Muuta ajateltavaa. (Päättynyt)

" Anteeksi..mutta aiemmin kukaan ei oikeasti välittänyt minusta. Kaikki vain esittivät." Se virnisti ja katsoi Surmaa iloisesti. " On ollut onni tavata sinut Surma" Se sanoi ja punastui.

" Sinunlaistasi ei tapaa jokapäivä. Olet omaa laatuasi. Hyvällä tavalla "

Ruoste oli rehellinen eikä kierrellyt sanoissan. Se sanoi miltä siittä tuntui eikä miettinyt vielä seurauksia.

Surma kallisti päätään. Oliko hän todella noin mukava. Ei hän ollut ikinä ollut kenellekkään mukava, eikä hän ainakaan tietoisesti pyrkinyt olemaan muuta kuin itsensä, eli kaikkea muuta kuin mukava. Oli itseasiassa ihme, ettei Surma ollut käynyt toiseen kiinni kuultuaan toisen olevan Haukan laumalainen. Luultavasti toinen oli säästynyt siksi, koska toine oli vaikuttanut hyvältä sudelta heti alusta alkaen. "No kiitoksia.." Se vastasi hieman ymmällään.

"Ehe..." Naurahti Ruoste iloisesti. Se hymyili ja lipaisi kuonoaan. Se tunsi itsensä iloiseksi ja pirteäksi , mitä se myös oli.


Se heilutti häntäänsä ja nuuhki ilmaa. " Kaikki eivät varmaankaan näe sinusta muuta kuin huonot puolesi. Minä näen sinussa jotakin joka saa minut iloiseksi. Minun ei tarvitse esittää vaan voi olla oma minäni" Se nautti että sai sanoa kaiken mitä ajatteli suoraan.

"Totta" Kovinkaan moni ei ollut nähnyt Surman niin sanottuja "hyviä" puolia. Se tiesi, kuinka mukavaa oli, kun sai purkaa sen kuoren edes hetkeksi. Surma tunsi kaksi sutta, joiden seurassa se oli voinut olla oma, outo itsensä. Nyt oli kolme, mikäli toinen puhua totta. Mikä oli hyvin todennäköistä.

Surma katsoi taivasta. Aurinko oli jo laskemassa. Sen velvollisuudet kutsuivat. Se vilkaisi Ruostetta. "Pidä huoli, ettet tule minua vastaan, kun kerran olet Haukan laumassa." Se sanoi ja naurahti. Ei se toista luultavasti vahingoittaisi, jos tämä tulisi vastaan, mutta sen se piti vain omana ajatuksenaan.

" Voisimmeko tavata vielä joskus ? " Kysyi Ruoste. Se katsoi Surmaa ja hymyili,sen silmät kiiluivat auringon kajastuksessa ja turkki näytti kauniimmalta kuin koskaan.

Aivan kuin hyvästi olisi kaikunut sen sydämestä ja kyynel vierähti poskelta. Se heilauttu häntää ja oli jo lähdössä.
Se kääntyi ympäri ja juoksi Surman luo. *LURPS* kuului kun se nuolaisi Surman poskea. Se hymyili ja lähti kävelemään poispäin.










(Kirjoitin fruits basketin musiikin tuudittamana)

"Luultavasti tapaamme vielä." Se vastasi toisen kysymykseen. 'Sitä ei tiedä, missä merkeissä...` Se ajatteli.

Se oli itsekkin lähdössä, kun toinen yhtäkkiä palasi ja nuolaisi. Surma jäi hetkeksi vain istumaan ja ihmettelemään, mutta lopulta hymy hiiipi sen kuonolle. Se puisteli päätään pienesti hymyillen edelleen.
"Kun näemme seuraavan kerran, toivon, että olet tullut järkiisi!" Sillä toinen tarkoitti toisen lauma valintaa, mutta sitä Ruoste ei tietäisi, ellei hän sitä itse keksisi.

Surma lähti hölkkäämään pois päin. Sillä olisi vielä paljon tekemättömiä tehtäviä.

Ruoste jäi makaamaan suuren puunvarjoon ja lipaisi lammikossa lilluvaa vettä. Se mietti mitä oli tehnyt ja miksi ?

Yhtäkkiä pisara tippui sen kuonolle ja se kuuli jyrinää. Ukkonen olisi tulossa. Ruoste lähti kävelemään kohti pientä luolaa ja asettui sinne. Se katsoi taivaalle ja näki pilven joka näytti sudelta. "Hmmmh" se naurahti.


Onneksi se tapasi Surman ja toivoi tapaamista uudelleen. Se nukahti mutta heräsi pian kolinaan. Se höristi korviaan ja katsoi ulos. Suuri puu oli kaatunut luolan suulle ja Ruoste oli nyt kiikissä.

"Wouuuuuuuuurr" Se ulvoi saadakseen apua. Vastausta ei kuulunut ja se yritti itse omin voimin siirtää puuta mutta se ei onnistunut. Se nukahti uuvuksissa ja odotti...

Surma hidasti pian vauhtiaan. Hetken se kerkesi kulkea hiljaisuudessa, kunnes kuuli jyrähdyksen ja alkoi satamaan. Se päätti etsiä suojaa jostain lähistöltä. Se kiihdytti vauhtiaan ja löysikin pienen pienen onkalon, jos sitä edes siksi pystyi sanomaan, ja asettui sen tarjoamaan pieneen suojaan. Siinä se istui ja kirosi sadetta.

Salama välähti ja ryskettä kuului vähänmatkan päästä. Surma oli kuulevinaan ulvontaa samasta suunnasta, mutta aluksi epäili sen olevan vain mielikuvituksen tuotetta. Se kuitenkin päätti mennä katsomaan, oliko kuullut oikein.

Surma näki juuri kaatuneen puun. "Huusiko täällä joku?!" Se huhuili. Ääntä se ei ollut kuullut kunnolla jyrähdyksiltä, joten Surma ei voinut olla varma asiasta. Lisäksi sade oli pyyhkinyt haju jäljet tehokkaasti, joten se ei saanut hajusta mitään irti.

Tuntui tyhmältä vain huhuilla yksin metsässä. Se alkoi jo epäillä omaa kuuloaan. Se hetken vielä katseli ympärilleen ja kääntyi sitten kulkemaan hitaasti pois päin, takaisin suojaan.

Samaan aikaan luolassa....




Ruoste heräsi tutun kuuloiseen huutoon. "Kuka siellä !? Onko siellä joku !??" Se huusi ja toivoi parasta. Happi voisi loppua millä hetkellä hyvänsä, mutta silti se toivoi että selviäisi.

Ruoste rupesi pyörimään ympyrää kylmässä luolassa joka rupesi muuttumaan tunkkaiseksi ja ahtaaksi.

Surma kääntyi äkisti, kun todellakin kuuli äänen. Se näytti tulevan paksun puunrungon takaa. Äänen omistaja taas kuulosti turhankin tutulta. "Ruoste? Sinäkö siellä?" Se varmisti. Surma ravisteli päätään pienesti. Se olisi luultavasti nauranut, ellei tilanne olisi niin vakava. "Miten ihmeessä olet selvinnyt hengissä tähän asti, kun heti kun eroamme, joudut hankaluuksiin..." Se mutisi itsekseen. Toinen täytyi saada ulos tuolta, mutta matkassa oli mukana yksi iso mutta. Miten saataisiin tuo suuri runko edestä, tai edes reitti ulos jostain muualta.

Surma yritti työntää runkoa edestä, muttei jaksanut nostaa sitä. Ehkä hän voisi kaivaa tien ulos? Vähintä mitä voisi tapahtua, olisi ilman otto aukon syntyminen ja he saisivat lisäaikaa. Surma ryhtyi kaivamaan. Ei mikään helppo tehtävä, mutta pakko yrittää. "Ruoste, kaiva!" Se käski. Jos he kaivaisivat samasta kohdasta reikä syntyisi nopeammin ja se luultavasti myös laajenisi nopeammin.

"Surma !?" Huusi Ruoste ihmeissään. Helpotuksen kyynel vierähti sen kuonolle. Surma oli palannut auttaman, se oli Ruosteelle samaan aikaan hämmentävää koska se oli sille uutta mutta myös helpottavaa.

"Selvä!" Se huusi ja alkoi kaivaa. Pian ilmaa rupesi virtaamaan luolaan. " Miksi tulit auttamaan ? Kuulitko sinä minut ?"
Se kysyi ihmeissään.

Surma huokaisi. "Sinnekkö sinut olisi pitänyt jättää? En kait muuten olisi osannut tulla, ellen olisi kuullut sinua... Olin itsekkin sateen suojassa lähistöllä." Se selitti samalla kuin kaivoi. Se esitti jälleen kovaa. Haukka olisi luultavasti nauranut silmät päästään, jos tietäisi, että Surma oli auttamassa vihollis laumalaista.

Kaivaminen oli hidasta ja työlästä. Nyt kun ilmaa tulvi luolaan, ei ollut kiirettä. Maa ei ollut kovin pehmeää ja aina suuremman kiven kohdalla Surma kirosi ne maailman syvimpään kolkkaan. Sen etu käpälät olivat jo hieman kipeät, mutta aukko oli jo niin suuri, että Surman pää mahtui siitä. "Mahdutko tulemaan, vai pitääkö kaivaa vielä?" Ruoste oli rakenteeltaan pienempi ja mahtuisi kulkemaan paremmin pienistä aukoista kuin Surma.

Ruoste lähti ryömimään hitaasti pienestä aukosta. "Uih!" Se vinkaisi. Lasinsiru joka oli ollut kolossa viilsi sen kuonoon ja veri pisara norui siinnä.

Pian tassut mahtuivat ulos, sitten pää ja lopuksi koko hukka oli taas ulkona. Se ravisteli itseään ja venytteli. Ahdas aukko oli ottanut voimille. Se hoippui kohti Surmaa.

"Ki...Kii..." Se yritti kiittää mutta sanat eivät tulleet suuhun.

Surma astui sivuun, kun Ruoste kömpi ulos luolasta. Toinen ei näyttänyt olevan kunnossa, houri ja huojui. Oliko toinen lyönyt päänsä? "Tuota, oletko kunnossa?" Se kysyi varovasti. Se tarkkaili toista, josko toinen saisi päänsä selvitettyä.

Ruoste ravisti päätään ja nuolaisi veren pois mutta se ei oikein auttanut. Veni norui pitkin kuonoa.

"Kiitos..Surma" Viimeisen sanan jälkeen se hymyili ja käveli puun varjoon. Sen turkki näytti ukkospilveltä.

Se katsoi Surmaa masentuneena. Ilme muuttui äkisti.

Toinen kiitti ihan turhaan. "Luulen, että kuka tahansa, joka kulkisi ohi tai olisi ollut lähistöllä, olisi auttanut..." se sanoi. Vaikka kiitokset tuntuivat mukavilta, Surma ei näyttänyt sitä ulospäin. Se kallisti pienesti päätään, kun toinen näytti masentuneelta. "Onko jokin huonosti?"

"Olin juuri sanonutettä selviän...ja ettei minulle tarvitse esittää, niin sitten joudun tällaiseen.Puu kaatuu,Ja yritän olla pirteä vaikka minusta siltä ei tunnu. Ehkä...Ehkä sinä voit olla kova ja ihailtava. Mutta en tiedä pystyisinkö Minä sellaiseen. Haluan kuitenkin..." Se sanoi ja hymyili surullisesti.

Se ei saanut sanaa loppuun vaan rojahti maahan ja katsoi Surmaa ja odotti jotkain. Se ei tiennyt mitä.

Sen tietää vain harinezumi.






Karkki ketun lovely maissit:

Ruoste & Kuunsirppi ("Sirppi")

" No ei sinun tarvitse esittää pirteää tai mitään muuta... Sen kun et esitä mitään... Ole vain oma itsesi. Jos jollakin on valittamista, sitten valittavat, eivät tiedä mitä menettävät." Surma sanoi suoraan ja rehellisesti. "Täytyykö Haukan laumassa esittää, jotta pärjää?" Se kysyi hieman ehkä jopa pieni iva äänessään.

Kun toinen yhtäkkiä rojahti maahan, Surma katsoi ihmeissään. "Oletko kunnossa?" Surma kysyi jo toisen kerran tapaamisen aikana. Se oli hieman hämmentynyt, se ei tiennyt mitä sen pitäisi sanoa tai miten sen täytyisi toimia. Se päätti vain tökkäistä toista pienesti kuonollaan.

"Ei hätää...Haukan laumassa selviäminen on tärkeää muttei sen takia tarvitse esittää...vaan..." Se yritti sanoa mutta se ei onnistunut. Se piti Surmasta ja ei halunnut sekoittaa tätä lapsuutensa kolkkoihin traumoihin. Se jos joku halusi että Surma välttyisi samoilta asioilta muttei sanonut sitä ääneen.

"Miten niin ´vaan´? Minä jos kuka olen nähnyt aika paljon, eikä mikä tahansa hetkauta, joten sano pois vain..." Surma istahti alas, kuin merkiksi, ettei sillä olisi kiire mihinkään. Nyt se katsoi toista yhtenä kysymysmerkkinä ja odotti toisen kertovan lisää tai edes jatkavan lauseensa loppuun.

" Haukan laumassa ei tarvitse esittää. Vaan minä joudun esittämään vahvaa jotta kaikki eivät pitäisi minua rääpäleenä. Sinäkään...etenkään sinä" Se sanoi ja sulki silmänsä. Kun se avasi ne se nousi ylös ja venytteli.

Surma ravisteli pienesti päätään. "Minun mielestäni sinun ei tarvitse esittä edelleenkään mitään. Nythän sinua vasta rääpäleenä pidetään, kun et uskalla olla oma itsesi..." Se sanoi. Surma ei koskaan säästellyt sanojaan. Se sanoi, miten asiat olivat sen mielestä. Juuri sen takia monet taistelut oli käyty.

Toisen noustessa, se itsekkin nousi ja ravisteli pölyt turkistaan. Se katsoi Ruostetta, mitä toinen tekisi seuravaksi.

" Surma...Minä arvostan sinua todella! " Huusi Ruoste koska ei halunnut pidätellä tuntemustaan.

" Haluan...Haluan olla ystäväsi...ja " Se sanoi kovaan mutta sanat liukenivat kun se kohtasi Surman katseen.

Se astui askeleen eteenpäin ja virnisti. " Olet kiva" Se sanoi ja punastui.

Surma oli hetken hiljaa. Kuinka monesti joku oli sanonut arvostavansa sitä? Mieleen ei tullut turhan monia. "Ainakin nyt olet aito itsesi." Se naurahti. Toisen sanojen jälkeen se oli uudelleen hiljaa.

Hetken päästä se vastasi. "Jos tapaamme vielä uudelleen, en voi sanoa olevani ystäväsi. Olet vihollinen Haukan laumasta. Tiedät jo nyt liikaa ja se tieto ei ole tarkoitus päästä Haukan korviin...." Se sanoi "Voitko edelleen sanoa minua kivaksi?" Se kysyi huvittuneesti.

"Se että laumamme ovat riidoissa ei tarkoita että olisit ilkeä tai ärsyttävä. Olet kiva omana persoonallisena hukkana" Se sanoi.


" Riita ei merkitse ilkeyttä." Se totesi.