuttanut mutta nyt se oli terässä. se oli valmis jopa hyökkäämään jos muukalaisella ei olisi mitään järkevää syytä olal lauman alueella.

((Tuulikin tulee :P))

Tuuli oli kuljeskelemassa yksikseen, kun hän haistoi vieraan suden. "Hienoa... Nyt, kun kevät on tulossa ja ruokaa löytyy myös laumattomille eikä paleltumisen vaaraa ole, kaikki ryhtyvät kilvan rajoja rikkomaan..." Tuuli mumisi itsekseen. Harmaa susi kyllä haistoi tuttujakin, mutta uteliaisuus vei voiton ja eihän sitä koskaan voinut olla liian varovainen. Se tepasteli ripein askelin kohti hajuja. Hänen olisi nyt täytettävä tehtävänsä, mitä oli Viimalle aikoinaan luvannut. Rehellisesti sanoen Tuuli oli siitä mielissään, hänestä oli tuntunut vähän aikaa, että oli ollut tarpeeton laumalle.

Hento rakenteinen, mutta nopea susi saapuikin tuossa tuokiossa paikalle. Jo kauas näki, että paikalla oli Varjon, Ruskon ja Kauhun lisäksi tuntematon, vaalea susi, melko kookas. Jos tämä muuttuisi rähinäksi, Tuuli olisi hukassa ilman muita laumalaisia. 'Yksi lauma elämän hyvistä puolista...' Se ajatteli.
Tuuli tepasteli lähemmäs Varjoa ja Ruskoa. Kauhu näytti jo pyyhältävän kohti tunkeilijaa. Harmaa pysähtyi Ruskon lähelle. "Hän siis on se tunkeilija. Onko täällä sattunut mitään vakavaa?" Tuuli kysyi pitäen katseensa visusti tunkeilijassa, valmiina auttamaan Kauhua, jos jotakin rähinää tulisi. Hän ei ainakaan haistanut verta, joten ainakaan kovaa rähinää ei vielä ollut ollut.

Valo tähyili katseellaan metsää takanaan yrittäen havaita ulvojan. Miten ihmeessä en huomannut mitään, hän sätti edelleen itseään. Joko seuralaiseni on äänetön kuin pilvi, tai sitten kuljen itse pää pilvissä... Tuuli oli käynyt Valon edestä tämän juostessa vuorenjuurta pitkin, joten hajuaistimusten huomioimatta jättämisestä Valo ei voinut itseään pahasti syyttää. Silti, jos olisin kuunnellut tarkemmin...
Vaikka öisessä metsässä oli hyvin valoisaa, ei Valo havainnut - ehkä yksisilmäisyytensä vuoksi - noin kuuden sudenmitan päässä kasvavan puun varjossa piileskelevää mustaa sutta, ennen kuin tämä liikkui ja astui kuun valoon.

-----------------------------

Varjo astui piilostaan hurjasti äristen ja jokainen niska- ja selkäkarva kohti taivasta. Hän yritti saada hoikan ruumiinsa näyttämään hirvittävän isolta. Varjo toivoi saavansa uroksen hyökkäämään kimppuunsa väsyttääkseen tätä - hän itse tiesi olevansa tarpeeksi ketterä väistääkseen uroksen murhayritykset, jos uros päättäisi hyökätä.
Suoraan valkoisen suden silmiin (tai siihen yhteen) tuijottaen Varjo kysyi koko hammasrivistö välkkyen: "Mitä teet alueellamme, silmäpuoli?"

-----------------------------

Valo ei vastannut suden uhkaaviin elkeisiin millään lailla. Hänellä ei ollut mitään tarvetta eikä haluja hyökätä - eikä se olisi kovin viisastakaan, kohta varmasti koko muu lauma olisi paikalla suden turvana. Musta susi oli nuori naaras, eikä tuolla olisi ollut minkäänlaisia selviytymismahdollisuuksia voimainmittelössä häntä lähes kaksi kertaa suuremman uroksen kanssa. Sekin oli syy, miksei Valo halunnut vastata naaraan uhkaaviin elkeisiin. Taistelunhalu tai toisen suden tappaminen muutoin kuin omaa laumaa puolustaessa ei vain yksinkertaisesti kuulunut Valon luonteeseen.
"Olen hyvin pahoillani, että tunkeuduin näin laumanne alueelle", Valo vastasi naaraalle huuliaan nuollen ja katse käännettynä sivuun (vasemmalle, jotta hän pystyi kuitenkin tarkkailemaan sutta), "en ole täällä tahallani, jos vain saan selittää..."
Varovaisesti Valo uskalsi katsahtaa seuralaiseensa. Naaraan talvikarva oli vaihtumassa kesäkarvaan, ja niistä kohdista, mistä paksu karva oli jo irronnut, erottui ohuen karvan alta pahannäköisiä arpia. Valo sävähti. "Mitä sinulle on tapahtunut?" pääsi hänen suustaan puolivahingossa.
Susi ei kerennyt edes vetää henkeä vastatakseen, kun yhtäkkiä puskasta hyppäsi ruskeanvärinen urossusi heidän väliinsä. Valo ponnahti älähtäen ilmaan säikähdyksestä. Ilmeisesti saapunut susikin oli säikähtänyt, sillä se ponnahti yhtä nopeasti takaisinpäin kuin äsken oli ilmestynyt. Valo hämmentyi hiukan tulijan osoittaessa sovittelevia ja ystävällisiä elkeitä, mutta heilautti sitten itsekin häntäänsä tulijalle ystävällisesti. Eihän Valo ollut täällä riitaa haastamassa.

-----------------------------

Varjokin säikähti laumalaisensa Ruskon hypätessä ilman minkäänlaista enakkovaroitusta eteensä. Säikähdyksissään Varjon suusta pääsi hurja ärjäisy, mutta heti hän näytti erehdyksensä nuolaisemalla huuliaan ja madaltamalla asentoaan anteeksipyytävästi.
"Äläs nyt heiluttele häntääsi tuolle", Varjo sanoi sitten. "Tuo silmäpuoli on vihollinen, meidän on ajettava hänet pois!"
Varjo kääntyi katsomaan taakseen kuullessaan askelia, ja näki mielihyväkseen Kauhun saapuvan paikalle. Kauhu oli suuri, ja hänellä olisi voimaa taistella tulijaa vastaan, jos kohtaus taisteluun päättyisi. Varjo tiesi myös, ettei Kauhu taistelua varmasti sivuuttaisi, jos mahdollisuus siihen ilmaantuisi. Ja vaikka Varjo ei herrasta hirveästi välittänyt sen perusteella, mitä oli herraa tarkkaillut, hän otti Kauhun iloisesti vastaan vetämällä korvansa taakse ja nuolaisemalla huuliaan. Nyt olisivat kaikki sudet tarpeen.

----------------------------

Paikalle saapui suuri uros, ja Valo alkoi todella ymmärtää, että oli joutunut vaikeuksiin. Valo olisi voinut pärjätä taistelussa suurta sutta vastaan, mutta oli nyt erittäin väsynyt vuoren ylittämisen jäljiltä - ja nyt vastassa ei olisi ollut vain yksi susi, vaan kokonainen lauma.
"Kerroinkin jo tälle mustalle neitokaiselle - olen pahoillani, en tiedä nimeänne", hän sanoi osoittaen sanansa mustalle naaraalle, "- että en rikkonut laumanne rajoja tahallani. Olen erittäin pahoillani tunkeutumisestani. Olen vaeltanut vuoden päivät lumen ja jään lakeuksilta tänne etelään, ja satuin löytämään tuon vuoriston -" Valo viittasi sivulleen "- jota tyhmyyksissäni lähdin stten ylittämään. Tiedän tehneeni väärin laumanne rajoja kohtaan, mutta en todellakaan voinut aavistaa, mitä tällä puolen vuorijonoa minua odotti." Valo puhui hitaasti, yrittäen rauhoitella läsnäolijoita. Hän tarkoitti jokaista sanaansa, ja toivoi sydämestään tuijoiden uskovan häntä. "Ymmärrän, jos haluatte minut hengiltä, tiedän tehneeni väärin. Ymmärrän täysin raivonne. Minulla ei ole halua taistella, mutta toimisin teidän tilassanne samoin kuin te." Valon vielä puhuessa saapui jälleen uusi susi paikalle, kaunis, pitkäraajainen, harmaaturkkinen naaras. Hän pysähtyi ensimmäisenä paikalle tulleen uroksen lähelle. Alkoi käydä yhä selvemmäksi, ettei Valo pääsisi vähällä retkestään.

((Anteeksi en ole huomannut että tänne on vastailtu, vaikka olen ollut Lupuksessa lähes joka päivä. Mun moka.))

Rusko oli hetken loikkansa jälkeen vähän kuutamolla tilanteesta, mutta ymmärsi tilanteen hyvin nopeasti pelkästä susien asennoista ja Varjon sanat vielä vahvensivat uroksen epäilyjä: Tuo vaalea susi edessä oli tunkeilija.
Hyvin hitaasti nuori susi alkoi nostaa karvojaan ja häntäänsä. Se kuunteli keskeyttämättä tunkeilijan sanat, ja oikeastaan itse olisi päästänyt tuon menemään- mutta muut eivät välttämättä olleet samalla linjalla.

Ruskeaturkki katseli vaivihkaa päätään kääntämättä ympärilleen, ja sai lisää itsevarmuutta huomatessaan, että sen laumalaisia oli paikalla jo useita. Etenkin hyvin kookas, vierasta lähmpänä oleva uros, toi tilanteeseen turvantuntua.
Jos rähinää tulisi, ei Rusko ikimaailmassa pärjäisi valkoturkille yksin, kookas kun sekin oli Ruskoon verrattuna.

"Vai vuorijonojen yli? Et siis todellakaan havainnut suuren lauman rajojen tuoksua, laumasta puhumattakaan, tai sitä, että täällä liikkuu useita susia?" Rusko kysyi vähän kulmiaan kohotellen, kunnes laski karvansa rauhanomaisesti, muttei luottanut missään määrin vieraaseen joten piti häntäänsä pystyssä. Se katseli muihin susiin kysyvästi; "Mitenkäs me teemme tuon kanssa?"[i]

Kauhu mulkoili tulosta arvioivasti. katsoen samalla kun paikalle tuli muita laumalaisia. " Sinun tulisi tarkistaa hajuaistisi kahdesti ennenkuin ryntäät laumaaluellemme noin vain. " Kauhu älähti varsin varoittavasti. Kauhu siirsi katseensa muhini lalumalaisiin Kauhu ei enää kommentoinut muiden kysymyksiin. joten KAuhu päätti lähteä ajamaan tuota pois lauma alueella koska viimaa ei aluella näkynyt. viime kerralla kun samankaltainen tilanne oli tapahtunut oli nahka parka saanut melkein shokin joten Kauhuu päätti toimia omatoimisesti ja irvisti tunkeilijalle " katoa täätlä ennekuin tapamme sinut " se älähti ja asteli lähemmäksi askel askeleelta. jos toinen olisi halunnut tavata viiman se kertoisi sen varmasti.

Tuuli tarkkaili vierasta. Toinen ei näyttänyt rikkoneen rajoja tahallaan. Kauhu oli jo ajamassa sitä. Tuulin apua ei tarvittu, ellei tämä kehittyisi taisteluksi. Ja jos vieras ei tahalleen rikkonut rajoja, sillä ei luultavasti olisi mitään erikoista asiaa laumalle. Tuuli vilkaisi Ruskoa ja Varjoa. Tunkeilija häädettäisiin nopeasti ellei mitään erikoista tapahtuisi.

Valo huokasi. Olihan hän tuntenut susien tuoksuja jo kauan ennen kuin oli ylittämäänsä vuorta nähnytkään - hän oli luullut sivuavansa kaukaista laumaa - mutta kaikki hajut, mitkä vuoren takaa tulevat, tuo tuuli satunnaisesti ja heikkoina, jos ylipäätään tuuli on niin voimakas että kykenee kulkemaan vuorten yli. Sitäpaitsi, jos laaksosta tulee tuulenpuusta, ei se vuoren rinnettä kiivettyään lähde enää välttämättä laskeutumaan alas hajuineen, vaan jatkaa kulkuaan korkeuksissa - riippuen tietysti ilmanpaineista - ja laskeutuu sitten minne lystää, ei välttämättä suoraan vuoren lähistölle.

Maantietämyksestä ei Valo missään nimessä voinut nyt alkaa toisille susille tarinoimaan (Raukkoja, ova eläneet luultavasti koko elämänsä vuoren tällä puolen näkemättä maailmaa, miten he voisivatkaan tietää tuulten kulusta muualla kuin laaksonsa sisäpuolella, Valo ajatteli suruissa mielin), mutta hän nuolaisi kirsuaan ja tokaisi yksinkertaisesti ja rauhanomaisesti: "Katsokaa vuorianne - niiden huippua peittävät lumet, mikä tarkoittaa, ettei yhdenkään suden, ei edes kaikkein terävänokkaisimmankaan kuono kykene haistamaan sen läpi, niin korkeita ja paksuja ne ovat. Elätte laaksossanne, ja luulette koko muun luomakunnan laakson ympärillä haistavan teidät yhtä tarkasti, kuin näiden seinien sisällä haistatte toisenne. Kuinka pieni onkaan maailmanne." Valo ei kimpaantunut eikä edelleenkään osoittanut uhkauksen elkeitä. Hän painoi päätään hieman, ikäänkuin pieneen kumarrukseen - tämä oli ollut kohteliaisuuden ele hänen edellisessä laumassaan - ja otti jo taka-askelia lähteäkseen.

"Tiedän olleeni huolimaton useampaan kertaan, enkä voi täysin itseäni puolustaa sanomalla, etten haistanut yhtään mitään. Sen voin häpeämättä ja kunnialla kertoa, että saapumiseni alueellenne oli silti täysin tahaton." Vieraan sana on vieraan sana, sen Valo tiesi hyvin. Hän yritti kaikin mahdollisin keinoin kuitenkin välttää hampaiden uppoamista lihaansa. Laumakin varmasti välttäisi verenvuodatusta viimeiseen asti. Valo käänsi eturuumiinsa vasemmalle näyttääkseen lähtöaikeensa erityisesti suurelle urokselle, joka hitaasti tallusti Valoa kohti. "Ellet sinä satu olemaan alfa, joka siinä eturivissä häntääsi nostelet", Valo osoitti kommenttinsa toisena saapuneelle sudelle, "mitä epäilen runsaasti käytöksesi johdosta, niin viekää heille viesti, etten ikinä uhkaa reviirienne rajoja, jos täältä löydän pois." Valo kääntyi kokonaan ja lähti nopein laukka-askelin kohti aroa, jota oli pelännyt ylittää. Vuoren juurta seuraamalla hän löytäisi vedentuoksun lähteen, ja voisi ehkä paeta sitä myöten. Hän kuunteli visusti selustaansa - ikimaailmassa lauma ei jättäisi tilannetta tähän. Valo itse olisi seurannut reviirillensä tunkeutujaa rajoille asti.

-------------------------------------------------------

Vieraan kommenteista tulistuneena ei Varjo kauaa pysynyt paikoillaan vieraan käännettyä selkänsä. Mokoma rikkuri, olkoon kuinka vahingossa vain täällä, tämä on meidän alueemme! Varjo kihisi kiukkua pyrähtäessään salamana valkoisen otuksen perään.
"Olen nähnyt maailmaa ihan tarpeeksi todetakseni, että tämä on turvallisin paikka!" Varjo ärisi juostessaan tunkeilijaa kohti. Tuskin tuo silti mitään kuulisi. Varjo saavutti sutta, ja hänen mieleensä iski himo pureutua tuon olennon lämpimään lihaan, repiä se kappaleiksi. Raivo sumensi Varjon järjen, hän unohti oman kokonsa urokseen nähden, unohti laumalaisensa ja ympäröivän maailman. Hänen mielessään loisti yksi kuva: muisto veljestä, muisto tämän viimeisistä hetkistä. Veren haju, kuoleman korahdukset. Vieraiden sutten ilkkuvat älähdykset, ulvahdukset ja haukahdukset.
Varjo ei enää muistanut, miksi halusi uroksen kärsimään - oliko hän tiennyt sitä alunperinkään. Hullun suden raivolla, mieli täysin sumenneena Varjo kiihdytti vauhtiaan ja saavutti uroksen parilla loikalla (vaikka tuo itsekin kiihdytti huomatessaan Varjon lähteneen peräänsä), ja viimeisellä ponnistuksella hän lensi kuin hidastettuna mielessään, näki valkoisen selän, avasi suunsa ja pureutui iilimadon lailla valkoiseen lantioon.

------------------------------------------------

Valo ei kyennyt väistämään. Hän tunsi ensin terävien hampaiden saavan otteen hänen lantionsa nahasta. Sitten sekunnin murto-osan päästä hypystään laskeutuvan suden paino sai hänen takaosansa horjumaan ja heti perään koko susi kaatui kovaan maahan. Vauhdin vuoksi Valo raahautui hetken maata pitkin, ja jäinen pinta raapi hänen raajojensa ihon sekä kylkeä vereslihalle. Valo ulvahti kivusta ja säikähdyksestä, ja vaiston ohjaamana kääntyi automaattisesti hyökännyttä sutta kohti purrakseen tätä.


(EDIT: Huom, loppu siirretty.)

Ruskon rauhanomaisuus haihtui. Valkoturkin sanat saivat sen tietyllä tavalla ärtyneeksi, ja se väläytteli hampaitaan karvat pystyssä, astuen lähemmäs. "Että minä en ole nähnyt maailmaa? Jaa, paha sinun on sanoa, kun etä näe edes lajitovereiden lauma-aluetta!" Keltaisten silmien katse muuttui myrkyllisemmäksi, ja uros kaarsi Tuulen -lähmipänä olevan nartun- eteen suojelevaisesti, vaikka tuskimpa vieras hyökkäisi montaa sutta vastaan. Kun valkea susi teki lähteviä eleitä, ruskeaturkki käveli uhkaavasti eteen päin muristen ja avaten kitaansa raivoisan näköisenä. Tarkoitus oli kuitenkin vain uhkailla- vaikkakin nuoren suden hormonit saivat sen hermostuneemmaksi. Rusko tuki Kauhua koko olemuksellaan, ja suojasi takanaolioita kävellen samalla viistoon Kauhun taakse, tähdäten sen vierelle.

Yhtäkkiä Varjolla ilmeisesti paloi hermo, ja se lähti kuin rasvattu salama "karkurin" perään. Rusko otti tilaisuudesta vaarin purkaa kiukkuaan ja pinkaisi kaksikon perään. Nopeus oli sen vahvuus siinä missä älykin, vaikka järjen valo heikkeni hetki hetkeltä sen lähestyessä valkoturkkia. Varjo loikkasi taitavasti toisen niskaan ja ruskeaturkki hidasti vauhtiaan. "VARJO!" se haukahti. Ruskon mielestä tunkeilijan kimppuun ei tarvinnut käydä, ja uros näki selvän kokoeron kaksikon välillä. Muu lauma ei varmasti olisi kaukana, ja uros syöksyi luovuttaen toivonsa sille ajatukselle erottamaan susia toistensa kimpusta.
Varjon nimen se oli kuullut kerran aikaisemmin tutustuessa tähän veljensä kanssa.

Ruskon hopean ja mustan kirjavaa selkää peittävä turkki hulmahti, ja kuunvalo kultasi sen ruskeaita kylkiä. Valkoiset käpälät erottuivat pimeässä, ja kuka tahansa saattoi nähdä sen lähestyvän musta- ja valkoturkkia.
((EDIT:)) Kuitenkin ruskeaturkki tuli liian myöhään, ja pienimuotoista taistelua oli jo käynnissä. Rusko menisi sittenkin Valon luo, lähtisi tuo karkuun tai ei. Kuitenkin kaikki oli vielä mahdollista, ja uros halusi säikäyttää Valon pois- jääden sitten katsomaan varjon perään.

"Luuletko olevasi joku fiksukin mistä sinä tiedät mistä jokaininen meistä on tänne tullut. Voin kertoa sinulle että harva mietäs on täällät synyjään kotoisin. ja toiseksi jos olisin alfa huomaisit sen kyllä. sinulal on opettelmista vielä JA PALJON" Kauhau äuskähti tunkelijalle kun tuo oli poistumassa näytti varjo menettäneen malttinsa ja amapisi tuo tunkelijan perään ja pian varjon perään huusi Rusko. Kuhu älähti varsin ääenkkään * ANTAKAA SEN MENNÄ* Kauhu karjui hyvin mahdikkaasti kaksikolel joka oli painellut tunkeiljan perään. " Meidän ei tarvitse tappaa sitä kun kerran vapaaehtoisesti poistuu " Kauhu yritti saada hukkasia pois tunkelijan kynsistä sillä tuo oli vapaa ehtoisesti poistumassa alueelta eikä mutuenkaan näyttänyt olevan uhkaksi Viimalle ja sen reviirille.

Valon sanat ärsyttivät Tuulta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että lähtisi hyökkäämään sen takia. Kauhu sai sanottua kaiken oleellisen tuolle tunkeilijalle.
Ruskon suojeleva ele sai Tuulin tuntemaan mukavalta. Sitä se oli kaivannut. Nyt, pitkästä aikaa se tunsi kuuluvansa laumaan.

Tilanne näytti kehittyneen jonkin sortin taisteluksi, mutta Tuulilla ei ollut aikomustakaan lähteä vieraan kimppuun. Vieras aikoi itse lähteä ja häätämässä oli jo kaksi sutta ja Kauhun käsky vain vahvisti sen ajatusta.
Tuuli asteli ripeästi Kauhun rinnalle, nähdäkseen miten tilanne tästä vielä jatkuisi.

((Anteeksi viivästynyt pelivuoro - kuten olen poissaoloilmoituksissa kertonut, on koneellepääsyni äärimmäisen kiven alla näin kesäisin. Huom! Valon johtajuuskommentti oli osoitettu IVALLISENA VITSINÄ RUSKALLLE, EI TOSITARKOITUKSIN KAUHULLE. Näytti jääneen kaikille epäselväksi...))

Valo tajusi aikeensa juuri oikealla hetkellä. Hänen hampaansa loksahtivat kiinni aivan mustan naaraan posken vieressä. Hän ehti näkemään naaraan silmissä jotain outoa, ennen kuin niiden elämänloiste palasi ja tämän kipeä ote kirposi. Ehkä naaras oli säikähtänyt melkein osunutta puremaa.
Ruskea uros, jonka turkki oli väreiltään kaunislinjainen, oli seurannut ystäväänsä. Tämä tuli Valon luo, eikä Valo jäänyt enempiä miettimään, vaan kiepsahti raajoilleen ja pinkaisi haavoistaan välittämättä keskeytyneelle pakomatkalleen.

Isokokoinen uros oli huutanut kolmikon perään Valon ampaistessa karkuun. Valo ihmetteli tämän sanoja: antakaa sen mennä.

Kummallista. Olen vielä heidän reviiriensä rajojen sisällä, Valo mietti. Näinkö vain minun annetaan paeta? Kummallakohan meistä tässä on enemmän opittavaa? Valo nauroi mielessään. Ilkeä susi voisi nyt kaartaa pitempää reittiä tuulen alta, etsiä pesäkolon ja surmata kaikki pennut. Valon yleinen kohteliaisuus oli tiessään hänen ajatuksistaan tämän ajatellessa laumaa. Hyvinpä vartiotte rakasta reviiriänne! Alfallannekin olisi paljon opittavaa hereilläolosta.

Valoa nauratti erityisesti suurikokoinen uros, joka näytti luulevan liikoja itsestään. Oli heti uhannut tapolla. Ja kun hän lähti, niin mitäs sitten: antaa mennä. Iso uros oli kaiketi niin voimiensa lumoissa, että unohti järjenkäytön - ja sen, ettei hän ollut laumansa alfa ja käskyttäjä. Lisäksi tämä oli luullut Valon osoittaneen pienemmälle urokselle tarkoitetut sanat itselleen, juuri johtajuudesta.

No, mitä sitten, se oli vain yksi lauma. Tämä lauma ei omistanut koko laaksoa, sen Valo haistoi. Vaara vaani joka puolella. Vaara, tai... liittolaiset.

Valo päätti painaa naurettavan lauman mielestään. Hänet oli päästetty menemään - jos siis laumalaiset uskoisivat isoa sutta, eivätkä lähtisi Valon perään - ja hän hidasti pakolaukkansa sitkeäksi raviksi, jota jaksoi jolkottaa kilometrikaupalla. Hän päätti etsiä veden, ja miettiä nenäänsä käyttäen, mitä tekisi sitten.

------------------------------------------------------------------

Varjo havahtui hampaiden napsahtaessa poskensa vieressä. Täysin hämillään hän katsahti valkoisen suden kasvoihin, siihen yhteen silmään. Uros katsoi takaisin yhtä hämmentyneenä. Rautainen veren maku helmeili Varjon kielellä, ja hän tajusi, mitä oli tehnyt.

Uros nousi nopeasti ja lähti uudelleen juoksuun. Varjo halusi lähteä tämän perään, mutta äskeinen raivonpuuska oli kuluttanut hänen voimansa loppuun. Hätkähtäen Varjo huomasi Ruskon vierellään.
Varjo vapisi kauttaaltaan, adrenaliini vaikutti yhä. Lihaksiin sattui. Varjo ei jaksanut tehdä elettäkään ilmaistakseen haluaan lähteä ajamaan urosta pois. Hän ei kyennyt vieläkään ajattelemaan selkeästi, ja hän tunsi olonsa tyhjäksi. Ihminen olisi itkenyt tyhjää oloaan, mutta Varjo-rukka ei voinut kuin painaa päänsä jäätyneelle sammalelle ja huokaista. Pieni vingahdus saatteli huokausta, ja suden katse löi tyhjää.

Rusko murisi Valon perään raivoisasti ja jopa ulvoi koston vannomisensa tuolle, kunnes alkoi tökkiä Varjoa kuonollaan. "Kaikki hyvin, se paskiainen meni jo" uros sanoi mustaturkille. Se toivoi saavansa tästä vielä ystävän- olihan se jo tutustunut Varjoon veljensä kanssa.
Rusko nuolaisi huuliaan ja yritti itse olla rauhallinen ja tartuttaa tyyntä olemustaan toiseen. Se tökkäisi vielä kerran Varjoa nenällään korvan alle toivoen, ettei tämä olisi vahingoittunut mitenkään: Ruskokin oli nähnyt louskautuksen, eikä ollut varma oliko valkoturkki osunut.

Oli tunkeilijan onni että Kauhu ei kuullut tuon ajatuksia. Kauhu olisi nirhinyt sen. Kauhu sen sijana toimi kuten normaalisti välttääkseen ylimääräistä veren vuodatusta.
" en usko että se palaa. Minä voin jäädä tarkistamaan rajoja jos teillä on muuta tekemistä " kauhua sanoi se ehdotti itseään raja vartioon jos kukaan muu ei siihen jäisi. Siinä samassa Kauhu etisi viiman ja raportoisi asiasta alfalleen.

Kauhu ei sen koommin jäänyt enää kommentoimaan nahinaa. vaan astahti asekeleen rajojen suuntaan. Samalla se kykenisi vahvistamaan että Valo oli kadonnut luaman reviiriltä.

Tunkeilija näytti lähteneen.
Tuuli meni tarkistamaan miten Varjon kävi. Olihan se jäänyt maahan makaamaan vieraan suden lähdettyä. Harmaaturkkinen ei ollut varma oliko tunkeilija hyökännyt takasin tai vastaavaa. Se katsahti Ruskoon ja sitten Varjoon. "Oletko kunnossa? Oletko loukkaantunut?" Se kysyi varovasti siltä. Tuuli tökkäisi myöskin kerran mustaturkkista ja jäi odottamaan vastaisiko toinen.

Kauhun puhuessa rajojen tarkistamisesta, Tuuli valpastui. "Minä voin kyllä tulla kanssasi, mikäli sinulla ei ole mitään sitä vastaan." Se lausahti. Tuuli ei ikinä ollut tässä laumassa ollut rajoja tarkistuttamassa, mikä teki asiasta jännittävän. Se oli ollut vain kerran tai kahdesti rajojen läheisyydessä laumaan liittymisen jälkeen, kun se oli tavannut Kuurankukan ja salaa Liekin.

Metsänlaidasta joelle oli parinkymmenen kilometrin matka (vaikka sudet eivät laskekaan matkoja kilometreissä), eikä aikaa juoksuun ollut mennyt kuin hieman yli tunti. Joki oli laaja ja syvä, mutta sen rantaa pitkin pystyisi kahlaamaan, vaikkakin vain enintään noin metrin päässä vedenrajasta (siinäkin suden maha osui jo veteen, ainakin tässä osassa jokea).

Valo oli tyytyväinen. Hänen jälkensä johtaisivat jokeen, eikä kukaan pystyisi tietämään, ylittikö hän joen, lähtikö uimaan, vaiko kuten Valo aikoi tehdä, alkoiko kahlaamaan. Joen ranta oli kivinen, eikä veden alle jäisi näkyviä jälkiä.

Valo istui alas ja alkoi pesemään kaatumahaavojaan. Haavat eivät vuotaneet pahasti eivätkä olleet kovinkaan syviä, mutta jos niihin jäisi risuja ja hiekanmujuja, ne tulehtuisivat varmasti. Erityisen tarkkaan hän puhdisti kylkensä, sillä se ei kahlatessa painunut veden alle. Raajojen haavat puhdistuisivat raikkaissa vuorien sulamisvesissä paremmin, kuin hänen omalla kielellään.
Myös kipeä puremahaava hännän yläpuolella lantiossa sai paljon huomiota osakseen. Valo nuoli pois turkkiin kuivuneen veren, ja yritti parhaansa mukaan puhdistaa hampaiden pistohaavoja. Ne tulehtuisivat puhdistamisesta huolimatta varmasti, ja pari viikkoa tekisi kipeää heiluttaa häntää.

Puhdistauduttuaan Valo nousi jaloilleen ja ravisteli turkkiaan. Väsymys tulvahti taas suden mieleen, mutta nyt ei auttanut muu kuin pistää jokainen ruumiin lihas koetukselle. Valo poistuisi reviiriltä vielä tänä yönä, ja se vaatisi kaiken nopeuden ja oveluuden, minkä Valo oli viiden elinvuotensa aikana saavuttanut, eikä väsymystä saisi tuntea.

Valo tarkisti ympäristönsä. Tuuli kävi edelleen hänelle epäsuotuisasti, idästä. Hän ei kuitenkaan kuullut eikä nähnytkään liikettä takanaan arolla, joten hän astui virtaavaan veteen.
Kuinka kylmää! Sulamisvedet ovat tietenkin kylmää kuin jää, mutta pohjoisesta tulleena, jäisessä meressäkin uineena Valo kesti kylmän virran ja alkoi kahlata niin hiljaa kuin kykeni. Vesi vastusti tietenkin enemmän kuin ilma, ja kulku oli raskasta ja hidasta. Jossakinkohden, kun virtaus olisi heikompaa, voisi Valo uida ja säästää hieman energiaa, ja tarpeeksi kaukana voisi hän myös nousta hetkeksi maalle jolkottamaan. Mutta nyt Valo kahlasi.

----------------------------------------------------------------------------------------

Varjo kuuli Ruskon sanat, mutta ei kommentoinut niitä mitenkään. Surullinen susi oli, hyvin surullinen. Ja tyhjä.

Tökkimiset tuntuivat miltei tunkeilevilta Varjon mielestä. Ärähtää hän ei kuitenkaan jaksanut, makasi vain hiljaa ja tyhjänä kuin piesty pentu.
Tuulin tullessa tökkäisemään Varjo nousi puoliärsyyntyneenä (vaikkei sitä huomannut) istumaan ja läähätti. Sressi oli ollut mieletön, ja susi yritti vaistomaisesti sitä jotenkin lievittää. Hiljaa Varjo kuunteli toisten keskustelua, pikkuhiljaa, hitaasti tokentuen äskeisestä. Tyhjään mieleen palasi hitaasti selviä ajatuksia.
Varjoa ihmetytti suuresti, miksei uros ollut purrut takaisin (Varjo oli kuitenkin tyytyväinen siihen, olihan jäänyt itse vahingoittumattomaksi). Oma virhehän oli Varjolta kuitenkin raivostua niin, ettei edes itse tajunnut rynnänneensä urosta uhmaten hänen peräänsä ja vielä purra. Uroksella oli ollut mahdollisuus takaisinhyökkäykseen... Mutta ehkä hän säikähti Ruskoa. Ehkä niin. Varjo päätti uskotella niin.
"Olen... kunnossa", Varjo sai hitaasti sanottua puoliääneen. "Uroksella... oli mahdol... lisuus. Hän..." Varjo änkytti, ja viimeiset sanat olivat miltei äänettömät:"Ei... purrut."

Varjo oli tyytyväinen, että vartioon lähdettiin. Se ei kuitenkaan hänen mielestään riittänyt, vaan perään olisi hänen mielestään täytynyt lähteä. Ajaa rikkuri toisen lauman alueelle saamaan sielläkin ansionsa mukaan. Niin pitkälle eivät kuitenkaan Varjon voimat riittäneet, että hän olisi saanut kerrottua sen kanssaolijoille.
Muutenkin koko tilanne riitti Varjolle. Hitaasti, kompuroiden hän nousi raajoilleen, ja seisoi hetken paikoillaan. Hän katsahti Ruskoon, ja hitaasti myös Tuuliin, joka halusi mukaan vartioon. Nuo kaksi sutta olivat olleet huolissaan siitä, miten hänelle oli käynyt - Kauhu ei näyttänyt välittävän. Varjo oli susille kiitollinen, muttei pystyisi nyt sitä osoittamaan. Ehkä toiste tulisi mahdollisuus kertoa ja kiittää.
"Minä... Kaipaan lepoa." Varjo kääntyi lähteäkseen. "Kiitos... Ystävät." Varjo oli pahoillaan ja häpeissään siitä, ettei voinut kiittää toisia paremmin, eikä kertoa, miksi hän oli mennyt menettämään malttinsa ja hyökkäämään. Ja miksi hän oli niin surullinen, poissaoleva, sanaton.

Veli, veljen muisto. Kuinka hän voisikaan nyt selittää. Varjo siirsi raajaa toisen eteen, aloitti hitaan matkansa kohti pesäluolia kuunnellen vielä selustaansa ja sitä, mitä sudet tekisivät.

Rusko väisti kohteliaasti (Veljeltä oppineena antamaan muille hengitystilaa) ja katsoi Varjon perään. Tuo ei ollut vahingoittunut. Ruskokin ihmetteli miksi Valo ei ollut purrut, mutta ehkä se ei halunnut enempää ongelmia itselleen...ehkä.
Nyt Rusko jähmettyi. Oiko se kuullut oikein? Sanoiko Varjo tosiaan 'ystävät'? Ruskeaturkki seisahtui ja siirsi katseensa Tuuleen. Tämä urokselle erityinen narttu oli lähdössä partioon. Jahas. Sitten lähtisi Ruskokin. Nuori uros hymyili ehkä hivenen ilkikurista sudenhymyään Tuulelle ja sanoi "Jos arvon neiti lähtee, niin saanko lähteä hänen seurassaan?" se sanoi leikillään. Vaikka Tuuli ei välittäisi Ruskosta, otti uros tehtäväkseen katsoa ettei sille sattuisi mitään.

Rusko kertoi hännänheilautuksella ettei halunnut tunkeilla Tuulelle vaan oli ihan vain heittänyt huulta. Se katsoi palvovasti naarasta ja toivoi, ettei tuo ikinä alkaisi vihoitella sille- vaikka uros saattaisi ollakin vähän ärsyttävä.

((Voi Rusko Rusko- tiedätkö sinä tytöistä mitään?))

Kauhu katsoi Tuuleen " Tule vain jos tahdot " se lausui ja lähti kulkemaan kohti rajoja ne jotka tulivat tulisviat ne jotka eivät eivät tulisi.

( kauhu siis pois anteeksi lyhyisyys)

Tuuli ymmärsi että Varjo tarvitsi lepoa ja omaa rauhaa. "Hyvä ettei käynyt mitenkään.. " Tuuli vielä mumisi itselleen. Se ei ollut varma tarkoittiko toinen häntä ystävänä, mutta ainakin ajatus siitä lämmitti mukavasti.

Tuuli naurahti Ruskon sanoille. "Tule vain. Kukapa sinua on estämään." Se sanoi ja heilautti sekin häntäänsä. Se juoksi Kauhun vierelle ja lähti kulkemaan sen mukana. Se vilkaisi vielä että Rusko tulisi perässä.

((Kiitoksia mielenkiintoisesta pelistä. Tuuli on nyt pois.))

((Miekin poistun pelistä, kumpikin suteni on nyt lähtenyt minne ovat lähteäkseen. Anteeksi, etten tajunnut sanoa vuoroni lopuksi. Jos muilla ei ole enää mitään sanottavaa, olkoon peli tässä. Kiitos kaikille jännittävästä pelistä!))

((Juu. Ruskokin kuittaa. Kiitos pelistä kaikille!))

Rusko naurahti ja juoksahteli Tuulen ja Kauhun perään. Se tökkäisi Tuulin reittä kuonollaan ja häntä ilmassa liehuen Rusko lähti muiden mukana rajoja kohti.