Ab Lupus
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.
Ab Lupus

Missä voitto tai tappio ei ole vain sinun, se on teidän. --- Muistetaan olla uskollisia realismille.
 
PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

 

 Syksyn sävel - loppu

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptySu Loka 25, 2009 7:31 am

// Ja Silkki Kaatajansa kanssa. //

Metsä vaihtoi asuaan kesän heleänvihreästä syksyn monenkirjavaan. Maassa oli jo paljon kultaisia lehtiä, mutta puista kovin harva oli kalju. Iltapäivän aurinko oli jo paljon kesäistä matalammalla, mutta lämmitti vielä. Linnut olivat hiljaa. Elettiin syksyn kauneinta aikaa. Riesa vain ei oikein kyennyt sen kauneudesta nauttimaan.

Oli kulunut jo kauan Kaatajan lähdöstä. Hän ei tiennyt mitään uroksen kohtalosta, ja yritti kovasti olla ajattelematta viimekertaisia yksinäisiä hetkiään täällä. Niin paljon kipua oli narttu elämässään tuntenut, ettei halunnut tämänkertaista haavaa suuremmaksi repiä. Antoi vain ajan parantaa, toivoa, että pitkän talven jälkeen kevään kauneus jälleen veisi surun pois. Hän yritti ajatella Havua, tämän tummaa, luotettavaa hahmoa, mutta yhä vain kuva pysyi sumeana, ja kuvassa, jonka ruskeaturkki mieleensä sai, oli suuri susi harmaalla turkilla ja ystävällisellä ilmeellä. Teki mieli jälleen vain kellahtaa maahan ja antaa unen viedä kaikki vaikeat ajatukset pois. Jälleen kerran Riesa ihmetteli, miten oli koskaan selvinnyt Havun menetyksestä. Havun hän oli sentään tuntenut kauan, ja sitten nähnyt tuon kuolevan. Kaatajan hän oli nähnyt kerran. Ehkäpä oloa pahensi toisen vapaaehtoinen poiskävely.

Nartun olo oli hyvinkin ristiriitainen. Välillä teki mieli olla vihainen, tuhota ja repiä, ja sitten välillä hän vain kyyhötti jossain hiljaa ja tuijotti eteensä. Mielessä pyöri jatkuvasti ajatus jatkaa eteenpäin, vaeltaa muualle. Samalla hän oli hämmentynyt. Olihan niitä vastoinkäymisiä ollut aiemminkin, eikä hän ollut mistään näin masentunut. Paitsi ehkä pennuista, mutta sekin oli aihe, joka oli paras jättää huomioitta. Nyt se, mitä hän todella tarvitsi, oli joku iloinen, riehakas persoona, joka veisi hänen ajatuksensa pois ikävistä aiheista, joku, jonka seurassa itsekin piristyisi. Tai vaikka lauma. Yksinolo oli tällä hetkellä pahinta myrkkyä, metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä oli niin paljon aikaa vain murehtia ja velloa itsesäälissä ja surussa. Eikä se ollut hyväksi.

Riesa vaelteli ajatukset sumuisina, mitään huomioimatta pitkin metsää. Aurinko ei näyttänyt liikkuvan laisinkaan, äänet olivat kuin poiskäännettyjä. Siksi hän kai yllättyikin niin löytäessään itsensä puron rantamilta. Hän värähti. Näin ajatuksissa kulku ei ollut kovin turvallista, ties mitä karhuja täälläkin liikkui. Hieman päättäväisempänä narttu latki hieman vettä kitusiinsa, sitten loikkasi kevyesti puron yli ja asettui läheisen kalliokielekkeen alle makuulleen. Paikoillaan ollessaan hän ehkä kuulisi lähestyvät otukset tämän oudon sumunkin läpi.


Viimeinen muokkaaja, Sahia pvm Su Maalis 21, 2010 5:32 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptySu Loka 25, 2009 7:48 am

Metsä oli kaunis, niin monen kirjava. Vaan yksikään väri ei ollut sopimaton, vaan luonnolla oli selkeästi oma värikarttansa, jossa värit liukuivat pirteän keltaisesta rauhalliseen ruskeaan. Puro solisi, ääni oli kirkas ja heleä, kaunis. Suuri susi kuunteli pää kallellaan puron ääntä, nauttien metsän hiljaisuudesta. Vanha, suuri metsä oli omanlaisensa, kertoi omaa tarinaansa kuunteleville.
Kaataja kumartui juomaan kristallin kirkasta, raikkaan viileää vettä. Kieli lipoi nestettä suuhun, kirkkaan pinnan heijastaessa vihertävän harmaiden silmien lempeän katseen takaisin. Susi näki itsensä veden pinnasta, muttei kiinnittänyt siihen huomiota. Mitä, se oli vettä, se heijasti kuvajaisia. Miksi niitä pitäisi jäädä tuijottelemaan.

Varsinkin, kun tuuli kantoi kauempaa peurojen tuoksua. Enää ei olisi vasoja metsästettäväksi, mutta kenties sieltä löytyisi loukkaantunut eläin. Ei Kaataja siihen tosissaan uskonut, mutta ainakin sudella olisi tekemistä. Uros oli paennut itseään tänne hiljaisuuteen, miettimään tekojaan. Sillä susi katui monia tekemiään asioita tässä laaksossa, ja oli jo muutaman kerran miettinyt, jos lähtisi pois. Vaan aina jokin esti - ei voinut hylätä Haukan laumaa, eikä Haukkaa, ei kaiken jälkeen. Ja oli Takku, ei Takkuakaan voisi jättää. Oli Turre, vanhus, jota ei myöskään voisi hylätä kaiken sen jälkeen. Oli monia susia, joita ei kumminkaan voinut jättää. Oli nuoria, vanhoja, uroksia, narttuja, laumalaisia, laumattomia. Kaikenlaisia, ystäviä, tuttuja, kavereita, vihollisia.

Ja oli Riesa.

Susi ei edes itse tiennyt, miten suhtautui tuohon kovia kokeneeseen narttuun. Sillä Kaataja välitti Riesasta syvästi, enemmän kuin ystävistään. Ja välittämisen, huolehtimisen tunteessa oli erilainen sävy. Vaan tunnetta ei Kaataja tiennyt, sitä osannut nimetä tai erotella. Koskaan ei rakkautta ollut uros kokenut, vain välittämistä ja huolehtimista. Miten susi olisi rakkauden tunnistanut, kun sen ensi kertaa koki?

Kaataja kulki eteenpäin, haistaen pian tuoreet jäniksen jäljet. Peurat hyläten susi lähti jäniksen perään, nähden mokoman tupsuhännän pian. Jänis ei huomannut sutta, joka lähestyi tuulen alapuolelta hiljaa ja huomaamattomana. Liian myöhään pitkäkorva havahtui saalistajaan, ja silloin susi iski. Hampaat tarttuivat jäniksen niskaan. Selkäranka oli poikki, ja jänis oli kuollut.
Kaataja ei jäänyt paikoilleen syömään, vaan lähti vaeltamaan eteenpäin, kantaen jänistä mukanaan. Voisihan sitä yhä käydä peuroja vilkaisemassa, vaikkei ruokaa tarvitsisikaan.

Tuuli kääntyi hitaasti, ja niin susi hukkasi peurat. Vaan tuttuakin tutumpi tuoksu kantautui tuulen mukana. Kaataja pysähtyi epäuskoisena, toinen tassu ilmassa. Voisiko se olla...? Oliko se mahdollista? Uros haisteli jännittyneenä ilmaa, varmistuen joka henkäyksellä asiasta yhä enemmän. Pakko sen oli olla. Ulvonta, riemun ja rakkauden täyttämä, kohosi ilmoille matalana, hiljaisena. Ulvonta keräsi voimaa ympäriltään, kiihtyi, muuttui voimakkaammaksi, kaikuvammaksi. Kaataja katkaisi ulvontansa, lähtien juoksemaan Riesaa kohti. Ulvonta kimpoili lähistön puista, kaikui hiljaisessa metsässä. Vaan Kaatajalle se oli yksi ja sama - Riesa oli edessäpäin, Riesa oli täällä. Vain Riesalla oli merkitystä.

Jänis suussaan uros juoksi suurten tassujen takoessa maata rytmikkäästi. Pian Kaataja huomasi nartun, ja hidasti vasta ollessaan selkeästi näköpiirissä. Uros liukui pysähdykseen, häntä heiluen, silmät riemun täyttäminä. Jänis putosi maahan, Kaatajan astuessa narttua kohti, huolestuneena mutta riemuissaan, kun oli toisen löytänyt. Häntä heiluen susi koetti mennä puskemaan toista lempeästi. Riesa näytti erilaiselta. Se huoletti Kaatajaa, joka koetti puskemisensa jälkeen nuolla nartun kuonoa hellästi. Susi halusi Riesan piristyvän, vaikkei tiennytkään, mistä toisen paha mieli johtui.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyMa Loka 26, 2009 5:11 am

Riesa makasi aloillaan syksyisen metsän väriloistossa. Pää lepäsi eteen ojentuneiden etujalkojen päällä, suklaanruskeat silmät olivat avoinna, mutta tuijottivat ilmeettöminä kaukaisuuteen. Nartun mieli oli yhä täynnä hiukkasen masentunutta sumua, jonka läpi oli hankala keskittyä mihinkään. Nälkä ei ollut, ei janokaan, mutta silti jotain puuttui. Hän ei osannut keskittyä oikein mihinkään, ajatukset vain pyörivät Kaatajassa. Oliko toinen jo tarkistanut itseään kiinnostaneen asian? Oliko hän kunnossa? Palannut kenties jo takaisin? Missä hän nyt oli? Kysymyksiin ei ollut vastausta, ne vain pyörivät häiritsevinä ja masentavina mielessä.

Ja äkkiä metsän elävän hiljaisuuden läpi kaikui ulvonta. Hetkeen ruskeaturkki ei reagoinut ääneen – eihän toisen suden ulvonta nyt niin kovin erikoista ollut. Hän ei jaksanut kuunnella siitä merkitystä, ja toivoi vain, ettei ulvojalla ollut sinänsä mitään tärkeämpää asiaa. Hieman ääni tuntui tutulta, mutta Riesa ei saanut päähänsä, kuka ulvoja voisi olla. Vaisusti hän nuuhki tuulta, mutta se tuli väärästä suunnasta kantaakseen hänelle ulvojan tuoksun. Narttu huokaisi ja oli jo uppoutumassa takaisin horrokseensa, kun äkkiä edessä oli suurikokoinen, tummanharmaa varjo. Hän hätkähti täysin hereille ja jähmettyi aivojen yrittäessä ymmärtää hermojen lähettämiä viestejä. Ei voinut olla totta. Ei vain voinut. Hän tunsi eteen ilmaantuneen otuksen puskevan häntä, muttei tajunnut mitään muuta. Ja pikkuhiljaa hän alkoi saada sekavista ajatuksistaan selkoa.
”K- Kaataja...?” Riesa nuuhki toista tarkasti, yritti saada katseensa tarkennettua.
"Kaataja!" Ääni oli hämmentynyt, helpottunut, mutta myös loukkaantunut, osittain syyttävä. Mitä muutakaan voisi, kun toinen oli välttämättä halunnut häipyä ja yhtäkkiä vain palaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin aikaa olisi vain hieman kulunut. Riesa antoi uroksen nuolla kuonoaan, tuo seisoi vain ja katseli toista. Ainakaan hän ei näyttänyt mitenkään loukkaantuneelta, mikä oli helpotus.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyMa Loka 26, 2009 5:24 am

Kaataja puski lempeästi, hellästi, nauttien nartun läheisyydestä. Riesa oli jotenkin... erilainen. Toisen epäuskoinen sanoma välittyi Kaatajan mieleen, kuten myös lausahduksesta läpikuultava syytös. Uros peruutti muutaman askeleen, katsoakseen Riesaa silmiin. Katse oli täynnä lempeyttä, seesteistä rauhaa ja rakkautta.
"Niin, Riesa. Minä se olen", uros lausui hiljaisella äänellä, katkaisten mahdollisen katsekontaktin. Suden vihertävän harmaiden silmien katse painui maahan, häntä laskeutui koipien väliin, jalat joustivat pienesti. Uros ilmaisi näin alistumalla katumustaan siitä, miten oli viimeksi lähtenyt. Sillä typerä ei Kaataja ollut, vaikka yksinkertainen susi tuppasi olemaan. Uros ymmärsi, ettei ollut viimeksi toiminut oikein Riesaa kohtaan, ja halusi nyt hyvittää sen.
"Anteeksi, Riesa. En olisi saanut lähteä. Toivon, että voit antaa sen minulle anteeksi", Kaataja jatkoi, olemus alistuneena. Katseensa susi kumminkin kohotti hitaasti takaisin Riesaan, vihertävän harmaat silmät täynnä katumusta ja rakkautta. Susi todellakin tarkoitti mitä sanoi, sillä uros oli ehtinyt miettiä asioita tarpeeksi, tietääkseen mitä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tietääkseen, mikä oli oikein ja mikä väärin.

"Mitä sinulle on tapahtunut?" Kaataja kysyi varovasti, katsellen narttua. Susi huomasi, ettei kaikki ollut kohdallaan, mutta tarkkaa syytä ei uros tiennyt. Kaataja halusi kuulla, mitä kaikkea Riesa oli sinä aikana tehnyt, mitä oli tapahtunut ja niin edelleen. Uros halusi, että Riesa puhuisi, kenties kertoisi, mikä mieltä painoi. Vaan utelemaan ei Kaataja tuon enempää lähtisi, narttu kertoisi jos itse haluaisi kertoa. Jos Riesa valitsisi, ettei luottaisi Kaatajalle sitä tietoa, uros tyytyisi siihen loukkaantumatta. Se olisi Riesan valinta, ei suuren susiuroksen. Harmaa hukka ei painostaisi tai utelisi, vaan antaisi nartun itse tehdä päätöksensä.
Huolissaan toisesta, mutta iloisena Riesan löytämisestä, uros katseli toista. Oli ihana nähdä toinen jälleen, haistaa toinen niin vahvasti ja lähellä, sekä ennen kaikkea tuntea toisen läheisyys. Uros nautti Riesan seurasta, ja toisin kuin viimeksi, tällä kertaa Kaataja ei jättäisi Riesaa. Sen päätöksen susi oli tehnyt saman tien, kun oli nartun nähnyt. Tällä kertaa Riesa joutuisi lähtemään, sillä Kaataja ei uudestaan narttua hylkäisi. Ei ainakaan vapaaehtoisesti.

// Lyhyt, mutta aika loppuu, pakko mennä. //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyTi Loka 27, 2009 6:11 am

Riesa vain seisoi aloillaan, lamaantuneena, kykenemättömänä uskomaan aistejaan. Kykenemättömänä uskomaan sitä, mitä oli toivonut, ja mikä oli yhtäkkiä toteutunut. Kaataja hengissä. Kaataja vahingoittumattomana. Kaataja tässä. Se vain ei tuntunut todelta, vaan unelta, kuten heidän ensimmäinen tapaamisensakin oli alkanut tuntua vain unelta. Puoliksi unohtuneelta tarinalta, ja muistojaan siitä narttu oli epäillyt. Nyt kaikki se tuntui heräävän uudelleen eloon. Ei unta, ei tarinaa, vaan totta.

Kaatajan pyytäessä anteeksi Riesa tunsi olonsa hankalaksi. Luonnollinen ja helppo vastaus olisi ollut se, että tietysti hän antaisi anteeksi. Mitä muuta toinen voisi koskaan kuvitellakaan? Mutta osa nartusta houkutteli häntä olemaan antamatta anteeksi, vielä, antaa Kaatajan maistaa hetki omaa lääkettään. Kosto houkutteli, mutta nartun oikea luonne vei voiton.
"Tietysti annan sinulle anteeksi. Mitä muuta voisit koskaan kuvitellakaan?" Kysymys oli hieman retorinen, sillä nartun ei tarvinnut tietää, jos uros kuvittelikin, ettei hän antaisi tuolle anteeksi. Vaikka välillä muuta mieli tekikin, narttu antaisi aina kaiken Kaatajalle anteeksi. Ainakin kaiken, jota pystyi siinä hetkessä, yhä hieman häkeltyneenä toisen äkillisestä ilmestymisestä ajattelemaan.

Toisen sitten kysyessä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, narttu hymähti hieman kitkerästi.
"Mitä on tapahtunut? Ei yhtään mitään, ja se tässä varmaan inhottavinta olikin. Tiedäthän, odotin vain, pelkäsin puolestasi, koko loppukesän ja koko alkusyksyn. Siinä kaikki, mitä on tapahtunut. Olen odottanut ja pelännyt." Niin, hieman se kostoa vaativa puoli pääsi voitolle. Riesa tiesi, ettei Kaatajasta tuntuisi mukavalta kuulla noita sanoja, mutta meni jo, ja olihan se ihan oikein. Riesa tosin tuskin kertoisi enempää, vaikka Kaataja utelisi. Hän säästäisi toisen kaikelta siltä, mistä ei ollut varma, oliko se unta vai totta, huolensa suuruudelta, ja kaikelta muultakin turhalta. Miksi pitäisi Kaataja saada vielä lisää kärsimään? Eiköhän tuo edellinen lausahdus ollut riittänyt.

Riesa istahti alas, vilkaisten urokseen.
"Mitä itse olet tässä puuhaillut, kun olet niin kovin kiireinen ollut?" narttu kysäisi, päällisinpuolin ihan ystävällisesti. Pinnan alla vain ei täysin tyyntä ollut, vaikkei siellä kyllä myrskynnytkään. Tokihan hän oli Kaatajalle anteeksi antanut, eikä halunnut tuota kiusata, mutta kaikki ei ollut niin yksinkertaista.

// Isä häiriköi ja poraa reikää lattiaani ._.' //
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyTi Loka 27, 2009 8:38 am

Uros kuunteli toista, ja helpottuneena sai viimekertaisen anteeksi. Suden häntä heilui rauhallisesti puolelta toiselle, kertoen siitä riemusta, jota Riesan sanat tuottivat. Kaataja oli saanut anteeksi. Se sai suden mielialan kohoamaan korkeammalle. Uroksen teko oli nyt, no ei hyväksyttävä, mutta anteeksi annettu. Susi ei joutuisi kantamaan taakkaa enää harteillaan, ainakaan tästä asiasta.
Riesan seuraavat sanat saivat Kaatajan jähmettymään paikalleen. Häntä pysähtyi kesken heilautuksen, lihakset jännittyivät, katse muuttui järkyttyneeksi. Uros vilkaisi kerran Riesaan, yhden kerran, vain ymmärtääkseen, ettei toinen pelleillyt. Narttu puhui totta, kertoi syyn surulliseen olomuotoonsa. Kaataja. Siinä oli syy. Uros peruutti askeleen, toisen, kolmannen, kunnes jo itse sekosi laskuissaan. Kaataja käänsi päänsä toiseen suuntaan, katsellen metsään. Riesaa ei uros pystynyt katsomaan, sillä toisen sanat olivat viiltäneet syvät haavat. Nuo pienet, liki viattomat sanat. Vaan Kaataja reagoi niihin voimakkaasti, sillä susi itse oli aiheuttanut Riesalle huonon olon. Ja se jos mikä satutti urosta. Ei Kaataja ollut Riesalle vihainen, ei todellakaan. Vaan itseään susi vihasi, vihasi sitä mitä oli mennyt Riesalle tekemään.

Nartun kysymys sai Kaatajan kääntämään tuskaisen katseensa takaisin Riesaa kohti. Uros mietti pitkän hetken, vastaisiko lainkaan. Sillä kovasti teki suden mieli kääntyä ja juosta pois, paeta häpeää ja tuskaansa, paeta itseään. Vaan se ei onnistunut. Susi rentoutui pikkuhiljaa, mutta katseesta tuska ja itsesyytös ei poistunut.
"Minä... minä olen auttanut laumaani. Tutkinut lauman reviiriä, selvitellyt asioita, kuten saaliseläinten liikkeitä. Ja muuta pientä", uros vastasi, kykenemättä katsomaan narttua silmiin. Kaataja katseli Riesaa, muttei silmiin asti kyennyt katsettaan kohottamaan. Sillä enempää ei uros halunnut Riesaa satuttaa, ei millään tavalla. Vaan Kaatajasta tuntui, että mitä tahansa tuo teki, aina harmaa susi satutti Riesaa, viilsi uuden haavan kovia kokeneeseen narttuun. Vaikka uros miten sitä yritti välttää.

// Tappi. //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyTi Marras 10, 2009 10:39 am

Riesan katsoessa Kaatajan peruutusta ja ilmiselvää inhottava oloa hän oli valmis perumaan sanansa ja vain anelemaan toiselta anteeksi. Narttu katui sanojaan, tunsi vain pahaa oloa toiselle aiheuttamastaan kivusta, muttei osannut, ei löytänyt sanoja, joilla perua, vakuutella kaiken olevan hyvin. Ehkä siksi, että jokainen äskenlausuttu ja Kaatajalle kipua tuottanut sana oli totta. Ne olivat totuus, eikä Riesaa oltu luotu valehtelemaan. Hän ei pystyisi koskaan valehtelemaan tällä tavalla, lausuttuaan totuuden ja sitten pehmittelemään sitä valheella. Tai ainahan voisi yrittää, mutta sitä ei voisi kukaan erehtyä luulemaan todeksi.
"Kaataja..." Riesa kuiskasi. Ruskeaturkin olemus oli jotenkin lyöty, kokoon painettu. Niin, Riesaa ei oltu luotu myöskään katsomaan ja kestämään toisten kärsimystä - saaliseläimet olivat kokonaan toinen tarina.
"Olen pahoillani. Niin pahoillani." Se mitä hän ei myöskään kyennyt sanomaan oli "en tarkoittanut sitä", sillä sekään ei ollut totta. Ja mitä osaa siitä hän muka ei olisi tarkoittanut? Eihän siinä ollut syytöksiä, ei haukkumista tai mitään hätiköidysti ja vihaisena huudettua. Vain se, miten oli aikaansa kulutellut. Ei kai sitä voinut olla tarkoittamatta?

Kuitenkin itse yhä aavistuksen surullisessa lysyssä ruskeaturkki astui varovasti, epäröiden yhden, kaksi, kolme askelta kohti Kaatajaa.
"Kaataja. Älä ymmärrä minua väärin. Minusta on ihana nähdä sinua." Riesan kommenttiin ei kätkeytynyt mitään salaista "mutta"-merkitystä. Varmasti hän olisi voinut kaivaa mielestään jonkun hiukan vähemmän muttaa kätkevän sanavalinnan, mutta kuten jo hoettu, Riesa ei ollut osannut odottaa näkevänsä Kaatajaa, eivätkä hänen hämmentyneet aivoraukkansa keksineet mitään muutakaan. Tuntui vain, että piti sanoa jotain, ettei Kaataja vain juoksisi pois häpeässään - uros näytti valmiilta siihen.

// Aika nysä tämäkin. x'D Jos on jossain outoja sanoja tai jtn. niin se oli iPod, en minä. 8'D //
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyTo Marras 12, 2009 4:18 am

Uros seisoi paikallaan, tuijottaen kaukaisuuteen, vältellen Riesan katsetta parhaansa mukaan. Kaataja oli järkyttynyt, vihainen -itselleen- ja häpeissään. Eihän susi ollut voinut ymmärtää - vai olisiko? -, mitä lähtö oli Riesalle aiheuttanut. Ei Kaataja ollut asiaa miettinyt sen kummemmin, siinä hetkessä se oli vain tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta. Ja näin jälkikäteen miettien se oli selkeästi se huonoin, kamalin, väärin ratkaisu.
Sen verran Kaataja huomasi, että Riesa näytti itsekin surulliselta. Ja sen susi myös huomasi, miten narttu astui lähemmäs, puhuen. Vaan sanat jollakin tavalla virtasivat ohi, eikä Kaataja kyennyt löytämään sanoista sitä ydintä, sitä mitä Riesa sanoillaan yritti selvittää.
Niinpä uros vain seisoi, katse tuskan täyttämänä, ryhti kasaan painuneena. Kuluiko kymmenen sekuntia vai minuutteja, sitä ei susi tiennyt. Vaan aikaa siinä meni, ennen kuin nartun sanat lopulta tavoittivat tuon pahasti tasapainostaan järkkyneen mielen. Kaataja nosti päätään, hitaasti, kohottaen lopulta katseensa Riesaan.
"Ei sinun pidä olla pahoillasi. Se oli minulle oikein. Tein väärin, ja nyt kärsin rangaistuksen. Se on elämää", Kaataja lausui hitaasti, kuin jokaisen sanan lausuminen olisi vaikea teko. Vaikkei se sitä ollutkaan. Kyse oli vain siitä, ettei susi kyennyt selkeyttämään mieltään ja rauhoittumaan tarpeeksi, jotta olisi voinut muodostaa järkevän lauseen ilman ponnisteluja.
"Si-...Sinä... et saisi sanoa noin. Minä satutan sinua kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen. Riesa, sinun kuuluisi vihata minua... kuten... Hurjaa", uros lausui, aluksi hiukan takellellen. Lopulta puhe lähti kulkemaan, mutta hiipui jälleen. Viimeisen sanan Kaataja kuiskasi hiljaa, niin hiljaa, että jopa lähellä oleva Riesa joutuisi kuuntelemaan tarkkaan sen kuullakseen. Kaataja ravisti päätään, katkaisten mahdollisen katsekontaktin. Susi astui hitaasti askel askeleelta lähemmäs narttua, pää painuksissa, jälleen. Häntä roikkui velttona, korvat olivat taittuneet taakse ja sivulle. Uros liki hiipi lähemmäs, varovaisesti ja peläten. Peläten sitä hetkeä, kun Riesa ymmärtäisi, ja kääntyisi pois, palaamatta koskaan. Vaan silti Kaataja astui narttua kohti, samalla toivoen että narttu lähtisi ja samalla sitä peläten. Susi rakasti Riesaa, muttei halunnut satuttaa toista. Ja uros tiesi, että satuttaisi - vastoin tahtoaan, tosin - Riesaa vielä monesti, yhä uudelleen ja uudelleen, aina vain kipeämmin.
Uros pysähtyi aivan nartun eteen, laskeutuen alas, maahan, makuulleen. Kaataja laski päänsä etujalkojensa päälle, katsoen Riesaa alhaalta päin. Uros makasi hiljaa, paikallaan, odottaen. Susi ei tiennyt, mitä odotti, mutta odotti silti. Se vain tuntui oikealta tähän hetkeen, jollaista Kaataja ei koskaan ennen ollut kokenut.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptySu Tammi 03, 2010 9:32 am

Hiljaisessa epätoivossaan Riesa tuijotti Kaatajan ohi, hitaasti ravistaen päätään puolelta toiselle. Ei, mielessä kaikui. Ei. Nartun suu raottui, ilma virtasi hiljaa keuhkoista. Meni hetki, ennen kuin hukan onnistui muodostaa ääntä.
"Ei. Ei. Ei. Älä sano noin", Riesa ynähti, ääni muuttuen loppua kohti loukkaantuneemmaksi. "Se ei todellakaan ollut sinulle oikein eikä reilua. Se ei edes ollut..." ruskeaturkin ääni vaimeni kuulumattomiin. Todennäköisesti viimeinen sana oli tarkoitettu olemaan 'totta', mutta Riesa ei saanut sitä sanottua. Kun Kaataja puhui jälleen, muutama sana ajelehti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ennen kuin narttu sai ajatuksensa kasaan ja kuuntelemiseen keskittyminen onnistui. Hiljainen 'ei':n hokeminen jatkui toisen puhuessa, mutta kun ruskeaturkki kuuli viimeisen sanan, hän hiljeni täysin. Edes hengityksen ääntä ei kuulunut. Kuin lamaantuneena Riesa tuijotti toista. Sitten kurkusta kohosi hiljainen, lähes pehmeä urina. Nartun asento, ilme muuttui vielä astetta loukkaantuneemmaksi.
"Älä koskaan", ruskeaturkki sanoi hiljaa. "Koskaan, ikinä sano noin." Ja vaikkei Riesa jalkojansa liikuttanutkaan, tuo vetäytyi muulla ruumiillaan aavistuksen poispäin. Hurjan nimi toi pintaan muistoja, jotka tuo halusi pitää syvällä. Narttu olisi halunnut nauttia Kaatajan näkemisestä, siitä, että toinen oli terve ja hengissä, eikä ajatella menneisyyttä. Kun uros tuli lähemmäs, ruskeaturkki vain tuijotti kipua katseessaan tuon ohi. Meni hetki, ennen kuin narttu tajusi Kaatajan laskeutuneen makuulleen. Hetken emmittyään Riesa istahti alas, yhä jotenkin lysyssä. Pois tuo ei olisi lähdössä, vaikka Kaataja todennäköisesti niin pelkäsikin, sillä yksinviihtyvää sorttia ei narttu ollut, ja ison uroksen seurasta tämä piti. Ja kun laumaakaan ei ollut, niin näin hyvää seuraa ei hän kyllä vapaaehtoisesti hylkäisi. Tosin jos Kaataja haluaisi lähteä, se olisi sitten Kaatajan päätös.

"Olen pahoillani, usko se, ja unohdetaan tämä." Riesa yritti kuulostaa reippaalta, iloiselta, muttei ollut aivan varma, miten hyvin se sujui. "Mitenkäs sinä tänne eksyit?" Jotain hän halusi puhua, mutta vielä, vielä ei mainitsisi mitään niistä oudoista ajatuksista, jotka olivat päässä kiertäneet silloin eräänä iltapäivänä. Ehkä joskus, todennäköisestikin joskus, mutta ei nyt. Ruskeaturkki oli itsekin vielä aivan liian pyörällä päästään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyTi Tammi 05, 2010 2:52 am

Kaataja makoili paikallaan, pää etujalkojensa päällä, silmät suljettuina. Susi kohotti hitaasti päätään, katsoen ylöspäin Riesaan. Narttu näytti järkyttyneeltä ja loukkaantuneelta. Uros tarkkaili hiljaa, kuinka sanojen merkitys painui Riesan mieleen. Narttu vaikutti vieläkin loukatummalta. Kaataja painoi suuren päänsä takaisin alas.
Riesakin istahti alas, mutta uros ei siihen pahemmin reagoinut. Nartun yrittäessä olla iloinen ja reipas, Kaataja päätti lähteä mukaan leikkiin. Unohdetaan sitten. Turha sitä olisi koko päivän tässä vain potea syyllisyyttä - sitä voisi tuntea sitten, kun olisi yksin. Nyt pitäisi nauttia nartun seurasta, läheisyydestä, kauniista päivästä. Kaikesta vastaavasta. Niinpä Kaataja nousi istumaan, olihan se jo paremman näköistä kuin maassa makaaminen.
"Kunhan tutkiskelin ympäristöä", uros vastasi lempeästi. Susi katseli toista valppaana. Hetken suuri susi jopa pohti, haastaisiko Riesan leikkiin, jotta narttu unohtaisi aiemman. Uros epäröi kuitenkin hetken, sillä Kaataja ei ollut se kaikista paras leikkitoveri. Susi leikki harvoin, niin monet kun kokivat uroksen suuren koon uhaksi itselleen. Lopulta uros nousi seisomaan, heittäen etupäänsä saman tien maahan. Susi heilutti häntäänsä, loikkasi kohti Riesaa, mutta väistikin viime hetkellä sivulle. Kaataja valmistautui uuteen 'hyökkäykseen', mikäli Riesa ei olisi jo lähtenyt mukaan. Susi loikki nartun ympärillä, syöksyi kohti ja väisti sivulle, varsinaisesti härnäsi Riesaa asenteella 'etpäs aivan yltänytkään'. Kaataja kiepahti hetkessä ympäri ja loikki kauemmas, ennen kuin kääntyi katsomaan, tuliko Riesa perässä. Jos narttu ei olisi lähtenyt mukaan leikkiin, susi palaisi takaisin rauhallisempana, yhä häntäänsä heilutellen, jos taas narttu olisi innostunut leikkimään, Kaataja jatkaisi 'pakomatkaansa'. Ei sillä, että suuri susi pärjäisi Riesalle nopeudessa, narttu kirisi hetkessä kiinni. Mutta tämä oli leikkiä, ei tässä ollut voitolla mitään väliä. Susi innostui itsekin leikistä, sillä harvoin Kaataja sai käyttäytyä niin vallattomasti kuin sutta huvitti. Nyt oli juuri sellainen tilanne, että vallaton käytös pyyhkisi aiemman vakavamielisyyden hetkessä pois. Mikä kieltämättä olikin leikin tarkoitus.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyTo Tammi 21, 2010 7:46 am

Riesa oli odottanut jotain itsesäälissä rypevää, "mjaa"-tyyppistä vastausta ja yllättyikin positiivisesti uroksen noustessa istumaan ja vastatessa lähes kunnolla. "Kunhan"-alkuinen vastauskin tuntui aina hieman kiertelevältä, mutta tuo istumaannousu oli lupaava. Kaatajan sitten haastaessa narttua leikkiin tuo epäröi hetken - mutta vain hetken. Uroksen väistäessä sivulle loikkansa jälkeen Riesa puhahti ja lähti leikkiin mukaan. Tuo ponkaisi Kaatajaa kohti suoraan istuma-asennostaan, yrittäen vain uppoutua hetkelliseen huolettomuuteen. Narttu poukahteli Kaatajaa kohti, ja toisen sitten juostessa tiehensä ruskeaturkki ampaisi perään. Hetkessä hän oli toisen rinnalla, sovitti askelensa toisen vauhtiin. Vilkaisu Kaatajaan oli juonikas ja Riesa lisäsi vauhtia reilusti, harppaisten toisen edelle. Uusi vilkaisu, tällä kertaa härnäävä, ota kiinni jos saat. Toivoen ja olettaen Kaatajan tulevan perässä Riesa kiihdytti.
Narttu antoi jalkojensa viedä, antoi itsensä nauttia vauhdista. Puita oli helppo väistellä, kaatuneet rungot ja puroset menivät kevyesti pidemmillä loikilla. Jossain vaiheessa ruskeaturkki suunnilleen unohti Kaatajan läsnäolon, juoksi vain ja nautti siitä. Ehkä typerää energiankulutusta, mutta ei voinut mitään.

Vasta vähän ajan kuluttua Riesa muisti taas toisen kunnolla, hidasti, vilkaisi taakseen. Oli Kaataja missä hyvänsä, narttu pysähtyisi, kevyesti hengästyneenä, mutta silmät loistaen vauhdin huumasta. Sitten voisi taas poukahtaa Kaatajan kimppuun.

// Nysä, mutta aika loppuu. Ja sainpahan sentään roolittua, tosiaan Silkki, anteeksi kestosta. //
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyLa Tammi 23, 2010 9:22 am

Riesa lähti mukaan leikkiin, ja loikki Kaatajan ympärillä. Suuri susi väisteli ja iski, vetäytyi ja palasi takaisin leikin huumassa. Uros oli kenties hiukkasen kömpelö, mutta korvasi sen voimalla, jolla liikkui. Askelissa oli kokemuksen tuomaa varmuutta, Kaataja hallitsi kehonsa, eikä haparoinut, kuten nuoret sudet leikeissään tekivät. Vaan ketteräksi ei suurta sutta voinut sanoa, sillä käännökset olivat hitaampia, pysähdykset venyivät pidemmiksi ja liikkeelle lähdöissä meni hiukan kauemmin. Uros silti yritti parhaansa mukaan taivuttaa suuren kehonsa mukaan tähän äkkiliikkeiden sarjaan.
Kaataja karkasi kauemmas, huomaten ilokseen Riesan seuraavan. Uros jatkoi matkaansa, mutta muutamalla loikalla narttu kiri rinnalle, virnistäen juonikkaana. Kaataja osasi jo epäillä, että narttu aikoi vetäistä kunnon kaulan kaksikon välille, kuten sitten kävikin. Riesan kiihdyttäessä ja loikatessa edelle, Kaataja kiri hiukan vauhtiaan, muttei mahtanut nartulle mitään. Suuri susi juoksi lujaa, venytti askeliaan ja koko kehoaan, mutta Riesa oli liian nopea. Kaataja tyytyi jäämään jälkeen, tosin vauhtiaan ei susi hidastanut. Riesa oli ehkä liian nopea, jotta Kaataja voisi tavoittaa toisen, mutta susi aikoi silti yrittää.

Kaataja nautti juoksemisesta, antoi jalkojensa viedä, samalla kun kuono ja korvat kertoivat, mihin suuntaan seuraavaksi. Lopulta susi huomasi Riesan pysähtyneen, ja jääneen paikoilleen. Kaataja hidasti vauhtinsa aivan viime metreillä, virnistäen ilkikurisesti.
"Mitä, loppuiko kunto kesken?" Kaataja härnäsi, loikaten jälleen narttua kohti, tavoitteenaan kaataa toinen maahan. Uros loikkisi ympärillä, härnäisi narttua, onnistui kaatamisessaan tai ei. Suuri susi nautti leikkimisestä, sillä harvoin sai Kaataja näin vallattomasti käyttäytyä. Tilanne oli omiaan siihen. Samalla uros kumminkin oli tietoinen omasta koostaan ja voimistaan, joten yritti parhaansa mukaan välttää liian rajuja kohti hyökkäämisiä, ettei vain satuttaisi leikkitoveriaan. Kaatajan lempeistä silmistä loisti vallaton riemu ja elämänilo, susi nautti joka hetkestä. Jokainen loikka, väistö tai käännös oli omiaan kielimään riemusta, joka valtoimenaan kupli suden sisällä. Nyt ei tarvinnut huolehtia mistään. Nyt heitettäisiin huolet nurkkaan ja päästettäisiin sisäinen pentu valloilleen. Oli riehakkaan leikin aika.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptySu Tammi 24, 2010 10:09 pm

Kaatajan sitten saapuessa jälleen Riesan näkökenttään ja heittäessä kysymyksensä, Riesa tuhahti.
”Toivot vain”, narttu hymähti. Ajatuksissa oli kevyt käännähdys ja terävä hölkkäys eteenpäin, ’kyllä minä vielä jaksan’. Vaan ruskeaturkki oli suhteellisen varautumaton siihen, että Kaataja tekisi jotain yllättävää, ja suurempimassaisen uroksen loikatessa ei Riesalla ollut aikaa eikä paljoa mahdollisuuksiakaan tehdä mitään. Kaaduttuaan narttu kierähti selän yli ympäri, osittain tahattomasti, siellä kun sattui olemaan alarinne, ja sitten nousi kevyesti jaloilleen, ravisti kuivia lehtiä turkistaan ja mulkaisi Kaatajaa. Esitystähän ärtymys oli, ei ruskeaturkki voisi olla Kaatajalle oikeasti tosissaan vihainen, mutta ei kai toiselle voinut vain loistaa riemusta tultuaan juuri tönäistyksi kumoon.

Narttu ei itse mitään tönimisiä yrittänyt, eikä yrittäisikään, sen verran turhaa touhua se olisi itseään suurempaa urosta vastaan. Riesa teki muutaman valehyökkäyksen, pongahti viime hetkellä syrjään, ja muutenkin loikki silkasta loikkimisen riemusta toisen ympärillä. Pikkuhiljaa loikat muuttuivat matalammiksi ja pidemmiksi, vaihtuivat normaaliin juoksuaskeleeseen, ja rinki toisen ympärillä kasvoi Riesan juostessa jälleen onnessaan. Jos Kaataja ei tekisi mitään sen kummallisempaa, jonka takia narttu estyisi juoksemasta, tuo juoksisi todennäköisesti melko kauan, välillä vähän kovempaa, välillä vähän hitaammin, nautiskellen riehakkaan onnellisesta tunnelmasta, vauhdista, juoksemisesta.

Rinki lähti jälleen kutistumaan, mutta vauhti ei hidastunut. Ruskeaturkkinen hukka juoksi varmajalkaisesti metsänpohjalla, jokaista askelen kohtaa ei tarvinnut erikseen valita, mutta tasapaino piti vaikka kohta olisi huonompikin. Juostessaan sitten melkoisen pientä ympyrää Kaatajan ympärillä Riesa yrittäisi leikkisästi muutaman kerran näykkäistä urosta. Ei tosissaan, kaukana siitä, vain pienesti. Niin, leikillä. Hukan ilme oli iloinen ja rento, askel kevyt ja silmät loistivat. Aivan, leikkiminen oli omiaan aiemman huolen ja järkytyksenkin karkottamiseen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptyLa Tammi 30, 2010 6:12 am

Kaataja tuhahti toisen vastaukselle. Vai niin. Uros kumminkin virnisti ja kita aukeni nauruun, kieli roikkui suupielestä, kun Riesa kaatui. Narttu leikki ärtynyttä noustessaan jälleen jaloilleen, mutta suuri susi vain nauroi. Kaataja oli iloinen, ja kun Riesa loikki ympärillä, susi vain seurasi katseellaan nartun tekosia. Riesa kiihdytti pian vauhtiaan, suurensi rinkiään, ja vaikutti iloiselta. Nartun onni tarttui myös Kaatajaan, joka seisoi tyytyväisenä ringin keskellä, yrittämättäkään estää Riesaa juoksemasta. Juoskoot sitten, jos halusi. Kaataja vain katseli, silmät riemua tuikkien, olemus rentona ja onnellisena.
Riesa lähestyi pian, tiivisti rinkiään, mutta jaksoi juoksuaan. Leikkisät näykkäisyt saivat vastaukseksi hännän heilautuksia ja virnistyksiä. Kaataja ponnahti pian liikkeelle, ja loikki jälleen narttua kohti, virnuillen ja häntäänsä heilutellen. Suuri susi oli onnellisempi kuin aikoihin. Leikin alkukantainen riemu oli omiaan parantamaan oloa. Kaataja ei keskittynyt kuin Riesaan, leikkiin ja tähän hetkeen. Ei ollut eilistä, ei huomista, ei mennyttä, ei tulevaa. Oli vain tämä hetki. Tämä tilanne, tämä leikki. Miksi siis suotta murehtia turhia, kun sen voisi tehdä myöhemminkin? Leikki oli saanut mielialan kohoamaan ja Kaatajan olo oli mitä loistavin. Ja ilmeisesti oli Riesallakin hauskaa, ainakin narttu näytti rennolta ja tyytyväiseltä.

Suuri susi loikki ympäriinsä, välillä Riesaa kohti ja välillä pois päin, välillä taas nartun ympärillä. Kaataja oli ehkä hiukan kömpelö käännöksissään, ja tiesi, että Riesa pystyisi helpostikin livahtamaan ja väistämään Kaatajan leikkimieliset iskut. Vaan eipä susi siitä välittänyt, loikki vain, yrittäen aina välillä näykkäistä narttua. Kaataja pinkaisi hetken mielijohteesta jälleen liikkeelle, lähtien juoksemaan suoraa ja vakaasti. Askel venyi pitkäksi, suuret tassut osuivat maahan tasaisessa rytmissä, hakematta sijojaan. Kyllä susi tasapainossa pysyisi, vaikkei pohja olisikaan joka askeleella hyvä. Kaataja vilkaisi, seurasiko Riesa. Mikäli narttu olisi lähtenyt uudelleen suden perään, uros jatkaisi matkaansa. Jos Riesa taas olisi keksinyt jotakin muuta, Kaataja kiepahtaisi ympäri ja palaisi takaisin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptySu Helmi 07, 2010 11:19 pm

Vielä pienen hetken poukkoilun jälkeen Riesa ehti jopa säikähtää, nopeasti ja ohikiitävästi, kun Kaataja äkkiä pinkaisi tiehensä. Paniikinomainen tunne meni kuitenkin ohi ja ruskeaturkki hiljaa hymähdettyään ampaisi perään. Puhdas juoksemisen riemu otti nartun valtaansa, vauhti oli melkoinen. Puiden väistelyä ei voinut sanoa ongelmaksi, ja tasapaino piti halki epätasaisemmankin maiseman. Välillä tassujen alle tuli monttuja tai kuhmuroita, mutta muut jalat olivat niin pian maassa ottamassa painon varaansa, ettei hukka ehtinyt kaatua. Tällä kertaa Riesa ei kisannut, juoksi vain sellaista sopivaa matkanopeutta, pysytellen kymmenisen metriä Kaatajan perässä. Ainakin mikäli uros ei kovin merkittävästi hidastaisi. Ja vaikka toista ei aina nähnyt, oli toisen tuoksua suhteellisen helppo seurata.

Tällaisina hetkinä Riesa rakasti elämäänsä. Tärkein kaikista, luottoystävä (narttu kieltäytyi ajattelemasta Kaatajaa minään muuna kuin ystävänä), päivä oli uskomattoman hieno, tuulenvire toi kuonoon mielenkiintoisia tuoksuja, ja lähes kylläisenä oli helppo vain juosta huvikseen, pohtimatta mitään sen vakavampia aiheita kuten tulevaa talvea ja siellä kenties odottavaa nälkää. Juokseminen sai aikaan niin suurta riemua, se oli kevyttä ja ihanaa, ja hukka tunsi kykenevänsä jatkamaan näin ikuisesti. Hetkellisesti elämää nähneen ruskeaturkin valtasi nuorelle sudelle ominainen varmuus omasta kuolemattomuudesta. Näin hän voisi jatkaa.

Jonkin aikaa Riesa antoi itsensä nauttia, mutta pikkuhiljaa käytännöllisyys ja eloonjäämisvietti potkaisivat päälle. Olisi turhaa, tyhmää juosta näinkin kauan huvin vuoksi. Energiantuhlausta. Juokseminen metsästäessä ei ollut energiantuhlausta, mutta tämä... Hauskaa, ihanaa, vapauttavaa, mutta turhaa. Täysin turhaa. Huokaisten Riesa hidasti vauhtiaan, lopulta pysähtyi. Vaikka narttu olettikin Kaatajan kuulevan, ettei hän juossut perässä, tai ainakin jossain vaiheessa tarkistavan, tuliko hän perässä, ruskeaturkki ulvaisi hiljaa, vain kertoakseen, että oli pysähtynyt. Jossain mielen nurkassa iti hermostus. Jos Kaataja hölköttelisi rauhallisesti puiden läpi tänne, nartun seistessä täysin rentona aloillaan, tuntuisi hölmöltä jatkaa leikkiä. Ja he olivat juosseet kauas, täällä puita oli tiheämmässä, ei ollut niin paljoa tilaa riehua. Kuulosti tyhmältä tekosyyltä, mutta niin se oli. Riesa voisi vielä vaihtaa ilmeensä ja asentonsa iloiseen, ja he voisivat jatkaa huoletonta leikkiä, mutta todennäköisesti narttu ei voisi enää heittäytyä mukaan. Todennäköisesti siis, jos ja todennäköisesti kun Kaataja tulisi näkyviin, Riesan ilme olisi vakava, ja tuo pelkäisi edessä väistämättömänä odottavaa keskustelua. Näin ei voitaisi jatkaa, vain huolettomina leikkien, kuin pennut. Asiat, kaikki sanomaton heidän välillään pitäisi selvittää, ja pelko siitä vei Riesan leikkimielen. Jos olisi pakko keskustella ikävistä asioista, niin antaa mennä sitten.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Vakio laumalainen
Vakio laumalainen
Silkki

Nainen Viestien lukumäärä : 1523
Hahmot : Karhunkaataja, Kotkankynsi

Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptySu Maalis 21, 2010 12:33 am

Kaataja huomasi, ettei Riesa seurannut enää perässä. Askelten ääni oli loppunut, ja hetkessä nartun hiljainen ulvahduskin kuului. Kaataja kiepahti ympäri, hidastaen jolkotteluun. Kieli suupielestä roikkuen uros palasi rennosti askeltaen takaisin Riesan luokse. Narttu näytti vakavalta, liki huolestuneelta, ja moinen tunnetila tarttui Kaatajaankin. Oliko ystävällä kaikki kunnossa?
Uros asteli Riesan luokse, ymmärtäen täysin, mitä nartulla oli sydämellään. Susi laski päätään, taittaen korvat päänsä myötäisiksi. Uros heilautti kokeilevasti häntäänsä.
"Minä olen luonasi, enkä enää jätä sinua yksin, kuten viimeksi tein", susi sanoi hiljaa, tavoitellen katsekontaktia. Lempeät silmät olivat huolestuneet, uros epäili, että Riesalla olisi paljonkin sanottavaa. Asiat pitäisi puhua selviksi, olivat ne kuinka ikäviä tahansa.

"Tule, etsitään suojaisampi paikka", Kaataja sanoi, astuen kokeilevasti muutaman askeleen eteenpäin. Jos Riesa seuraisi, uros jatkaisi matkaansa, etsiäkseen jonkin suojan. Sää saattoi muuttua nopeastikin, ilmassa tuntui syksyn kolea tuoksu. Sadekin saattaisi saapua yllättäen, ja ilta alkaisi hämärtää. Ensin suojaan, sitten voisi puhua kaiken selväksi. Onneksi tälläisessa metsässä sopivia koloja tai juurakkoja, tiheitä puita tai mitä tahansa suojaksi kelpaavaa löytyi. Kaataja asteli eteenpäin, toivoen Riesan seuraavan. Suojan löydyttyä voisi asiat puhua selviksi.

// Tämä olikin sitten tässä, eikös? (: Anteeksi lyhyeksi jääneestä roolista, tuli hiukkasen kiire sen kanssa... ja anteeksi myös kamalasta kestosta! //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu EmptySu Maalis 21, 2010 5:32 am

Riesa huokaisi pienesti, mutta teki kaikkensa uskoakseen Kaatajan sanoihin. Ruskeaturkki heilautti häntäänsä ja vaieten lähti toisen perään. Puhua vielä ehtisi.

// Joo, tämon nyt vain tämä meikäläisen lopetus, siksi ei pidempi... Kiitos taas pelistä! 8) //
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




Syksyn sävel - loppu Empty
ViestiAihe: Vs: Syksyn sävel - loppu   Syksyn sävel - loppu Empty

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Syksyn sävel - loppu
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Ab Lupus :: Aarnimetsän lauman reviiri (in-game) :: Pohjois-Aarnimetsä-
Siirry: